Skip to main content

Full text of "H?rkmanin pojat: Historiallinen novelli isonvihan ajoilta"

See other formats


The Project Gutenberg EBook of Härkmanin pojat, by Betty Elfving

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Härkmanin pojat
       Historiallinen novelli isonvihan ajoilta

Author: Betty Elfving

Release Date: April 17, 2005 [EBook #15637]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄRKMANIN POJAT ***




Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders.









HÄRKMANIN POJAT

HISTORIALLINEN NOVELLI ISONVIHAN AJOILTA


Kirjoittanut
Aura [Betty Elfving]


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1887
nimellä Härkmannin pojat.
Tämä teos perustuu
vuoden 1908 painokseen.




I.

Häiden valmistelut.


Kauneimpia mäkirikkaan Pirkkalan maisemista on Nokia ympäristöineen.
Tuoreen vehreänä, vaan jylhänä seisoo havumetsä kapealla harjulla,
kuunnellen tuolla etempänä Kuloveteen laskevan virran pauhua.
Laajanojalta asti alkavat Nokian kauniit, jyrkät, päivärinteiset rannat,
joilla kasvaa kaikenlaista lehtipuuta. Jyränmaan mäelle näkyy kosken
niska, josta vesi kuohuen syöksyy alas, sekä Pyhäjärven laaja selkä aina
Pyynikille asti. Kosken vierellä kulkee toinen harju, jolta aukenee
silmäin eteen virran suuremmoinen pääuoma ja sen päätyttyä Haaviston
kauniit rannat, tosin jyrkät, vaan kuitenkin suloiset ja viehättävät,
kunnes niistä toinen taas rohkeana kohoaa korkeuteen suunnattomaksi
kiviseinäksi, jonka juurta pauhaava koski huuhtelee väsymättä
rientäessään alas Kuloveden tasaiseen, vehreään rantaan.

Keskikesällä 1713, lämpöisessä päivänpaisteessa, loisti Nokian kartano
täysintä kauneuttaan. Yöllä oli satanut ja vesipisarat vieläkin
kiiluivat metsän puissa, niityn kukilla ja kaikessa ruohokossa, joka
vihannimmillaan rehotti Nokian muhkean herraskartanon ympärillä.
Keveitä, puuvillan kaltaisia pilviä liiteli hiljakseen valoisalla
kesätaivaalla ja tuuhean metsän humina levisi yli seudun. Luonnon
elämässä oli iloa ja rauhaa, mutta eipä sitä onnea kuitenkaan ollut
kaikkialla. Ei yksikään hellä käsi enää näyttänyt joutavan talon
hoitoon. Hoitamatta, muokkaamatta olivat pellot, enimmäkseen rikkaruohon
vallassa taikkapa oli ainoastaan siellä täällä matalaista viljaa, jonka
hennoissa korsissa huononpäiväisiä tähkiä nuokkui. Kaikki ojat olivat
umpeen menneet ja monesta paikasta olivat aidatkin pitkältä kaatuneet
maahan asti. Karjaa ei ollut kuitenkaan eksynyt niittämättömille
niityille ja vainioille, jotka olivat turvattomina ja avoinna sekä
ihmisille että eläimille. Korkeana ja kolkkona katseli suuri
herraskartano tuota autiutta. Se oli kuitenkin koristettu kuin juhlaan
nuorilla koivuilla, liehuvilla lipuilla ja kukkaköynnöksillä ja pääoven
päältä, kukkien ja riippuvain köynnösten keskeltä loisti Tavastsuvun
vaakuna. Pihamaalla seisoi kotikutoisilla valkeilla liinoilla peitettyjä
pöytiä. Yhden vieressä puuhaili vanha vaimo, ja vielä vanhempi mies
pukeutuneena kuluneeseen Savon rakuunain univormuun vieritti esiin
pientä oluttynnyriä, nostaen sen sitte ylimmän pöydän viereen
vartavasten laitetulle alustalle. Molemmat olivat pyhäpuvussa, ja
päättäen tottumuksesta, jolla he suorittivat tehtäviään, näyttivät he
harmautuneen tämän talon palveluksessa.

Sotilasvanhus pyyhki otsaansa ja sanoi läähättäen: »Eipä ollut vähällä
nousta tuo lekkeri, raskaalta se tuntui kuin kanuuna. Kyllä minun nyt
pitäisi saada suuhunkin pisarainen, Maija Liisa.» Ja niin sanoen hän
otti pöydältä puutuopin ja läksi menemään tynnyrin luo. Mutta
vaimovanhus uhaten viittasi ja torui:

»Mitä nyt ajattelettekaan, Jaakko? Koskeako siihen, mitä herrasväki on
jättänyt uskottujen palvelijainsa haltuun?»

Ukko vei tuopin takaisin pöydälle: »No, no, enhän minä juo, minä vain
arvelin maistaa huvikseni, ja ell'ei nyt olisi niin köyhät ajat ja puute
kaikesta, niin ei suinkaan tuo koko maailmaa maksaisi.»

Maija Liisa ojensihe suoremmaksi. »Tokkopahan tiedätte, ketä varten tämä
olut pantiin?»

Jaakko mietti vähän aikaa. »En, en tosiaankaan minä tiedä.»

»Mutta minä tiedän», vastasi Maija Liisa. »Herran palvelijaa Gezeliusta
varten juuri, kun hän oli viimein vieraana tässä talossa. Siitäpä jo on
aikaa, mutta mitähän luulisitte hänen sanovan palvelijoista, jotka
juovat emäntänsä tuopista sill'aikaa, kun emäntä itse on kamarissaan
valmiina menemään vihille sen miehen kanssa, jonka on valinnut.
Jalkapuuhun siitä joutuisitte ettekä siitä ennen pääsisi, kuin jalkanne
kuivaisivat ja te oppisitte huoneentaulun alusta loppuun ja lopusta
alkuun takaperin.»

Jaakko tunsi kiivastuvansa ja pahastuvansa. Semmoista saarnaa ei hän
mielestään ansainnut, ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä kovempaa
kuohumista alkoi tuntua hänen vanhassa sydämessään. Päivän suuren
merkityksen tähden hän kuitenkin koetti vastata niin lempeästi, kuin
suinkin taisi, ja sanoi:

»Ei teidän tarvitse melua noin vähästä nostaa. Vaikka kieleni satakin
kertaa puhuisi hääolut-pisaran maistamisesta ja se katsottaisiin
uskottomuudeksi, niin olenhan minä kuitenkin lähes kolmekymmentä vuotta
palvellut taloa rehellisesti ja uutterasti, eikä sitäkään ennen ollut
ketään, joka olisi uskaltanut viskata moitetta kunniatani vastaan, sen
kyllä tämä vanha univormu todistaa. Tämä minulla oli ylläni Varsovassa
ja Krakovassa, se oli Saun varrella, jossa Kaarle-kuningas, nykyisen
nuoren kuninkaamme iso-isä, näki hädän hetkenä minut sivullansa
taistelemassa ja sanoi: 'Jos olisi aikaa, kohottaisin hattuani sinulle
ja sinun suomalaisille veljillesi'. Niin sanoi Kaarle-kuningas minulle,
enkä minä sen jälkeenkään ole huonontunut enkä ruvennut
välinpitämättömämmäksi kunniastani, vaikka olenkin jo vanha ja harmaa.»

Maija Liisa vähän hätäytyi. Hän katui sanojansa ja tahtoi tavalla millä
hyvänsä saada ne sovitetuksi. »Herranen aika», sanoi hän, »en minä
luullut teidän tuosta noin suuttuvan. Älkäämme toki riidelkö tänään,
jolloin turvaton nuori emäntämme saa itselleen tuen ja talo taas joutuu
hallitsevan isännän käsiin. Latokaa te, Jaakko, tuopit, te olette siihen
työhön tottuneempi kuin minä, ja olkaa taas iloinen. Minä sillaikaa
sitelen morsiuskukkia, että joutuvat valmiiksi ennen vihkimistä.»

Maija Liisalla oli koko tänä aikana ja tänä aamuna ollut paljo
ajattelemista. Hän olikin yksin pitänyt huolta kaikesta aina siitä asti,
kun majurinleski Tavast kuoli keväällä ja jätti nuoren tyttärensä yksin.
Apuna hänellä ei ollut talossa ketään muuta kuin Jaakko. Maanviljelystä
hoiti pari kovakouraista, piikaa niin hyvin kuin taisivat, ja
paimenpoika varjeli talon kahta lehmää ja lampaita susilta, joita viime
vuonna oli alkanut liikkua hyvin kosolta, vieläpä talojen lähelläkin. Ei
täällä siltä huonommin eletty kuin koko maassa muuallakaan. Oikein
onneksi ja iloksi oli nyt kuitenkin kaunis ilma, vaikka yöllinen sade
oli Maija Liisalle uhannut suurta tuhoa, se kun oli vähällä turmella
kaikki hänen varustuksensa. Päivän noustua oli ilma kirkastunut, ja
ripeillä, työhön tottuneilla käsillä saivat talon molemmat vanhat
palvelijat kaikki pian valmiiksi, kun Jaakkokin näet leppyneenä ryhtyi
jälleen työhönsä.




II.

Kutsumattomat vieraat.


Molempien vanhusten ahkeraan puuhatessa pöytäin luona näkyi tulevan
vieraita. Ne tulivat kuin linnut salosta, tuntemattomina ja
odottamattomina, huononlaisessa puvussa ja matkasta väsyneinä. Vanha
ukko kahden lapsen kanssa astui hitaasti tietä myöten taloa kohti ja
vähän nuorempi vaimo riensi edeltä. Kuluneen tappurahameen siekalehtavat
helmat pieksivät vaimon paljaita sääriä, jotka näyttivät kovettuneilta
ja tunnottomilta kuin kengännahka. Hän viittaili ahkerasti kauniiseen
taloon ja Maija Liisaan päin ikäänkuin kehottaen toisia tulemaan yhdessä
perille asti, mutta ukko lapsineen kuitenkin epäileväisenä pysähtyi
portille. Hän oli liian halpa kaikkeen tuohon komeuteen. Vaimo sitä
vastoin astui reippaasti talonväen luo ja tervehti:

»Hyvää päivää, Maija Liisa! Ettekö enää tunnekaan minua? Minä asun
niinkuin ennenkin Hämeenkyrössä. Ettekö enää tunne Hämy-Iikkaa?»

Se nimi oli hänellä ollut jo pitkät ajat, koska, niinkuin muutamat
sanoivat, hän toisin ajoin ainoastaan hämärissä tuli muiden ihmisten
pariin taikka koska, kuten toiset arvelivat, hän oli koko nuoruutensa
ajan näyttänyt semmoiselta, kuin aina olisi harmaa pilvi häntä
verhonnut. Hän oli semmoinen onneton, joita on paljokin tässä
maailmassa. Iikka ei tiennyt synnynpaikkaansa, ei isänsä eikä äitinsä
nimeä, eipä edes sitäkään, oliko kukaan hänet siunannut tai ristinyt;
hän tiesi vain sen, että häntä oli aina sanottu Iikaksi ja että kaikilla
näytti olevan lupa häntä parjata ja pahoin kohdella.

Maija Liisa katsahti kummastuen häneen. »Iikkako? Vai Iikka! Mitä
ihmettä! Vai olet sinä nyt täällä!»

Iikka koetti päivän paahtamilla, kyhmyisillä käsillään työntää karheata
tukkaansa huivin alle. »No niin, johonkinhan tuota pitää ryhtyä
hädässään. Tottahan muistatte Anteron, minun poikani? No, hän on ollut
poissa aina siitä asti, kun räystäät alkoivat tippua keväällä, ja nyt on
jo kohta leikkuuaika. Minä pelkään, että hänelle on jotakin
onnettomuutta tapahtunut, ja sentähden olen nyt kuulustelemassa häntä
vieraista pitäjistä. Ettekö ole kuulleet mitään hänestä?»

Maija Liisa katseli kummastellen. Hän ei ollut moniin vuosiin nähnyt
äitiä eikä poikaa, ja siihen aikaan oli Antero vasta kolmen vuoden
ijässä. »Kylläpä teillä on tekemistä», sanoi hän, »jos teidän pitää
etsiä poikaa, joka on sillä tavalla jättänyt teidät; mutta arvattavasti
hän on sodassa niinkuin muutkin. Tuskinpa on koko maassa kymmentäkään
miestä, joiden ei tarvitse pitää kruunun nuttua, jos vain siihen
kykenevät.»

Iikka huokasi ja tunsi itsensä vielä murheellisemmaksi, sillä mielessään
oli hän jo kauan pelännyt, että se verinen, kaikki nielevä kummitus oli
saanut kitaansa myöskin hänen lemmikkinsä, hänen ainoan lapsensa.

»No», virkkoi Jaakko, »pitäisikö sitte teidän Anteronne yksin kävellä
vapaana ja joutilaana, kun koko maa on kutsuttu sotaan ja kaikki
taistelevat henkensä edestä?»

»Ei toki; onhan maa hänen niinkuin muidenkin, enkä minä olekaan koskaan
kieltänyt häntä menemästä muiden kanssa; mutta katsokaas, hän ei huoli
totella päällikköjä, vaan ainoastaan omaa päätänsä.»

»Kyllä ne hänet saavat tottelemaan», arveli Jaakko. »Jos pajun ja koivun
vitsoista ei lähde apua, niin nuora kaulaan tai luoti otsaan! Hm,
luuletteko te heillä olevan aikaa kursailuihin, varsinkaan
sota-aikoina?»

Iikka itki ja vastasi suruisesti: »Anteroon ei maksa vaivaa kenenkään
luottaa. Ei hän ole niinkuin muut ihmiset, hän ratsastaa kuin tuulen
selässä ja etsii mitä ei ole koko maailmassa.»

Levottomuus kiirehti köyhää vaimoa, niin että hän läksi, vaikka Maija
Liisa kuinka olisi pidätellyt häntä. Hän riensi ulos portista ja kehotti
vielä kerran kerjäläistä lapsineen menemään taloon. Ukko vihdoin tulikin
likemmäksi pihaa ja tervehti jo kaukaa, mutta ihmiset olivat hänelle
ystävällisiä, niin että hän viimein laski kontin pois selästään.
Molemmat palvelijat tervehtivät vieraita ja samalla katselivat heitä
kummastellen; sillä eipä näkynyt täällä usein niin outoa väkeä.

»Te olette varmaankin kaukaa», sanoi emännöitsijä ystävällisesti.
Puvustanne näkyy, ettette ole näiltä seuduilta.»

»Outoja olemmekin ja tulemme tuolta idästä aina Saimaan tuonpuolisilta
rannoilta; mutta onpa jo aikoja kulunut, kun viimeksi näimme sen rantoja
ja siniselkiä.»

»Niin,» virkkoi Jaakko, »kyllä näen, että sieltä päin olette ja että
olette asuneet Saimaan rannoilla. Siellähän minäkin nuorena asuskelin,
mutta eivätpä ne kauniit rannat enää kaualleen ole minun silmiäni
ilahuttaneet. Usein olen ikävöinyt kuulla jotakin sieltä päin ja nähdä
edes jonkunkin, joka on astuskellut Itä-Suomen maita; mutta en sitä enää
luullut mahdolliseksi.»

Vieras ukko vastasi vakavasti: »Paljon myrsky kuohuttaa, enemmän kohtalo
muuttaa. Vai olette tekin idästä päin. Mistä sieltä?»

»Hiitolasta», sanoi sotilasvanhus. »Siellä isäni eli ja hänen isänsä
ennen häntä, ja siellä minäkin olen syntynyt. Me olemme kolme polvea
perättäin palvelleet Suomen ratsuväessä milloin missäkin. Minun isäni
joutui Puolaan, jossa sai kärsiä paljon, ja viimeksi oli hän siinä
suomalaisjoukossa, joka räjäytti itsensä yhdessä ryntäävän vihollisen
kanssa ilmaan Tykoczinin luona. Isoisäni oli Stålhandsken ratsujoukossa
ja kaatui Lytzenin taistelussa, ja itsekin olen ollut jos jossakin, sen
näette rammasta ja kelvottomasta jalastani, josta jäi sekä veri että
jäntereet Varsovan edustalle, kun olin siellä toista kertaa vuonna 1656.
Mutta mitäpä siitä puhumista, mikä on ollut ja mennyt. Te ette kai ole
koskaan olleet mukana semmoisissa leikeissä ettekä siis myöskään tiedä,
mitä se merkitsee.»

Sotilasvanhus tunsi itsensä arvokkaammaksi kaikkia muita läsnäolijoita,
sillä eihän hän ollut suotta kruunua palvellut. Kerjäläiseen hänen
suuruutensa kuitenkin hyvin vähän vaikutti; hän vastasi tyynesti:

»Tokihan aina sen verran että tiedän, miltä ruuti haisee, ja jos te ette
olisi niin kauan harjoitellut urhouttanne ulkomailla, niin kyllä
tietäisitte yhtä hyvin kuin minäkin, että samaan aikaan oli täällä
kiivasta kahakkaa kotonakin. Lähes 20,000 miestä koottiin ja vietiin
Puolan sotaan, ja kun venäläinen hyökkäsi Suomeen, ei meillä ollut
täällä enempää turvaa kuin kärpäsellä paljaalla pöydällä. Mutta
Burmeister, joka silloin oli pormestarina Viipurissa, ei antautunut ensi
hädässä. Hän sai vanhat ja nuoret liikkeelle. Me kokoonnuimme joka mies
laajalti, pitkiltä matkoilta, ja moni parraton, punaposkinen koulupoika
taisteli silloin Viipurin muureilla kuin ärsytetty karhu. Moni kalpeni
myöskin ainiaaksi, mutta yhtään vihollista ei päässyt kaupunkiin, sen
voin todistaa. Olin minä mukana myöskin Raudun kirkolla. Burmeister
meitä johti. Meitä oli 150 ratsumiestä, 200 rakunaa ja 500 talonpoikaa,
ja vihollisia oli monen monta tuhatta, mutta ei siinä ollut aikaa niitä
lukea, tapella siinä piti, ja kyllä me tappelimmekin. Lagerkranz oli
olevinaan suuri herra ja tiuskasi minulle, kun kiireimmiten teroittaa
sipasin miekkaani: Mitä laiskuttelet, Sakki? tekisipä mieleni vetää
sinut sotaoikeuteen! Burmeister kääntyi ja kysäsi, mikä hätänä. Minä
katsahdin ylös ja sanoin: Teroitanpahan miekkaani kuninkaani hyväksi,
armollinen pormestari. Ihan oikein, vastasi se urhoollinen herra; minä
kyllä tiedän, että sitä käytät kunnialla. Lagerkranz ällistyi, sen
arvaatte, mutta minä en viitsinyt katsoakaan häneen.»

Jaakon silmistä loisti riemu ja hän sanoi iloisesti: »Minä teen teille
kunniaa, kumppani! Jos minä olisin isäntänä talossa, panisin teidät
tänään kunniasijalle.»

»Mikä teidät on pakottanut vanhoillanne lähtemään pois kodin suloisesta
rauhasta?» kysyi Maija Liisa.

»Mikäkö?» kertasi Sakki kysymystä. »Ah, kylläpä kuuluu, ettei hätä ole
vielä ehtinyt tänne, muuten ette niin kysyisi.»

Maija Liisan muoto synkistyi. »Vai ei hätä ja puute ole ehtinyt tänne?
Onpa liiaksikin! Ensin suuret katovuodet ja niiden jälkeen rutto.»

Ketäpä silloin lienee Suomessa ollut, joka ei olisi tiennyt noista surun
vuosista. Vieras kerjäläinen ne ainakin tunsi, sillä nehän ne olivat
riistäneet häneltä kaiken, mikä oli rakasta, kaiken, mikä oli säästynyt
sodalta, niin että hänellä nyt ei ollut kotia eikä leipää, vaan
ainoastaan kaksi turvatonta lapsenlasta, jotka ilman häntä olisivat
olleet aivan hukassa. Sillä kertaa hän kuitenkin unhotti kaikki huolensa
ja iloisesti kummastellen katseli koristeltua kartanoa torneineen ja
pihaa ynnä kaikkia varustuksia. Unhottuivatpa ne surun ajat myöskin
Jaakolta ja Maija Liisalta, sillä hehän nyt saivat kertoa vieraalle,
mitenkä talon nuori emäntä, neiti Elina Tavast, oli jäänyt aivan yksin,
kun isä ja kaksi veljeä olivat kaatuneet kaukana vieraassa maassa, jossa
kuningas kävi sotaa, ja nyt viime keväänä oli äitikin monivuotisen
sairauden jälkeen kuollut. Itse he olivat ainoastaan halpoja
palvelijoita, mutta Elina neiti rakasti heitä kuitenkin, sillä he olivat
palvelleet hänen isänsä talossa jo neljättäkymmentä vuotta. Ei kukaan
tiennyt paremmin kuin he, mikä ilon päivä tänään oli, kun nyt oli Elina
neidin ja Keuruun kirkkoherran vanhimman pojan Miihkali Härkmanin häät.
Sulhasen isä itse oli vihkivä heidät ja sitte oli morsian saava pienen
kukkakimpun, joka oli nyt valmiina pöydällä.

»Olipa hyvä,» jatkoi Maija Liisa, »että se tuli puheeksi. Minä itse
sidoin morsiuskukat, ne yhdeksän, jotka tarvitaan tuomaan onnea nuorelle
parille, ja nyt saa teidän pikku poikasenne antaa ne morsiamelle, kun
hän vihkimisen jälkeen tulee ulos.»

Sakki otti kukat ja tarkasteli niitä. »Jos», hän sanoi, »pappi tahtoo
tehdä nuoren parin onnen pysyväiseksi, niin on parasta lukea
vihkimäsanat kahteen kertaan, sillä tämä aika ei ole niinkuin muut, ja
kun onnettomuus pyrkii taloon, niin sokasee se isän silmät, niin ettei
hän näe, kelle antaa tyttärensä.»

»Mitä te sanotte? Ennustatteko pahaa?» tiuskasi Jaakko. »Ellei teillä
ole parempaa ennustamista, niin saatte mennä matkaanne. Menkää
tiehenne!» sanoi hän vielä kerran hyvin kiivaasti.

Sakki pani kukat pöydälle ja vastasi hiljaisesti: »Koska te rupeatte
syyttämään minua siitä, mitä tulee, niin helpostihan se on autettu.
Kyllä on tietä kulkijalla, vaan pitäkää varanne, ei onnettomuus tule
kello kaulassa.» Hän viskasi kontin selkäänsä, tempasi sauvansa, otti
toisella kädellään tyttöä kädestä ja kääntyi pois menemään, mutta Maija
Liisa kiiruhti sovittamaan ja välittämään.

»Älkää tuosta nyt pahastuko, vieras», sanoi hän. »Kukapa teitä syyttäisi
siitä, mitä kerran tulee. Mitä siihen tulee, ettei Elina neiti tietäisi,
kelle hän kätensä antaa, niin voinpa sanoa, että siinä vallan erehdytte,
sillä morsiamen äiti ja sulhasen isä olivat lapsuuden ystävät ja näkivät
usein toisensa rouva Tavastin äidinisän, mahtavan Juhana Kurjen pojan
luona ja samoin ovat nämä nuoret usein olleet yhdessä Keuruulla Elina
neidin isänäidin luona, niin että jos nämä molemmat suvut eivät tunne
toinen toistansa, niin enpä todella tiedä, kutka sitte ovat tutut. En
minä myöskään tiedä, mitä onnettomuuden merkkejä te näette; minusta
näyttää kaikki vain pelkältä ilolta.»

»Ettekö sitte näe tuota ruumiinkukkasta noiden morsianta odottelevien
joukossa?»

Jaakkokin ensin kauhistui siitä todistuksesta, mutta pian hän karkotti
kaiken pelon ja vastasi: »Mikä on tuleva, tulkoon vain; suruitta ei
kukaan säily elämässä, mutta tänään me vietämme ilon juhlaa emmekä huoli
mietiskellä, mitä tuleva on. Sinä, poikanen, seiso portaitten vieressä,
ja kun morsian tulee, anna kukat hänelle. Asetu tuohon.» Jaakko pani
kukat pojan käteen ja vei hänet portaitten viereen.




III.

Nuorikot.


Uhkaavan näköinen pilvi väistyi pois ja iloiten ja ihmetellen katseli
Sakki ympärillensä. Vieraan kysymyksistä johtui Maija Liisa
mieluisimpaan puheenaineeseensa ja kertoeli innokkaasti: »Kun ajat
olivat onnellisemmat ja paremmat, asui Tavast-suku linnassa, ja sillä
oli monta rikasta taloa; silloin oli myöskin suvussa monta suurta ja
mahtavaa miestä. Katsokaas, meillä on vielä perintönä tämä, joka oli
mitä jaloimman miehen omana.» Hän otti pöydältä korkean, välkkyvän
vaskituopin pienempien tina- ja puutuoppien keskeltä, nosti kannen auki
ja käänteli sitä ylpeästi. Oli se korea kansi. Kupuran keskellä seisoi
ritari täydessä asussa, miekka ojennettuna, ja hänen päänsä päällä
häilyi kultainen sotalippu. Itse tuopin ympärillä oli pyhimysten kuvia
kahden vaakunakilven keskellä, jotka olivat kultaisen renkaan
alapuolella ja joita koossa pitämässä oli kaksi kultakättä, ja niiden
päällä oli kultaiset kirjaimet: K. K. ja I. T.

Maija Liisa näytteli sitä kaikkea ylpeästi ja jatkoi sitte: »Näettekö,
se on kullattu sisältä ja ulkoreunasta ja nämä kirjaimet merkitsevät
antajan ja saajan nimiä.»

Sakki katseli katselemistaan. »Todellakin kaunis kappale!» sanoi hän.

Maija Liisa oikein säteili tyytyväisyydestä ja jatkoi: »Nämä kirjaimet
K. K. merkitsevät Knut Kurkea ja nämä I. T. Iivar Tavastia. Ne herrat
olivat asekumppanit ja hyvät ystävät, ja kun herra Tavastin poika nai
Knut Kurjen tyttären, antoi herra Knut tämän tuopin morsiusparille ja
pyysi heitä pitämään sitä Kurkien muistona. Niin sitä on pidettykin, se
on nyt toista sataa vuotta kulkenut suvusta sukuun.»

Näin kesti keskustelua, kunnes sisähuoneista kuului virren veisuuta.
Maija Liisa silloin viittasi toisia tulemaan ylös leveitä portaita
myöten. Molemmat palvelijavanhukset astuivat saliin liikutettuina
katsomaan jo alkanutta vihkimistä, mutta Sakki seisahti oven
ulkopuolelle ja pani hartaasti ristiin laihat, päivettyneet kätensä.
Siitä hän näki sekä morsiusparin että kaiken komeuden, joka heitä
ympäröi. Kauniilta loisti sali korkeine katonalaisineen ja
kultanahkaisine seinäverhoineen, loistavat olivat myöskin taulut, joita
kullatuissa kehyksissä riippui pitkin salin seiniä. Kukahan niistä
kaikista oli ylhäisin ja arvokkain? Lämpöinen päivänsäde valaisi juuri
Kustaa II Aadolfin kuvaa, joka luonnollisen kokoisena, yllä keltainen
nahkavarus ja kaulassa hieno pitsikaulus, seisoi kuin kuningas muiden
muinaisten ylhäisten ja mahtavien herrain keskellä. Kustaa Aadolfin
oikealla puolella riippui Luteruksen kuva ja sen alla Mikael Agrikolan
pienoiskuva. Kuninkaan vasemmalla puolella oli piispa Maunu Olavinpoika
Tavast täydessä virkapuvussaan ja hänen vieressään piispa Kurki. Niiden
jälkeen seurasi koko joukko talon entisiä isäntiä sekä joitakuita heidän
sukulaisiansa. Siinä oli Kurkia, Tavasteja, Wredejä, Uggla-, De la Val-
ja von Vor-sukujen jäseniä y. m. Salin viereisestä vierashuoneesta
katseli kauniin naisenpään kuva morsiuspariin ja pappiin päin, joka
ylevänä ja vakavana nyt Jumalan ja ihmisten edessä yhteen vihki
vanhimman poikansa Miihkalin ja nuoruutensa ystävän ainoan tyttären
Elina Tavastin. Sakki oli huomaavinaan vierashuoneessa riippuvalla
maalatulla naisen päällä olevan samat nuorekkaat kasvonpiirteet kuin
morsiamella. Olivatkohan he ehkä äiti ja tytär? Ehkä, sillä miksipä
olisi muuten tämä yksinkertainen taulu yksin ollut tänään seppelöitynä?
Ehkä juuri sen seppeleen kukat tekivät taulun niin elävän näköiseksi. Se
näytti hymyilevän ja välistä tuntui aivan kuin hämärä loisto olisi
välähdellyt sen suurista, kauniista silmistä, kun ne katselivat saliin
niitä kolmea, jotka tänään olivat juhlan ja pitojen päähenkilöt.

»Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä!» sanoi kirkkoherra Härkman
voimakkaalla ja sointuvalla äänellä, nuorten edessä seisoen. Toivon säde
loisti hänen silmistään ja vähäsen vienoa levottomuutta näkyi hänen
leveältä otsaltaan, jonka yläpuolelta tukka jo alkoi harmautua. Hän
näytti voimakkaalta kuin tukeva nurkkakivi myrskyssä; hän oli niitä
harvoja, jotka eivät olleet kukistuneet ajan levottomuuksissa.

Kevyinen kesäpilvi lievensi auringon paisteen muutamiksi minuuteiksi,
mutta kun se jälleen pistäysi pilvenraosta, levisi sen loiste sulhasen
päähän ja morsiamen vehreään seppeleeseen. Vanhat kultanahkaiset
seinäverhot näyttivät vielä kerran entistä loistoaan ja vanhat
muotokuvat ikäänkuin nuorentuivat tässä lämpöisessä, siunatussa valossa.
Niillä oli kaikilla aivan kuin elävät katseet, ja ne ikäänkuin tahtoivat
lähteä mukaan, kun hääväki viimein poistui salista.

Morsian astui alas portaita, ja ne kolme, jotka olivat keskustelleet
morsiuskukista, katselivat nyt vähän levottomina, miten poika oli
selviävä asiastaan. Mutta hänpä ryhtyi toimeen, astui morsiamen luo, kun
tämä ehti maahan, ja antoi hänelle kukat. Elina hymyili ja taputti
poikaa poskelle, mutta huomasi samassa hänet vieraaksi ja kysyi:

»Mikäs tuntematon pikku poika sinä olet?»

Lapsi katsahti ylös ja vastasi levollisesti: »Vahalan Paavo minä olen.»

Hääväki oli jo kaikki tullut ulos pihalle, mutta ei se mikään loistava
joukko ollut. Paitsi sulhasta ja hänen isäänsä oli siinä ainoastaan
nuoria tyttöjä, jotkut morsiamen samanikäiset ystävät, muutamia
vanhempia vaimoja ja talon oma väki.

Maija Liisa kantoi olutta, ja kun kukin sai maljasensa, nousi
kirkkoherra puhumaan. »Tämmöinen päivä», sanoi hän, »olisi vanhan tavan
mukaan vietettävä leikeillä ja tanssilla, mutta näinä aikoina se ei käy
päinsä. Soittaja on poissa ja nuorukaiset samoin kaukana. Sodan pauhu on
vienyt heidät mukanaan. Ah, mitä kaikkea onkaan se pauhu ja myrsky
tehnyt! Se on riistänyt kuninkaan pois valtakunnasta, talonpojan
auraltansa, herrat viroistaan ja Herran palvelijat kirkosta ja
seurakunnista. Ilo ja riemu ovat poissa, ne ovat paenneet kuin kotkat
ylös pilvien taa. Raskasten ja synkkien sadepilvien tavalla ovat
nälänhätä, rutto, sota ja kuolema pimittäneet kauniin auringon, Jumalan
armeliaisuuden, niin että moni luulee sen jo lakanneen olemasta. Mutta
minä sanon, että Herran käsi ei ole lyhyempi tänään kuin ennenkään;
rukoilkaa vain, että niinkuin israelilaiset muinoin karkottivat
filistealaiset, mekin saisimme karkotetuksi moskovalaiset. Rukoilkaa
myöskin tämän nuoren pariskunnan puolesta, että he rauhassa
hallitsisivat taloa, johon he nyt teidän päämieheksenne asettuvat, sillä
koska teidän kirkkonne on koko vuoden ollut suljettuna, on tämä minun
poikani Miihkali sekä minulle että piispallekin luvannut ruveta teidän
sielunpaimeneksenne. Mutta koska nuoren miehen mieli ei voi sodan
raivotessa kotimaassamme kokonaan pysyä rauhallisissa toimissa, olen
minä antanut hänelle avun, ja se on tämä hänen lapsuutensa ystävä Elina
Tavast. Kirkkaan lähteen tavalla on Elina kääntävä poikani mielen pois
maallisesta taistelusta ja tuottava hänelle sitä mielen levollisuutta,
jota ilman ei kukaan voi tehdä rauhan töitä. Olkaa onnelliset! Minä juon
morsiusparin menestykseksi!»

Niin sanoen kohotti kirkkoherra maljasensa äsken vihittyjä kohti ja joi
yhdessä vierasten kanssa. Ilo ja tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.
Mutta Miihkali otti morsiantaan kädestä ja vei hänet syrjemmäksi suuren
pihlajan alle, joka seisoi kuin vuosisatojen ikäinen muisto muiden
keskellä pihamaalla. Sinne he kävivät istumaan.

»Eikö totta, Elina,» sanoi Miihkali, »me koetamme olla onnelliset,
vaikka ilo kätkeytyy piiloon koko muulta maailmalta?»

Elina yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut. Hän vastasi vakavasti:
»Minun ei tarvitse etsiä onnea, sillä minä rakastan sinua, mutta ellet
sinä olisi tänään Herramme edessä vannonut rakastavasi minua myötä-ja
vastoinkäymisessä, niin minä nyt, niinkuin monesti ennenkin viime
aikoina, pelkäisin sinun ajattelevan jotakuta toista tai ainakin
tahtovan mieluummin olla vapaa.»

Miihkali hymyili; Elina näytti hänestä niin lapselliselta, ja hän sanoi
ystävällisesti: »Ah, sitä levotonta naisen mieltä, joka pelkää olevan
pimeyttä yksin auringossakin. Etkö sinä ole minun lapsuuteni ystävä,
nuoruuteni morsian? Oletko sinä ajatellut itseäsi toisen puolisoksi,
minusta erotetuksi? Jos olet, niin olet todella ajatellut paljon enemmän
kuin minä ja paljon enemmän, kuin mitä nytkään osaan käsittää, sillä
vaikka ajatukseni olisivat kuinka kaukana hyvänsä lennelleet, niin
muihin naisiin ne eivät ole koskaan ehtineet.»

Elina katsoi melkein rukoilevasti häneen. »Ah», sanoi hän, »sano se
vielä kerran uudestaan!» Ja hän ojensi hänelle kätensä. »Kas, minä
rakastan sinua niin suuresti ja uskon mielelläni, että minäkin olen
rakas sinulle.»

»Niin, usko vain, Elina, äläkä tuomitse minua näiden silmänräpäysten
mukaan, jotka nyt olemme olleet yhdessä. Sinä et tiedä, mitä nämä viime
ajat ovat maksaneet minulle.»

»Minä tiedän sinun jättäneen sankarin uran, ruvetaksesi papiksi.»

»Ja se on niin helppo sanoa», sanoi Miihkali vähän suruisesti hymyillen,
»mutta minunhan piti juurtua aivan vieraasen maaperään ja alkaa elämä
alusta, ohjata elämäni laiva aivan toista paikkaa kohti, kuin olin
uneksinut koko nuoruuteni ajan; eikä se ole yhtä helppoa kuin vanhain
kenkäin vaihtaminen uusiin.»

»Jumala auttaa sinua.»

»Niin, hän, ja sitte minä itsekin puolestani autan itseäni kuin mies.»

»Tuleekohan se sinulle raskaaksikin?»

»Ken astuu etupäässä opettamaan, ylentämään ja tietä näyttämään, hänen
pitää osata uhrata ja kieltää itsensä. Lupaus luopua kaikesta, mitä olin
uneksinut, oli minut vähällä kokonaan tukeuttaa, mutta nythän se jo on
tehty.»

»Sinä lupasit paljon.»

»Jospa vain ei tarvitsisi elää niin hiljaa, niin ääneti, niin
kärsivällisesti! Sinä, Elina siten osaisit paremmin elää. Sinun pitää
auttaa minua.»

He olivat vielä hyvin nuoret ja nauroivat nyt niin iloisesti, kuin ei
olisi ollutkaan niitä uhkaavia pilviä, joista itse puhuivat. Miihkali
oli pitkä, vahvavartaloinen mies, ja sen voimakkuutensa takia moni luuli
häntä paljon vanhemmaksi, kuin hän todella olikaan: mutta tänä hetkenä
kyllä jokainen voi huomata, että hän nyt vasta alkoi elämän; ja Elina
oli paljon nuorempi häntä.

Maija Liisa, jolla kaikki päivän huolet oli niskoillaan, lähestyi
ystävällisessä toimeliaisuudessaan ja kysyi; »Vieras vanha ukko pyytää
kiittää maljasta, jonka annoimme hänelle. Saako hän tulla?»

Morsiuspari antoi luvan, ja kerjäläinen, yleisimmin tuttu Sakin nimellä,
tuli lakki kädessä. Hitaasti ja nöyrästi tervehti hän viimein ja sanoi:
»Rakastavien aika kuluu kyllä toistensa sivulla ilman lintujen
lauluakin, ja vielä vähemmin he kaipaavat vanhan huuhkajan ääntä; mutta
hyvän onnen toivotus ja kiitokset köyhänkin suusta ovat siksi arvokkaat,
että niitä kannattaa kuulla.»

»Kiitoksia, vieras», sanoi Elina, ojentaen hänelle kätensä. »Te
toivotatte siis meille onnea?»

»Minä toivotan, että Onnetar kirjaisi teidän kankaanne ja koti kiittäisi
hyvää emäntää.»

»Se oli kaunis toivotus», vastasi Elina. »Suokoon Jumala, mitä te
toivotatte.»

»Kyllä Jumala kuulee kuuntelemattakin ja näkee näyttämättä. Hän kyllä
pitää huolen tehtävistään.»

»Teidän kanssanneko nämä lapset kulkevat?» kysyi Miihkali.

»Nehän ne ovat minun ainoa rikkauteni.»

»Eikö teillä sitte ole pirttipahastakaan, joka teitä odottelisi
kotiseudullanne?»

Kerjäläinen siveli keveästi pikku tytön tukkaa. »Salo se on meidän
asuntonamme, aukea metsä saunamme ja ainoana leposijanamme laaja
kangas.»

»Ehkä olette sotaa paossa?» kysyivät äsken vihityt edelleen.

»Me pakenimme, saadaksemme edes henki-kurjan säilymään, sillä talo
leimusi ilmi tulessa. Eikä ainoastaan meidän kylämme, vaan koko pitäjä
paloi, ja moni kiittelee nyt niitä naisia onnelliseksi, jotka pääsivät
tulen kautta iankaikkisuuteen, sillä siihenhän ne heidän tuskansa
loppuivat. Onnellisia nekin ovat, jotka kaatuivat kotikynnyksellä
veriseen miekkaan.»

Kyynel kiilsi vanhuksen silmissä hänen noita aikoja muistellessaan, kun
hänen kotiseutunsa ja koko Itä-Suomi oli turvattomaksi jätettynä ja
alttiina viholliselle. »Viipuri oli kukistunut, Käkisalmen valloittivat
viholliset kevättalvella kaksi vuotta sitte, ja silloin olivat kaikki
portit auki Venäjän sotajoukoille.»

»Siitäkö asti te jo olette olleet kodittomana?» kysyi Elina
sääliväisesti.

»Kun kasakat hävittivät koko pitäjän», vastasi kerjäläinen, »ja kaikki,
jotka kykenivät pakenemaan, pyrkivät metsään, menimme mekin sinne ja
riensimme puolen päivää pysähtymättä, kunnes viimein löysimme luolia
korkeiden kallioiden välistä, joita tiheät vesakot suojelivat. Siellä
pysyimme piilossa neljä pitkää päivää. Kun aurinko laskeutui neljännen
päivän iltana, läksin minä kyselemään korkeammilta voimilta, oliko
parempi palata kotiin vai mennä muuanne, mutta sain vastaukseksi, että
kaikki oli siellä hävitettynä ainiaaksi, vaan että meidän piti pyrkiä
länteen päin.»

Elina katsoi kummastellen kerjäläistä ja kysyi: »Kuka te olette, vieras,
koska voitte hämärällä silmällänne nähdä enemmän, kuin uusi aika näkee
kirkkaalla silmällään?»

Sakki nyykäytti päätään. »Kunhan elätte niin pitkälle kuin minä, niin
tiedätte myöskin enemmän kuin nyt.»

Taaskin katseli morsian häntä tutkivasti. »Jos olette yhtä viisas kuin
vanhakin ja jos elämänne on opettanut teitä näkemään eteenpäin ja
huomaamaan iloa tulevan surun päivien perästä, niin sanokaapa, milloin
saamme toivoa parempia aikoja?»

Vanhus otti hänen kätensä, tutki sitä ja sanoi: »Teidän onnenne syntyy
viimein, kun ilonne kuolee ja kuihtuu, ja se ilo, jota tulevaisuus
lupaa, on käyvä ensin haudan ylitse, kukoistava sen toisella puolella ja
temmattava kuoleman käsistä.»

Elina vapisi: »Onko tuo iloa ja onnea?»

Mutta Sakki jatkoi: »Aikaa, johon kukin on asetettu, täytyy jokaisen
katsella, vaikkapa siinä olisikin kaiken maailman tuska. Vaikka
tuhansilla rukouksilla ja kuinka voimakkailla käsillä koetettaisiin
kääntää kohtalon tietä, niin ei kuitenkaan päästäisi hiukkaakaan
poikkeamaan siltä uralta, joka kerran on meille määrätty. Täytyy kantaa
kaikki sekä hyvä että paha, mitä meille on annettu.»

Elina tarttui peloissaan Miihkalin käteen. »Kuuletko, miten paljon surua
hän meille ennustaa?»

Mutta Sakki jatkoi: »Älkää surko. Sill'aikaa, kun kovaa koette ja se
pakottaa sydämmenne vuotamaan verta, kylvää tulevaisuus ilojansa.
Kolmihaaraisena on teidän kynttilänne seisova pöydällä ja ympäri tanssii
iloinen piiri.»

»Haudan tuolla puolen», toisti Elina.

Maija Liisa seisoi peljästyneenä ja alkoi torua ennustajaa, mutta Elina
sanoi ystävällisesti: »Älä toru häntä, eihän hän sille mitään voi, mitä
minun oma raskas kohtaloni suo minulle.»

Sakki aikoi vastata, mutta Miihkali keskeytti reippaasti: »Jättäkää jo
onnettomuuden puhelemiset!» ja viittasi vanhuksille, jotka kohta
siirtyivät pois väkijoukkoon. Ottaen morsiantaan kädestä läksi hän
taluttamaan häntä toiselle puolelle. Vaan samassa näkivät he kaksi
ratsumiestä, jotka ajaa lennättivät taloa kohti. Miihkali pysähtyi.
»Elina, ketähän nuo ovat?» Mutta jopa hän tunsikin heidät ja huusi:
»Yrjö ja Elias!»




IV.

Huonoja uutisia.


Miihkali jätti Elinan ja riensi tulijoita vastaan, jotka hypähtivät
hevosten seljästä maahan ja sitoivat ratsunsa portin patsaihin. Hän
tervehti heitä vilkkaasti, melkeinpä maltittomasti, ja sill'aikaa
lähestyivät myöskin kirkkoherra ja Elina ottamaan vastaan vieraita.
Kirkkoherra Härkmanin ääni kaikui puoleksi iloiselta, toiseksi
vakavalta, kun hän sanoi: »Hyvää päivää, ystäväni Elias ja sinä poikani,
olkaa tervetulleet, mitä sanomia tahansa kiireenne ennustaneekin.»

Elias oli seisonut synkän näköisenä. Väri vaihteli hänen kasvoillaan ja
ääni melkein vapisi, kun hän vastasi: »Nyt me olemme tässä kuin surun
lähettiläinä ja jouduimme häiritsemään hääiloa.»

»Sano vain suoraan äläkä tarhaan vääntele sanojasi!» keskeytti Miihkali
vilkkaasti. »Mitä kerran saattaa sanoa, tottahan sitä kuullakin
saattaa,»

»Meille tuli sana,» alkoi Elias, »että venäläisiä oli tulossa idästä
päin vahvalla laivastolla Helsinkiin, ja silloin käskettiin Armfeltia
rientämään sinne tuhannen viidensadan miehen kanssa suojelemaan kruunun
makasiineja, joita siellä on sekä maaväkeä että laivastoa varten. Meitä
käskettiin olemaan huoletta, sillä Ruotsista muka oli apua jo tulossa ja
sen piti kohta aivan varmaan saapuman. Me luotimme siihen, mutta sitä ei
tullutkaan, vaan sen sijaan näkyi kohta koko joukko vihollislaivoja
purjehtivan satamaan, ja kahden päivän kuluttua tuli tsaari itse
kahdensadan laivan kanssa. Silloin alkoi sataa kaupunkiin tulta ja
kuulia. Me annoimme vastaan, minkä jaksoimme, ja venäläisten täytyi
peräytyä. Mutta silloin he kiersivät niemen toiselle puolelle ja
nousivat maalle Hietalahden pohjaan, emmekä me sieltä enää jaksaneet
torjua heitä pois. Heitähän oli kaksitoista tuhatta miestä Armfeltin
viittätoista sataa vastaan! Niin olivat asiat alussa. Urhoollinen
översti neuvotteli pikimmiten Juhana Creutzin ja Henrik Tammelinin
kanssa ja käski sitte asujamia pelastamaan, mitä voivat, ja pakenemaan.
Me sytytimme kaupungin ja peräydyimme Porvooseen, jossa armeija oli
koossa Lybeckerin, sen kelvottoman elukan luona. Muutamien päivien
kuluttua saapui venäläinen sinne, ja joka mies nuorimmasta vanhimpaan
asti kiihkeästi halusi mennä vastaan ja kostaa, mitä olimme kärsineet,
vaan Lybecker taas kielsi kaiken vastarinnan ja peräytyi Koskelle,
Lammille ja sieltä yhä etemmäksi sekä antoi venäläisjoukon aivan
rauhassa varustaa leirinsä Pernajan Forsbyssä. Eikä siinä kyllä, sillä
venäläiset saivat apua idästä, ja silloin tahtoi Armfelt lähteä
Pyhtäälle torjumaan pois tätä uutta apuväkeä, joka kyllä olisi
onnistunutkin, mutta meitä vain yhä kiellettiin taistelemasta, ja
venäläisjoukot pääsivät yhtymään. Siitä päivästä asti oli kaikki meillä
nurin päin. Sotamiehet rupesivat nurisemaan päällikköjä vastaan ja kuri
oli kuolemaisillaan, Kohta jo miehiä karkasi joukottain armeijasta,
saadakseen edes kotimäillä miekka kädessä puolustaa omaa tupaa.»

Kun Elias viimeinkin lopetti kertomuksensa, jäivät kaikki surumielin
vaiti. Miihkali se ensinnä sai viimein sanotuksi: »Kyllähän jo sanoit
itseäsi surusanomien tuojaksi, vaan niin katkeraa uutista emme
kuitenkaan arvanneet odottaa. Mitä nyt on tehtävä? Sanopas, mitä apua
meiltä toivot?»

»Siitä asti, kun viimeksi erosimme, on sinun valtasi kansaan levinnyt ja
kuulunut kauas; nyt sinun pitää koettaa, mitä voit noille karkulaisille.
Innosta heitä ja anna heille uutta rohkeutta; pyydä heitä palaamaan
takaisin armeijaan. Meidän pitää tehdä, mitä suinkin voimme, ja
pelastaa, mitä on pelastettavissa.»

»Mistä minä heidät löydän, jotka jo ovat hajonneet ympäri maata, kukin
omalle kotiseudulleen. Mitä semmoisista puheista, joita ei kukaan
kuule.»

Mutta Elias vaati vaatimistaan, sanoen: »Muutaman tunnin kuluttua saapuu
tänne osa niistä, joita Peldan-veljekset, Yrjö ja minä olemme kaikin
tavoin koetelleet koota takaisin armeijaan. Peldanit haalivat
pohjoisesta ja me kaksi etelästä. Yrjön ja minun on onnistunut taivuttaa
täkäläiset niin pitkälle, että he päättivät kokoutua tänne kirkolle
neuvottelemaan, ja nyt riippuu kaikki siitä mitä sinä voit heihin
vaikuttaa.»

Miihkali kyllä ymmärsi, miten vaikeaa tehtävää hänelle tarjottiin, ja
vastasi kierrellen: »Kun tämä hädän aika, joka seisoo niin mahtavana
edessämme, toisessa kädessä tuomion pasuuna ja toisessa sodan vitsaus,
kun sekään ei voi pitää meitä koossa, mitäpä sitte yksi kuolevainen
ihminen voisi?»

Kirkkoherrakin rupesi häntä kehottamaan, vaan Miihkali vielä vastusti:
»Vaikkapa minun onnistuisikin saada heidät palaamaan Lybeckerin luo,
mutta jos hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä taisteluun vihollista
vastaan, vaan yhä peloissaan harhailee ja estää meitä kaikkiakin
maatamme suojelemasta, niin mitä olemme sitte voittaneet? Emme niin
mitään, pelkään minä.»

Nyt nuorempikin veli Yrjö tarttui puheesen ja todisteli, ett'ei Lybecker
suinkaan enää tohtinut peräytyä, vaan että Armfelt, joka oli urhoollinen
mies, oli auttava heitä, ynnä muuta samanlaista. Mutta hän, jolle nyt
puhuttiin, seisoi ääneti ja katsoa tuijotti avaruuteen, lieneekö sitte
katsellut pilviä, jotka keveästi ja huolettomasti liitelivät taivaalla,
vaiko kuunnellut kosken väsymätöntä pauhua, joka kuului iankaikkiselta
taistelulta. Vai ajatteliko hän omaa nuoruuden voimaansa taikka maansa
vaaraa, koska hän ei mitään vastannut, ennenkuin Elina kehoittaen sanoi:
»Miksipä et tekisi, mitä voit? ja sinähän voit paljon.» Miihkali
katsahti häneen, kun hän sanoi nuo sanat, ja valo välähti hänen
katseestaan, mutta se sammui jälleen, ja hän vastasi hiljaa: »No,
saatanpahan koettaa.»

»Karkurit tulevat pian», jatkoi Yrjö, »ehkäpä jo jonkun tunnin kuluttua.
Me ratsastimme tänne täyttä laukkaa tapaamaan sinua ja ottamaan sinulta
lupauksen, ennenkuin olisi ollut liian myöhä.»

Miihkali ei ollut iloinen eikä ollut enää pitkään aikaan tuntenut oikeaa
iloa. Nyt hänellä oli pää täynnä uutta tehtäväänsä. Hän sanoi: »Minä
lähden nyt vähäksi ajaksi kokoomaan ajatuksiani. Mutta ensin vielä
hetkinen tervehdykseen. Tässä on minun morsiameni, sinun sisaresi, veli
Yrjö. Hän tervehtii sinua, niin tervehdi sinäkin häntä.»

Elina meni Yrjön luo lapsellisesti, melkeinpä arasti ja sanoi: »Ota
minut lempeästi vastaan ja anna minun rakkauteni Miihkaliin peittää
viat, joita löydät hänen puolisostansa.»

»Miksi noin puhut, Elina?» kysyi Yrjö. »Eikö tämä päivä toteuta kaikkea
sitä, josta olemme iloinneet jo edeltäpäin niin monta vuotta?»

»Kiitos, Yrjö», vastasi morsian ojentaen hänelle kätensä. »Minä tiedän,
ett'et sinä puhu toisin, kuin ajattelet, vaikk'et enää olekaan lapsi
meidän muiden lasten joukossa niinkuin ennen. Miten olet kasvanut
suureksi ja muuttunut siitä asti, kun juoksentelimme kilpaa ja heitimme
palloa yhdessä Keuruun pappilan nurmikoilla.»

Yrjö hymyili. Hänestä oli iloista muistella noita entisiä leikkejä,
jotka olivat vielä niin elävinä hänen silmiensä edessä, ja hän sanoi:
»Silloin sinä lainasit minulle korean huivisi kauniin ritarilinnani
lipuksi, jonka yhdessä rakensimme pihlajan alle.»

Elinakin hymyili. »Niinhän se oli, mutta muistatkohan vielä, että
lupasit hankkia minulle Tukholmasta vielä kauniimman kuin se, jonka
annoin, oikein silkkisen ja kultakukkaisen?»

»Kyllä muistan,» vastasi Yrjö hymyillen, »mutta silloisella suurella
laivallani en minä enää pääse purjehtimaan sen hakuun, sillä sen
runkokin on turmeltuneena vinnillä eikä nuorista ja purjeista ole
rahtuakaan enää tallella.»

Lapsuuden ajan iloiset muistot väikkyivät heidän ajatuksissaan, ja niin
keveästi ja suruttomasti kuin tuomen kukat putoavat, livahti huokaus
Elinan huulilta, kun hän sanoi: »Niin se oli silloin; nyt olet jo aika
mies.»

»Pitkä mies ja vanhempi kyllä, mutta en niin vanha, ett'en enää
muistaisi sinun sisarellista hyvyyttäsi minua kohtaan.»

Tämän keskustelun ajan seisoi toinen äsken tulleista nuorukaisista vaiti
ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pitkäpä aika oli kulunut siitä, kun
hän viimeksi oli täällä nuorena vänrikkinä. Miten paljon hän olikin
saanut kokea näinä vuosina! Hänen kulunut univormunsa oli todistuksena
kapteenin arvoa seuranneista kaikenlaisista vastuksista ja vaivoista,
mutta hänen nuoren otsansa rypyt puhuivat vielä selvemmin sisällisistä
taisteluista ja kärsimyksistä. Vaan kelläpä parempi osa oli? Koko
aikakausihan pyöri kuin huima ratas, joka teräviin hampaisiinsa tempoi
kaikki elävät olennot. Ei siinä auttanut rukous, ei valitus, ei
vastustus; täytyi vain seisoa ja kantaa, mitä kerran oli kunkin
kannettavaksi pantu. Elias antoi toisten puhua loppuun asti, mutta
viimein hänkin kääntyi Elinan puoleen ja sanoi: »Minua ette varmaankaan
enää tuntenut.»

»En heti», vastasi Elina. »Kaikki, mitä olette kokenut, on tehnyt teidät
ihan toiseksi mieheksi kuin se Elias, joka nuorukaisena vei minut
tanssiin ja joka kanteli minua vahvoilla käsivarsillaan kun jalkani oli
kipeä ja minun täytyi istua vankina pienessä huoneessani.»

Ilo välähti sotilaan päivettyneistä kasvoista ja hänen sydämensä hymyili
silmänräpäyksen ajan. »Muistatteko sitte, miten silloin oli?» kysyi hän.

»En minä koskaan unhota», vastasi Elina, »miten hyvä te olitte ja
koetitte ilahuttaa minua sinä ikävänä aikana, joka ei näyttänyt koskaan
loppuvan.»

Lempeitä, ystävällisiä kuvia liiteli sotilaan sielun ohi hänen
muistellessaan tuota aikaa, jolloin hän, yksinäinen nuorukainen, sai
täällä ensi kerran kokea kotielämän iloa. Siihen asti hän tuskin oli
ymmärtänyt, mitä onneksi sanotaan, vaan täällä hän oli saanut sitä
tuntea. Mutta sitte elämä hänelle taaskin opetti, miten harvoin onni
antautuu kiinni.

Jo nuorena oli orpo Elias joutunut sotamieheksi. Hän seurasi
kuningastansa vaaroihin ja voittoihin, tuota kuningasta, joka näytti
Euroopalle hallitsija-seikkailijan, joka ainiaaksi vaihtoi purpuraviitan
sotilasnuttuun ja hävitti kansaltansa suurvallan aseman sillä
mielettömällä kiihkollaan, että tahtoi mistä hinnasta hyvänsä siirtää
Puolan kruunun kuningas Augustilta Stanislaille; joka itsepäisesti ja
jäykästi halveksi yhteiskunnallista onnea ja inhosi kansalaisvapautta,
joka piti valtakuntaa kasarmina ja arvosteli ihmistä sen mukaan,
kelpasiko hän sotamieheksi vai eikö. Eräs hänen etevimpiä miehiään,
Arvid Horn, oli voittajana Varsovan luona. Siellä hänet kuitenkin
muutamiksi päiviksi voitti August, valloittaen mahtavalla sotajoukolla
kaupungin. Silloin Elias ynnä monta muuta Hornin miestä vietiin vangiksi
Moskovaan, niin ett'ei hän saanut iloita kumppaniensa kanssa, kun
Kaarle-kuningas pikamarssissa riensi Galitsiasta, voitti Augustin ja
valloitti takaisin Varsovan.

Paljon saivat silloiset sotilaat kokea, ehkäpä enemmän kuin ne vangit,
jotka vietiin Sisä-Venäjälle. Elias oli kokenut kumpaakin ja hänen
kasvoissansa oli kyllä merkkejä tuhansista vaaroista, joiden läpi hän
viimein pakolaisena pääsi Suomen rajalle sekä puolisokeana ja laihana
kuin luuranko pääsi hyväntahtoisen majurinrouva Tavastin luo Nokian
kartanoon.

Elina ei tajunnut, miten paljon hänen kotinsa oli antanut Eliakselle.
Toinen ei koskaan mittaa toisen onnea. Jonkun verran saattoi Elias
ilmaista muille, vaan jotakin piti hän myöskin omana salaisuutenaan.
Paljon oli kätkössä nuorten sydämmissä, paljon oli heillä puhumista ja
muistelemista; mutta kirkkoherra oli jo saanut kyllikseen niistä
muistoista, hän mieluimmin pysyi tämänpäiväisissä iloisissa asioissa;
palattiin pöytien luo. Haarikat laskettiin täyteen, olut vaahtosi ja ilo
elpyi.

»Juokaamme morsiusparin onneksi, ja sitte laulua heidän kunniakseen!»
lausui Yrjö, joi sarkkansa pohjaan asti ja otti huilun taskustaan, jossa
se oli ollut palasiksi päästettynä. Hän kierteli sen kokoon, koetti
ääntä ja alkoi soittaa, kuten sanoi, morsiusparin kunniaksi. Yrjön
lakattua soittamasta sanoi Elina iloisesti:

»Kiitos, Yrjö! Onpa hauska nähdä sinua aina samanlaisena, kuin ennenkin
olit. Yhtä raitis rohkeus ja yhtä iloinen laulu. Huilu vaan on, luulen
minä, uusi ja parempi.» Ja niin sanoessaan hän otti huilun, sitä
paremmin tarkastellakseen.

»Niin on, huilu on toinen», vastasi Yrjö. »Tämän perin minä äitini
isältä ja häneltä sain myöskin monta iloista laulua.»

»Soittiko sinun äitisi isäkin?»

»Hän oli minun ensimäinen opettajani, vanhan Karhunmaan, aseveli ja
Kustaa Aadolfin aikaisia miehiä kuten tämäkin. He soittivat molemmat
kauniisti, niinkuin moni muukin niistä sankareista, jotka taistelivat
Saksassa. Heidän mukanansa tuli tupakka ja paljo kaunista soittoa
Suomeen.»

»Onnellinen sinä, kun olet saanut oppia soittoa.»

Mutta eipä se oppi kehua kannattanut. Yrjö ei ollut muuta oppia saanut,
kuin mitä oli saanut Karhunmaan ja äitinsä isän huiluista. Pikku poikana
oli hän kuunnellen istunut heidän jalkainsa juuressa taikka pistäytynyt
pöydän alle, saadakseen olla rauhassa muilta pojilta. Ja soiton vaiettua
kaikuivat sävelet vielä kauan hänen korvissansa, kunnes hän alkoi itse
laulaa niitä. Ja miten ne laulut olivat vallanneet hänen mielensä! Hän
oli itsekseen itkenyt monta kyyneltä, hänen sydämmensä oli paisunut
surusta ja ilosta, ja muun voimannäytteen puutteessa oli hän
vieriskellyt lattialla ja huitonut käsillään ja jaloillaan. Sittemmin
opettivat ukot häntä käyttämään näppäimiä, antoivat hänen koetteeksi
soittaa sekä jättivät hänelle viimein perinnöksi sekä huilunsa että
laulunsa. Muuta opetusta ei Yrjö ollut koskaan saanut eikä hän luullut
sitä tarpeelliseksikaan. Hän antoi laulunsa ja soittonsa sujua
itsestään, miten sattui, ja tuumaili nytkin:

»Soittoa ei taida juuri saada opituksi; ainakaan ei se ole koskaan
tarttunut niihin, joita minä olen koettanut opettaa. Se asuu veressä,
luulen, ja missä oikeata musiikkia on, siinä on helpompi soittaa kuin
olla soittamatta.»

»Niinkö luulet?»

»Minä sen tiedänkin. Sävelet tulevat aivan itsestään, ja paljo on, jota
osaan ainoastaan yhden kerran. Ei niitä saa pidätetyksi. Minusta on
soitto elämää ja kerran soittoni pelastikin minut kuolemasta.»

»Millä tavalla sitte?» kysäsi Elina kummeksien.

»Översti Le Clair», alkoi Yrjö kertoa, »lähetti minut tiedustelemaan ja
minä saavuin Anjalaan.»

Isän huomio kiintyi asiaan. »No, näitkö venäläisiä?» kysyi hän.

»Kyllä niitä näin. Heitä oli niin paljo, että muuta en mitään
nähnytkään. Tuskin näkyi mitään koko maailmasta heidän tienoillansa.»

»Näkivätkö hekin sinut?»

»Tietysti, ja se tapahtui sukkelammin, kuin osasin aavistaakaan, mutta
kun alkoi asiat sinne päin kallistua, rohkasin mieleni ja astuin heidän
keskellensä, kiipesin jauhosäkkiröykkiön päälle ja aloin soittaa. Siinä
oli lähellä heidän leivintupansa ja he varustautuivat juuri tekemään
taikinaa. Mutta minä soitin iloisimmat säveleni, jotka osasin, ja kohta
joka mies ihmetellen ja iloissaan katselemaan minua. He irvistelivät
ilosta, niin että hampaat kiiluivat parran takaa, ja siinä soittaessani
tuntui minusta, että he ehkä ennen auringon laskua vielä syövät minut.»

Kirkkoherraa kauhistutti, kun kuuli poikansa pulan; yksin ja
turvattomana kun oli jauhosäkkikasan päällä vihollisleirissä, vieläpä
sellaisten vihollisten kuin venäläisten. »Eikö sinua pelottanut, kun
niin katselit kuolemaa silmiin?» kysyi hän.

»Ei minulla ollut siihen aikaa, eikä se olisi mitään auttanutkaan. Mutta
kun siinä soittaessani mietin, mikähän olisi viisainta, nosti venäläinen
ensin toista, sitte toista jalkaa, toinen toistensa jälkeen alkoivat he
kumarrella ja viimein koko väki tanssi joka taholla.»

»Ja ehkä viimein sait maksun niinkuin muutkin rehelliset soittajat?»
kysyi kirkkoherra hymyillen.

»Sain kyllä, vähän kutakin lajia.»

»No, mitä sitte?»

»Kun tanssijat alkoivat hengästyä, näytin leipämöykkyjä, joita oli
kasassa uunin luona, ja pistin sormet suuhuni, ikäänkuin tavoitellen
nälissäni omia käsiäni. Venäläiset ymmärsivät ja antoivat minulle suuren
kimpaleen leipää.»

»Ja sinä söit kuin susi.»

»Minä yritin syödä, mutta silloin tuli eräs upseeri ja kysyi, mikä minä
olin miehiäni. Herra ties, mitä kaikkea he valehtelivat teidän kunnon
pojastanne, koskapa hän viimein rupesi tulkin kautta kyselemään
kaikenlaista meidän leiristämme. Kun minä ehtimiseen vakuutin, ett'en
tiennyt niin mitään, vannoi upseeri minun pääsevän jo kymmenen minuutin
kuluessa riippumaan ja: oikeaan, mars! suoraa tietä kohti kuolemaa!»

»No mutta, tuhat kaikkiansa, etpä sinä kuollut kuitenkaan», sanoi
Härkman iloisesti. »Eikö heillä ollut nuoraa?»

»Kyllä heillä nuoraa oli ja silmukkakin jo oli valmis, mutta kun he
eivät tahtoneet surmata minua leivintuvassaan tai sen luona, veivät he
minut harjulle ja siellä oli vanha puu riipuksissa joen yli, ihan kuin
tehty hirsipuuksi. Sinne mentiin ja minulle pantiin silmukka kaulaan.»

»Silloin sinä kaiketi vähän sentään pelkäsit.»

»Mitäpä siitä olisi ollut apua? Mutta kyllä minusta vähän tuntui siltä,
ett'en koskaan enää saisi soittaa. Minulla oli huilu kädessä ja minä
näytin, että tahdoin vielä kerran sitä kaiuttaa. Ukot puhua räpättivät
keskenänsä ja merkitsivät vähän aikaa odottavansa. Nuora kaulassa aloin
minä puhaltaa, niin että soitto kaikui kauas kirkkaasti, kauniisti ja
mahtavasti. Alussa olivat sävelet mustia ja valkoisia, sillä sieluni
itki, kun ajattelin, että olin elämästä kohta jäävä vieraaksi. Mutta
minä en tahtonut kuolla; sentähden muuttui soittoni pian punaiseksi,
siniseksi ja keltaiseksi ja liiteli tulisina leimuina varjostavien
pilvien sekaan, jotka säkenöivät, ratisivat ja sihisivät, niin että
venäläiset kalpenivat ja katselivat minua, niinkuin en olisi ollutkaan
nälkäinen vanki Yrjö Härkman, vaan jokin voimakas ja väkevä haltija.
Väkevä minä olinkin sinä hetkenä. Elonkipinä paisui rinnassani;
mielessäni kaikui: minä en voi kuolla! ja äkisti kuin myrsky löin
lujalla nyrkillä ensin sen, joka piti nuorasta, ja sitte kaikki muut,
vedin nuoran mukaani ja puikahdin kuin sorsa koskeen. Seuraavalla
viikolla seisoin Le Clairin edessä ja osasin kertoa hänelle kaikki, mitä
hän halusi tietää.»

Kirkkoherran sydän paisui ilosta ja ylpeydestä. Hänen poikansa oli
suorittanut kunnialla vaikean tehtävänsä, sitä ei kukaan voinut kieltää,
ja, mikä oli vielä iloisempaa, hän, Yrjö, seisoi tuossa ilmi elävänä,
voimakkaana ja iloisena, valmiina vaikka vuorta murtamaan ja lähtemään
uusiin vaaroihin.

Yrjö ei enää muistellut seikkailuansa, hän oli silmänräpäyksen lapsia.
Nyt hän tahtoi iloita ja huusi reippaasti: »Täksi päiväksi heitämme
kaikki huolet sikseen!» Ja samalla hän jo juoksi tyttöjen luo alkamaan
tanssia; mutta silloin johtui uusi ajatus mieleen: »Soittaja! Soittakaa
minun omaa tanssiani! Ei se näin käy. Eikö täällä sitte ole ketään, joka
osaisi puhaltaa huilua tai soittaa viulua?»

»On meillä yksi», vastasi Elina. »Jaakko-ukko soitteli mielellään ennen
muinoin, milloin meillä oli iloa talossa. Ehkäpä hänellä vielä on vähän
ääniä jäljellä vanhassa viulussaan.»

»Jaakko!» huusi Yrjö, ja taas elpyi uusi muisto hänessä. Olivathan hekin
ennen olleet hyvät ystävät ja Yrjö muisteli olleensa Jaakon
suosiossakin. Missä hän oli?

Niin, tuollahan hän istui niin suorana ja ylevänä, pää harmaana ja
jäsenet kankeina, mutta kuitenkin puheliaana ja iloisena. Siellä pöydän
alapäässäkin jo tiedettiin, mitä äsken tulleet herrat olivat kertoneet
sodasta; oli myös kuultu Yrjön seikkailu, ja nämä uudet vaiheet olivat
johtaneet mieleen vanhusten urhotyöt; leikin ja oluen ilostuttamana
kertoeli sotavanhus ympärillään olijoille entisiä muistettavia aikoja.

Yrjö riensi ukon luo ja tervehti: »Hyvää päivää, Jaakko! Tokko enää
tunnettekaan minua?»

Jaakko nousi iloissaan. »Miksi en tuntisi, herra Yrjö! Te olitte iloinen
poika, ja minä aina ennustin, että teistä tulee urhoollinen mies. Ja
että nyt olettekin urhoollinen, tiedän tuosta seikkailustanne
venäläisleirissä.» Jaakko katseli entistä poikaa ja iloitsi mielessään.

»Minä olenkin yhtä iloinen kuin ennen», sanoi Yrjö, »ja haluaisin nyt
tanssia. Ettekö te soittaisi meille? Olettehan soittanut ennenkin.»

»Olen montakin kertaa. Tuopas tänne viulu, Heikki! Tiedäthän, missä se
on siellä kamarissa?» sanoi hän paimenpojalle. Poika läksi juoksemaan
kuin orava ja Jaakko jatkoi: »Ei se ole mikään tavallinen viulu, sen
saatte uskoa. Minä sain sen nuorena urhoolliselta ja muhkealta Henrik
Flemmingiltä, joka sen oli ottanut eräästä Puolan luostarista.»

»Kuinka hän tuli antaneeksi sen teille?»

»Se tapahtui siihen aikaan, kun nykyisen nuoren kuninkaamme isoisä oli
Puolassa Ruotsin armeijaa johtamassa. Etevimmät aateliset, sekä
ruotsalaiset että suomalaiset, panivat toimeen tanssiaiset eräässä
Varsovan palatsissa, ja erään Puolan kauniimman neitosen sanotaan
kysyneen Henrik Flemmingiltä, mitä hänen isänmaassansa tanssittiin,
johon kreivi Leijonhufvud oli nauraen vastannut, että suomalaisilla ei
ole omia tansseja; kun molemmat herrat olivat kiistelleet kotvasen, oli
puolalainen neiti pyytänyt Henrik Flemmingiä tanssimaan suomalaista
tanssia, että neiti olisi saanut tunnustaa hänen voittaneen. Herra
Flemming suostui asiaan, mutta kuninkaallisten soittajien joukossa ei
ollut yhtään, joka olisi osannut soittaa edes yhtään suomalaista
lauluakaan; sentähden kysyttiin meiltä, jotka seisoimme ulkona vahdissa.
Minä olin usein soittanut kotikylässäni, eikä nyt auttanut muu kuin:
mars suoraa päätä saliin!»

»Vai niin. Vaan mitenkä sitte kävi?»

»Eipä niin aivan hullusti. Henrik Flemming ja Aksel Horn olivat
herroina, Otto Fincke ja Eerik Monikkala olivat olevinaan neitosia. He
olivat kaikki muhkeita nuoria herroja ja tanssivat »Viikatteen
luojaisia», niin että kannukset kilisivät. Tanssin loputtua paukutteli
itse kuningaskin käsiään ja hänen mukaansa kaikki muut ylhäiset ja
mahtavat.»

Heikki toi juosten viulun. Yrjö otti sen pojan kädestä ja vetäsi
jousella koetteeksi kieliä. »Tämä on hyvä viulu; tämänkö te saitte
Flemmingiltä?»

»Niin minä sain sen juuri sen illan muistoksi, kun autoin Flemmingin
voitolle. Herra Henrik oli ylpeä herra eikä koskaan kärsinyt kenenkään
halventaa Suomea, emmekä sitä mekään kärsi.»

Yrjö hymyili ja pudisti iloisesti vanhuksen kättä. He ymmärsivät
toisiansa.

Jaakko istuutui ja veteli muutamia kertoja jousella viulunsa kieliä.
Elias meni sill'aikaa Elinan luo ja sanoi: »Yrjö antakoon anteeksi, että
minä riennän ennen häntä pyytämään teitä tanssiin. Te, rouva Elina, ette
suinkaan ole suomatta minulle sitä suosionosotusta, kun sitä sydämestäni
pyydän.»

Elina hymyili. »Yrjö on minun veljeni, mutta te olette meidän
kunniavieraamme ja ystävämme; sentähden hän kyllä ilolla antaa teille
etuoikeuden.»

Ja Yrjö olikin siihen tyytyväinen. Hän valitsi kauniin tytön ja seisoi
kohta parinsa kanssa Eliasta ja Elinaa vastapäätä.

Tanssin aikana palasi Miihkali ja istuutui vanhempien vierasten luo;
mutta heti kun ensi tanssi loppui, huomasi Yrjö hänet ja huusi:

»Hei, Mikko, tanssimaan morsiamesi kanssa! Nyt ilo ylimmilleen, ei sitä
sitte olekaan pitkään aikaan.»

Laulua ja iloa vain Yrjö halusi, ja Miihkalin täytyi lähteä iloiseen
piiritanssiin:

      Oi, seuraa minua matkalle
      Ja ole kultaseni,
      Sun näyttää koko mailmalle
      Mä tahdon mielelläni.
      Nyt sinä kuulut minulle
      Ja minä kuulun sinulle;
      Siis mennään omille tulille,
      Siell' istut sa vieressäni.

Kirkkoherra ja Elias olivat erillään tanssista ja istuivat alussa
ääneti, vaan viimein sanoi Elias:

»Miten Miihkali on tullut synkän ja kolkon näköiseksi; entinen
sankarinvoima on kokonaan sammunut hänen silmistänsä.»

»Sisällinen sankarinvoima se juuri», vastasi isä, »hävittää hänen ilonsa
ja haihduttaa häneltä levollisuuden. Hän ei vielä viihdy uskon kilven ja
hengen miekan parissa.»

»Miksikä sitte sitoa häntä niihin?» Eliaksen mielestä oli suurin vääryys
kahlehtia sankari ja riistää isänmaalta niin voimakas käsi. Ja vähimmin
kaikista olisi hän luullut kirkkoherra Härkmanin sitä tekevän. Mutta
niinkuin pappi ei ymmärtänyt sotilasta, niin ei myöskään sotilas
ymmärtänyt pappia. Kirkkoherra Härkman oli Gezeliuksen aikakauden
miehiä. Sen suunnan vaikutuksesta, jonka pani alulle Johan Gezelius
vanhempi ja jota hänen poikansa Johan sitte jatkoi, oli Härkmanin
voimakas luonne vakavasti kiintynyt näiden kuolemattomien piispojen
pyrintöön, joka tarkotti Suomen papiston korottamista sekä siveellisesti
että taidollisesti ja sitte kirkon vallan avulla kansan henkisen elämän
virkistyttämistä ja vaurastuttamista. Ei kukaan enää kieltäne sitä
laajaa merkitystä, joka kansansivistyksellä on meidän maallemme, mutta
eipä moni näissä nykyajan pyrinnöissä muistele sen perustajoita. Veriset
ja myrskyiset ne ajat olivat, joina kolme Gezeliusta vaikutti.
Nälänhätä, rutto ja sota pimittivät kaikki ilopuolet, mitä elämässä
muuten olisi ollut tarjona. Kalvan kalsketta ja valitushuutoja kaikui
Pohjolassa, niin että ainoastaan harvat jaksoivat ajatella nykyhetkeä
kauemmaksi. Mutta keskellä sitä levottomuuden ja hädän aikaa nousivat
Gezeliukset kylvämään kuolematonta siementänsä. Monen kodin hyllyllä on
vieläkin Gezeliusten aikainen raamattu, virsi- ja rukouskirja. Lujissa
mustissa kansissaan ovat ne vuosisadan toisensa jälkeen olleet ainoana
sammumattomana valona, ainoana pettämättömänä toivona ja ainoana oppina,
joka on näyttänyt kansallemme oikeaa tietä. Taistelukentillä käytetyt
aseet ovat ruostuneet ja maatuneet mullaksi, vaakunat ovat kauhtuneet ja
unhottuneet, sodan melskettä ei enää kuulu, mutta se, mitä Gezeliukset
kylvivät, kukoistaa nyt alussaan ja kasvattaa, mitä ammoin sitte
kuolleet piispat kaukaa tulevaisuudesta näkivät: kansakouluja ja
kirjallisuutta. Kirkkoherra Härkman oli Gezeliuksen miehiä; sentähden
hän kysyvästi ja kummastelevasti katsoi Eliakseen sanoessaan:

»Eikö meillä sitte ole jo kylliksi surua ja raakuutta, hätähuutoja ja
epätoivon kyyneliä? Missä on enää raitista naurua? Missä on enää toivoa,
joka luottaisi iloon? Kaikki on hävitettynä, raastettuna ja alastomana.
Jumalaa eivät ihmiset usko enää olevan; hänen armonsa aurinko on heiltä
sammunut ja he seisovat ainoastaan entisyytensä varjoina maan mullassa,
tähystellen epätoivon hämärtämillä silmillä, eikö missään olisi
heillekin hautaa. Nyt tarvitaan heille apua ja ohjausta. Jonkun pitää
seisoa viittaamassa siihen voimaan, joka ei kukistu, vaikka kaikki muu
kukistuisikin, ja opettamassa niille, joilla ei enää ole mitään toivoa,
että se mitä he nyt tai vast'edes kärsivät, ei ole vain sattumusta.»

»Ja sekö opettaja Miihkali on?

»Jos Jumala tahtoo, pysyy hän sinä kuolinpäiväänsä asti.»

Elias ei siihen vastannut mitään, ja vaiti pysyi myös kirkkoherrakin.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneena katseli kumpikin tanssia, mutta heti sen
loputtua virkkoi kirkkoherra:

»Hyvä on vielä nähdä raitista iloa, kohta se kyllä monelta haihtuu ja
kuolee. Mitä meillä on peljättävänä ja toivottavana?»

»Jumala yksin tietää», vastasi Elias. »Toivoa ei meillä ole paljoa, vaan
pelkoa sitä enempi. Kolmetoista vuotta on meidän miehiämme alinomaa
viety vieraille maille sinne, jossa kuningas taistelee, ja Suomi on
turvattomana ja suojattomana; sotaväkeä on ainoastaan kourallinen ja
senkin päällikkönä Lybecker.»

Synkältä todellakin näytti tulevaisuus silloin useimmista, mutta
jokainen koetti pitää pahoja aavistuksia mahdollisimman kaukana, ett'ei
hääilo olisi häiriytynyt.




V.

Karkulaiset.


Ilta oli jo tulossa, aurinko vaipui lähemmäksi taivaan rantaa. Punaisen
hehkuva valo kultasi metsää, joka ääneti ja vakavana seisoi ikäänkuin
kuunnellen raivoisasti pauhaavaa koskea. Virta kuitenkin kosken alla
vähitellen hillitsi kuohunsa, kunnes ne kaikki tasoittuivat niin
tyveneksi pinnaksi, että siitä loistavan kirkkaina kuvastuivat kaikki
rannan jyrkät metsäiset mäet. Aurinko laskeutui yhä alemmaksi ja yhä
punaisemmalta loisti taivas, iltarusko loi punertavaa loistoa yli koko
luonnon ja Nokian kartanokin sai siitä osansa. Vanha puutarha suhisi
hiljaa, varjot pitenivät pitenemistään, siellä täällä näytti jo joku
paikka pimeältä, mutta Kurjen hautakivi ikäänkuin ilosta punerti, siihen
kun auringon viimeiset säteet vielä sattuivat. Hääjoukko iloitsi
kartanon pihalla ja huoneissa; puutarhassa oli vain kaksi astuskelijaa,
joilla ei alussa näyttänyt juuri paljon olevan puhelemista. Elias oli
ohimennen taittanut oksan pensaasta, ja kun Miihkali pysähtyi Kurjen
haudalle, alkoi hän ajatuksissaan hieroa pois sammalta, joka oli aikojen
kuluessa alkanut paikoittain kasvaa hautakivelle. Miihkali katsoi
uneksien iltataivaan loistoa ja seurasi silmillään punertavaa valoa yhä
pitemmälle, kunnes hänen katseensa viimein pysähtyi hautakumpuun.

»Luuletko tuon vanhuksen olevan kanssamme tänään?» kysyi hän hiljaa
vieressään seisovalta kumppaniltaan.

»Kenen vanhuksen? Kurjenko? Häntäkö tarkotat?» sanoi Elias vähän
hämmästyneenä.

»Ketäpä minä muuta tarkottaisin. Mutta luuletko hänen näkevän meitä?»

»En tiedä. Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mitä sinä luulet?»

»En minäkään tiedä», vastasi Miihkali hiljaa, ajattelevasti katsoen
kauas eteensä. Mutta heti hän vilkkaasti lisäsi: »Mikä vahinko, ett'emme
näillä maallisilla silmillä näe noita näkymättömiä asioita, mitä on
ympärillämme!»

Elias oli vähällä oudostuksesta hypähtää etemmäksi. »Oletko hullu!»
sanoi hän. »Kiitä ennemmin Luojaa, joka sinua niin paljon säälii, ett'ei
anna sinun nähdä noita haudan kamalia olentoja! Sinä et ole koskaan
ollut taistelukentällä etkä siis tiedä mitä kuolema on. Minä en ole
liiaksi hemmoteltu enkä vaaraa pelkää, mutta semmoisten vastustajain
edessä en tahtoisi mistään hinnasta seisoa.»

»Miksikä ne juuri olisivat vastustajia? Minä kuvailen mielessäni
sankareita tämän elämän jälkeen niin kauniiksi ja ihaniksi, ett'ei
kukaan kuolevainen ole lähimainkaan heidän vertaisensa. Haudasta
lähtiessään on sankari sinne jättänyt itsestänsä kaikki, mitä on ollut
huonoa. Koko tuo syntinen haamu, joka seuraa ihmistä ja kätkee paremman
puolemme, kaikki levottomuus, kaikki ikävöiminen ja kiihko on ainiaaksi
poissa; puhdistettuna, levollisena ja kirkkaana on ihmisen kuolematon
osa, se, joka on Jumalasta, ymmärräthän, ja katselee meitä, jotka vielä
vaellamme täällä epätietoisuudessa ja heikkoudessa. Juuri tänne
tullessamme välähti kuin lentotähti sieluuni, ja silloin minä ajattelin
Kurkea, miten hän nuoruutensa voimassa meni kohtaamaan vihollistemme
maasta tullutta Pohtoa. Miksi emme eläneet silloin, Elias, että olisimme
nähneet heidän taistelunsa? Hirvittävä hän lienee ollut katsella, tuo
suuttunut jättiläinen, mutta Kurki ei säikkynyt, sankarillisuus loisti
hänen silmistänsä, hän tiesi esi-isiensä henkien katselevan taistelua ja
maan tulevaisen kunnian ja menestyksen riippuvan hänen voitostansa. Ah,
Elias, jospa mekin olisimme silloin saaneet olla kansalaistemme kanssa
riemuitsemassa sinä voiton päivänä!»

»Ennemmin tahdon minä nyt olla mukana ja voittaa itse», vastasi Elias
hiljaisesti, vaan uskaltavasti.

»Niinhän se on. Sinun sijassasi puhuisin minäkin aivan kuin sinä. Jos
milloin kuulen sinun kaatuneen, etsin minä sinun lepopaikkasi ja
koristan sen yhtä korkealla ja kauniilla kivellä kuin tämä. Minä siunaan
sinua ja sinun tekojasi. Sinun pitää levätä rauhassa ja herätä Jumalan
iankaikkiseen iloon.»

»Entä sinä itse?»

»Oh, ei minusta maksa puhua, mutta eiväthän kaikki synny suuria
urhotöitä tekemään. Honka kohottaa latvansa ylös pilviin sentähden, että
se on honka, vaan sammal elää maassa sen juurella sentähden, että on
sammal. Niin pitää ollakin. Mutta hyvä olisi maata sankarin unta ja
herätä, niinkuin hän, joka ensin on voinut elää ja sitte voinut kuolla.»

Elias katseli häntä tutkien. »Mitenkä onkaan, Miihkali? Sinun silmäsi
eivät näytä tänään iloisilta, päinvastoin, on käytöksesikin, juuri kuin
huolet sinua painaisivat ennen aikojaan.»

»Jos sinusta näytän synkältä», vastasi toinen, »niin kaiketi vaan
sentähden, että sinun oma mielesi on pimentynyt. Sinä olet paljon
synkistynyt tänne tulostasi asti. Tullessasi oli poskillasi purppuran
hehku, mutta se katosi ja sinä seisot kalpeana kuin kuolema. Huomasin
sen ihan selvään.»

He olivat ystävät, nämä molemmat, vaikka ijässä ja elämänvaiheissa oli
paljokin eroa. Kun he ensi kerran olivat yhdessä, oli Miihkali vielä
melkein lapsi ja katseli ihmetyksissään vanhempaa ystävää, jota
varusteltiin sotaan. Eliaksesta oli Miihkalin tulinen rakkaus
arvokkaampi, kuin se olisi useimmista muista ollut, sillä hän oli
yksikseen ja turvattomana lapsuutensa ajan. Hänellä ei ollut koskaan
ollut ketään, joka olisi heitellyt kukkia hänen tiellensä. Vaatimukset
ja velvollisuudet olivat hänen ainoat muistonsa lapsuuden ajoilta.
Miihkalille hän sentään ei huolinut yhtään teeskennellä, vaan vastasi
vilpittömästi:

»Ehkäpä näitkin oikein, mutta älä siitä huoli; se oli vain lapsuuden
unelma, joka kerrassaan haihtui.»

»Lapsuudenko unelma? Miksi et tullut ennen? Ehkäpä olisit sinä saanut
omaksesi hänet, joka nyt on minun omani ainaisesti.»

Nyt vasta huomasi Elias, miten vähän Miihkali oli tiennyt. Hän melkein
katui, että oli mitään sanonut, ja vastasi: »Unhota, mitä sanoin; älä
anna sen himmentää kaunista valoa, joka kultaa maailmaa ympärilläsi.
Olkoon se, mitä äsken kuulit, niinkuin ei sitä koskaan olisi sanottu
eikä edes ajateltukaan.»

»Miksipä sanomatta; ei se haittaa. Elina on nyt minun eikä sitä voi
muuttaa, ja hän on tyytyväinen näin. Mutta sen ei pidä rikkoa meidän
ystävyyttämme; mitä entiset ajat ovat rakentaneet, se pysyköön ainiaan.»

Elias vastasi luottavasti: »Kiitos, Miihkali! Kas, tässä on käteni
pantiksi, että iloitsen siitä, mitä olet saanut. Mutta vielä sanon
kerran: sinä et enää ole sama Miihkali kuin ennen.»

Elias oli heti huomannut muutoksen, mutta Miihkali ei tahtonut taikka
oikeammin ei voinut itse sitä nähdä, ja rehellinen oli siis hänen
vastauksensa. »Olisinhan minä koko ihme maailmassa, jos ajan levottomuus
ei ulottuisi minun mieleeni, kun se kerran vaikuttaa kaikkeen muuhun.
Kun koko maailma on poissa tasapainostaan, niin olisihan aivan
selittämätön arvoitus, jos minä voisin elää onnellisesti ja rauhassa ja
olla tyytyväinen itseeni ja kohtalooni.»

Elias ei siihen vastannut mitään. He kääntyivät ja palasivat muiden luo,
mutta samassa kuului vilkasta huutoa pihalta. Joukko sotilaita näkyi
marssivan pitkin tietä; jo voitiin erottaa heidän välkkyvät aseensa.
Heidän saavuttuaan talon luo astui Miihkali heitä vastaan. Silloin tuli
joukosta esiin sotamies, nosti kätensä kuluneeseen hatunrepaleeseen ja
sanoi:

»Kysyisimme, sallitaanko tämän osan maan sotilaista asettua tähän
levähtämään ja neuvottelemaan.»

»Neuvotella tässä kyllä saatte, ja mielelläni minä sanoisin
tervetulleiksi armeijan miehiä, ell'ei teidän edellänne olisi levinnyt
huhu, että te olette pettäneet esivaltanne ja unhottaneet
velvollisuutenne.»

»Se huhu on valehdellut, herra!» vastasi sotamies. »Lybecker on
pettänyt. Kuningas asetti hänet puolustamaan maata, mutta missä hyvänsä
on vihollista nähty, on Lybecker aina käskenyt meitä luikkimaan pois
tieltä, ja me olemme totelleet niin kauan kuin mahdollista, mutta eihän
kukaan iänkaiken jaksa katsella, miten hän jättää toisen maanpaikan
toisensa jälkeen vihollisten valtaan, edes koettamattakaan taistella.»

»Lybecker on kuninkaan ylin mies, ja ken hänestä luopuu, hän pettää
maansa ja valtakunnan.»

Sotamiehen kasvot synkistyivät yhä enemmän. »Jos te olisitte seisonut
meidän riveissämme», sanoi hän, »niin puhuisittepa aivan toisin.»

Sydämessään Miihkali kyllä myönsi sotamiehen olevan oikeassa, mutta
pysyi kuitenkin jäykkänä ja sanoi: »Jos minä olisin ollut maan päällikkö
ja nähnyt teidän karkaavan pois armeijasta, niin olisin ampunut
kuoliaaksi jok'ainoan, sillä ken luopuu sotalipustaan, hän pettää
maansa. Lybecker on Lybecker, mutta te olette suomalaisia sotamiehiä, ja
niiden ei ole vielä koskaan kuultu pettäneen. Te olette tahranneet
suomalaisten sotilasten nimen, mutta se tahra pitää pestä pois verellä.
Takaisin lippujen luo, pojat!»

»Emme koskaan Lybeckerin luo!» vastasi sotamies ja hänen takanansa
toistelivat sadat äänet: »Emme koskaan!»

Miihkali oli hetkisen vaiti; hän hiukan mietti.

Silloin kuului sotilasten riveistä ääni: »Ruvetkaa te meidän
päälliköksemme, herra! Me tiedämme, että te olette rohkea ja rehellinen
mies.»

Valo leimahti papin silmistä, mutta hän vastasi hiljaa: »Ettehän te
tunne minua enempää kuin minäkään teitä.»

Taaskin oltiin vaiti. Milloin mistäkin kurottui pää ylemmäksi muita.
Tiheä jono laajeni ja harveni, jokainen tahtoi nähdä häntä, johon nyt
luotettiin ja jonka tähden he nyt olivat tänne kokoutuneet. Joukossa oli
myöskin Keuruun asujamia ja heistä joku sanoi:

»Me tunnemme teidät jo pienestä asti ja tiedämme, että jos te rupeatte
meidän päälliköksemme, niin ette suinkaan pane sotamiestä kuormaa
vetämään, milloin itse ratsastatte; te ette elä hyvin pappiloissa
sill'aikaa, kun väkenne kärsii kankaalla nälkää; te elätte, kärsitte ja
kuolette meidän kanssamme, sen tiedämme me, jotka olemme teidän
kotiseudultanne, ja semmoista miestä me juuri tarvitsemme.»

Nämä sanat tulivat niin äkisti ja odottamatta ja sävähtivät kuin sähkö
sen miehen ruumiin lävitse, jolle ne sanottiin, mutta hän seisoi
näennäisesti tyynenä ja vastasi hiljaa: »Minä en ole mikään sotilas,
mutta vaikkapa olisin kaikkein paraskin sotilas, en minä kuitenkaan
rupeaisi päälliköksi niin kauan, kun hän elää, joka on sen viran saanut
kuninkaan kädestä. Palatkaa hänen luoksensa, hän johtaa teidät
taisteluun!»

Mutta siitä ei maksanut vaivaa puhua, sillä koko joukko huusi hurjasti:
»Ei koskaan, vaan ennemmin helvettiin!» ja lisäksi kuului kirouksia ja
hillittyjä uhkauksia, kunnes eräs keski-ikäinen sotilas astui esiin.
Hänen kasvoissaan näkyi merkkejä entisistä taisteluista ja puoli
vasemmasta kädestä oli poissa. Hän oli pitkävartaloinen, nuorena
karaistunut taistelija. Tultuaan lähemmäksi hän sanoi:

»Te otatte kunnian ja arvon suomalaisten sotilasnimeltä ja käskette
meitä pesemään verellä pois häpeämme, ja me vastaamme, että sitä me
juuri pyydämmekin. Me emme ole paenneet taistelusta, vaan me läksimme
pois armeijasta sentähden, että me emme saaneet taistella. Te istutte
täällä rauhassa ja olette kaiketi istuneet kaiken aikanne; mutta jos
olisitte niinkuin minä seurannut Lybeckeriä, silloin ehkä puhuisitte
toisin. Minä olen ollut hänen johdettavanansa vuodesta 1704 asti ja
tiedän, mikä mies hän on. Me seurasimme häntä, 14,000 miestä urhoollista
väkeä Suomesta, ja olimme jo valmiina Pietarin valloitukseen, mutta
Lybecker ei uskaltanut taistella. Venäjän sisämaahan päin hän ei
myöskään uskaltanut lähteä, sillä siellä olisi saattanut joutua
taisteluun; niinpä me kaikista voitoistamme marssimme Inkeriin nälkää ja
kurjuutta kärsimään. Siellä Apraksin meidät karkoitti väärillä kirjeillä
ja uhkauksilla meren rantaan, jossa Lybecker käski Ankarstjernan viemään
kaikki joukot kotiin Suomeen. Amiraali vastusteli ja rukoili, mutta
milloinkapas se viisaus mahtuu hullun päähän. Yhdeksänsataa miestä,
jotka eivät ehtineet laivoihin, teki urhoollista vastarintaa
venäläisille, kunnes heistä osa joutui vangiksi ja muut kaatuivat.
Semmoinen oli Lybeckerin sotaretki siellä kaukana. Ei se mikään tarina
ole. Ei, 3,000 uhratun sotilaan haamut voivat meidän vielä elävien
kanssa todistaa sen. Ja miten hän johtaa meitä täällä?»

»Niinkuin piru! Kuin kavaltaja!» huusi joukko takaa.

Surullinen ja liiankin oikea kertomus Lybeckerin retkestä
Itämeren-maakunnissa oli vielä enemmän kiihdyttänyt vihaa, niin että
sotilaat olivat melkein raivoissaan. Mutta olivatpa kaikki muutkin
harmissaan, että maan kohtalo nyt oli semmoisen konnan käsissä. Miihkali
vastasi viimein:

»Minä tiedän teidän sananne todeksi. Lybecker ei ole täyttänyt kuninkaan
eikä valtakunnan luottamusta; mutta jos talossa joku patsas pettää, niin
ei siltä pidä kaikkien pettää, koska muuten koko rakennus kukistuu.
Mädänneen, madonsyömän ja kelpaamattoman patsaan sijaan pannaan uusi, ja
rakennusmestari, joka sen tekee, on laki. Se on rakentanut koko talon,
se myös pitää kaikki koossa ja se tuomitsee, mikä on hyvää, mikä pahaa.
Se se myös on tuomitseva päälliköt ja teidät. Katsokaas siis eteenne,
ett'ei teitä lueta niiden joukkoon, jotka ovat tuottaneet maalle
häviön.»

Silmänräpäykseksi vaikeni äsken vielä niin jäykkä joukko; kiihkeästi
odotellen ja ikäänkuin oudon vedon voimasta katseli se edessänsä
seisovaan puhujaan, mutta ei kukaan virkannut sanaakaan. Kun vastausta
ei kuulunut, jatkoi vielä Miihkali:

»Minä en vaadi silmänräpäyksessä teidän vastaustanne, sillä ei ole yhtä
helppo korjata ajattelematonta tekoa kuin tehdä se. Miettikää siis
tarkkaan, mitä omatunto ja kunnia vaativat. Saatatte asettua tähän
pihaan ja tuohon metsänrantaan. Huomenna auringon noustessa saamme
tarkemmin keskustella taikkapa jo ehkä iltayöstäkin, sillä aika kuluu ja
meidän täytyy ottaa siitä vaari. Minä puolestani mietin, mitenkä
paraiten saisin teitä puolustetuksi ja vapautetuksi teidät
rangaistuksesta, kun palaatte leiriin, sillä tietysti te tarkemmin asiaa
mietittyänne sinne palaatte.»

»Älkää sitä niin varmaksi uskoko!» kaikui ääniä joukosta.




VI.

Tuuliajolla.


Lähenevien ratasten ratina keskeytti kiistan, joka juuri oli
alkamaisillaan uudestaan. Kaikki kääntyivät katsomaan portille päin,
johon hevonen pysähtyi. Rattailla oli kaksi naista. Anteron äiti Iikka
oli ajajana ja jäi vielä rattaille istumaan, jota vastoin nuori tyttö
hypähti maahan ja katseli ympärilleen. Iikka viittasi häntä menemään
asuinkartanoon, sanoen: »Mene vain tuonne, Alli, kyllä minä tulen
perästä.»

Alli lähestyi ja tervehti ensinnä sotamiehiä. Hän katseli nopeasti ja
tutkivasti heidän joukkoansa ja kysyi: »Missä on kuningas?»

Ja ikäänkuin kaiku kuului monesta suusta: »Kuningas!»

Tyttö viittasi portaikon päältä välkkyviä kilpiä ja katolla häilyvää
lippua. »Hän on kaiketi tuolla?» sanoi hän. »Minun pitää päästä hänen
luoksensa.» Ja hän koetti asiastansa varmana raivata itselleen tietä
ihmisjoukon läpi. Kohtapa hänet kuitenkin pysäytti Miihkali, joka nyt
oli häntä lähinnä:

»Kuinka voitte luullakaan kuninkaan olevan täällä?»

»Missäpä hän olisi, ell'ei omien miestensä luona? Ovathan nämä kuninkaan
miehiä. Jospa olisin löytänyt teidät ennen! Mutta nyt minun pitää mennä
kuninkaan luo.»

»Kuningas on kaukana täältä, poissa vieraassa maassa.»

Allista, joka oli tullut kaukaa pohjoisesta eikä pitänyt muusta lukua
kuin maan hädästä, kuului tuo vastaus uskomattomalta, ihan
käsittämättömältä. Eikö oma maa ja kansa nyt ollut suuressa hädässä,
eikö kuninkaalla ollut täällä kyllin kyllä tehtävää, ja hänkö, tuo hyvä
kuningas, oli nyt poissa, muiden kansojen luona, joilla ei ollut mitään
tekemistä Suomen hädän kanssa!

»Poissako?» sanoi tyttö. »Se ei ole mahdollista! Missäpä häntä nyt
paremmin tarvittaisiin kuin Suomessa? Mutta tosiaankin», lisäsi hän,
toiseen suuntaan ajatellen, »ettehän te täkäläiset sitä tiedä. Te ette
ole nähneet, miten paljo verta on vuotanut; te ette ole nähneet, miten
paljo kyyneliä on tulvinut; te olette täällä lännen puolella, kaukana
Venäjän rajoista, ja teillä on uskollinen ja urhoollinen sotajoukko
turvananne, mutta meillä sitä ei ole. Meillä ei ole mitään apua. Kaikki
on hukassa, ell'ei kuningas saa tietää kaikkea.»

»Mitä te sitte tahdotte häneltä, jalo neiti?» kysyi kirkkoherra.

»Apua! apua! Viholliset iskevät meihin kuin petolinnut. Monesta, monesta
sadasta pääsin minä yksin pakoon.»

»Jos kaikki muut ovat surmatut, niin eihän kuningaskaan voi enää
auttaa», vastasi kirkkoherra, enemmän vain jotakin edes sanoakseen kuin
lohduttaakseen.

»Äitini vanhaa isää ei kukaan voi auttaa, hänet he hirttivät, mutta
äitini, nuoret sisareni ja pikku veljeni sekä kaikki muut pitäjäläiset,
jotka ovat elossa, vietiin orjuuteen. Voi, herra, orjuuteen, vieraaseen
maahan. Sentähden minun pitää päästä kuninkaan luo.»

Niiden monien joukossa, jotka siinä seisoivat, oli tuskin yhtään, joka
ei olisi säälinyt tätä tyttöä, jolla jo oli ollut niin paljon surua.
Eikä kenenkään tehnyt mieli sanoa hänelle, miten turha oli toivoa mitään
apua kuninkaalta.

Ainoastaan Miihkali lausui uudestaan, mitä jo ennen oli sanonut:
»Kuningasta ette tapaa täällä. Hän ei ole Suomessa, vaan käy sotaa
vieraassa maassa.»

Se oli kova isku hänelle, joka oli tullut niin pitkän matkan päästä ja
jonka ainoana toivona ja ainoana ilona oli koko ajan ollut, että täältä
etelästä hän löytää kuninkaan ja että silloin korjautuu kaikki. Mutta
täytyihän hänen viimein uskoa, mitä kaikki sanoivat. Surumielellä hän
viimein kysyi: »Onko sitte missään kansaa, joka vielä enemmän tarvitsee
hänen apuansa kuin me? Onko surulla vielä leveämmätkin siivet kuin
täällä? No, kuka sitte pitää meidän onnettoman maamme puolta? Kuka on
Suomessa kuninkaan sijassa?»

»Kelvoton piru! Kavaltaja!» kuului sotamiesjoukosta.

Alli kääntyi heihin päin ja vastasi vakavalla äänellä: »Se ei ole totta!
Kuninkaan ensimäinen mies ei voi olla muu kuin jalo sankari, ja hänen
pitää kuulla minua.»

Silloin astui Yrjökin esiin ja sanoi: »Sanoa ajatuksensa sille miehelle
tai rukoilla häneltä apua on turhempi vaiva kuin linnun repiä höyhenensä
lämmittääkseen niillä ilman viileyttä.»

Alli katsoi häneen kummastellen: »Mitä te tarkotatte?»

»Te saatte puhua sielunne väsyksiin ja tyhjäksi, mutta ette saa häntä
koskaan vakuutetuksi.»

»Kuinka te voitte sen niin varmaan tietää?»

»Siitä minä sen tiedän, kun hänen päähänsä ei mahdu enempää, kuin siellä
jo on, ja se on perin vähän.»

Mutta Alli ei voinut uskoa hänen sanojaan, vaan jatkoi luottavasti:
»Minun asiaani ei tarvita monia eikä suuria sanoja, se puhuu itse
puolestaan ja lämmittää hänen kylmän mielensä, niin että hän toimii sen
vallan mukaan, jonka on saanut Jumalalta ja kuninkaaltansa. Sanokaahan
vain minulle, minne päin minun on mentävä, että löytäisin hänet.»

Hän katseli ympärilleen ja toivoi ehkä vieläkin, että joku oli hänelle
neuvova tien ja lausuva jonkun sanan lohdutukseksi; mutta sitä sanaa ei
kuulunut, päinvastoin eräs sotamieskin sanoi:

»Jos te, neiti, tahtoisitte totella hyvää neuvoa, niin palaisitte kotiin
samaa tietä, kuin tulittekin, sillä Lybecker ei auta ketään, ja kuningas
on poissa vieraassa maassa.»

Se oli jo liiaksi. Allin rohkeus horjui ja hän sanoi, sydän surusta
pakahtumaisillaan: »Älkää puhuko niin kovia sanoja, minä en jaksa kestää
niitä.»

Hän siirtyi pois tieltä ja meni syrjään, huomaamatta, miten säälivästi
häntä katseltiin. Hän oli luonnostaan vahva, mutta nyt oli häneltä
kerrassaan riistetty kaikki toivo, eikä ainoastaan häneltä itseltään,
vaan myöskin kaikilta rakkailta omaisilta ja monelta muulta, jotka
kaikki hän oli uskonut saavansa pelastetuksi. Siinä uskossaan hän oli
ollut niin luja, niin varma, ett'ei hänelle ollut edes aavistuksenkaan
tavoin tullut mieleen, että niin oikea pyyntö voitaisiin jättää
täyttämättä. Päinvastoin, arveli hän, oli kuningas ilolla rientävä
sorrettujen avuksi ja vähääkään arvelematta vievä sankarinsa sinne,
jossa maa heitä paraiten tarvitsi. Ja miten vallan toisin nyt oli kaikki
käynyt! Maailma musteni Allin silmissä hänen istuessaan maassa, pää
kättä ja penkkiä vasten, joka oli istuimena suuren pihlajan varjossa.




VII.

Huimapää.


Kaikki olivat äskeisestä keskustelusta vielä neuvottomina, kun Iikka
riensi esille.

»Eikö kukaan ole nähnyt minun poikaani?» kysyi hän. »Ettekö tiedä, missä
Antero on?»

»Antero?» virkkoivat miehet.

»Niin, juuri Antero. Huimapää Hämeenkyröstä, köyhä, vaan reipas,
repaleinen, vaan pelottomampi kuin kukaan.»

Nuorukainen juoksi joukosta esiin. »Tässä minä olen, äiti!» vastasi hän.

»No hyvä toki, että vielä olet elossa!» riemuitsi Iikka. »Minä jo olen
itkenyt monet kerrat ja luullut sinun kuolleen.»

»Jopa vähällä olinkin kuolla», vastasi Antero ja katseli niin
huolettomasti ympärilleen, kuin ne vaarat, joita oli kokenut, eivät
olisi lainkaan koskeneet häneen. Mutta nyt hän sai muuta ajattelemista,
sillä aivan arvaamatta ja mitään sanomatta otti Elias häntä niskasta
kiinni. Kapteeni oli kovakourainen mies eikä juuri hellävaroin pidellyt
nyt Anteroa, kun pudistellen sanoi:

»Niin, mutta etpä kuitenkaan kuollut, lurjus!»

Antero ponnisteli ja pääsi viimein irti. »No, no, mitä nyt, herra, kun
tuolla lailla alatte?» kysyi hän ja vältteli Eliaksen kouria, ett'ei
uudestaan joutuisi kiinni.

»Vai etkö tiedä, mitä tarkotan?» kysyi Elias, aikoen uudestaan kouria
Anteroa. »Et kaiketi myöskään muista, että minä lupasin sinulle selkään,
ell'et ole ihmisiksi. Muistatko?»

»Miksipä en sitä muistaisi?» vastasi Antero huolettomasti.

»Hyvä, että edes sen muistat», jatkoi Elias; »sinä myöskin tiedät, että
minä pidän sanani, ja mitä säästät, sen edestäsi löydät. Mitä kauemmin
odotat, sitä suuremmaksi kasvavat korot. Valitse nyt itse, milloin
selkääsi tahdot.»

Antero koetti kierrellä ja sanoi: »Koska minun pitää saada selkääni,
niin olkoon menneeksi, mutta eipä kapteenin pitäisi kuitenkaan kuluttaa
kruunun kalliita keppejä miehen selkään, joka ei sitä kunniaa ansaitse.»

Mutta Iikka ei ollut yhtä maltillinen. Puoli tukahtuneella äänellä kysyi
hän: »Mitäs se poika sitte on tehnyt, koska häntä pitää niin kurittaa?»

»Niin, sanopas itse, mitä olet tehnyt, ja ilmoita äidillesi, millainen
poika hänellä on!» käski Elias.

Antero ei hätäillyt, vaan vastasi levollisesti: »Tigerstedt käski minua
menemään niiden kanssa, jotka läksivät Orimattilaan hankkimaan kruunulle
uusia hevosia; minun piti näyttää heille tietä ja auttaa muutenkin,
miten osasin. Mutta mitäs siellä Orimattilassa oli? Ei enempää kuin
minun tyhjässä kädessäni, paitsi muutamia konia, joista ei mihinkään
ollut.»

»Vain niin», keskeytti Elias, »suitset ehkä eivät myöskään kelvanneet
mihinkään, arvaan minä. Sinä niitä veit muutamia, mutta jok'ainoasta
saat riittävän palkan.»

»Poika, poika, oletko varastanut kruunun suitsia?»

Hätäilemättä vastasi Antero: »Meidänhän piti millä lailla hyvänsä
hankkia hevosia armeijalle, vaan Orimattilassa ei ollut, ne kun oli
sieltä jo ennen otettu niinkuin kaikkialta muualtakin. Venäläisillä
yksin oli hevosia ja sinne minä läksin, mutta mitenkä minä olisin voinut
taluttaa kasakkain rajuja hevosia paljaasta turvasta; tarvitsin minä
suitsia yhtä hyvin kuin muutkin.»

Elias tunsi Anteroa ainoastaan tuosta Orimattilan matkasta sekä
nuorukaisen yleensä huononlaisesta maineesta. Hän sentähden heti päätti,
että koko tuo vaellus venäläisten leiriin oli vain turhaa jaaritusta, ja
sanoi vihastuen: »Nyt valehtelet, vekkuli; mutta maltahan, kyllä me
sinusta ajamme pois koiruuden!»

Antero astui muutaman askeleen taapäin, päästäksensä turvaan Eliaksen
kourilta, avasi paitansa kauluksen ja veti poveltaan esiin hienotekoiset
suitset, joissa riippui hopeakello. Ne olivat riippuneet hänellä
kaulassa ikäänkuin kalliina muistomerkkinä; nyt hän otti vitjat ja
kellon käteensä ja ojensi ne Eliakselle.

»Tämän minä otin kasakalta», sanoi hän. »Se oli heidän paraalla
hevosellaan, joka oli kenraalin ratsu.»

Elias tutki suitsia ja pientä hopeakelloa, joka lakkaamatta kilisi.
»Nämä ovat venäläiset suitset», sanoi hän. »Kellossa on venäläinen
kirjoitus, luultavasti omistajan nimi. Mistä sinä nämä sait?»

Antero otti takaisin suitset ja alkoi kilistellä kelloa, iloiten kuin
lapsi. »Kuulkaas, miten se helisee!» sanoi hän, huomaamatta mitään
muuta.

»Mistä sinä ne sait?» kysyi taas Elias.

Antero katsahti ylös; hänenhän pitikin nyt vastata puolestansa, ja hän
sanoi: »Samana yönä, kun karkasin teidän suitsinenne, menin suoraa tietä
alas Pyhtäälle, jossa 2,000 venäläistä ratsumiestä majaili. Heidän
hevosensa olivat syömässä niityillä ja valoisana kesäyönä oli niitä
helppo pyydellä heittosilmukalla. Otettuani kiinni muutamia sain koko
seitsemän yht'aikaa metsään, kun näet joitakuita tuli itsestäänkin
toisten jäljestä, jos meitä olisi ollut useampia, olisivat ne kaikki nyt
suomalaisten leirissä.»

»Saitko sinä siis hevosia?»

»Sainpa kuin sainkin ja olisin voinut saada vielä enemmänkin.»

»No, kuinkas sitte viimein kävi?»

Antero punoskeli suitsia, juurikuin ne olisivat olleet pääasia, mutta
vastasi kuitenkin: »Kun seuraavana yönä palasin ottamaan vielä useampia,
onnistui pyynti alussa hyvästi. Minä olin yhden selässä ja kolme oli
minulla nuorassa; vaan yht'äkkiä alkoi joku leirissä viheltää ja
vinguttaa, ja silloin kaikki hevoset palasivat sinne.»

»Ja sinäkö myös?»

»No, enpä niinkään vähällä. Minä heittäydyin maahan hevosen selästä ja
aioin juosta matkoihini, vaan silloin jo venäläiset saivat minut
kiinni.»

»Mutta pääsitpähän kuitenkin viimein pois», riemuitsi Iikka, kun rakas
poika seisoi edessä ilmi elävänä.

»Äläpäs luule olevan niinkään helpon päästä, kun kerran joutuu
venäläisten kynsiin», mutisi Antero ikäänkuin häpeissään, että oli
antautunut kiinni. »He tarvitsivat minua ja sentähden minua ei heti
hirtetty. Kolmekymmentä miestä läksi Pyhtäältä Ruotsin Pyhtäälle eivätkä
he malttaneet kiertää ympäri maantietä myöten, vaan minun muka piti
opastaa heidät koskien ohitse. Me olimme kaikki samassa lautassa, mutta
niistä kolmestakymmenestä miehestä ei ole elossa muita kuin yksi. Minä
vein heidät kosken kuohuihin ja sinne he jäivät. Hei pois tieltä kaikki,
joita ei pidä olla olemassa!» huusi nuorukainen hurjasti ja viuhtoi
käsillään, niinkuin olisi tahtonut taistella koko maailman kanssa.

Mutta kirkkoherra ei uskonut olevan luottamista Anteron sanoihin. Totuus
on harvoin pyhä mieronkiertäjille. Sentähden hän epäillen kysyi: »Jos
veit venäläiset koskeen, niin tottahan itsekin sinne jouduit, mutta
mitenkä et sinä kuollut niinkuin muut?»

»Siinä, johon suvanto loppuu, on kiviä vedenpinnassa. Minä hyppäsin
niille ja potkasin veneen edelleen koskeen. Pyörre sen tempasi ja nyt
ovat kaikki pohjassa. Ei Antero ole muita huonompi, hän surmasi
kolmekymmentä miestä yht'aikaa! Ken ei usko, saa mennä onkimaan
venäläisten ruumiita. Eivät lohet vielä ole ehtineet kaikkia syödä.»

Tämän sanottuaan poika otti hatun päästään ja alkoi heitellä sitä
ilmaan.

»Herranen aika, miten suuri reikä sinulla on päässä, poikaseni!» huusi
Iikka, huomaten pojan päässä paikan, jossa verinen tukka törrötti
avonaisen haavan ympärillä. »Kyllähän minä jo arvasin, että jotakin oli
tapahtunut. Olipa hyvä, että tulit, niin saan minä auttaa sinua. Mutta
täällä emme enää saa viipyä, sillä hevosta jo odotetaan. Tule pois minun
kanssani.» Ja Iikka yritti lähteä, mutta Anterolla ei näyttänyt olevan
halua lähteä hänen kanssansa.

»Vähäpä tästä naarmusta lukua. Eihän siitä enää verta juokse; kohtahan
se jo paranee.»

»Mistä sait reiän päähäsi?» kysyi Elias.

»Sieltä se tuli kosken terävistä kivistä, kun hengen edestä ponnistelin
maalle.»

»Entä hevoset, jotka otit ensi yönä, annoitko ne takaisin?»

»Sinnehän ne minulta jäivät Pyhtään metsään, mutta en tiedä, miten
niille sitte on käynyt.»

»Hm», sanoi Elias, »vastoin sääntöä tosin on karata palveluksesta ja
varastaa kruunun suitsia. Sinun olisi edes pitänyt sanoa, mihin aioit
mennä; mutta kuin otit seitsemän hevosta ja sitä paitsi surmasit
kolmekymmentä miestä yhdellä iskulla, niin pitäähän sinun siitä saada
palkinto, ja sentähden voit päästä selkäsaunasta ja saada sen sijaan
kiitosta. Mutta annapa nyt olla viimeinen kerta varastaa omalta väeltä.»

Antero leikki huolettomasti venäläisellä leikkikalullaan, mutta Iikka
sieppasi häntä käsivarresta, sanoen: »Lähde nyt pois!»

»Annahan minun olla täällä muiden kanssa», pyyteli nuorukainen, hänen
mielestään kun ei ollut yhtään kiirettä.

»Vai niin, vai et sinä huoli lähteä minun kanssani!» sanoi Iikka. »Minä
olen etsinyt sinua puolen maailmaa, kysellyt sinua Jumalalta ja
ihmisiltä, ja nyt et sinä lähde pois, vaikka tiedät, ett'en minä saa
viipyä hevosen tähden.»

»Eihän teillä ole minulle tilaakaan kärrissä», sanoi Antero kierrellen,
haluton kun oli lähtemään, vaikka kuitenkin mieli teki vanhan tavan
mukaan vielä tottelemaan äitiä, häntä ainoata, joka vielä huoli hänestä
ja jolle hän ainiaan oli ainoa poika. Iikka puolestaan olisi mielellään
mennyt vaikka kuolemaan pojan edestä, vaan oli nyt taipumaton ja sanoi
jyrkästi:

»Älä ollenkaan kiertele. Ikäänkuin et voisi istua pohjalla, kun vielä
jäsenesi ovat niin pehmeät ja notkeat. Ei sinun tarvitsekaan seurata
minua etemmäksi kuin Karkkuun. Sieltä saatat palata sotaväkeen, vaan nyt
lähdet vain mukaan.»

Kaikki muut odottelivat vaieten tämän pikku riidan päätöstä, jota kesti
äidin ja pojan välillä. Antero seisoi vielä epätietoisena, sillä sen
lisäksi, että hän mielellään olisi viipynyt täällä toisten luona, häntä
myöskin vähän harmitti antaa perää kuin pikku lapsi, vieläpä kaikkien
miesten läsnäollessa. Rakkaus äitiin kuitenkin vaikutti ja näytti jo
olevan aivan voittamassa, kun ääni kuului miesjoukosta sanovan:

»Katsotaanpas, eikö hamevalta vain voita!»

»Hamevalta!» tiuskasi Iikka, varsin hyvin ymmärtäen mitä sillä
tarkotettiin. »Olisikohan ehkä vahingoksi pojalle totella ja seurata
minua? Taikka olisitteko te liian hyvä tottelemaan äitiänne, vanha koni?
Ettekö luule minun tuntevan teitä, Ylikylän Arppi, tai tietävän,
millainen mies te olette. Mutta samapa sekin; mutta kuka teidät synnytti
ja kasvatti, ell'ei äitinne, kuka pesi teidän rääsyjänne ja opetti
teille ihmistapoja, ell'ei äitinne, kuka vei teidät kirkkoon ja kuka
hankki teille vaimon, ell'ei juuri oma äitinne?»

Iikan riitakumppani ilmestyi nyt miesten ensi riviin. Hänen lyhyt,
kuivannäköinen vartalonsa oikasihe riemuiten suoremmaksi ja
ajelemattomat kasvot, joissa oli selviä sekä tupakan että viinan
merkkejä, irvistelivät tyytyväisesti, kun hän vastasi: »Vaimo olisi
kyllä voinut olla saamattakin, hänet minä antaisin kelle hyvänsä.»

Miehet nauroivat, vaan Iikka kiivastui yhä enemmän. »Sen kyllä uskon»,
tiuskasi hän, »sillä silloin saisitte te vallita viinapulloa niinkuin
kuningas valtakuntaansa. Mutta kukapa teidät sitte korjaisi kotiin
maantieltä? Kuka pistäisi teidät salvan taakse markkinapäiviksi, niin
ett'ei teidän tarvitse muiden juoppojen kanssa saada selkäänne raastuvan
pihassa? Kuka tulisi väliin ja pelastaisi henkenne, kun tappelette
Alikylän miesten kanssa ja ne ovat vähällä piestä teidät hengiltä?
Jokohan sen mies tekisi? Eipä suinkaan; miehet kyllä pysyvät kaukana,
mutta vaimo se juuri on tehnyt ja tekee, että vielä olette edes
semmoinenkaan, kuin nyt olette.»

Arppi seisoi aivan ällistyksissään tuosta saarnasta, jos he vain
olisivat sattuneet olemaan kahden kesken, niin olisi Arppi kyllä
selvittänyt asiat kerrassaan, mutta tässä nyt ei sopinut ruveta Iikkaa
ojentelemaan. Sentähden hän kerran henkäsi syvään ja sanoi vieläkin
huoahtaen: »Ohhoi, helpompi on tukkia korvansa räiskyvältä näreeltä kuin
akan sähisevältä kieleltä.»

Mutta toiset miehet eivät näyttäneet aikovan niin vähällä päästää Iikkaa
voitolle, sillä joku sanoi uhitellen:

»Luetelkaapa, Iikka, kymmenen miestä, joiden kanssa ette olisi ollut
riidassa!»

Vaan Iikkakin oli jo saanut riidasta kylläkseen; hän vastasi kartellen
ja lempeämmällä äänellä: »Te ette ainakaan tule niiden lukuun, jos ette
jätä minua rauhaan.»

Herrat olivat seisoneet erillään neuvottelemassa, mutta kun riidasta ei
ruvennut loppua tulemaankaan, astui kirkkoherra esiin ja huusi: »Hiljaa!
Ettekö häpeä riidellä täällä vieraassa talossa?

Väkijoukko oli vaiti, mutta Antero sanoi äidilleen: »Tulkaa pois, äiti,
minä tulen teidän kanssanne. Ei täällä niin erinomaista ole, että
kannattaisi itkeä erotessa.»

Nyt Miihkali sanoi kuuluvalla äänellä: »Ei ainoakaan saa lähteä pois
joukosta eikä mitään muuta tietä ole lupa astua kuin sitä, joka vie
armeijaan. Aikaa teillä kyllä on neuvotella.»

Vaan sitäpä juuri ei ollut, sen Iikka tiesi, kun oli luvannut paluuttaa
heti hevosen isännälleen. Sentähden hän taipuvasti sanoi: »Minun täytyy
lähteä, vaan jää sinä muiden luo.»

»Noidenko, jotka pilkkaavat teitä ja minua?»

»No, mene nyt vain, kyllä minä sinut aina löydän.»

Antero heilautti päätään, niin että tukka löyhähti, ja sanoi: »No niin,
voipihan tuota olla miten hyvänsä aina aikanansa.» Ja hän juoksi pois ja
toi pian hevosen. Iikka sill'aikaa meni matkakumppaninsa luo, joka yhä
vielä istui maassa, pää käden nojassa. Iikka pudisteli häntä vähän,
kunnes tyttö aukasi silmänsä.

Alli nousi ylös, vaan horjui. »Minä olen niin kipeä», sanoi hän, »Koko
maailma pyörii silmissäni; en minä jaksa seisoa.»

Iikka neuvoi häntä jäämään, mutta viimeiset voimansa ponnistaen vastasi
tyttö: »Tänne minä en huoli jäädä, täällä ei minulla ole mitään
tekemistä.»

Molemmat naiset nousivat kärreihin ja läksivät ajaa rämistämään Karkkua
kohti.




VIII.

Kirkkoherra.


Sotamiesjoukko seisoi vielä epäilevänä, toinen toistaan kysyvästi
katsellen. Viimein sanoi Arppi: »En minä tiedä muuta kuin että olimme
tyhmät, kun tulimmekaan tänne.»

»Minä sanoin samoin», vastasi toinen.

»Eihän tuo liene liian myöhä nytkään palata», sanoi kolmas.

Herrat kuulivat joka sanan ja käsittivät, että aika oli täpärällä.
Miihkali astui joukon eteen jäykkänä ja suorana.

»Mitä minä kuulen!» alkoi hän. »Ettäkö joillakuilla on vieläkin pahoja
aikeita ja vehkeitä mielessä. Tiedättehän, että minä olen seurakunnan
sielunpaimen, ja koska te minun mielestäni olette eksyneitä lampaita,
niin on minun asiani ottaa selko teidän kristillisyyden taidostanne ja
palauttaa teidät oikealle tielle. Onkohan teillä kaikilla selvänä,
mitenkä huoneentaulussa sanotaan alamaisten velvollisuuksista esivaltaa
kohtaan? Asettukaa riviin! Minä kyselen jok'ainoaa teistä ja tutkin
sielun ja sydämen, sillä siitä kaikki riippuu. Asettukaa riviin, sanon
minä.»

Joukko alkoi liikkua, mutta rivejä siitä ei syntynyt, sillä kukaan ei
tahtonut jäädä ensi riviin. Väki aaltoili edestakaisin, vaan viimein
työnnettiin Arppi esiin huutaen: »Te olkaa edessä, sillä kaikkihan onkin
teidän vikanne!»

Arppi koetti väkisin työntäytyä taaksepäin, mutta Antero seisoi juuri
takana, pitäen käsiään hänen olkapäillänsä, ja muuri oli kummallakin
puolella tukeva. Arppi ei päässyt mihinkään ja hädässään hän ryhtyi
pyytämään armoa: »Päästä minut, Antero, saat kolme ryyppyä, jos asetut
ensimäiseksi.»

»En minä juo», vastasi Antero.

Arppi veti vanhan villahuivin kaulastaan ja kaivoi hajalliset lapaset
taskusta. »Nämä saat, hyvä, kelpo Antero. Päästä minut, enhän minä voi
seisoa tässä.»

»Seisokaa vain hiljaa, ukko. En minä uskalla tulla eturiviin.»

Arppi vääntelihe tuskissaan, mutta Antero piti voimakkain käsin häntä
kiinni, ja ollen pitkä mies saikin hän ukon helposti hillityksi. Arpin
hätä kasvoi kasvamistaan. »Minä sanon sinulle, Antero, sieluni autuuden
kautta», vakuutteli hän, »että saat kapan rukiita, kun pääsemme sodasta
kotiin, tai jos et huoli odottaa, niin käske äitisi mennä minun muijani
luo ja ottakoon sen korean ryijyn, jonka saimme anopiltamme. Iikka
ottakoon ryijyn ja sinä saat pitää sen kuolinpäivääsi asti.»

»Hiljaa ja vaiti, ettekö näe, että pappi jo tulee?» kuiskasi Antero, ja
oikeassa hän olikin. Synkän ja vakavan näköisenä lähestyi Miihkali sekä
seisattui Anteron ja hänen uhrinsa eteen.

Arpin polvet vapisivat; hän alkoi sovitella sormiansa ristiin. Ei ollut
leikkiä tuo seisominen ensimäisenä papin edessä, kun tunnossaan tiesi
joutuvansa niin toisessa kuin toisessakin asiassa häpeään koko joukon
edessä; ehkäpä vielä jalkapuuhunkin, ell'ei kirkkoherra tahtonut käyttää
armoa oikeuden sijasta, eikä hän nyt suinkaan näyttänyt lempeältä, sen
voi kuka hyvänsä huomata. Tuskanhiki nousi Arpin otsalle ja hän huoahti
kovaan: »Voi, voi, jospa edes muija olisi tässä! Hän seisoisi ensinnä.»

»No, mitenkä on?» kysyi Miihkali, turhaan odotettuaan rivien
järjestymistä. »Mitenkä on huoneentaulussa? Ei ole esivalta muutoin kuin
Jumalalta», ja hän luki koko kehoituksen tarkoilleen, pannen eri painoa
sanoihin, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna, vaan on Jumalan
palvelija ja kostaja rangaistukseksi sille, joka pahaa tekee. »Niin
sanotaan huoneentaulussa.»

Ei sanaakaan vastattu siihen opetukseen. Voimalla lausutut sanat olivat
nähtävästi vaikuttaneet vastahakoisimpiinkin. Puhujakin oli vaiti, mutta
hänen katseensa tutkisteli edessä seisovaa miesjoukkoa. Koko hänen
sielunsa voima leimusi tänä hetkenä tottelemattomia vastaan; ääni oli
vahva ja sointuva, kun hän muutaman silmänräpäyksen jälkeen taas puhui:

»Samassa huoneentaulussa sanotaan: Muistakaa opettajianne, jotka teille
ovat puhuneet Jumalan sanaa; heidän uskoansa te seuratkaa! Olkaa
opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he valvovat teidän
sielujanne niinkuin ne, joiden niistä pitää tekemän luku, että he sen
ilolla tekisivät eikä huokauksella; sillä ei se ole teille hyödyllinen.
Koska minä nyt olen teidän opettajanne ja näen, että te ette tahdo
kulkea sitä tietä, kuin minä teille näytän, vaan pidätte itseänne
kaikista viisaimpina, vahvimpina ja mahtavimpina maassa, niin minä sanon
teille, että tuo mahtavuutenne ei ole pysyvä. Myrskyssä, joka nyt kulkee
ajassa, murrutte te kuin ruo'ot ja Korkeimman ääni huutaa teille taivaan
pilvistä: Minä Herra, se on minun nimeni, enkä minä anna kunniaani
toiselle, en myöskään jumaluuteni ylistystä. Älköön viisas kerskatko
viisaudestansa, älköön väkevä kerskatko väkevyydestänsä, älköön myös
rikas kerskatko rikkaudestansa; vaan joka tahtoo kerskata, niin
kerskatkoon siitä, että hän tietää ja tuntee minut, että minä olen
Herra, joka teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä; sillä
se minulle kelpaa, sanoo Herra. Minä teidän opettajanne, neuvon nyt
teitä parannukseen, sillä raskasta on ylpeän sydämen nöyrtyä, vaan
parempi se kuitenkin on kuin musertuminen. Niinpä nyt nöyrtykää Jumalan
väkevän käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi. Katuvaista
sydäntä ei kenenkään tarvitse katua, sillä hänelle sanoo Jumala: Älä
pelkää, sillä minä olen sinun Jumalasi, minä vahvistan sinua, minä autan
sinua ja tuen myös sinua vanhurskauteni oikealla kädellä. Niin,
huomatkaa tarkkaan, vanhurskaus ennen kaikkea, rehellisyys elämässä ja
käytöksessä. Nyt sen tiedätte; mutta nyt minä kysyn, aiotteko totella
minua vai ettekö!»

Kaikki olivat ensin vaiti, mutta kohta alkoi kuulua kuiskauksia, ja
viimein sanoi joku joukosta: »Kyllähän me mielellämme tahtoisimme
totella teitä, herra kirkkoherra, jos vain tietäisimme, ett'emme itse
saisi siitä häpeää ja vahinkoa.»

Ja kohta sen äänen jälkeen virkkoi toinen: »Ehkä se niin on, kuin te
sanotte, herra kirkkoherra, että olisi paras palata.»

»Hm, vai niin», vastasi Miihkali, »teidän joukossanne on siis kunnon
miehiäkin, mutta kuinka sinun asiasi on, Arppi? Mitä sanoo huoneentaulu
alamaisille?»

Arppi oli painua maahan.

»Jokainen olkoon», alkoi Miihkali autella, »no? Jokainen olkoon --
esivallalle -- jolla valta on -- alamainen.»

Arpin tuska oli jo kasvanut korkeimmilleen; vapisevin käsin tarttui hän
Miihkalin kaapun helmaan, suuteli sitä ja sanoi: »Herra kirkkoherra,
olkaa niin hyvä ja armahtakaa; minä luulen että me palaamme.»

»Hyvä!» vastasi Miihkali.

Neljäs mies tuli nyt esiin, sanoen: »On meitä täällä montakin, jotka
ajattelemme, että ehkä oli liian hätäistä lähteä pois armejasta, ja me
palaisimme kyllä sinne, jos vain tietäisimme, ett'ei rangaistus tule
suureksi ja ett'ei meidän tarvitsisi peräytyä.»

»Ne ampuvat meidät!» huusi toinen ja hänen kumppaninsa kohta lisäsi:
»Meidän veremme tulee teidän päällenne, herra kirkkoherra!»

»Teidän verenne», vastasi Miihkali, »ei tule enempää minun päälleni kuin
minunkaan vereni teidän päällenne. Lähtekäämme yhdessä armejaan; minä
puhun siellä teidän puolestanne eikä mikään rangaistus ole kohtaava
teitä, ennenkuin se ensin kohtaa minua. Mutta jos niin on, ett'ei
täst'edes enempää etsitä taistelua kuin tähänkään asti, jos toiveet yhä
enemmän synkistyvät, jos laki ei tee mitään, vaan Lybecker pysyy
virassaan, niin minä lupaan hankkia teille päällikön taikka rupean siksi
itse. Sitte me teemme mäillä ja laaksoissa, mitä voimme. Tyydyttekö
tähän ehdotukseeni?»

»Tyydymme, kyllä me tyydymme!»

»Aluksi teidän kuitenkin täytyy lähteä palaamaan ilman minua, sillä on
kuulutettu ruokavarain ja vaatteiden keräys nostoväelle, joka näinä
päivinä tulee pohjoisesta päin. Pirkkalan kirkolla otetaan tavaroita
vastaan laajalti naapuripitäjistä, ja minun pitää toimittaa kaikki
aikanansa täältä edelleen armejaan. Muutamissa päivissä pitää kaikki
olla tehtynä, ja silloin minä riennän teidän jälkeenne, niin että
yhdessä saavumme Hämeenlinnaan. Onko se oikein ja hyvin?»

»On, on!»

»No hyvä. Minä vielä neuvottelen kanssanne, vaan jättäkäämme piha
rauhaan.»

Tylyn joukon kasvot olivat jo kirkastuneet. Uusi toivo oli alkanut
koittaa ja se teki myöskin kaikkien mielet virkeämmiksi. Monta
suostumussanaa kuului puoliääneen lausuttavan; mutta nuori sielunpaimen
ei siitä pitänyt lukua, vaan astui ajatuksissaan ja vaiti pois pihasta
ja koko sotilasjoukko seurasi häntä. Nyt alkoi ystävällinen neuvottelu,
ja ennen yön tuloa jo joka mies, niin nuorin kuin vanhinkin, oli
luvannut palata leiriin.




IX.

Pappilassa.


Pirkkalan kirkko ei aina ole ollut siinä paikassa, jossa se nyt on
kauniilla mäellään. Ennen muinoin oli se Pyhäjärven toisella puolen,
»Hämeen puolella». Vuonna 1863 hankki seurakunta punaiseksi maalatun
aidan sen paikan ympäri, jossa kirkko oli ennen ollut, ja alttarin
entiselle paikalle päätettiin pystyttää valurautainen risti. Niinpä
Pirkkalan vanha kirkko nyt on vain tarinana, unelmana; mutta 1713 ei
ollut niin; silloin se, mikä nyt on mennyt ja unhottunut, oli paraillaan
olemassa.

Pappilassa oli kaikki rauhallista; päivä oli kulunut tavallista
hiljaista menoaan. Suuressa tuvassa joudutti Maija Liisa illallista.
Ilta lähestyi ja lehmät olivat jo tulossa, olihan hän jo kauan kuullut
paimenpojan tutun äänen tuolta etäämpää. Tuli leimusi hiljaa padan alla
ja vähitellen jouti se sammumaankin, sillä nauriit olivat melkein
valmiit ja kypsät. Tuli väheni vähenemistään liedestä ja vähenipä
savukin, joka tuprusi piipusta talon matalan turvekaton läpi, ja
räystästen alla lirittelivät pääskyt iltalauluaan. Ryhmäke kukkasia
kasvoi ikkunan alla ja ne jo alkoivat vetää lehtiään kokoon yöksi;
pellavan sinikukat kallistivat päänsä lepoon.

Talon nuori emäntä yritteli myöskin lopettaa työtänsä. Hän oli koko
päivän istunut auringonpaahteessa kitkemässä papumaata, joka oli liian
kauan saanut hoidella itseään ja sentähden jäänyt korkean rikkaruohon
peittoon. Vaan vielä kuitenkin päätti emäntä hetkisen jatkaa; eiväthän
miehetkään olleet palanneet pajasta, joka oli vähän matkan päässä aivan
pappilan ohi kulkevan maantien varrella. Kilkkis, kalkkis, kuuluivat
vasarain iskut alasinta vasten, punaisen kellertävä valo paistoi yhä
kirkkaammin pajan avonaisesta ovesta ja kipunoita lenteli joukottain
savupiipusta ylös ilmaan. Tiki, taki, kuului taas vähän ajan perästä,
mutta nyt heikommin ja toisella äänellä. Elina kääntyi katsomaan pajaan
päin. Takominen näytti jo loppuneen, mutta nyt pajamiehet kengittivät
hevosta. Jaakko piti jalkaa ja kirkkoherra itse löi kenkää kiinni.

Sitte vaikeni kaikki työ, niin ett'ei mikään ääni häirinnyt rauhaa, joka
vallitsi koko seudussa. Mutta eipä sitä kauan kestänyt; paimenpojan
torvi kajahti uudestaan ja aivan läheltä, ja äänet kaikuivat moneen
kertaan ympäristön metsistä. Hän soitti tervehdyslauluaan ja tuolla hän
jo ajoikin pappilan neljää lehmää, jotka itsestään kääntyivät ennestään
tutulle kujalle, joka vei hernepellon ja paloon tehdyn naurismaan
välitse. Nyt Miihkalikin läksi pajalta kotiin käyden papumaan ohitse.
Elina nousi ja meni häntä vastaan; yhdessä astuivat he siitä aina
esitupaan asti, josta eri ovet veivät perälle kahteen kammariin eli
isäntäväen huoneihin. Tätä esihuonetta pidettiin sekä salina että
ruokahuoneena. Porstuan toisella puolella oli väentupa sekä niin sanottu
»matkakammari» vieraita varten, joita sattui käymään ja yöpymään
pappilassa. Kesäiseen aikaan oli väentupa ainoastaan kokouspaikkana ja
ruokahuoneena, sillä väki asuskeli mieluisimmin viileillä ylisillä ja
luhdeissa.

Maija Liisa oli jo ulkona lehmien parissa. Miihkali ja Elina pesasivat
työn lian käsistään, jonka jälkeen Elina toi vadillisen keitettyjä
nauriita ja työnsi suolakalan lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa.
Miihkali tuli nyt ja luki lyhyen ruokaluvun; molemmat kävivät istumaan,
Miihkali leveälle, seinään kiinnitetylle penkille pöydän yläpäähän ja
Elina tuolille pöydän sivulle. Hyvältä heidän välinsä näytti.

»Miten lämmin sinulla on», sanoi Miihkali, ystävällisesti katsellen
vaimoansa.

»Ei nyt enää», vastasi Elina hymyillen. »Päivällä tuo oli kuumanlainen
ulkona, sillä eipähän niistä pavuista liene siimestä ollut, mutta nyt
onkin kaikki kitketty ja sitä paitsi on minulla nyt katsottuna hyvä
paikka ruusupensaillemmekin, kun ne syksyllä tulevat Nokiasta.»

»Mistä sitte?»

»Sinun kammarisi ikkunan eteen, vähän viistoon, lähelle vanhaa vaahteraa
me ne panemme. Siinä ne ovat etelän puolella ja sehän niille onkin hyvä,
sillä ruusut tarvitsevat päivän paistetta, kuten tiedät.»

»Niin, ja lihavaa, hyvää maata, ja sitä ne myöskin saavat.»

Elina katsahti rukoilevasti mieheensä. »Ehkä sopii viedä vähän samaa
maata haudallekin? Minä ajattelin, että jaamme sen valkoisen pensaan ja
viemme siitä puolen hautausmaalle.»

»Miksikä juuri valkoisen? Etkö ennemmin vie sinne punaisia ruusuja?
Nehän ovat paljon kauniimmat; eikö sinustakin, vai mitä?»

»Ell'ei kauniimmat, niin ainakin yhtä kauniit, vaan toisella tavalla.
Minusta eivät kuitenkaan punaiset ruusut sovi vainajille.»

»Ehkäpä oletkin oikeassa. Mutta tuskinpa sentään. Riippuu näet siitä,
ken on kuollut. Minä tahtoisin mielelläni ansaita haudalleni punaiset
ruusut; se ajatus ilahuttaisi minua eläessäni, mutta eihän se niin käy.»

»Miksi ei? Jos minä jään eloon sinusta, niin istutan sinulle punaisen
ruusupensaan.»

»Älä tee niin», vastasi Miihkali leikillisesti, »sillä silloin minun
täytyy palata sanomaan, ett'en minä sitä ollenkaan ansaitse.»

»Huh, miten kamalasti sinä puhut!»

»No, jos minä elän kauemmin, niin enhän minä sitä silloinkaan saa»,
vastasi hän leikillä.

»Kyllä sinä sen kuitenkin saat! Annas kun sanon, miten minä uskon
käyvän. Sinä elät vanhaksi mieheksi. Uuden ajan kansat kuuntelevat sinun
viisauttasi, kun sinä pitkästä elämänkokemuksestasi opetat heille, että
ihminen voi saada aikaan suuria asioita, jos vain tahtoo, ei kuitenkaan
itsestään, sillä hän kulkee kuin sumu elämän läpi, ell'ei Iankaikkisen
käsi häntä ohjaa eikä hän täytä sen tahtoa. Kun sitte vaivut kuoleman
uneen, niin jälkeenjäävät istuttavat punaisia ruusuja haudallesi ja
panevat pehmeää, vehreätä sammalta ympäri ja sanovat: Hyvästi maatkoon
hän, joka on lohduttanut ja opettanut niinkuin hän. Kukapa tietää»,
jatkoi Elina surumielisesti hymyillen, »ehkä saan minä itse joskus
istuttaa ne ruusut.» Hän kallisti otsansa miehensä käsivartta vasten ja
Miihkali näki kyyneleen vierähtävän hänen poskeansa pitkin.

»En minä tahtoisi panna sitä työtä sinun tehtäväksesi, Elina, enkä
mitään muutakaan, joka tuottaa sinulle surua. Ruusupensasta minä en
tarvitsekaan, sillä niitä saavat ainoastaan sankarit, jotka kaatuvat
taistelussa. Punaiset ruusut merkitsevät, että sankari, joka makaa
niiden alla, on uhrannut sydänverensä isänmaan eteen, mutta minähän en
ole tehnyt sitä.»

»Vaikka et kaadukaan sodassa, niin taistelethan kuitenkin niitä pimeyden
voimia vastaan, jotka koettavat hävittää kaikkea hyvää maailmasta, ja
minä luulen, että Jumalan sotamies on toki yhtä hyvä kuin sotilas, joka
taistelee kuninkaan lipun turvissa.»

Miihkali oli vaiti ja näytti hajamieliseltä, niinkuin hän oli viime ajat
enimmäkseen ollut. Se teki hänet Elinalle niin oudoksi ja vieraaksi,
että häntä melkein pelottivat nuo Miihkalin tuntemattomat ajatukset.
Mutta ei hän kuitenkaan niitä häirinnyt kysymyksillä, ne kun ehkä
olisivat vain tehneet hänet taakaksi Miihkalille.

Illallisen jälkeen rupesi Elina siivoamaan ja pyyhkimään pöytää.
Miihkali katseli nuottaa, joka oli tuotu sisään paikattavaksi.

»Laulammeko tänä iltana yhdessä?» kysyi Elina viimein.

»Lauluako?» toisteli Miihkali hajamielisesti.

»Niin, niinkuin ennen lauloimme. Minusta tuntuu niin oudolta ajatella,
ett'emme ole vielä kertaakaan laulaneet täällä. Ennen kului tuskin
yhtään iltaa, jona emme olisi itseämme sillä ilahuttaneet. Sinun suuri
kanteleesi kaikuu niin kauniisti, tule laulamaan!»

»Tänä iltana minulla ei ole aikaa», vastasi Miihkali, laskien nuotan
putoamaan. »Minun täytyy vielä mennä kirkkoon tekemään luetteloa
kaikesta, mitä on tullut tänne nostoväelle. Huomenna tai ylihuomenna
tulee kaiketi enin osa, ja kun ne sitte lähetetään edelleen, pitää
luettelon olla valmiina. Mutta sitte talvella pitkinä iltoina, kun tuli
räiskää liedessä ja tähdet loistavat, silloin me laulelemme yhdessä. Nyt
minulla ei ole aikaa.» Hän suuteli puolisoansa jäähyväisiksi ja läksi.

Elina otti oman pikku kanteleensa ja alkoi soittaa sävelen toisensa
jälkeen. Hän tahtoi mielellään löytää sopivan laulun ja laulaa pois nuo
aina uudestaan kuuluvat sanat: minulla ei ole aikaa. Olihan Miihkalilla
ennenkin ollut yltä kyllin työtä, mutta kuitenkin oli häneltä aina
riittänyt joku hetki vaimollensakin; nyt se aina oli mahdotonta.
Elinalla oli niin paljo mielessä ja hän olisi mielellään lausunut kaikki
laulussa ilmi, mutta oikeaa laulua ei sattunut löytymään. Sävelet
hänestä enemmän tukeuttivat kuin helpottivat häntä.

Hän otti rukouskirjansa ja meni omaan pikku huoneeseensa istumaan
ikkunan viereen ja katselemaan siitä ulos iltahämärään. Kaukana
maanrannassa loisti taivas punaisenkellertävältä ja sitä vasten näytti
metsä mustansiniseltä reunukselta. Kirkko ei ollut aivan lähellä, vaan
kuitenkin niin likellä, että selvällä päivänvalolla voi erottaa
hautausmaan ja ristit haudoilta. Elinan äiti makasi yhden sellaisen
ristin alla, sillä kirkkoon hautaaminen olisi tullut liian kalliiksi.
Hänen mielensä rupesi äkisti ikävöimään sinne. Seppele, jonka hän oli
uuteen kotiin tultuaan sinne vienyt, oli jo ammoin kuivunut ja
auringonpaisteesta paahtunut Nythän hyvin sopi viedä sinne uusi, ja
palata saattoi Elina sitte yhdessä hänen kanssansa, joka oli hänelle
niin rakas. Hän nousi, mutta arkuuden tunne pidätti häntä. Eihän
Miihkalilla nyt ollut aikaa eikä halua hänen seuraansa. Hän istuutui
jälleen, avasi rukouskirjansa ja luki niin kauan, kun vielä näki yhä
pimenevässä hämärässä. Sitte nosti hän rukin eteensä ja alkoi kehrätä
villoja, jotka olivat valmiiksi kartattuna korissa penkillä oven suussa.
Mutta pikku kammarissa tuntui niin kuumalta, kun ilta-aurinko oli sinne
kauan paahtanut. Elina avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä. Samassa oli
hän näkevinään mustan haamun avaavan kirkon oven; se oli Miihkali, joka
nyt oli ehtinyt sinne ja astui kirkkoon.

Siellä oli vielä niin valoisaa, että voi selvästi erottaa kaikki. Hän,
joka astui sisään ovesta, pysähtyi äkisti katselemaan noita vaakunoita
ja voitonmerkkejä, joita hurskaat sotilaat olivat tuoneet sodasta
vieraista maista ja asettaneet tänne, siten osoittaen nöyrtyvänsä
Jumalan edessä ja antavansa hänelle kunnian.

Ylhäällä ikkunan vieressä lähellä alttaria piti kulunut 30-vuotisen
sodan lippu uskollisesti vartijan virkaa kahden vaakunakilven välillä,
joista oikean puolinen oli Böcklar- ja vasempi Ogelvie-suvun oma. Tämä
vasemmanpuolinen vaakuna oli jaettu neljään eriväriseen osaan ja
koristettu halkohäntäisellä mustalla leijonalla ja kypärällä, jolla
istui punainen käki. Böcklar-suvun vaakuna oli yksivärinen; alalaidassa
näkyi koukistettu käsivarsi ja sen päällä ylöspäin lentävä nuoli, tähti
kummallakin puolella; nämä merkit olivat keltaiset valkoisella pohjalla.
Kilvissä oli seuraavat kirjoitukset: *Öfversteleutenant Patrik Ogelvie
tili Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651* ja *Catarina
Böcklar till Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651*. Etempänä
oli paljo muita, niinkuin Kurki-, Lode-, Gripenberg-, Hastfer- y. m. m.
suvun vaakunoita ja Hastferin vaakunan vieressä riippui miekka
käärittynä suruharsoon, joka oli kauhtunut ja kulunut vanhuudesta.
Olikohan sankari, joka sitä ennen muinoin kantoi, kaatunut ja olikohan
joku häntä sureva käärinyt harson miekan ympäri? Vai olikohan häneltä
kuollut joku rakas ja hän sinä hädän aikana etsinyt lohdutusta siltä,
jonka kädessä on sekä suru että ilo, ja silloin jättänyt miekkansa
kirkkoon? Vai oliko hän ehkä sitä käyttänyt taistelussa ja kaatunut
miekka kädessä, ja sitten muut ripustaneet miekan tänne hänen
muistokseen? Kukaan ei vastannut niihin kysymyksiin.

Muistomerkki toisensa vieressä riippui siinä pitkin seiniä. Miihkali
astui hitaasti kaikkien niiden ohi ja joutui siten viimein sakastiin.
Tuolla pohjoisnurkassa oli monta ruostunutta rauta-asetta ja varusta.
Parissa kypärässä oli vielä höyhentöyhdöt jäljellä; pitkä jousi ja kaksi
vaskikärkistä nuolta olivat jäännöksinä nuijasodan ajoista. Sitä
sanottiin siksi jouseksi, josta Klas Flemmingiin lennähti kuolettava
noitalaukaus, ja nuoli, jonka se sinkahutti ampujasta ammuttuun, oli
tässä olevien nuolten parissa kolmantena.

Taaskin pysähtyi hän, joka astuskeli näiden vanhain, puoleksi
unhotettujen kalujen vieressä. Hänestä tuntui, kuin olisi katsellut
suurta kirjaa, jonka kirjavat kuvat johtivat hänet kauas muinaisuuteen.
Hän kosketti keveästi kädellään punaista höyhentöyhtöä; se vielä häilyi,
mutta sen aika oli jo ammoin mennyt. Poissa olivat jo kaikki, jotka
olivat käyttäneet näitä miekkoja, poissa ne, joiden sydämet olivat
sykkineet rautapaidan alla ja joiden päässä oli pyörinyt rohkeita
ajatuksia kypärän suojassa. Poissa olivat heidän taistelunsakin, mutta
kirkko oli yhä jäljellä ja mitä siinä oli opetettu ja vielä opetettiin,
se oli ainiaan pysyvä, vaikka kaikki muu, mitä se oli nähnyt, oli ollut
ja mennyt ja kaikki muuttunut. Ei edes pyhä neitsytkään ollut samalla
paikallaan kuin ennen; se oli siirretty pois ja sen sijalla riippui nyt
jonkun tuntemattoman mestarin tekemä alttaritaulu, sekin saalis
vieraasta maasta. Yksinäisen kävelijän huomaamatta kääntyi hänen
katseensa siinä esitettyyn kuvaryhmään, häneen, joka rukoili
yrttitarhassa. Parilla askeleella astui hän taulun eteen, joka olikin
suuri, kauniisti esitetty kuva leveissä kullatuissa kehyksissä.
Vapahtajan valkoinen viitta teki koko taulun valoisaksi hämärässäkin ja
hänen jumalalliset kasvonsa loistivat alkavan pimeänkin läpi, niin että
vielä selvään näkyi värisevä verikyynel hänen poskellansa; mutta
opetuslapset sitä eivät nähneet, he nukkuivat. Tässäkin oli sotilas,
mutta ilman kilpeä ja miekkaa, ja millaisessa taistelussa! Kuka uskalsi
täällä enää puhua surusta? Ja kuitenkin, kenenkä luo voitiin niin
turvallisesti mennä kuin hänen luoksensa! Muinaisten aikojen kansat sen
kyllä tiesivät; sentähden he olivatkin tänne tuoneet muisto- ja
voitonmerkkinsä. Tuntui niin kummalliselta seisoa yksin noiden menneiden
vuosisatojen keskellä ja uutena aikana yksin liikkua ja elää siinä.

Mutta eipä hän enää ollutkaan yksin kirkossa. Vaakunain alla seisoi
kaksi muuta henkilöä, jotka olivat huomaamatta tulleet sisään. He olivat
päästä jalkoihin asti verhotut harmaihin, tomunkarvaisiin viittoihin
puhelivat hiljaa keskenänsä. Kaukaisia vieraita he näyttivät olevan,
mutta mitään kummastusta kirkkoherra heissä ei huomannut tai ihmettelyä
siitä, mitä täällä kirkossa oli nähtävänä. Päinvastoin tuntui kaikki tuo
vanha olevan heille tuttua ja rakasta. Toinen vieras osoitti Jumalan
äidin kuvaa, ja sitte molemmat kääntyivät alttaritaulua kohti.
Kummastelivatkohan he, ett'ei kaikki enää ollut niinkuin ennen? Miihkali
liikahtamatta tarkasteli heitä. Pienemmän harmaan päähineen alla
pilkisti nuoren naisen muoto ja muutamia loistavia hiuskutreja, pehmeitä
kuin kehräämätön silkki. Toisen viitta oli edestä vähän auki ja raosta
välähteli keltainen nahkapaita ja mustan nahkavyön solki. Oli kuitenkin
jo niin hämärä, että kaikki näkyi kuin sumusta eikä ollenkaan selvästi.
Nyt vieraat taas puhelivat keskenään ja Miihkali oli erottavinaan heidän
sanojansa.

»Jos ja taas jos, toinen toisensa päällä ja jälkeen», sanoi
nahkapaitainen.

»Niin», sanoi nainen, »kaikkien täytyy joutua pois ja poissa ovat
vanhat.»

Mies nyykäytti päätään ja vastasi: »Mutta jotakin ovat he kaikki
tehneet, ennenkuin pois menivät.»

»He ovat taistelleet Jumalan oman asian hyväksi, pyhän uskon puolesta»,
sanoi nainen ja hymyillen katsahti alttaritauluun.

»Jotakin pitää hänenkin tekemän.»

»Niin, mutta se on tapahtuva hiljaisuudessa. Hän ei saa uhrata kuohuvaa
vertansa taistelussa, ei lentää kostavana kotkana maan vihollista
vastaan. Hänen tiensä on rauhan tie ja muut taistelevat hänen
edestänsä.»

»Pitääkö sitte hänen itsensä tukeuttaa ihana unelmansa rohkeista
urhotöistä?»

»Hän on elävä ja vanheneva kuin salon honka; hän tulee kunnioitetuksi ja
rakastetuksi ja häntä kaikki tottelevat. Eikö se riitä?»

»Entä taistelukentän punaiset ruusut?»

»Ne eivät ole häntä varten. Eiväthän kaikki voikaan saada niitä. Miksi
hän ei taipuisi? Onhan niin monen muunkin täytynyt taipua. Mitäpä hän
surisi? Eikö hän hiljaisessa virassaan saa taistella saman jumalallisen
asian hyväksi? Hänen asiansa pysyy aina samana kuin se, jonka puolesta
muinaiset sankarit taistelivat Saksassa ja Nuijasodan verisillä
tanterilla ja jonka puolesta vielä nytkin taistellaan. Kaikki manalle
menneet sankarit tai ainakin monet niistä ovat sotineet Jeesuksen pyhän
lipun turvissa. Jeesus ja hänen pyhä oppinsa olivat koko sen taistelun
aiheena, ja entiset taistelut ovat olleet pyhä sota, joko siinä sitte on
taisteltu hengellisillä tai maallisilla aseilla.»

»Hm», virkahti harmaaviittainen mies, »kaikki, jonka pitää päästä esiin,
tulee myöskin esiin. Saammepahan nähdä. Minä puolustan punaisia
ruusuja.»

Hän kääntyi vanhaa vaakunaa kohti, mutta Miihkalia vähän vavistutti.
Hänestäköhän he puhuivat. Hän laskeutui nopeasti polvilleen ja painoi
päänsä alttarin reunaa vasten; muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän
jälleen nousi ja astui reippaasti sakastiin, otti paperinsa ja läksi
pois kirkosta. Vieraat olivat myöskin jo poistuneet.

Jo oli myöhä, kun hän lähestyi kotia, ja kaikki olivat jo levolla paitsi
yksi, joka ei ollut väsynyt häntä odotellessaan. Elina näkyi jo kaukaa,
kun hän siinä istui rappusilla, valkoinen huivi keveästi sidottuna
päähän. Se näkö palautti tulijan jälleen tosielämään; hän kumartui ja
poimi kaikki kukat, mitä kiireesti löysi, ja antoi ne odottelijalle.
Ilon välähdys loisti Elinan kasvoista. Hän seurasi Miihkalia hänen
huoneeseensa, jossa tämä vielä alkoi työskennellä. Kotitekoinen kynttilä
levitti himmeätä valoa kirjoituspöydälle, mutta loi myöskin pitkät,
mustat varjot huoneen seinille. Vastapäätä ovea suuren sohvan
yläpuolella riippui seinällä seurakunnan varsinaisen sielunpaimenen,
1671 syntyneen kirkkoherra Joonas Mennanderin öljykuva. Hän sairasti nyt
Turussa, ja hyvin epätietoista oli, voiko hän enää koskaan paratakaan
itse hoitamaan virkaansa. Sen miehen muotokuva, joka sittemmin
ripustettiin Pirkkalan kirkkoon, koristi nyt yksinkertaisen huoneen
seinää, ja hämärässä näytti siltä, kuin olisi sekin tarkasti seurannut,
mitä huoneessa tapahtui. »Näetkö, miten hänkin, joka tuossa riippuu
seinällä, katselee meitä?» sanoi Elina hymyillen ja tauluun viitaten.

»Katselkoon hän vain, hän ei saa vast'edes sanoa, että minä olen istunut
kädet ristissä», vastasi Miihkali, käyden istumaan kirjoituspöydän
viereen.

Olipa tarpeen hyvät silmät näkemään mitään siinä niukassa valossa, mutta
Miihkalia se ei haitannut; hän ei edes huomannut yön pimenemistäkään, ja
kun aurinko nousi, oli hän vielä työssään. Eipä hän kuitenkaan ollut
ainoa valvoja sinä yönä. Kuulutus, joka oli levitetty yli maan, kokosi
tänne, niinkuin moneen muuhunkin paikkaan, mitä suinkin voitiin löytää
nostoväelle kelpaavaa. Yön hiljaisuutta keskeytti usein kärrien räminä
maantiellä, ja toinen ajaja toisensa jälkeen kääntyi hiljaa pappilaan ja
pysähtyi kentälle, jonka laidassa paja oli. Vielä ei siitä alkanut
kuitenkaan suurempaa liikettä, sillä matkustavat talonpojat olivat
väsyksissä, niin että he päästyään perille, kukin riisuivat hevosensa ja
asettuivat levolle. Hyvää ja pitkää lepoa heille ei kuitenkaan tullut,
sillä uusia ajajia tuli lakkaamatta ja joka kerran heräsi aina joku
makaajista. Talonväkikin tunsi tuota levottomuutta. Aikaisin jo Elina
oli jälleen miehensä vieressä, joka yhä vielä istui kirjoittamassa.
Hänen edessään pöydällä oli monta sekä kirjoitettua että
kirjoittamatonta paperia ja avattu, jo luettu kirje, joka kauan
harhailtuaan oli yöllä saapunut viimein perille jonkun tulleen
kuormanvetäjän mukana.

Elina laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen.

»Sinä et ollenkaan lepää», sanoi hän. »Yöt päivät on sinulla aina yhtä
kiire; et sinä saa ajatella ja miettiä niin paljoa.»

Miihkali katsahti ylös. »Ei sitä voi auttaa. Elämä on lyhyt, se vierii
pois niinkuin pauhaava virta ja ell'emme kokoa minuutteja, haihtuvat ne
ainiaaksi, ja kun sitte on tehtävä tili ja kysytään: mitä olet tehnyt?
niin ei ole mitään näytettävänä, ei edes hyvää tahtoakaan, sillä jos
kerran tahtoo, niin kyllä silloin aina voikin.»

»Mutta eiväthän sinun voimasi kestä, sinä kuolet ennen oikeaa aikaasi.
Johan kasvosi nyt ovat kalpeammat kuin ennen.»

Miihkali nousi, ojensihe suoraksi ja seisoessaan siinä voimakkaana
sanoi: »Katso minua, näytänkö minä siltä, ett'en jaksa! Minä, joka olen
ahdistanut sylipainissa metsolan karhun kuoliaaksi. Mutta vaikkapa
olisinkin heikko kuin nainen, niin mitäpä siitä. Eihän tarkoituksemme
olekaan viipyä täällä iankaiken. Ei tarvitsekaan pitää lukua, miten
kauan elää, vaan mitä saa aikaan.»

»Saattaa olla niinkin», vastasi Elina, »enkä minä tahdokaan estää, vaan
ainoastaan varjella sinua.»

Miihkali tarttui Elinan käteen ja veti hänet luokseen. »Minä ymmärrän
rakkautesi ja suutelen käsiäsi kiitokseksi kaikesta hellyydestä, jota ne
tuhlaavat minulle. Miten kadehdittava olenkin! Missäpä on koko
Pohjolassa ketään, joka nyt saa rauhassa nojata päätänsä rakkaan
puolison syliin? Minä vain istun rauhassa, kun kaikki muut ovat
taistelemassa ja kuolemassa.»

»Mutta oletko sinä itse onnellinen?» kysyi Elina. »Ehkäpä sinä
mielelläsikin vaihtaisit kohtalosi jonkun muun kanssa?»

»Jos sen tekisin, niin vaihtaisin ainoastaan sinun kanssasi, sillä sinun
mielesi rauha on ylevämpi ajan levottomuutta. Minun sieluni lepää aina,
milloin olen sinun lähelläsi.»

Tuntui ikäänkuin auringonpaistetta Elinan sydämessä, ja hän sanoi
liikutettuna: »Miihkali, minä tunnen itseni niin voimakkaaksi ja
kykeneväksi kaikkeen, kaikkeen muuhun paitsi sinua kadottamaan. Sinä et
saa kuolla pois minulta. Me elämme yhdessä, kunnes vanhenemme ja
harmaannumme, ja vasta sitte -- Mutta sinne on vielä pitkältä, älkäämme
huoliko sitä ajatella.»

»Miksi ei? Mutta ajatelkaamme ensiksi, mitä meillä silloin pitää olla
tehtynä.»

»Mitä sinä sitte tahtoisit saada tehdyksi, voidaksesi kuolla
tyytyväisenä?»

Miihkali nojautui taapäin tuolia vasten. »Papin tulee johdattaa ihmisiä
niin, että Jumala voisi viimein taivaastansa katsella alas ja sanoa:
Sinun maasi kansa on minulle rakas ja sitä pitää täst'edes aina
sanottaman Ylimmäisen lapsiksi. Minä tahtoisin mielelläni nähdä sen
päivän, mutta siihen on vielä pitkä, hyvin pitkä aika. Sitä paitsi pitää
saada tämäkin valmiiksi ja painetuksi, ennen ei minulla ole aikaa
kuolla.» Hän laski kätensä edessään olevalle kirjoitetulle paperipakalle
ja selaili sitte siitä muutamia lehtiä.

»Mitäs sinä siinä kirjoitat?» kysyi Elina, joka ei vielä tiennyt hänen
töitänsä.

Hän työnsi paperit vähän etemmäksi luotansa ja vastasi: »*Mitenkä
Jumalan armahtava rakkaus on lohduttava ystävä niille, jotka kaatuvat
isänmaan puolesta taistellessaan*.»

Elina katsoa tähysti kirjoituspakkaa ja sanoi epätietoisena: »Miten
sydämesi vielä riippuu kiinni sodassa ja maallisissa toimissa! Minä en
uskalla sinua neuvoa, mutta anna anteeksi taitamattoman pyyntö. Kirjoita
Jumalan armahtavasta rakkaudesta kaikille, jotka ajallisen elämän
syntien ja vaarojen keskellä koettavat tehdä hänen tahtonsa mukaan!»

»Olen itsekin sitä ajatellut ja se saa tulla toiseksi osaksi, mutta nyt
on isänmaan vaara edessä ja minun pitää kirjoittaa sankareille, jotka
menevät taisteluun. Mutta kas tässä», jatkoi hän viitaten avattuun
kirjeeseen, »tämä on Gezeliukselta.»

»Mitä hän kirjoittaa?»

»Että meidän toivomme pikemmin synkistyy kuin kirkastuu, mutta hän
pyytää minua kestämään ja lupaa vast'edes hankkia minulle hyvän paikan
Ruotsista.»

»Ruotsistako?» toisteli Elina ihmetellen. »Tahtoisitko sinä muuttaa
sinne?»

»Tietysti», vastasi Miihkali huolettomasti ja nousi. »Täällä olemme me
ainoastaan köyhiä rajavartijoita. Me lähetämme rahamme Ruotsiin ja
kykenevät miehemme vieraihin maihin turvaamaan Ruotsin valtaa ja
kunniaa, vaikka viholliset raastavat isänmaatamme. Siellä meistä tulee
oikeita herroja, täällä olemme vain köyhiä suomalaisraukkoja.»

»Miihkali, noin et ole koskaan ennen puhunut! Karvas on vieras leipä.
Ruotsinmaassa me ajelehdimme kuin tiellä lentävät lehdet, sillä kaikki,
mitä siellä on, on heidän omaansa, eikä meidän, ja koti-ikävä kohta
kuiskaa korvaamme: Sinä luovuit kansastasi hädän hetkenä.»

Miihkalin silmät loistivat ilosta ja hän ojensi hänelle nopeasti
kätensä, niinkuin hän olisi ollut reipas aseveli. »Kiitos niistä
sanoista, Elina!» puhui hän. »Ei sinun tarvitse nähdä minun panevan
kapineitani kokoon täällä eikä seurata minua tuonne pois.»




X.

Arpa heitetty.


Kirkkoherran ja Elinan puhellessa sisällä puuhasi Maija Liisa ulkona
karjan kanssa, ja paimenpoika oli jo saanut eväänsä ja varustautui
lähtemään, mutta viivähti vielä sen verran, että Sakin pojanpoika ehti
koetella hänen luikuriansa. Se oli tehty lepänkuoresta ja sen ääni
kuului pitkät matkat, jos puhaltaja oli vahva ja taitava; mutta Paavo
oli vielä liian pieni eikä saanut muuta kuin yksinäisiä töräyksiä. Hänen
pikku sisarensa pysyttelihe sill'aikaa Maija Liisan luona, joka siivilöi
maitoa, ja kun se oli tehty, sai tyttönen juoda viime pisarat kiulusta.
Ainoastaan töin tuskin oli hänet saatu hereille, kun he hämärissä
tulivat. Hänet oli näet edellisenä iltana otettu tieltä eräihin
kärreihin, joissa hän yönsä makasi rauhassa kahden heinäsäkin välissä,
jotavastoin veli ja iso-isä vuorotellen astuivat vieressä ja ajoivat.

»Katsokaas! Kuka tuolla tulee?» huusi äkisti paimenpoika, osoittaen
maantielle päin. Maija Liisa katsahti ylös, mutta vielä ei näkynyt muuta
kuin musta tomupilvi, vaan kohta selvisi siitä ratsumies, joka täyttä
laukkaa ajoi pihaan päin.

»Herra minua varjelkoon hänestä, joka noin tulee!» sanoi Maija Liisa ja
riensi sisään ilmoittamaan tulijaa. Hän ei vielä ehtinyt takaisin, kun
Yrjö vaahtoisella ratsullaan lennätti portista pihaan, hyppäsi satulasta
maahan ja juoksi sisään. Hän oli hiessä kiivaasta ratsastuksesta ja
harmaana tomusta, astunta kiireinen ja ääni melkein hätäinen, kun hän
hätimmiten tervehdittyään sanoi:

»No, Mikko, heitä pois kynä ja paperit ja lähde meidän kanssamme tosi
toimiin. Me ehdimme vasta Kangasalle, kun väki jo alkoi hidastella eikä
sanonut lähtevänsä Lybeckerin komennettavaksi, jota tosiaankaan ei
tarvitse ihmetellä. Lybecker onkin lemmon vetelys, mutta sinnehän meidän
kuitenkin pitää mennä.»

»Mitä sitte on tapahtunut?» kysyi Miihkali hypähtäen seisomaan.

»Kaikki käy nurin päin», jatkoi Yrjö, »jos näin käy edelleenkin.
Nostoväki, kuusi tuhatta miestä, on matkalla armejaan; meidän pitää
yhtyä heihin Pälkäneen kirkolla, ja jos nyt äsken tulleet huomaavat
kapinan olevan tekeillä, niin enpä tiedä, mitä onkaan sitte tekeminen.»

Miihkali istuutui jälleen. »Mitä te sitte oikeastaan tahdotte minua
tekemään? Saarnoilla emme pääse mihinkään. Armejan pitää saada parempi
päällikkö.»

»Pitää, pitää!» todisti Yrjö kiivaasti. »Vaan väki on ennen kaikkea
pidettävä koossa. Näin ei voi käydä päinsä pitemmälle; joko pitää
Lybeckerin johtaa meitä taisteluun taikka erota päällikön toimesta.
Mutta vaikkapa viimein saisimme itse Beelsebubin päälliköksi, niin
mitäpä siitä olisi hyötyä, ell'ei meillä ole armejaa. Kenenkähän luulet
saavan rummutetuksi heidät kokoon, jos kerran ehtivät hajota ympäri
maan?»

Miihkali huomasi Yrjön olevan oikeassa ja vastasi: »Jos se auttaa, että
minä puhun heille, niin ei ole teiltä apua puuttuva; mutta minä luulen
syyn olevan syvemmällä kuin että se saataisiin sanoilla korjatuksi.»

»Pitää tehdä, mitä suinkin tehdä voidaan», intti Yrjö kiivaasti.

»Varustaudummeko sitte heti?»

»Heti, jos vain on mahdollista. Pohjanmaan nostoväki kulkee tämän kautta
ja saapuu tänne jo ehkä tänään, sillä, kuten kerrottiin, he olivat
toispäivänä Ikaalisten kirkolla, ja ell'emme me ehdi pois ennen heitä,
niin pitää meidän lähteä ainakin heidän kanssansa armejaan.»

Miihkali nousi. »Minua ei kenenkään tarvitse odottaa», sanoi hän, »mutta
jos minä lähden heti, niin pitää sinun jäädä tänne ottamaan vastaan oman
ja naapuripitäjien asukkaita, joita on kolme sunnuntaita peräkkäin
kuulutettu kokoutumaan tänne pappilaan ja tuomaan, mitä aseita,
ruokavaroja ja vaatteita heillä suinkin on vielä jäljellä. Hyväpä onkin,
että nostoväki kulkee tätä tietä, niin saavat miehet itse viedäkin, mitä
karttuu kokoon.»

Se oli Yrjöstä arvaamaton asiain käännös, mutta hän mietti ainoastaan
hiukan ja lupasi jäädä pappilaan.

Elina oli vaiti kuunnellut miesten keskustelua. Hän oli kuin nuori puu,
jonka oksat hiljaa taipuvat äkillisten tuulien mukaan, jotka siihen
puhaltavat, myrskyä ennustaen. Hän tunsi itsensä voimattomaksi uhkaavaa
kohtaloa vastaan, joka yhä likemmäksi hiipi häntä, ja hän vapisi.
Viimein hän sanoi hiljaa:

»Vinnillä on meillä vielä monta pyssyä ja miekkaa isäni ja isoisäni
ajoista. Ne tuotiin tänne ja ne voivat ehkä vielä kerran kelvata
palvelukseen, jos meillä vain olisi seppä, joka osaisi niitä korjata.»
Hän katsahti kysyvästi mieheensä, ja tämä lupasi puhua vanhan Sakin
kanssa, jota sanottiin kokeneeksi ja taitavaksi asesepäksi.

Elina läksi ulos, ja Miihkali kyseli tarkemmin, mitä oli tapahtunut
Yrjön lähdettyä Nokiasta.

»Kaikki kävi alussa hyvin», sanoi Yrjö, »kunnes saavuimme Kangasalle,
mutta siellä oli suuri hälinä, kun komisarjus oli pitänyt huutokaupan
kahdessa talossa, vaikka ne jo olivat maksaneet maksunsa, ja kun
kyläläiset nurisivat, syytti komisarjus Lybeckerin käskyä. Kenraalin
syntiluettelo luettiin julki totta ja valetta sekaisin, ja heti
kieltäytyi joka mies astumasta enää askeltakaan, jos hän vielä saisi
olla päällikkönä. Eipä olisi siitäkään, että hidastelevaiset
ammuttaisiin ja että alettaisiin pitää kovaa kuria, sillä silloin ei
jäisi kymmentäkään miestä henkiin. Rauhoittaaksemme heitä päätimme antaa
joukon levähtää pari päivää, sanoen muka odottavamme nostoväen tuloa. Me
marssimme Pälkäneen kirkonkylään, ja siellä he nyt odottavat minun
palaamistani.»

Miihkalista asia kyllä oli arveluttava, vaan neuvottelua ei sentään
syntynyt, sillä Elina juuri palasi sanomaan, että vanhat aseet jo oli
tuotu alas, ja Yrjö riensi niitä tarkastamaan. Mutta Miihkali vielä
viipyi. Hän istui, pää käteen nojattuna, eikä huomannut Elinaa, joka
ääneti ja tarkastellen katseli häntä; hänen ajatuksensa olivat kaukana
poissa, vaan viimein hän nousi ja sanoi vakavasti:

»Nyt minä lähden sinun luotasi, Elina, ehkä pitkäksikin ajaksi. Älä
odota minua takaisin huomenna äläkä ylihuomenna.»

»Mitäs niin kauan teet poissa? Kun saat puhuneeksi väelle, niin onhan
tehtäväsi tehty ja sinä saatat palata kotiin.»

»Eihän tiedä, mitä aika mukanaan tuopi, mutta missä minua paraiten
tarvitaan, sieltä minut aina löydät.»

Elina katsoi mieheensä, ja oli huomaavinaan, että hän nyt oli
toisenlainen kuin milloinkaan oli ollut, ja hänen mieleensä tuli outo
aavistus.

»Muista, mitä lupasit isällesi!» sanoi hän. »Sitä et saa pettää.»

Miihkalin kasvot synkistyivät ja hän vastasi jäykästi: »Hän otti sen
lupauksen minulta luullen, että minä täällä voisin paraiten palvella
maata. Nyt viittaa kohtalo toiselle taholle ja minun täytyy niinkuin
kaikkien muidenkin totella pakkoa.»

Elina tunsi noista sanoista piston rinnassansa, mutta hän kysyi
näennäisesti rauhallisena: »Mitenkäs käy työsi täällä, kun viivyt
poissa?»

»Se saa olla sinänsä, kunnes palaan. Ehkäpä palaan piankin, kenties en
pitkäänkään aikaan, tai ehkä en koskaan. Kukapa sen tietää. Minä en
huoli pettää sinua.»

He tunsivat molemmat olevansa ikäänkuin rajalla, josta jokin uusi ja
tuntematon tie alkoi. Kaikki, johon he tähän asti olivat kiintyneet ja
jossa olivat riippuneet, alkoi horjua jalkain alla, ja tuo uusi,
tuntematon tie oli ihan kokonaan tulevaisuuden läpinäkymättömässä
hämärässä.

»Sanopas minulle», pyysi Elina, »lähdetkö yhtä mielelläsi pois, kuin
tännekin jäisit.»

»Jos olet puutarhassasi kastelemassa ja kylvämässä, mutta näet susien
hiiviskelevän aidan toisella puolen, tietysti sinä silloin jätät työsi
ja menet ajamaan ne pois.»

»Niin teen», vastasi Elina, mutta hänen äänensä ei enää ollut niin
vakava kuin ennen.

Miihkali jatkoi: »No niin, minun isäni asetti minut kastelemaan ja
kylvämään, mutta nyt sudet hiiviskelevät veräjällä ja sentähden minun
täytyy ensin surmata tai karkoittaa ne pois taikkapa itse kuolla.»

Nyt hän oli sanonut niinkuin ajatteli, ja Elinan täytyi käsittää hänet
ja hänen asiansa sellaiseksi, kuin se oli, mutta Elina näki muutakin,
josta hän ei itse mitään tiennyt. Hän sanoi:

»Älä pahastu minuun siitä, että minä niin mielelläni tahtoisin pitää
sinut täällä. Minusta tuntuu, kuin seisoisi kohtalo vieressäni sanomassa
minulle, että sinä et koskaan enää palaja.»

Miihkali piti ajatuksensa ominaan ja vastasi levollisesti: »Se on
Jumalan kädessä eikä kukaan sitä tiedä, mutta ei kukaan saa myöskään
pois torjutuksi kohtaloansa eikä valituksi toista. Jos minä kuolen, niin
muistele ilolla lapsuutemme aikaa ja sovita isäni minun muistoni
kanssa.»

Nyt hän taaskin oli entisellänsä, nyt Elina tunsi hänen äänensä. Vaan
Elina purskahti itkemään ja kumartui häntä vastaan. Miihkali otti häntä
kädestä ja sanoi lohdutellen:

»Älä itke, Elina. Katselkaamme tyynesti, miten kaikki nyt on ja miten
kaikki ehkä on vast'edes. Jos sinä joskus saisit kuulla minun menneen
sitä tietä, jolta ei kukaan palaa, niin ota nämä paperit ja koeta
lähettää ne luotettavan henkilön mukana Tukholmaan Gezeliukselle. Lähetä
myöskin terveisiä piispalle, ett'ei minua enää ole elävien luvussa. Hän
saa sitte muilla toimituttaa loppuun, mitä minä en ehtinyt.»

Elina pyyhki pois kyyneleensä ja autteli miestänsä sen verran kuin
taisi, kun hän otti arkkusen ja pani paperit siihen.

»Toistaiseksi olkoot ne tässä», jatkoi Miihkali ja lukitsi arkkusen sekä
antoi avaimen Elinalle, sanoen: »Säilytä tätä tarkkaan ja niin, että
saat arkkusen helposti pelastetuksi, jos niiksi milloin tulisi.»

Sitten hän astui suuren kaapin luo, joka oli kirkkoherran yleinen
talletuspaikka, otti sieltä nahkakukkaron täynnä rahaa, pani sen
vaimonsa käteen ja sanoi: »Tässä on kaikki, mitä meillä on. Pitkälle se
ei riitä, mutta toki sen verran, ett'ei sinun tarvitse ensi hetkenä
joutua hätään.»

Elina kiersi itkien kätensä miehensä kaulaan.

»Älä itke, Elina», lohdutti Miihkali, »parempi on sinun nähdä minun
menevän sinne, jossa minua tarvitaan, kuin istuvan täällä katuen, että
olen jättänyt tekemättä, mitä pitäisi olla tehtynä.»




XI.

Varusteluja.


Yrjö tuli kiireisesti sisään ja sanoi: »Kansaa tulla tulvii joka taholta
aina etäisistä ulkopitäjistäkin asti, vaan meillä ei ole ruutia eikä
luoteja. Lyijyä kyllä ehkä löytynee lähitaloista. Ruuti on otettava
venäläisten pusseista.»

Miihkali nousi. »Lyijyä ja tinaa kaiketi on vähä tallessa, vai mitä,
Elina?» kysyi hän.

»On tietysti», vastasi Elina. »Tule, Yrjö, niin minä autan valitsemaan,
mitä meiltä kelpaa.» Ja hän poistui Yrjön kanssa.

Piha oli jo täpö täynnä väkeä, vaikka olikin niin varhainen. Siinä
astuskeltiin, toisia tuli, toisia läksi, vaikka oikea kokouspaikka oli
vähän alempana tasangolla aidan ulkopuolella. Siellä oli paja, viistossa
karjattoa vastapäätä, jonka takaa pappilan pieni vihottava tupakkamaa
näkyi. Vähän ylempänä kasvoi rehoittava humalisto, jonka keveitä lehtiä
nyt aamutuuli liikutteli. Saunakin oli sillä puolella ja sen vieressä
uuspuitteinen kaivo. Sen ympärille oli joukko vieraita kokoutunut
juottamaan hevosiansa, vaan rattaat oli jätetty alemmaksi kentälle. Koko
väkijoukko näytti omituisen kirjavalta, kun sitä oli kokoutunut eri
seuduilta tuomaan, mitä kullakin oli annettavaa. Nuoria vaimoja ja
lapsia oli joukossa, vaan enin tavara oli uskottu jo harmaapäisiksi
vanhentuneille ukoille tai kesk'ikäisille naisille. Useimmat, melkeinpä
kaikkikin olivat juhlapuvussa eivätkä pirkkalaisten puvut olleet
vähemmin loistoväriset kuin muiden seutujen. Miehillä oli yllään pitkät
nutut mustasta tai valkoisesta sarasta ja päässä hattuja tai lakkeja,
joista viimemainitut oli ommeltu erivärisistä kankaanpaloista tai
kudottu kirjavista langoista. Naisilla oli punaiset tai mustat liivit,
valkoiset hihat, mustat villahameet, vaaleat huivit ja enimmäkseen
valkoiset esiliinat. Oli se kaikki kaunista, kun auringon ensimäinen
purppuravalo levisi yli liikkuvaan väkijoukon. Vielä olivat kuitenkin
enimmät yksikseen kukin omien rattaittensa luona. Miehet sytyttelivät
piippujansa ja tutkivat hevoskaluja ja kärrejä, naiset katselivat, mitä
heille kullekin oli uskottu tuotavaksi, oliko kaikki tallella. Moni
yksinäinen emäntä oli saanut lähteä tuomaan kuormaa, johon monta
kyläkuntaa oli koonnut antimensa nostoväelle. Enimmät kasvot näyttivät
vakavilta, melkeinpä surullisiltakin. Tuntui juuri siltä, kuin olisi
kovan kohtalon synkkä varjo ollut rasittamassa tätä kirjavaa joukkoa.

Pajassa paloi kirkas liekki ahjossa ja keskenkasvuinen poika lietsoi
palkeilla ahjoon, niin että hiilet ratisivat. Kenttä täyttyi
täyttymistään kuormista ja viimein oli se täpö täynnä hevosia ja
kärrejä, joiden välillä ihmisiä liikkui kuin täyteläisellä
markkinatorilla. Tulijat olivat huomanneet pajassa tulta ja kantaneet
sinne aseita; jokainen tahtoi nähdä, mitä siellä tehtiin; niinpä karttui
pikku huone kohta täyteen sekä työntekijöitä että katsojia. Heti ensi
silmäyksellä voitiin huomata, että Sakki oli kuninkaana siinä
valtakunnassa. Hän tarkasti kaikkien työtä ja käytti itsekin vasaraa ja
viilaa; kaikki kävi tottuneesti ja taitavasti. Naisia ja lapsiakin tuli
ja meni, moni ollen hetkisen työssä, mikäli osasi, moni myöskin
katsellen, ja itsekseen kummastellen, mitähän lähin tulevaisuus oli
mukanaan tuova.

Eräs näistä katsojanaisista oli tarkastellen seurannut Sakin työtä hänen
pidellessään vasaraa alasimen luona ja viimein hän sanoi: »Ette te ensi
kertaa pitele miekkaa.»

»Eihän tämä ole ensi kerta eikä viimeinenkään», vastasi Sakki ylös
katsomatta.

»Oletteko sitte itsekin ollut muassa?»

»Ell'en olisi ennen pidellyt miekkaa, niin olisinpa sen taidon oppinut
Viipurissa niinä kolmenatoista viikkona, kuin siellä taistelimme,
ennenkuin kaupunki antautui, nyt tänä kesänä kolme vuotta sitte.»

»Miten silloin oli?»

»No, venäläisiä oli ympärillämme kuin tiheä metsä ja sadoista
kanuunoista lenteli kuulia kaupungin muureja vasten. Mutta Stjernstråle
astuskeli yöt päivät ja hänellä riitti voiman sana jokaiselle sekä
taistelijalle että kaatujalle, eikä kukaan ajatellut antautua. Sana tuli
toisensa jälkeen kertoen Lybeckerin olevan tulossa hyökkäämään
venäläisten selkään ja pelastamaan meitä. Toiset vielä tiesivät Ruotsin
lähettäneen mahtavan laivaston, joka muka oli heti saapuva meitä
pelastamaan. Me toivoimme ja taistelimme, mutta apua ei kuulunut. Niin
kauan kun muurit kestivät, kesti myöskin toivomme, mutta kukistuivathan
ne muurit viimein maan tasalle ja Stjernstrålen täytyi antautua.»

»Eikä Lybecker tullutkaan?»

»Hän ei tullut silloin eikä koskaan. Stjernstråle kyllä tietää, mitä
merkitsee häntä odottaa. Stjernstråle[1] oli sankari ja loistavana
tähtenä hän liikkui. Ennen metsästä loppuvat puut ja maasta kivet, kuin
Stjernstrålen ja Lybeckerin nimet unhottuvat Suomessa, toista niistä
seuraa siunaus, toista kirous! Lybecker petti maan ja kuninkaan.»

[Footnote 1: Stjernstråle merkitsee tähden sädettä.]

Oltiin pitkä aika surumielellä vaiti. Viimein sanoi eräs nainen: »Se oli
raskas päivä.»

Syrjempänä nurkassa huokasi toinen: »Jumala häntä armahtakoon viimeisenä
päivänä!»

Katsottiin seppää niinkuin jotakin suurta ja ihmeteltävää. Kaikki olivat
rohkeata ja paljon kokenutta kansaa, mutta heidänkin silmissään oli
seppä kasvanut sankariksi, joka oli luettava etevimpien joukkoon.

Paavo, vanhuksen pojanpoika, oli sydämin ja silmin seurannut vanhempien
keskustelua. Hänellä oli ikää vasta seitsemän vuotta, mutta hän tunsi
itsensä jo täydeksi mieheksi ja sanoi luottavasti: »Jos te, ukko,
lähdette sotaan, niin ei teidän tarvitse olla huolissanne minusta, sillä
minä lähden mukaan, jos vain teette minulle miekan. Antakaa minulle se,
jota nyt taotte.»

Sakki hymyili: »Paras tehdä miekka miestä myöten.»

»Luuletteko, ett'en minä uskalla?» kysyi poika punehtuen.

»Mitä et uskalla nyt, uskallat kyllä vast'edes. Parempi kuitenkin syödä
vielä muutama leipä, ennenkun sinne menet.»

Kaikki katsoivat poikaa, joka siinä seisoi ja luuli itseään niin
vahvaksi ja rohkeaksi, ja moni partasuu hymyili pojan reippautta; mutta
kohtapa huomio kääntyi hänen vielä nuorempaan sisareensa, joka, ollen
vasta nelivuotinen, paraiksi ymmärsi sen verran, että hän juuri oli
menettämäisillään molemmat omaisensa. Pienet huulet hiukan vapisivat ja
mitä rohkeammalta pikku Paavo näytti, sitä valmiimmaksi lähtemään
taisteluun sisarensa häntä luuli ja tillahti viimein itkemään.

Elina tuli samassa ja kysyi ystävällisellä osanotolla: »Kuka itkee?»
sekä kumartui lapsen puoleen lepytellen: »No, mitäs nyt itket, pikku
Maiju? Sanopas, mitä itket?»

Lapsi ei voinut selittää suruansa, mutta eräs nainen vastasi hänen
puolestansa: »Ukko uhkaa lähteä sotaan ja nyt sanoo veli lähtevänsä
myöskin.»

»Aijotteko todellakin?» kysyi Elina, ja Sakki vastasi:

»Ennemmin mies ajoissa kaatukoon sankarin tavalla, kuin levossa lahoo ja
viimein joutuu syrjään potkaistavaksi kuin kuivunut turve.»

»Entä lapset? Näettehän, miten ne itkevät.»

»Kylläpähän kesä kasteensa kuivaa.»

Elina veti pikku tytön luoksensa ja kuivasi häneltä kyyneleet, sanoen:
»Jumala ei ole kutsunut minua suuriin töihin, mutta minä otan vaarin
pienistä, joita sattuu eteeni.»

Hän nosti Maijun syliinsä ja silitteli hänen punakkaa poskeaan sekä
kosketti myöskin kädellään keveästi pojankin päätä ja kysyi: »Tahdotteko
jäädä lapset minun luokseni, kunnes ukko palaa sodasta?»

Poika katsoi Elinan silmiin ja vastasi luottavasti: »Oletteko sitte niin
hyvä, että annatte minulle sen leivän, joka minun vielä pitää syödä,
ennenkun pääsen ukon luo sotaan?»

»Saat leipää ja vaatteita, kunnes kasvat mieheksi.»

»Saanko minäkin uuden hameen? Tämä on jo niin hajallinen», sanoi pikku
tyttö.

»Saat», vastasi Elina, »saat hameen ja leipää niin kauan kun minulla
itselläni on palanenkaan teille antaa.»

Lapset hymyilivät iloisesti, vaikka tytön silmissä vielä kyyneleet
kiiluivat.

»Näettekö, Sakki, me olemme jo hyvät ystävät?»

»Kyllähän lapset turvautuvat siihen, joka heitä hyväilee, ja te näytätte
niin hyvältä, ett'ei heidän suinkaan tarvitse tuntea, miten katkera
armoleipä usein on.»

»Ei koskaan», vastasi Elina, »niin kauan kun elän ja minulle itselläni
on palanenkaan jakaa heidän kanssansa.» Hän otti pikku tyttöä kädestä ja
kutsui poikaa tulemaan sisälle.

Vähän ajan päästä tuli Miihkali ja varustautui valamaan luoteja. Kaikki
lyijy ja tina, joka oli löytynyt, oli koottu ja nyt hakattiin paloiksi
sulamaan. Iisakki teki vaiti omaa työtänsä ja palkeet puhuivat ahjoon.
Heidän siinä puuhatessaan tuli Yrjö ja hänen kanssansa nuorukaisia,
joista kellä oli mitäkin aseina, keihäitä, jousia ja nuolia,
viikatteita, kirveitä ja puukkoja, vanhoja pyssyjä ja miekkoja, ja
heidän jäljissään tuli muita uusia tulokkaita katsomaan työtä. Ei ollut
aika tavallinen laatuaan, levottomuutta oli ilmassa ja levottomuutta
myöskin ihmisten mielissä.




XII.

Äiti ja poika.


Tulevien rattaitten ratinaa kuului lakkaamatta ja tungos talon ympärillä
kasvoi yhä suuremmaksi. Moni tapasi siellä aavistamatta tuttavia, monta
iloista ja ikävää tervehdystä vaihdettiin. Vuorotellen näyteltiin
myöskin, mitä kullakin oli rattailla ja monessa mytyssä, joiden
täyteläinen sisällys oli tuojilla ilon aiheena.

Eräiden rattaiden luona seisoi Askolan emäntä, suuri, vahvaruumiinen
vaimo, päässä suurikirjainen huivi, joka nyt kuitenkin oli valunut alas
niskaan, jättäen näkymään leveät vaskirenkaat, jotka emännällä oli
korvissa ja joista hän hyvin kopeili. Hän avasi täyteläisen nyyttinsä ja
levitellen eri vaatekappaleita sanoi: »Kyllähän minä ajattelin säästää
nämä Juhanille isänsä perinnöksi, mutta koska nostoväki niitä tarvitsee,
niin menkööt sinne. Katsokaas tätä ja tätä. Eipä tiedä, saako poika
elääkään niin kauan, että ne sopivat hänelle.»

Iikka oli myöskin tullut muiden kanssa ja koska hänelläkin oli jotakin
tuotavaa, tahtoi hänkin näyttää tavaraansa ja veti esiin sukkaparin.

»Hyvää päivää, emäntä», sanoi hän. »Näettekös, eikö ole vahvat sukat?
Minä kerjäsin langat Siurosta ja kudoin niitä yöt ja päivät. Koko kylä
teki työtä, enkä minäkään tahtonut olla muita huonompi. Katsokaa, miten
käteni vielä vapisevat väsymyksestä.»

Kolmas vaimo, Hattulan Vappu, johon puute myöskin oli painanut
merkkinsä, vastasi: »Niinhän käy, kun ihminen alkaa tulla vanhaksi.»

»Niin, niin», myönsi Iikka, »enpä tiedä, onko aina ollut niin, mutta nyt
en tiedä enää lainkaan, miten tulla toimeen tässä maailmassa.»

Vappu huokasi: »Vaikea on aika. Ihmisellä ei kohta ole enää mitään
neuvoa, ei ainakaan sillä, jolla on viisi lasta ja mies on poissa
sodassa. Tiedättekö, minulta hävisi lehmä?»

Emäntä oudostui: »Kaunis Omenanneko?»

»Niin ja vasikoineen. Se vasikka oli jo niin suuri ja lapsista
mieleinen. Monta kertaa kirveli sydäntäni, kun he niin kalpeina ja
nälissään vieressä katselivat, miten se pikku elukka joi maidon kaikki
tyyni, mitä he itse olisivat niin hyvin tarvinneet.» Se oli Vapulle
ikävä muisto ja hän alkoi itkeä.

Jäykkä emäntäkin heltyi ja kysyi: »Kuolivatko ne elukat vai miten?»

»Vasikan ne ottivat minulta, ja 50 äyriä minä siitä sain.»

»Kuka otti?»

»Kruunun miehet», huokasi Vappu. »Minä olin Marjalan harjulla tekemässä
kylpyvastaa, kun ne tulivat, ja kun näin heidän tulevan, juoksin palolle
ajamaan lehmää niin kauas, ett'eivät he sitä näkisi, ja lehmä meni ja
sillä tiellään se on.»

Emäntä mietti vähän aikaa. »Eikö se ollut punainen ja valkoinen pilkku
otsassa?»

»Juuri niin. Kyllähän te olette useinkin nähneet minun Omenani.»

»Kyllä minä sen keväällä näin teillä, ja näin minä sen nytkin pari
viikkoa sitte Harvilassa, jossa sanottiin sen oikeastaan olevan
Hämy-Iikan lehmän, hän oli sen jättänyt sinne siksi aikaa, kun itse
kuljeksi etsimässä poikaansa Anteroa.»

»Hyvänen aika!»

»Hiljaa! hiljaa! Ettekö näe, tuolla hän istuu?» sanoi emäntä, viitaten
Iikkaa, joka oli siirtynyt etemmäksi ylpeästä emännästä, se kun ei
huolinut hänen sukistaan eikä hänestä itsestänsäkään. Mutta eipä se
semmoinen kohtelu nyt ensi kertaa tapahtunut Iikalle, Hän istui yksin
ajatuksissaan ja nakerteli petäjänsekaista kuivaa leivänpalasta.

»Hiljaa, hiljaa!» jatkoi emäntä, »ei hänen asiansa ole aivan oikein,
niinkuin ei pojankaan.»

»Minä tiedän, että hän asuu juuri Ikaalisten rajalla, mutta emme me
tutut ole», vastasi Vappu.

»Niin», jatkoi emäntä, »eivät ne ole oikein pojan eikä äidin asiat. Minä
kysyin Harvilan emännältä, mistä Iikka oli saanut lehmän, ja hän vastasi
sen tulleen itsestään Iikan naurismaahan ja Isotalon rouvan sanoneen,
että Iikka pitäköön lehmän, jolla ei ole omistajaa. Mutta sitä vain ei
rouva olekaan sanonut.»

»Ei, sitä hän ei ole sanonut», vakuutti Vappukin, ja emäntä, tullen yhä
enemmän vakuutetuksi Iikan syyllisyydestä, kehoitti Vappua lähtemään
heti vähän tutkimaan Iikkaa.

Niin tehtiinkin. He menivät epäillen Iikan luo ja emäntä tervehti
ystävällisemmin, kuin ennen koskaan oli tehnyt. »Hyvää päivää, Iikka,
kuinkas nyt jaksatte?»

»Huonosti niinkuin märkä palaa.»

»Mitenkäs niin?» kysyi emäntä, ja Iikka alkoi tietämättänsä vähän
epäillä hänen noin äkillistä osanottavaisuuttansa. Tähän asti oli ylpeä
ja mahtava emäntä häntä ainoastaan halveksinut. Mutta olipa miten
hyvänsä, niin Askolan emäntä nyt osoitti ystävyyttä, ja sitä tuli
harvoin Iikan osaksi muilta kuin hänen vertaisiltaan, vaikka hän olikin
vanhoillaan tullut avomieliseksi ja puheliaaksi ja tahtoi mielellään
kertoella huolistansa. Emännän kysymykseen hän nyt vastasi heti:

»Köyhä herätköön kuinka aikaisin hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin kova
kohtalonsa edessään. Raskas on oma taakka, vaan raskaampi vielä, kun
muut sitä lisäävät.»

Nyt arvasi emäntä sopivaksi alkaa tutkinnon ja sanoi samaan liitteesen:
»Raskain kaikista on paha omatunto. Eihän vain se liene teitä
rasittamassa?»

Silloinpa kaikki selvisi Iikalle. Saadaksensa vain moittia olikin emäntä
siis ruvennut ystävälliseksi ja tervehtinyt häntä. Asia oli selvä ja
arvelematta Iikka äreästi vastasi:

»Pyhinä sikakin silkissä, ja kun te tulette kirkonkylään, niin olette
olevinanne niin pyhä, kuin omatuntonne olisi koko viikon ollut pyhän
hengen taskussa.»

Mutta emäntä ei tuosta säikähtänyt, vaan vastasi ripeästi: »Te luulette
ehkä, ett'ei tässä pitäjässä olekaan pappia, sentähden että entinen
kirkkoherra makaa sairaana Turussa. Mutta täällä on nyt toinen, ja
hänelle minä kerron, millainen te olette. Ei kaiketi syyttä sanota
teidän oleskelevan noitien emän seurassa.»

Iikka kavahti ylös ja tiuskasi: »Sen vielä maksaa saatte!» ja hän näytti
niin uhkaavalta, että Vappu rupesi välittämään ja sanoi sovittaen: »No,
älkää nyt noin riidelkö. Kertokaapas minulle, mitä suruja ja huolia
teillä on.»

Iikka itki katkerasti. »Niitä on yhtä paljo kuin lehtiä metsässä.
Marttilan emäntä lähetti sarkansa minua myöten tänne, kun lupasivat
ottaa minut Siuron kärreihin. Minä otin saran, mutta nyt se on poissa,
enkä minä tiedä, mihin se on joutunut.»

Emäntä nykäsi Vappua kylkeen, sanoen: »Vai niin, vai on sarka poissa!
Mihinkähän se olisi voinut joutua?»

»Minä makasin tuvassa viime yön. Kärrit olivat pihassa ja niissä oli
myöskin viimeinen juustoni, jonka otin kotoa evääksi, ja Marttilan sarka
ja Siuron lampaannahka ja lammas ja muuta, mitä ihmiset tänne
lähettivät. Aamusilla oli kaikki muu paikoillaan, vaan sarkaa ei näkynyt
missään eikä juustoa.»

»Vai olette te tehneet juustoa?» virkkoi emäntä. »Mistä te saitte
maitoa? En minä luullut teillä olevan varaa ostaa lehmää.»

»En minä olekaan ostanut», vastasi Iikka hiljaisesti. »Mistäpähän ne
minulle rahat tulisivat? Lehmä seisoi eräänä aamuna rappusten edessä,
kun minä tulin ulos. Se raukka oli niin nälkäinen, että kyllä näkyi,
miten se oli kärsinyt, ja ehtynyt se oli myöskin niin, ett'en ensin
saanut muuta kuin kiulun pohjan märjäksi.»

Iikka kääntyi innostuneena emännän puoleen ja sanoi: »Se oli juuri se,
jonka te näitte minulla, ja silloin minä teille kerroin kaikki.»

»Kyllä te siitä aina kerroitte», jatkoi emäntä, katsoen syrjään. Mutta
Vappu tiesi nyt, mitä tahtoi tietää, ja sanoi: »Tiedättekö, minkä
rangaistuksen se saa, joka lypsää toisen lehmää?»

Iikka tulistui uudestaan. »Olkoonpa rangaistus mikä hyvänsä», huusi hän,
»niin Isotalon rouva sanoi, että minä saatan pitää elukan, koska sille
ei kuulunut omistajaa, ja koska minä kerran olen saanut lehmän henkiin
ja syöttänyt ja hoitanut sitä, niin aion minä sen pitääkin?»

»Ei, sen kyllä annatte olla tekemättä!» tiuskasi Vappu, »sillä se lehmä
on minun Omenani, joka karkasi ja jota minä olen itkenyt monet ajat,
eikä Isotalon rouva ole koskaan sanonut, että se on teidän. Luulenpa,
ett'ei se rouva edes tunnekaan teitä.»

»Niin luulen minäkin!» sanoi emäntä. »Ainakaan ette ole siellä ollut
niin äskettäin, että hän olisi voinut sen sanoa teille. Ei tässä
valehdella syyttömille ihmisille.»

Iikka syöksähti esiin, nosti tulistuneena ylös paikatun leninkinsä
helman, jonka alta sininen puolivillainen hame loisti, niin että olikin
kyllä syytä ihmetellä, miksi hän ei sitä pitänyt päällimäisenä, ell'ei
se olisi ollut niin lyhyt. Mutta se oli kuitenkin riittävä todistus,
sillä kukapa ei olisi tuntenut Isotalon rouvan hametta, ja varmana
asiastaan vastasi Iikka:

»Katsokaa hänen hamettansa, ell'ette usko, mitä minä sanon! Tämän antoi
hän minulle, kun viimeksi siellä kävin, josta ei ole pitempää aikaa kuin
kuusi viikkoa. Entinen hameeni oli niin repaleinen, että talonväki
oikein itki minut nähdessään. Luuletteko olevan niin hauskaa ainiaan
pitää muiden repaleita? Jos lehmä on teidän, niin ottakaa se, mutta
älkää tehkö minua varkaaksi. Kyllä minä olen yhtä rehellinen kuin kuka
hyvänsä teistä. Vai onko kuultu ett'eivät ihmiset uskaltaisi laskea
minua kyökkiinsä tai antaa minulle yösijaa, sentähden että minä muka
varastelisin muiden maatessa? Enhän minä sille mitään voi, että lehmä
eksyi ja tuli minun mökilleni, enkähän minä voinut antaa sen kuolla
nälkään. Sitokaa toiste puumerkkinne häntään, niin tietää jokainen,
kenen elukka on.»

Iikka itki, niin että vapisi, sillä vaikka häntä ei ollut koskaan
kunnioitettu, niin ei häntä myöskään ollut koskaan häväisty niin
pahasti, että olisi epäilty varkaaksi. Siihen aikaan, kun hän eli
vanhassa kellotapulissa, jota koko maailma kammosi, koska monta ruttoon
kuollutta oli siellä maannut ruumiina, silloin oli kyllä kammoksuttu
häntäkin ja hänen Anteroansa, mutta ei sentähden, että he olivat
varastaneet, vaan että peljättiin ruton tarttumista. Häneen se ei
kuitenkaan ollut koskaan tarttunut eikä poikaankaan, ja nyt luuli hän
yhtä hyvin kuin muutkin kunnialliset ihmiset saavansa olla rauhassa.

Vapun sydän heltyi yhä enemmän noista polttavista kyynelistä ja hän
sanoi lohdutellen: »Älkäähän nyt noin itkekö. Enhän minä sano muuta kuin
että teitte hyvin, kun ruokitte sitä elukka raukkaa; kiitosta teidän
pitää siitä saada eikä häpeää.»

»Kun Herra paneekin niin paljon yhden ihmisen kannettavaksi, ett'ei enää
tiedä mitään neuvoa. Köyhä ja kurja olen minä aina ollut ja vielä
ottavat viimeisen kunniankin minulta.»

»Jos annatte lehmän takaisin, niin eihän kukaan koske teidän
kunniaanne», sanoi nyt emäntäkin, alkaen jo huomata Iikan viattomaksi.

Mutta eipä se siinä pahin pula ollutkaan, sillä Iikka vastasi
levottomasti ja kiivaasti. »Ikäänkuin sarkapakka siltä palaisi takaisin
käsiini! Mistä minä nyt otan sen, joka kerran on viimeisellä tiellään?»
Ja se todellakin oli hyvin arveluttava asia.

»Mitäs kangasta tuo mies kantaa?» sanoi Vappu. »Onhan se sarkapakka.»
Hän viittasi Anteroa, joka hiljakseen astuskeli ihmisjoukossa,
sarkapakka kainalossa. Vappu ei häntä tuntenut, mutta Iikka ei ollut
uskoa silmiään. Viimein toki täytyi hänen tunnustaa mielessään todeksi,
minkä selvin silmin näki. Hän juoksi pojan luo, sieppasi sarkapakan
häneltä ja sanoi pahoitellen:

»No, suuri Jumala, taivaan Herra! Kangas! Tämähän on Marttilan sarka!
Mistä sinä sen sait? Sinä otit sen!» tiuskasi hän äkäisemmin, pudotti
saran maahan ja alkoi huimia poikaa molemmilla nyrkeillään.

Antero koetti vain vähän torjua lyöntejä, sanoen: »Älkäähän lyökö, äiti.
Katsokaa minua! Enkö näytä tarvitsevan uusia vaatteita? Minähän tiesin
sen olevan kruunun kangasta ja tiedän myöskin itse olevani kruunun mies,
vieläpä aivan repaleisin. Älkää lyökö, äiti! Katsokaas, nykyaikaan on
niin, että jos ken ei itse pidä huolta itsestään, niin jää ilman. Mutta
yhtä hyvinhän minä voin saada puvun kankaasta kuin kuka hyvänsä muu.
Minä karkasin muiden joukosta, mutta aion nyt mennä armejaan nostoväen
kanssa, joka joutuu tänne puolen tunnin kuluttua, sillä minä riensin
heidän ohitsensa tiellä. Minä vien kankaan mennessäni, ja kun minä
kannan sitä koko matkan perille asti, niin tottahan herrat minulle
antavat siitä ainakin pikku mekon.»

Emäntä oli joutunut muiden tuttujen seuraan, mutta Vappu viipyi Iikan
luona ja hänen säälinsä yhä kasvoi, kun Iikka sydämensä pohjasta
valitti:

»Jumala minua kurjaa armahtakoon, sinä se kaiketi otit sitte
juustonkin?»

»Niin, se on ollut ja mennyt, mutta sehän oli teidän omanne eikä teidän
pidä sitä surra. Vaikka jo olen pitkä mies, niin olenhan kuitenkin
teidän lapsenne, ja jos olisitte nähnyt minut eilisiltana, kun olin
aivan huveta nälkääni, niin ettepä olisi voinut olla antamatta minulle
sitä murusta. Mutta minä tiesin teidän makaavan levollisemmin, jos ette
nähnyt minua, sentähden minä en huolinut herättää teitä, vaikka jo
seisoin aivan penkin vieressä, jolla makasitte tuvassa.»

Ei Iikka niin helposti leppynyt. Hän ei ollut tarkka kenestäkään eikä
mistään muusta kuin pojastaan, ja nyt hän sanoi niin vakavasti, kuin
suinkin osasi:

»Surulla olet tullut maailmaan ja surua tuotat siinä vaeltaissasikin.»

Antero ei käsittänyt äitinsä sanoja. Hän vastasi vakavasti:

»Luja lujaa vaatii, ei hurskailla sanoilla eikä rukouksilla mihinkään
päästä.»

Oli siinä rattaat, joiden edestä hevonen oli riisuttu. Niiden aisalle
istui Iikka, peitti kasvonsa käsillään ja itki.

Antero katsoi häntä ja sanoi muka lohdutellen: »Älkää itkekö äiti. Mitä
niistä kyynelistä. Ne ovat vain vettä. Jos kerran pitää sydäntä
juoksuttaa silmien kautta, niin juoskoon silloin sulana rautana, joka
säkenöitsee ja liekehtii ja palaa tulena ja peittää savuun koko maailman
paitsi omaa suruamme. Minä en vielä itke, mutta jos kerran itken, niin
elävät silloin kuulkoot, että se on huuto, joka särkee sulkunsa, ja
voima, jota ei enää mikään koko maailmassa voi pidättää. Mutta nyt tänä
päivänä minä olen iloinen.» Hän hymyili ja alkoi laulaa:

      »Oon asetettu maailmaan
      Kuin lastu laineilla,
      Vaan vaikka poikaa pilkataan,
      Niin ui hän päivänpaisteessa.
      Jos myrsky tahtoo apua
      Ja sumu täytyy korjata,
      Niin tässä mies on, joka voi
      Ja siivill' lentelee;
      Ah, sen sydämessä hiisi soi
      Ja lempi myös hymyelee.»

»Tahdotteko nähdä?» jatkoi hän. »Minä pyörin rattaana kilpaa auringon
kanssa. Mutta minä nousen ja laskeudun sukkelammin kuin se.» Hän nosti
kätensä, kumartui äkisti sivulle, vastasi käsillään maata, heilautti
jalkansa ilmaan ja kulki sivuttain käsillä ja jaloilla rattaanpyöränä.
Onneksi ei muita ollut lähellä kuin Vappu ja Iikka, sillä hän ei
väistänyt ketään, niin että helposti olisivat hänen tukevat ja notkeat
raajansa saattaneet kolahdella ihmisten päähän.

Nyt ei Iikka enää tiennyt, iloiseltako vaiko surulliselta hänen piti
näyttää. Hän pyyhki silmänsä ja sanoi vähän tyynemmin: »Niin, semmoinen
hän on; jos minä itken tai nauran, elän kuningattarena tai palan
roviolla, hän vain reuhaa huolettomana kuin salon kuohuvin koski. Ei
koskaan hiljaa, ei koskaan levossa niinkuin muut, hurja ja iloinen aina.
Kyllä minä olen häntä kurittanut ja puhunut hänelle hyviä sanoja. Hän on
nähnyt nälkää ja kylmää ja kärsinyt paljon aina kätkyestä asti, mutta
kuitenkin koko maailma tanssii hänen silmissään kuin vasikan hännällä.
Hän on kuin kuohuva, vaahtopää aalto.»

Antero seisoi taas hänen edessään. »No, vieläkö nyt sitä ihmettelette,
äiti?» sanoi hän. »Missä teille silloin päivä valkeni, kun minä synnyin?
Eikö Kyrönkosken pauhuisella rannalla? Eikö sen jymisevä kuohulaulu
ollut ensimmäinen ääni, jonka kuulin tässä maailmassa? Ettekö minua
pistänyt sen vaahtolainehin, kun kastoitte minut omilla sanoillanne?
Enkö ensi askeleitani kävellyt sen rannalla? Missä olin ensi vaaroissa
ell'en puissa, jotka riippuivat kaukana rannasta kuohuvan syvyyden
päällä? Mitä ensin rakastin ell'en juuri niitä valkoisia kuohulaineita,
jotka taistelevat ja tappelevat ja kuolevat niin voimakkaasti, kuin se
yksin vain olisikin elämää eikä mikään muu? Kyrönkosken rannalla minä
kasvoin, ja kuitenkin te ihmettelette, että minä olen tullut sen
pyörteiden kaltaiseksi.»

Eräs etempänä seisova nainen oli kuullut nuo sanat ja virkkoi toiselle:
»Onhan tuo mies ihan hullu.»

Antero ei tiennyt muusta mitään kuin omista ajatuksistaan. Huomaamatta
mitään ympäriltänsä jatkoi hän:

»Siispä äiti, älkää itkekö. Jos tahdotte itse viedä saran herroille,
niin viekää, mutta pyytäkää heitä kuitenkin muistamaan minua. Nyt minä
lähden hankkimaan itselleni miekan.» Ja hän hävisi väkijoukkoon.




XIII.

Luotien valanta.


Ihmiset yhä lainehtivat edestakaisin, vaan nyt toiselle taholle,
niitylle päin, jossa tavarat oli järjestettävä ja pantava kokoon. Yrjö
johti työtä ja joukko toisensa jälkeen oli siellä katselemassa ja
auttamassa. Viimein oli kaikki niin meneillään, että Miihkali saattoi
poistua ja palata pajaan. Siellä oli vielä äsken ollut vilkas työn
kalske, mutta nyt olivat poissa sekä vanhat että nuoret. Sakki seisoi
aivan yksin. Miihkali etsiskeli silmillään jotakuta, joka olisi osannut
auttaa, mutta ei huomannut ketään. Kaikki olivat menneet ihmisvirran
mukana niitylle päin. Hän meni ulos ja katseli, ja viimein näkikin
jonkun istuvan etempänä kivellä. Hän astui lähemmä ja tunsi tytön, joka
oli hänen hääpäivänänsä tullut taloon etsimään kuningasta. Oliko hän
vaeltaessaan nyt taas eksynyt tänne vai oliko hän viimeinkin
kotimatkalla vakuutettuna, että kaikki hänen puuhansa olivat turhat?

Miihkali meni tytön luo, katseli häntä hetkisen vaiti ja kysyi sitte
äkisti: »Mikä teidän nimenne on?»

Tyttö katsahti ylös. »Pappi kastoi minut kirkossa Alliksi isäni
lempilinnun mukaan, mutta äitini sanoi minua rakkaimman kukkansa mukaan
Asmaloksi.»

»Koska te olette täällä vieras lintu, niin sanon minä teitä Alliksi.
Tahdotteko auttaa minua?»

»Tahdon.»

He menivät pajaan.

»Minä tarvitsisin jonkun valamaan luoteja. Rupeatteko te siihen työhön?
Täällä ei näy nyt ketään muuta. Mutta te olette niin kalpea, oletteko
sairas?»

»En enää. Kun on lähdössä matkalle, niin kyllä aina näin vähän jaksaa.»

Hän oli todellakin maannut sairaana, mutta kuumeen levottomuudessa
kaikuivat vangittujen rukoukset vielä selvemmin, heidän kalpeat haamunsa
astuivat vielä elävämpinä esiin; ne karkottivat hänet pois
sairasvuoteelta ulos maailmaan etsimään apua, jota piti mistä hyvänsä
saada, koskapa kuningas vielä oli elossa ja maassa oli asemiehiä.
Lännestä päin ei apua ollut saatavissa, hänen täytyi siis lähteä etelään
päin Hämeenlinnaan ja armejan leiriin. Mutta siitä aikeestaan hän ei
virkkanut mitään. Hän astui vaiti pajaan, katsahti pikimmiten ympäri
työhuonetta ja alkoi sitte hakata tinaa ja lyijyä palasiksi. Miihkali
katsoi, osasiko tyttö tulla toimeen ilman johtoa ja neuvoa, mutta hyvin
se työ näkyi sujuvan, ja hän sanoi:

»Teillä on vahva ja vakava käsi.»

»Salo tekee honkansa pitkiksi ja väkensä vahvoiksi.»

»Ehkä olette hyvinkin tottunut valamaan luoteja?»

»Auttelin minä isääni ja veljiäni, ennenkun läksivät sotaan.»

»Teidän miehet siis olivat hyviä metsästäjiä.»

»Niinkuin kaikki karjalaiset.»

»Hyvä, minä jätän teidät nyt, vaan palaan kohta ja sitte me valamme
yhdessä kaikki valmiiksi.»

Miihkali läksi ja tyttö asettui hänen sijaansa tulen viereen. Sakki
katseli hänen kalpeata muotoaan. »Te olette ollut sairaana, arvaan minä.
He, jotka toivat teidät tänään tänne, sanoivat, että te ette tuntenut
heistä ketään ja ett'ei teillä ollut rauhaa. Te vain tahdotte päästä
ulos maailmaan.»

»Minä kärsin ja näin paljon kurjuutta ennen tänne tuloani, ja kun täällä
kaikki silloin sanoivat minun toivoni olevan turhan, niin minusta tuntui
ett'en jaksaisi enää elää. Vaan nyt minä olen jälleen vahva.»

»Vieläkö vakavasti aiotte seurata meidän miehiämme armejaan? Sillä
tiellä voi olla paljo vaaroja.»

»Eipä pahemmin käy, kuin Jumala tahtoo. Katsokaas, Sakki, tähän asti en
ole koskaan peljännyt, en saloilla, en kylissä enkä teillä, mutta täällä
minusta tuntuu, kuin onnettomuus minua vaaniskelisi. Tähän asti olen
kulkenut aseettomana ja turvattomana kuin lapsi. Mutta nyt tulee
mieleeni jokin epävarma pelko; sentähden minun pitää takoa itselleni
turva.»

Hän otti pitkän veitsen, jonka kärki oli katkennut, ja pisti sen ahjoon.
Liekit peittivät mustan teräksen. Kun veitsi kuumeni punaiseksi, alkoi
hän takoa siihen parempaa kärkeä. Hänen siinä seisoessaan alasimen
vieressä palasi Miihkali ja pysähtyi katsomaan, mitenkä tyttö selvisi
takomistyöstään. Viimein hän sanoi hymyillen:

»Eipä enää ole syytä valittaa puutetta, kun naisetkin takoa
paukuttelevat. Kelle se veitsi tulee?»

»Itselleni minä sitä taoskelen.» Mutta samalla hän kuitenkin pisti
veitsen pois ja rupesi jatkamaan entistä työtään.

»Oletteko sitte aivan lujasti päättänyt seurata miehiämme sotaan?»

»En sotaan, mutta leiriin, kuninkaan ensimäisen miehen luo. Tiedättehän,
mitä ajattelen ja tahdon».

Miihkali heilautti halveksivasti päätään ja vastasi: »Se ei liene teiltä
täyttä totta. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Teidän paikkanne ei
ole sotilasten riveissä; te olette nainen ettekä siis saa lähteä
kansamme.»

»Enkö saa?» sanoi tyttö, katsoen suruisesti häneen. »Tiehän on auki
kaikille, minulle yhtä hyvin kuin teillekin, eikä teidän tahtonne ole
niin korkea vuori, että se voisi minua estää.»

»Ei minun tahtoni ole teille mikään vuori, mutta kallioita kyllä
löydätte; ottakaa vaari varotuksestani.»

Alli oli tuntenut voimansa palanneen. Hänen mielestään olivat Miihkalin
sanat liian kopeat ja käskeväiset, mutta häneen niiden ei pitänyt
vaikuttaa. Kumminkin tuntuivat Miihkalin viime sanat ystävällisemmiltä;
sentähden oli nyt Allin vastauksessakin vähemmän uhkamielisyyttä kuin
suruisuutta:

»Jos minä olisin lähtenyt iloisena ja ympärilläni olisi pelkkää iloa,
silloin saattaisitte minua varottaa ja sanoa: istu, missä kerran olet
istumassa, muuten menetät onnesi: mutta niin ei ole. Velvollisuus ja
omatunto ajavat minua yöt päivät eteenpäin. Te olette ollut ainaisessa
rauhassa, te ette ole sodan kautta menettänyt mitään, vaan minulta se on
riistänyt kaikki; teidän on niin helppo käskeä minua, minä kun olen
nainen ja turvaton. Te olette mies, voimakas ja onnellinen. Te ette ole
koskaan kokenut, miltä tuntuu olla kohtalon ajeltavana aivan turvatta,
ettekä ehkä myöskään ajatellut, että naisella on sydämessään yhtä suuri
välttämättömyys kuin kellä miehellä hyvänsä. Te ette varmaankaan käsitä,
mitä suuri suru on, sillä silloinpa ette puhuisi niin kovia sanoja
onnettomalle kärsiväiselle.»

»Kyllä minä tiedän onnettomuutenne, mutta tiedän myöskin sen voivan
kasvaa vielä monta kertaa suuremmaksi. Ettekö pelkää tämän matkan
vaaroja?»

»Kotimaani miesten turvissa ei vaara voi olla minua lähempänä kuin minun
yksin ja turvatonna tänne tullessani.»

»Älkää toivoko apua tuolta ponnettomalta, urhotöihin kykenemättömältä
päälliköltä.»

»En minä voi olla toivomatta.»

»Mitäpä luulette hänen uskaltavan tehdä teidän hyväksenne, hänen, joka
ei uskalla nähdä vihollisen miekkaa, vaikka olisi puolustettava maata ja
kuningasta? Jääkää te tänne ja antakaa minun puhua puolestanne.»

Alli katsoi Miihkalia suoraan silmiin ja vastasi vakavasti: »Te ette ole
mikään sankari, vaikka siltä näytätte. Kun saatte puhutuksi väelle ja
sanotuksi, mitä teillä on sanottavaa, niin palaatte tänne takaisin. Ken
tahtoo sulkea naiselta tietä sentähden, ett'ei hänellä ole miestä
matkassansa, hän ei myöskään kelpaa puhumaan naisen puolesta.»

»Eipä olekaan niin. Minä menen muiden kanssa perille asti, ja minä kyllä
ajan asianne, jos tahdotte.»

»Ehkä tosiaan nyt ajattelettekin, niinkuin puhutte, mutta niin kauan kun
sydämeni tykkii, en minä jätä elintehtävääni toisen käsiin.»

Miihkali loukkautui, vaan kysyi kuitenkin: »Jos lupaan ja vannon, ettekö
sittekään usko minun sitä suorittavan, niinkuin se olisi oma asiani?»

Alli pudisti päätänsä. »Jos naisella on omia lapsia, hän ei pistä toisen
lasta niin syvälle poveensa, ett'eivät jalat jäisi riippumaan; kun
päällikkö tyytymättömänä kääntää pois korvansa, päästäkseen kuulemasta
teidän sanojanne, niin te peräydytte ja luulette, ett'ei voida mitään
tehdä, sillä teillä on muuta ajateltavana.»

»Älkää syöksykö näihin vaaroihin, jotka kasvavat sitä suuremmiksi, mitä
etelämmäksi ehditte», sanoi Miihkali melkein rukoillen. »Teidän tahtonne
on luja ja hyvä, mutta te olette kuitenkin ainoastaan nainen, niinkuin
linnunpoika palavassa hongassa. Te ette saa, mitä uskotte ja toivotte.»

»Mitä nyt sanoitte, olen itsekin monesti sanonut», vastasi Alli,
suruissaan kumartuen työhönsä, »mutta turhahan on ajatella vaaroja,
joita ei vielä näe, mikä minun täytyy tehdä, se on tehtävä, eikä minun
tieni tule synkemmäksi, kuin Hän tahtoo, joka on levittänyt ajan synkät
varjot kaikkien meidän ylitsemme. Jospa minun voimani ei olisi niin
vähäinen! Jospa olisin mies!

Miihkali hymyili. »Silloin te kaiketi olisitte myöskin sankari?» kysyi
hän.

»Tämmöisenä aikana olisin. Iloisesti kokoaisin minä urhoolliset
miehemme, ja kuin ukontuli jyrisevistä pilvistä rientäisimme me
taisteluun. Ei kenenkään tarvitsisi silloin valittaa onnettomuuden
kasvavan, taajenevan ja rampauttavan raskaalla siivellään meitä kaikkia.
Surkuteltava olisi silloin ainoastaan se mies, joka yrittäisi sulkemaan
meiltä tietä, sillä mahtavasti kuin myrskyn kuohulaineet vyöryisimme me,
niinkuin ainoastaan se rientää, jonka koko sydän on mukana taistelussa
ja joka tietää, että tuhansien menestys riippuu iskuista, joita
lyödään.»

»Ettekö sitte luulekaan venäläismiekan voivan musertaa? Jospa te
olisittekin ensimäinen, jonka kuolema tempaisi pois?»

»Enkö silloin olisi onnellinen? onnellisempi vielä kuin muut? Nukkua
voiton ensi hetkenä iloon! Hymyillen minä silloin kallistaisin
kalpenevan poskeni rakasta isänmaan povea vasten, viittaisin iloisesti
jäähyväiset elämälle ja kuiskaisin kuolemassa: Jumala, suojele kansaani
ja maatani!»

Ihmetellen katseli Miihkali tyttöä ja sanoi: »Te olette onnellinen
tuossa onnessa, jonka onnettomuus tuottaa. Ehkäpä se onkin onni.»

Mutta Alli ei kuunnellut hänen sanojansa, vaan seurasi omia ajatuksiaan
ja puhui: »Te ette ulotu sankarin urhotöihin, mutta minun sieluni ei
löydä minkäänlaista rauhaa jokapäiväisistä rauhallisista töistä.
Kiihottaen viittaa veljeni hento käsi, kun hän torjuen nosti sen kasakan
veristä keihästä vastaan. Silmissäni kuvittelee äitini harmaa pää ja
sisarteni kalpeat kasvot. Jospa olisitte nähnyt heidät kaikki ja niin
monta, monta muuta vietävän sidottuina kuun valossa ja ajettavan,
niinkuin karjalaumaa ajetaan teurastettavaksi.»

Kaikki tuo kurjuus kuvastui selvään tytön kasvoistakin; ne kyllä
todistivat hänen puhuvan totta.

»Mikä ihme pelasti teidät yksin?» kysyi Miihkali viimein.

»Päivä oli loppunut ja kaikki makasivat jo unen helmoissa. Minä yksin
olin kaivolla ulompana pihasta ja olin juuri ottamassa sankooni vettä,
kun huutoa sekä hevosten ja ihmisten pauhinaa äkisti kuului ilmasta.
Vavisten pakenin minä ja kohta nuoleksivat tulikielet kaikkien huoneiden
seiniä ja kattoja. Kauhusta minä en ensin ollut päästä liikkeelle, mutta
sitte minä kuin siivillä lensin pellon poikki rantaan. Ah, te ette
tiedä! ette tiedä! Minä matelin kuin sisilisko kallioiden koloon, joiden
vieritse tie kulki, ja siitä minun ohitseni he viimein ratsastivat
tiehensä. Voi sitä näkyä! Naiset nuorissa, kalpeina ja äänettöminä kuin
kuolemassa ja lapset katkerasti itkemässä heidän sivullansa!»

Miihkali oli vahvaluontoinen mies, mutta nyt seisoi hän kalpeana ja
äänikin kuului levottomalta, kun hän kysyi: »Luuletteko heidän vielä
elävän?»

»Kyllä he elävät, heidät säästetään vietäväksi orjuuteen Venäjälle,
ell'emme me heitä pelasta.»

»Minä mielelläni auttaisin teitä, mutta minä en lupaa suuria töitä.
Millaisena nyt seison edessänne, sellaiseksi olette minut ainiaan
huomaava vast'edeskin. Teidän ei pidä koskaan sanoa: Suuret olivat
sananne vaan vähänpä teitte. Nyt kuitenkin lupaan: Me koetamme.»

Sanoja oli syntymäisillään Allin huulille, mutta ne kuolivat pois, sillä
iloisia torven ääniä kaikui kaukaa. Työ lakkasi pajassa, kaikki
kuuntelivat.

»Nostoväki tulee!» virkkoi Miihkali iloisesti.

Nyt oli koko kylä liikkeessä; kaikki, jotka vain suinkin kykenivät,
riensivät katsomaan tulijoita.

Miihkali astui joukkoa vastaan ja kysyi: »Mitä kuuluu?»

Israel Peldan, Ilmajoen kirkkoherran toinen poika ja äsken kootun joukon
johtaja, tuli esiin ja vastasi kaikkein puolesta: »Ei mitään pahaa».

Peldanit ja Härkmanit olivat ylioppilas-kumppaneita ja hyviä ystäviä.
Nyt olivat he niinkuin kaikki muutkin lähteneet Turun yliopistosta
taistelemaan ja maata puolustamaan. Pitkä aika oli jo kulunut heidän
eroamisestaan ja nyt oli jälleennäkemisen ilo sitä suurempi. Yksityiseen
puheluun ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, suurempi yleinen asia sysäsi
syrjään kaiken muun, ja Peldan ensiksi kertoi, miten mielellään miehet
olivat seuranneet häntä.

»Hyvä, mutta mitenkä tulette toimeen aseiden puolesta?» kysyi Miihkali,
tarkastaen katsellessaan äsken tulleita.

»Aseet ovat semmoiset kuin ovat, mutta jos kerran löydämme venäläiset,
niin löydämme kyllä myöskin heidän aseensa», vastasi eräs reipas
nostonuorukainen.

»Sinä olet viisas poika. Olemmepa sentään mekin muistelleet teitä ja
parasta lienee heti ruveta antamaan, mitä meillä on.»

Nuoret sotilaat riemuitsivat ja Peldan huusi kaikkein kuullen: »Mehän
pääsemme herroiksi taisteluun! Vetäkää mekot yllenne, pojat, ja
varustautukaa, miehet! Hävetä saamme, ell'emme vapauta maata ja pelasta
naisiamme, jotka ovat hankkineet meille kaikki nämä.»

»Hurratkaamme kaikille kauneille tytöille!» huusi Yrjö ja väki yhtyi
iloiseen »eläköön!»-huutoon.

»Hurratkaa vaimoillekin!» jatkoi hän leikillisesti.

»Eläkööt ämmät!» riemuitsi väkijoukko.

»Eläköön kuningas!» Ja taas vastasi valtava kaiku: »Eläköön!»

»Kyllä he nyt seisovat tässä nuorina ja reippaina, mutta montakohan
heistä kerran palaa?» huokasi eräs vanha talonpojan vaimo. Hänen
vierestään vastasi harmaapartainen mies tyytymättömästi: »Se on huonoa
luvunlaskua; kysykää ennemmin: kuinkahan monta vihollista te ehditte
kaataa, ennenkuin seuraatte heitä hautaan? Taikka vielä paremmin: Kuinka
kauan meidän pitää taistella, ennenkuin rauha tulee maahan?»




XIV.

Lähtö.


Naiset itkivät ja muuan vaimo nyyhkytti: »Minä en uskalla ajatellakaan
kaikkia vaivoja ja vaaroja, joihin nämä miehet menevät. Kova on tuo
sotilaan elämä».

»No, tepä olettekin ensimäinen, joka niin sanotte!» virkkoi Yrjö ilosta
kummastellen. »Sotilaan elämä on juuri kaikkein hauskinta tässä
maailmassa.»

»Meihin luottaa kuningas ja maa ja kaikki kauniit tytöt», jatkoi hän
vähän ajan perästä. »Minä jo ammoin tekasin laulun, miten hauska on
sotamiehenä olo, ja nyt minä laulan sen:

      Me kruunatun kuninkaan käskyä vain kuulemme
      Ja suuriksi herroiksi itseämme luulemme.
      Meill' puku on korea ja kivääri kirkas,
      Ei sotilas ikänä vaiheta virkaans',
      Me marssimme eteen ja soitamme vaan
      La la la la laa!

      Jos sota ja vaara on uhkaamassa rajalle,
      Niin ryntäämme vastaan ja lyömme kaikki hajalle.
      Me kiitämme kunnialla sitä, joka kaatuu,
      Ja juomme sen muistoksi, kun voitto on saatu,
      Me käännymme kotiin ja laulamme vaan
      La la la la laa!

Eikö kaikki ole yhtä totta kuin että seisomme tässä? Vai onko
ainoatakaan miestä, joka ei mielellään seuraisi meitä sotaan?»

»Paras olla hiiren haukottelematta, kun kissa istuu vaanimassa», vastasi
nauraen eräs nuorukainen nostoväen joukosta.

»Niinpä niin», sanoi Miihkali, »taisteluun me lähdemme eikä enää ole
monta hetkeä jälellä. Käyttäkäämme siis tätä viime hetkeä pyytääksemme
Jumalan siunausta sekä lähtijöille että tänne jääville.»

Ne sanat olivat tervetulleet kaikille ja lyhykäinen jumalanpalvelus
alkoi. Ajan tukaluudesta ja surusta kaikki mielellään kääntyivät
rukoillen voittojen Herran puoleen, ja lopuksi veisattiin virsi. Kun
sekin loppui, jäivät kaikki hetkiseksi vaiti, pysyen liikkumatta
paikoillaan.

Vaan äkisti kuului taaempaa kiivasta melua. Antero ja eräs Pitkä Pekka
äsken tulleesta nostoväestä tappeli siellä kaikin voimin, ja lähimmät
ihmiset keräytyivät kohta piiriin tappelijain ympärille, paremmin
nähdäkseen, kumpiko heistä oli voittava. Vielä ei ollut voitosta
vähintäkään tietoa. Pekka oli pitkä ja harteva mies ja seisoi siinä kuin
jättiläishonka, Antero oli vähän lyhempi ja hoikka, vaan sukkela ja
notkea kuin ankerias. Pekalla oli vasemmassa kädessä vanha miekka ja
oikealla nyrkillään koetti hän torjua vastustajaansa pysymään etempänä,
vaan Antero yhä kiivaammin työntäytyi päälle. Pekka viimein viskasi
miekan kauas pois ja tavoitteli molemmilla nyrkeillään kuin vahvoilla
moukareilla Anteroa päähän ja rintaan, mutta nuorukainen kierteli aina
pois tieltä ja syöksyi ehtimiseen päälle, saadakseen vastustajansa
kaatumaan.

Viimein myöskin Peldan ja Härkman-veljekset tunkeutuivat katsomaan, mitä
siellä meluttiin, ja Miihkali huusi:

»Oletteko hulluna, miehet? Ikäänkuin meillä ei nyt olisi muuta
ajattelemista kuin tappaa toisiamme!»

Turha vaiva hänen puheensa.

»Kyllä minä opetan sinut huomaamaan, mikä on sinun, mikä minun!» huusi
Pekka.

»Miekka ei ole paremmin teidän kuin minunkaan!» tiuskui Antero vastaan
ja hyökkäsi maltittomasti päälle. Pekka horjahti, vaan ei kaatunut.
Lujasti otti hän Anteroa kiinni niskasta ja vasemmasta olkapäästä.
Kaikki katsojat huomasivat tappelun piankin loppuvan. Vaan silloin
Miihkali riensi väliin ja erotti heidät.

»Oletteko hullut!» sanoi hän vielä kerran heille, kun he äkeissään ja
kiukusta punaisina tuskin väkivoimallakaan pysyivät erillään.

»Antero se alkoi», sanoi viimein Pekka.

»Miksikä hän sitte varasti miekan?» vastusteli Antero puolestaan.

»Ei se ollut paremmin hänen kuin minunkaan. Se oli pajassa ja sieltä
minä sen otin», vastasi Pekka.

»Pekalla on sekä viikate että puukko, vaan minulla ei ole mitään, ja
niin kauan kun mies ei ole lupautunut paholaiselle, niin onpa toki
mahdoton mennä sotaan paljain kynsin. Hän sanoo minua repalehtijaksi
eikä kuitenkaan suo minulle edes tuota vanhaa miekkaakaan, että sen
avulla saisin vähän ruutia ja viitan venäläiseltä.»

»Pitäköön Pekka miekkansa, sinä saat toisen», sanoi Miihkali lohduttaen.

Antero seisoi, kuin olisi puusta pudonnut, ja äänikin vapisi hänen
vastatessaan: »Vai niin, vai niin». Masentuneena kävi hän istumaan ja
peitti kasvonsa, vaan laski sitte kuitenkin kätensä painumaan alas ja
sanoi murheissaan: »Niinpähän on, ett'ei köyhällä ole muuta puolustusta
kuin Jumala, mutta tuskinpa hänkään kuullee, kun nyt huudan: anna
minulle miekka!»

Ihmiset sanelivat kuka mitäkin. Eräs talonpoikavanhus sääli Anteron
surua ja sanoi: »Eipä pitäisi köyhää pitää huonommin kuin sitäkään,
jolla jotakin on. Sodassa kaikki tarvitsevat aseita.»

»Minun mielestäni me kaikki olemme köyhiä», virkkoi vieressä seisova
mummo, »ja parempia on paremmin pidettäväkin.»

Antero katsoa tuijotti mummoon. »Kylläpähän kerran vielä tulen yhtä
hyväksi kuin muutkin», sanoi hän, »ja silloin on teidän paras varoa
itseänne.»

Herrat, Peldan ja Härkmanit, olivat tällä välin kuiskaillen
neuvotelleet, ja nyt astui Peldan Anteron eteen, päästi miekkansa
vyöstään ja ojensi sen Anterolle sanoen:

»Ken on surmannut kolmekymmentä vihollista yht'aikaa, hänen ei tarvitse
mennä aseetonna taisteluun. Kas, tästä saat hyvän miekan, vaan käytäkin
sitä kunnialla.»

Antero otti hitaasti aseen. Ponsi oli korea ja hyvä, se näytti
herrasmiekalta. Mutta nuorukainen ei ollut uskoa silmiään. Hän veti
terän puolitiehen pois tupesta; se oli kirkas ja terävä; häntä ei ollut
petetty. Hän katsoi katsomistaan, hypähti sitte nopeasti Peldanin luo,
nosti hänen nuttunsa helman huulilleen, heilutti ilosta huutaen asetta
päänsä ympäri ja juoksi tiehensä.

Ihmiset katselivat ääneti hänen jälkeensä ja muuan sanoi naapurilleen:
»Nyt hän niin ilostui, ett'ei osannut enää puhuakaan.»

Mutta aika kului ja Miihkalin ääni kuului taas kehottavan: »Asettakaa
kuormat riviin ja hevoset liikkeelle, meidän pitää joutua matkaan!»

Väki totteli ja jokainen suoritti, mitä vielä oli tekemättä.

Miihkali ja Yrjö menivät yhdessä pajaan kokoomaan sieltä vielä
viimeisetkin aseet. Siellä oli muiden muassa äsken hiottu, kirkas
miekka. Yrjö vetäsi sen tupesta, käänteli sitä ja sanoi:

»Tämän miekan takaan minä tunkeutuvan vaikka seitsenkertaisen kilven
läpi.»

Miihkali katseli sen välkyntää. »Annas se minulle, veljeni. Minä otan
sen ainiaaksi.»

»Sinäkö, rauhan mies? Mitä sinä teet miekalla?»

»Minä aion lähteä taisteluun.»

»Mutta silloinhan teet vastoin isäsi tahtoa ja se on synti.»

»Eikö sitte ole synti jättää äitini auttamatta häntä hädässään?»

»Äitisikö?»

»Eikö Suomi ole minun äitini ja eikö se ole hädässä?»

»On todella.» Yrjö aikoi lähteä, mutta Miihkali pyysi:

»Odota vielä vähän, Yrjö, ja sano, onko synti mennä sotaan ja puolustaa
isänmaatansa vastoin isänsä tahtoa?»

»Tehdä vastoin isänsä tahtoa on synti, vaan olla puolustamatta
isänmaatansa on synti ja häpeä. Siispä et pääse mitenkään syntiä
tekemättä, ja sinun on vain valittava joko kunnia tai häpeä.»

Tuli välähti Miihkalin silmistä. »Tuo ei ollut huonosti sanottu, Yrjö.»

»Niinpä on sinun paras tehdä sen mukaan», vastasi hän, ojentaen
veljelleen miekan ja lähtien pois pajasta. Miihkali veti taas miekan
tupesta katsellakseen sitä, ja monta ajatusta liikkui hänen mielessänsä.

Hänen siinä seisoessaan tuli Elina ja sanoi surun ja ilon sekaisella
äänellä:

»No, täältähän sinut viimeinkin löydän.»

Miihkali katsahti ylös. »Niin, lyhyeksi hetkeksi», vastasi hän. Älä
odota minua pian takaisin. Minun on vaikea luopua korkeimmasta
pyrinnöstäni.»

»Taistelu ja sotilaan elämä ei ole korkein Miihkali.»

»Ei ole korkeampaa kuin vapauttaa isänmaansa tai kuolla sen edestä.»

Elina katsoi häntä kummastellen. Tosinhan Miihkali oli näinä päivinä
monestikin näyttänyt hänestä hyvin muuttuneelta, mutta ei koskaan
semmoiselta kuin nyt. Seisoihan hän tuossa aivan ilmi tulena.

»Miten silmäsi noin liekitsevät!» sanoi hän. »Miksi minua noin
katselet?»

Miihkali seisoi aivan liikahtamatta, vaan kuitenkin näkyi niin selvästi
hänessä elävä ja kuohuva voima, kun hän vastasi:

»Taistelun ikävä se tuo liekkiä sydämeeni ja silmiini, ja silmäni vain
sanovat, mitä mieleni ajattelee.»

»Mitäs sinä sitte ajattelet?» kysyi Elina. »Minä en sinua ymmärrä.»

»Minä aion seurata muita taisteluun ja pysyä siellä niin kauan, kun
sotaa kestää.»

Elinan ääni vapisi, kun hän sanoi: »Et sinä niin ajattele, Miihkali,
sinä vain tahdot koetella minua.»

»En ollenkaan. Jos sinun sielusi olisi samanlaatuinen kuin minun, niin
ymmärtäisit minua kyllä puhumattakin».

»Muista lupauksesi, muista valasi. Älä luovu korkeasta virastasi.»

»Tämmöisinä aikoina on ainoastaan yksi virka ja minä näen ainoastaan
yhden tehtävän. Kaikki muu liitelee sumuna ohitseni, ja tuntoni sanoo
minulle, että minä osaan vain tehdä sitä yhtä. Kaikkeen muuhun olen
aivan kykenemätön.»

Elina pyyteli: »Miihkali, maa ja taivas huutavat ajan surkeutta ja
kirousta, avuttomina, horjuvina ja nääntyvinä kuljeksivat ihmiset
hävitetyssä isäinsä maassa ja turhaan etsivät tukea uupuvalle
uskollensa, jotakin sädettä sytyttämään sammuvaa toivoa. Korota äänesi
näille apua tarvitseville ja anna sanojesi levittää lohdutusta ja
virvoitusta heidän sydämiinsä. Yhtä miekkaa enempi tai vähempi
taistelussa ei vaikuta mitään, mutta joka sana, jonka sinä puhut Jumalan
laupeudesta, putoaa siunauksen siemeneksi ihmisten epätoivoisiin mieliin
ja tuottaa hedelmiä ajassa ja vielä haudan toisellakin puolella.»

Elinan sanat putoilivat kuin hehkuvat lyijypisarat hänen päällensä,
mutta hän ei kuitenkaan voinut sanoa muuta kuin: »Älä pyytele minua
jäämään, minun täytyy lähteä pois.»

Eipä Elina vielä myöntynyt. Hän rukoili, niinkuin elämästä ja kuolemasta
taistelija rukoilee: »Sinä olet ainoa, joka vielä voit opettaa meitä
luottamaan Jumalan hyvyyteen, sinä olet ainoa viimeinen lehti rauhan
palmua; älä hylkää meitä!»

»Älä enää pyytele!» sanoi uudestaan Miihkali. »Minä olen lujatahtoinen
mies, ja suurin syntini juuri on, ett'en ole tähän asti ollut luja
täydellisesti. Mutta kun sydämeni kerran laajenee ja sykkii jostakin
ajatuksesta, silloin sen levottomuutta ei mikään muu voi hillitä kuin
tosi toiminta. Minä en saa rauhaa, maa huokailee jalkaini alla, minä
kuulen Suomen valitukset, ja minusta tuntuu, kuin kuumia verikyyneleitä
putoilisi sydämelleni ja polttaisi sitä.»

»Jumala olkoon sinulle armollinen!»

»Minun isäni teki sinulle väärin silloin, kun liitti sinun kohtalosi
minuun.»

»Ja sinä teit väärin silloin, kun vannoit rakastavasi minua, vaikka et
ole koskaan rakastanut.» Nyt oli siis Elina saanut sanotuksi, mitä hän
oli viime aikoina niin monesti ajatellut.

»Kukapa tämmöisinä aikoina ajattelee rakkautta?» vastasi Miihkali.

Elina katsahti häneen ja siinä silmäyksessä oli koko elämä. Hän sanoi:
»Minä olen rakastanut, Miihkali. Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin
mitään muuta tässä maailmassa ja kauemmin kuin vuoden tai kaksi, niin
kauan kuin suinkin muistan taapäin. Sinä olet aina ollut minusta
korkeinta ja parasta, mitä olen tiennyt, paitsi Herramme Jumala.»

Miihkali veti liikutettuna hänet luoksensa. »Rakastanhan minäkin sinua
suuresti. Sinä olet minulle rakas, niinkuin nuoruuteni morsian voi olla,
mutta minä en voi jäädä tänne, älä pyydäkään. Jos elän, kunnes voitamme,
silloin saat minut tänne jälleen. Toivokaamme sitä päivää. Minä rakastan
sinua todella sydämestäni, mutta nyt minun täytyy lähteä. Jää hyvästi
pitkäksi ajaksi! Anna anteeksi, Elina, anna anteeksi! minä en voi tehdä
toisin.»

Hän irtautui vaimostansa ja riensi pois, mutta kääntyi vielä kerran ja
sanoi: »Jos me emme voita, jos onnettomuus lähestyy tänne päin, niin
koeta päästä isäni luo. Ota arkkunen kanssasi; siinä on myöskin kirje
Gezeliukselle; minä jätän siinä sinut hänen huomaansa ja hän on sinua
suojeleva.»

Mutta Elina ajatteli toisin. »Niin kauan kun vielä on kotimaa», sanoi
hän, »en minä koskaan lähde vieraaseen maahan. Jos kerran minun kansani
voi elää ja kuolla täällä, niin tottahan minäkin voin. Jää hyvästi:
Jumala sinua varjelkoon!»

Kaksi suurta kyyneltä valahti pitkin Miihkalin poskia. Hän otti Elinaa
käsistä, suuteli niitä kiivaasti ja riensi pois.

Torvet kaiuttivat lähdönmerkkiä. Kuormajono järjestyi yhä pitemmäksi; jo
lähdettiin liikkeelle. Jäähyväisiä tehtiin siinä ainiaaksi, moni suru
alkoi, pysyäkseen ainiaan suruna, milloinkaan iloksi muuttumatta; mutta
maa tarvitsi kaikkien voimaa ja kaikki antoivat sen ilolla.

Jäähyväisten ottajain joukossa oli myöskin Iikka. Hän kiersi ehtimiseen
käsivartensa poikansa kaulaan ja tahtoi lakkaamatta suudella häntä,
mutta poika viimein koetti jo päästä erilleen. Se liikutti tuskaista
äitiä niin, että hän viimein kovasti nyyhkyttäen alkoi lyödä hosua
rakkaintansa.

»Sinä kelvoton poika!» torui hän, »etkö häpeä lähteä sanomatta äidillesi
jäähyväisiä?»

Liikutettu oli Anterokin, mutta tahtoi kuitenkin mielellään lohduttaa.
»Älkää itkekö, äiti; kunhan minä palaan, ei teidän tarvitsekaan enää
olla huonoin kaikista.»

»Ei se kohta tapahdu.»

Antero puristi vielä kerran äitinsä kättä ja riensi pois miesjoukkoon,
joka jo oli valmiina marssimaan. Hetkinen oli kolkkoa hiljaisuutta, vaan
kohtapa miehet alkoivat sotalaulunsa lievittääkseen eron tuskaa sekä
itselleen että niille, jotka jäljelle jäivät.

      Ylös te, hurskaat sankarit, nouskaa!
      Huutaa meille synnyinmaa.
      Taivas ja maa ovat veriruskeat!
      Huokaavat perheet tuskissa.
      Vihamiesten joukko päällemme karkaa,
      Kelvoton sodasta pakenee arka,
      Jättää aseens', saaliins', henkens',
      Vihamies voittaa, viepi tiehens'.
      Surkea suruttomuus, surkea suruttomuus!
      Herätkää ylös, te isänmaan lapset,
      Pukekaa yllenne sota-aseet!
      Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa nouskaa!
      Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!

      Aika on tullut, päivä nyt koittaa,
      Voiton päivä jo kimaltaa.
      Kaikukoon riemu, kuningas voittaa!
      Ah, kuinka taistelu himartaa!
      Rohkealla mielellä astukaa eteen
      Hengen voimassa, sota-aseet käteen.
      Lyödään nyt voimalla vihamiehet pakoon,
      Ajetaan vilkkaasti kaikki vaan lakoon!
      Herra auttaa meitä, Herra auttaa meitä.
      Herätkäät ylös, te isänmaan lapset,
      Pukekaa yllenne sota-aseet!
      Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa, nouskaa!
      Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!

Jäljelle jäävät seisoivat kuunnellen ja katsoivat lähtevien jälkeen;
mutta ennenkuin laulun viimeiset säveleet ehtivät kuolla etäisyyteen,
huudahti Iikka äkisti: »Voi, voi, sarka!» ja läksi juoksemaan, minkä
jaksoi, sotilasten jäljestä.




XV.

Lybeckerin päämaja.


Vielä elokuussa 1713 oli kenraalimajuri Yrjö Lybecker Suomen
sotajoukkojen ylipäällikkönä, ja hänen käskystään oli armeja askel
askeleelta peräytynyt ilman ainoatakaan miekansivallusta. Venäläisiä oli
20,000 miestä Helsingissä; tsaari itse oli siellä väkensä keskellä,
tarkasteli varustuksia ja yhä vahvisteli niitä, järjesteli kaikki ja
valmisteli koko Suomen valloitusta. Kamalan hiljaista oli kaikkialla,
maan asujanten toivo hälveni hälvenemistään, tulevaisuus näytti yhä
tukalammalta. Ylipäällikkönsä kahlehtimana seisoi armeja epätoivoissaan
ja koko maa tuskitellen odotti jokaisen uuden päivän valkenemista. Koko
tämä vuosi oli kuultu ainoastaan surusanomia, vaara ja kauhu
tunkeutuivat hetki hetkeltä yhä lähemmäksi, epävarmuus kasvoi yhä
hirvittävämmäksi, mutta Ruotsista vain ei kuulunut mitään apua. Ilon
välähdys tosin levisi siitä menestyksestä, jolla amiraali Lillje
taisteli venäläislaivastoa vastaan Suursaaren seuduilla, mutta mitä
hyötyä siitäkään tuli kun armeja ei tukenut laivastoa. Lilljen täytyi
kolmella laivallansa peräytyä takaisin Viron puolelle. Siten jäi koko
sisäsaaristo avoimeksi vihollisille. Mutta Lybecker vain yhä peräytyi.
Nyt hän jo oli Hämeenlinnassa ja venäläisjoukko seurasi häntä pohjoiseen
päin. Armfelt oli kyllä saanut käskyn ratsuväellä lyödä takaisin
yksityisiä vihollisosastoja ja suojella kansaa ryöstelemisistä
kaikkialla, missä vaara oli suurin, mutta hänenkin täytyi vähitellen
peräytyä suuren vihollisvoiman jaloista. Koko Uusimaa oli täynnänsä
vihollisia ja tie oli avoinna Suomen pääkaupunkiin.

Oli jo iltapuoli päivää, vaan vielä aurinko paistoi kirkkaasti
Hämeenlinnan yli sekä suomalaisten leiriin, joka oli sen ulkopuolella.
Ilma oli tyyni ja kaunis, mutta vähäpä niitä oli, jotka näyttivät
huomaavan luonnon kauneutta, vaikka elämä niin kaupungissa kuin
leirissäkin oli hiljainen. Kaikki ihmiset, joita näkyi, olivat alla päin
ja kolkot kasvoiltansa. Kenraalimajuri Yrjö Lybeckerin ja hänen
esikuntansa päämaja oli kaupungissa, mutta itse leirissä oli sitä paitsi
eri telttoja ylempien päälliköiden varalla. Eräässä niistä istui hänen
ylhäisyytensä Lybecker, palanen juustoa ja leipää kädessä, ja korkealla
telttatuolilla vielä laihemmalta näytti hänen laiha vartalonsa, kun hän
istui ja kapeat kasvot vielä kapeammilta siinä kuvassa, joka hänestä oli
syntynyt teltan seinään. Lybecker ei enää ollut nuori, hänen paras ja
ehkäpä onnellisinkin aikansa oli kulunut hiljaisuudessa, kenenkään sitä
huomaamatta. Historia tietää hyvin vähän taikkapa ei mitään hänen
nuoruutensa vaiheista; se kuitenkin tiedetään, että hän oli kauan, noin
20 vuotta, palvellut ratsumestarina ensin Skoonen ratsurykmentissä ja
sitte ratsuhenkivartija-rykmentissä, mutta 1703 tapahtui tärkeä käänne
hänen elämässään. Silloin hän yleni majuriksi, pääsi 1704
överstiluutnantiksi, 1705 maaherraksi Viipuriin, 1706 kenraalimajuriksi
ja 1707 vapaaherraksi. Mikä hänelle tuotti tuollaista menestystä, lienee
nyt aivan tietämätöntä. Tosinhan hän oli Puolan sodassa 1704 ja 1705
tehnyt muutamia pieniä partioretkiä jotenkin hyvällä menestyksellä,
mutta mitään erinomaista ei hänen elämässään ole nähtävänä. On lausuttu
luulo, että Lybeckerin menestys suuressa määrässä riippui mahtavasta
Kasten Feifistä, jonka hyvässä suosiossa hän oli. Jos Feif tuolla
tavalla auttoi Lybeckeriä, niin epäillä ainakin sopii, oliko se
oikeastaan mikään apu, sillä olipa Lybeckerillä mitä ja miten hyviä
ominaisuuksia hyvänsä, niin sotilas hän ei ollut, vaan tuli Suomen
joukkojen päällikkönä ainiaaksi onnettoman kuuluisaksi. Häntä moitittiin
mahtavuutensa aikana mielivaltaisuudesta eikä se suinkaan vähentänyt
yleistä vihaa maan pelkuria päällikköä kohtaan.

Hänen ylhäisyydellänsä oli nyt tekemistä kirjurinsa kanssa, joka pöydän
ääressä selaili paperikasaa; mutta työ näytti jo valmistuneen, sillä
kirjuri nousi sanoen:

»Nyt on kaikki valmis, teidän ylhäisyytenne.»

Lybecker katsahti ylös ja vastasi vähän hajamielisesti: »Jaha, vai niin,
hyvä! Mutta vielä yksi asia. Kirjottakaa minun tervehdykseni
kuninkaalliselle neuvoskunnalle Tukholmaan ja sanokaa minun toivovan,
että jo vuosikausia luvattu apu sieltä Ruotsista viimeinkin tulee.
Sanokaa heille myöskin, että me siihen luottaen istumme täällä rauhassa
toistaiseksi ja hätätilassa peräydymme pohjoista kohti. Sillä vaikka
meidän armejamme, kun nostoväki tulee, kasvanee ehkä 13,000-miehiseksi,
en minä kuitenkaan huoli lähteä venäläisiä vastaan ennen aikojaan, sillä
heitä sanotaan olevan 20,000. Sanokaa heille minun sotatapani olevan,
ett'en koskaan pane mitään vaaraan.»

Kirjuri pani asiat muistiin ja vastasi sitte: »Se on merkitty, teidän
ylhäisyytenne.»

»Sanokaa heille», jatkoi Lybecker, »että köyhyys kasvaa täällä
kasvamistaan.»

Kirjuri taaskin kirjotti. »Jo on merkitty.»

»Mitä luulette, Schreiber, onkohan heillä aavistusta, että minä olen
pitänyt eri hintaa dukaatilla?»

Kirjuri mietti vähäsen. »Sanotaan sinne kirjotetun Suomesta valituksia,
että teidän ylhäisyytenne olette vastaanottaessanne lukenut kruunun
dukaatit 13 taaleriksi, vaan pois antaessanne pitäneet niillä hintana 15
taaleria.»

»Vai niin! Sanotaanko niin! No, se on ainakin vain epävarma huhu ja
viisainta on olla koskematta siihen asiaan. Kirjottakaa siis vain, että
me olemme ylenmäärin köyhät, niin että meillä tuskin on edes kruunun
äyriäkään, ja että me melkein yksinomaan elämme sillä, mitä Frisius, se
kunnon mies meille antaa. Tukholmassa tiedetään jo hänen koko vuoden
ostaneen omilla rahoillaan kaikki, mitä laivastoon tarvitaan, ja nyt
voitte niille herroille kertoa hänen myöskin luvanneen pitää huolta
armejan tarpeista, ett'ei meidän tarvitsisi nähdä nälkää. Kirjottakaa,
että sotamiehet ovat tähän asti saaneet 50 leiviskää jauhoja kuukaudeksi
kutakin komppaniaa kohti ei kuitenkaan pelkkiä ruisjauhoja, vaan ohran
ja kauran sekaisia. Nyt minä kuitenkin aion muuttaa ruokajärjestystä ja
vähentää annoksia.»

Tässä keskeytti kenraalin puheen pikku porsas, joka hypiskellen tuli
sisään, yllä punainen puku ja kaulassa kultainen rengas. Porsasta
seurasi vanhanpuolinen mies livrea-puvussa. Hän oli kenraalin
kamaripalvelija Person ja piteli kiinni vitjoista, joiden toinen pää oli
kiinnitetty porsaan kaularenkaaseen.

Lybeckerin silmät pyörivät ilosta, hän nauroi ja tervehti semmoisella
äänellä, kuin olisi ollut hyvinkin virkistynyt: »Ah, nöyrin
palvelijanne! Vai tulitte tänne! Kas niin, tulepas lähemmäksi,
poikaseni! Kuinkas nyt jaksat tänään?»

Person kumarsi uudestaan. »Tottahan nyt hyvin voitaneen jos milloinkaan.
Ettekö huomaa mitään, teidän ylhäisyytenne?»

»Jaha, kyllä näen, kyllä näen.»

»On merkitty, teidän ylhäisyytenne», kuului väliin kirjurin ääni.

»Hyvä on, kunnon Schreiber. Vaan nyt on parasta meidän vähän levähtää.
Te saatte itseksenne sommitella kokoon kirjeen. Siihen tulee vielä minkä
mitäkin, mutta minä ensin ajattelen asioita. Älkää unhottako kallista
aikaa, kirjottakaa siitä laveasti. Mitenkä olivatkaan viimeiset tilimme?
Mitä maksoivat rukiit?»

»10 taaleria tynnyri.»

»Entä suolattu liha?»

»26 taaleria leiviskä.»

»Hyvä, hyvä. Kyllä kuulen, että teillä on asiat selvillä. Kirjottakaa
kaikista heille tarkkaan, ja kun saatte kirjeen valmiiksi, tuokaa se
minulle allekirjotettavaksi. Nyt saatte mennä.»

Kirjuri läksi, mutta Lybecker huusi hänet vielä takaisin.

»Kirjottakaa myöskin, että sotamiehillä on vain vanhoja univormun
repaleita eikä meillä ole varaa hankkia uusia.»

Kenraali oli hypähtänyt ylös kirjuria takaisin kutsumaan. Nyt hän palasi
ja kävi istumaan.

»Kuulkaas, hyvä Person», sanoi hän, »te luotatte liian paljon minun
suosiooni, kun alinomaa juoksette tänne, niinkuin minulla ei koskaan
olisikaan muuta tekemistä kuin ottaa vastaan teitä. Minkä tähden te
nykyään kärkytte minun ympärilläni sekä sopivaan että sopimattomaan
aikaan? Pitäisihän teidän ymmärtää, että minulla on muutakin tekemistä
kuin leikkiä lapsen tavalla.»

Person käänsi katseensa maata kohti ja astui takaperin, ikäänkuin aikoen
poistua, mutta porsas hypähti eteenpäin ja veti vitjoista. »Antakaa
anteeksi, teidän armonne. En minä ollenkaan aikonut tulla tänne, mutta
tämä viisas elukka ei minulle antanut rauhaa, ennenkuin poikkesimme
telttaan.»

Lybeckerin kasvot kirkastuivat. »Hm, vai tahtoi hän itse tulla?»

»Niin toden totta, ei hän antanut minulle vähintäkään rauhaa. Ja muuten
toivoin minä sen miellyttävän ja huvittavan teitä, kun sillä on uusi
univormu, jonka juuri sain valmiiksi.»

»Ah tosiaankin! No, johan näenkin, että olette tehnyt uuden nutun
kultapojallemme. Katsotaanpas! Eipä juuri huonoin. Mutta rengas? Eiköhän
se purista kaulaa?»

Person kumartui ja näytti, ett'ei siinä ollut mitään vaaraa. »Ei
suinkaan, näettehän itsekin, teidän armonne, että koko sormi mahtuu
väliin. Kas vain, miten viisas elukka se on. Hän ihan ymmärtää, että
teidän armollanne on huolia ja murhetta mieltä rasittamassa, ja nyt se
tahtoo hyppimisellään ja reippailla äänillään ilahuttaa teidän
ylhäisyyttänne.»

Lybecker hymyili kummastellen. »Mitä, luuletteko todellakin niin, hyvä
Person?»

»Kyllä minä sen tiedän. Minä tiedän, että Bellario on viisain elukka
auringon alla ja rakastaa teidän ylhäisyyttänne enemmän kuin kukaan muu
paitsi minä, enemmän kuin kapteeni Yrjökin.»

»Niin, minä tiedän, että te olette minun uskollisin mieheni, kunnon
Person.»

Person astui askelta likemmäksi. »Kyllä olenkin, teidän ylhäisyytenne;
kyllä olen ja sentähden uskallan kaikessa nöyryydessä rukoilla teidän
armoanne pitämään minua muistissa.»

»Muistan, muistan, kunhan vain oikea hetki tulee.»

»Ah, se hetki ei koskaan tuo mitään hyvää, teidän armonne. Tiedän minä
monenkin sitä odotelleen, vaan kaikille heille on käynyt onnettomasti.»

Lybeckerin ajutantti astui telttaan ja antoi kenraalille kirjeen. »Sanan
tuoja laivastosta», sanoi hän »toi tämän kirjeen amiraali Lilljeltä; hän
odottaa pääsöä puheillenne.»

Kenraali mursi sinetin ja luki, heitti sitte kirjeen pöydälle ja sanoi
vähän hajamielisesti: »Minä tahdon puhua kenraalien Armfeltin ja De la
Barren kanssa.»

»Entä sanantuoja?» kysyi ajutantti.

»Hän odottakoon.»

Ajutantti poistui ja teltassa olijat pysyivät vaiti. Ainoastaan porsas
häiritsi hiljaisuutta, iloisesti röhkimällä ja hyppimällä kenraalin
polville. Person seisoi kuin tulisilla hiilillä; muutaman minuutin
kuluttua piti hänen poistua toisten tieltä, ehkäpä ainiaaksi. Tämmöisinä
aikoina ei mitään käynyt niin tarkkaan edeltäpäin arvaaminen. Epävarmuus
teki hänet rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen, niin että hän taas alkoi
puhua:

»Niin on, kuin minä sanoin: viisaampaa elukkaa ei ole. Hän tietää teidän
armollanne olevan taskussa sille jotakin hyvää ja pöydällä myöskin, eikä
hän nyt ennen rauhoitu, kuin saa ne suuhunsa. Kas, miten kiire sillä on.
Hän tietää, että korkeain herrain tultua on liian myöhä.»

»Ei suinkaan, kelpo Person. Kyllä minulla aina on aikaa uskollisille
ystävilleni.»

»Ah, teidän ylhäisyytenne, jospa tohtisin uskoa, että teidän armonne
tahtoisitte kuulla minua nyt; minä en uskalla odottaa oikeaa hetkeä;
saattaisihan minulle käydä, niinkuin kävi kauppias Bytingille sekä
Lindille ja Varpuselle.»

Kenraalin silmät suurenivat. »Mitä tarkotatte?»

»Eikö kauppias Byting ollut liitossa teidän ylhäisyytenne kanssa, kun ne
suuret viina-aamit tulivat Rostockista, ja eivätkö Lind ja Varpunen
olleet tottuneimmat salapurjehtijat, kuin koskaan on kynnellyt Paraisten
vesiä, mutta minä heitä kuitenkin varotin, sillä minä olen huomannut
kaiken riippuvan siitä, miten kauan onni antaa toisten pidellä itseään
kiinni. Niin, minä varotin heitä, mutta he luottivat siihen, että
vaikkapa heidät nipistettäisiinkin kiinni, niin ei teidän armoanne
kuitenkaan saada kiinni ettekä te jätä heitä pulaan.»

»No, älkäähän nyt huutako noin kovasti!»

»Minä vain tahdon sanoa,» jatkoi Person, »että kun suuret viina-aamit
tulivat, otettiin kiinni kauppiaat, Lind ja Varpunen ja monta muuta, ja
moni heistä istuu nyt kuritushuoneessa, ehkäpä ainiaaksi.»

Kenraali hypähti ylös tuoliltaan.

»Saatte mennä tiehenne! Ulos heti!»

Person astui nöyrästi muutaman askeleen takaperin, sanoen: »Raskaalta
tuntuu, kun vanhaa, uskollista palvelijaa näin kohdellaan. Minä lähden,
koska teidän armonne käskette, mutta kun joku toinen astuu minun
sijaani, silloin näkyy paljo semmoista, joka nyt on kätkettynä
maailmalta.»

»Mitä lempoa te sitte oikeastaan tahdotte? Eikö minulla ole muuta
tekemistä kuin kuunnella lorua vanhoista salapurjehtijoista?»

»He olivat teidän armonne palvelijoita niinkuin minäkin ja minua ehkä
odottaa sama kohtalo. Sentähden minä mielelläni nauttisin elämää niin
kauan kun voin, mutta minun palkkani on vähäinen, se maksetaan 15
taalerin mukaan dukaatilta ja...»

»Hävytön!» tiuskasi kenraali niin voimakkaasti, kuin häneltä muuten
harvoin kuultiin taikkapa ei koskaan. »Semmoista palkkaa kuin teillä, ei
ole kellään muulla koko armejassa! Kansa näkee nälkää eikä itsellänikään
ole mitään, mutta te, te ette koskaan saa kylliksenne. Vuosi vuodelta
olen lisännyt teille sekä oikein että väärin ja kuitenkin... Mutta nyt
onkin kaikki lopussa. Ei taaleriakaan enää, se on viimeinen sanani.»

Lybecker heittäytyi kiihtyneenä tuolille. Semmoisena ei häntä oltu nähty
pitkään aikaan, mutta Person tunsi kyllin hyvästi herransa eikä suinkaan
vielä jättänyt asiaansa niin vähällä. Vaan ennenkuin hän ehti itse
oikein päättää, mihinkä keinoon hänen nyt piti ryhtyä, astuivat telttaan
kenraalit Armfelt ja De la Barre ynnä heidän ajutanttinsa Fieandt ja
Hastfer.




XVI.

Sotaneuvottelu.


Kaikki äsken telttaan tulleet upseerit olivat reippaita ja muhkeita
miehiä vaikka ijässä oli suuri erotus ja samoin elämänvaiheissa. Ylevänä
ja synkkänä seisoi siinä Armfelt, suru maan kurjuudesta maalattuna
otsalle, mutta vahvatekoinen vartalo ja kirkas katse todistivat hänen
voimansa murtumattomaksi. Koetuksia ja puutetta oli tällä miehellä ollut
kumppanina aina lapsuudesta asti, mutta ne eivät kuitenkaan olleet
muuttuneet rasittaviksi kahleiksi, vaan portaiksi, joita myöten hän
askel askeleelta nousi ja hankki itsellensä suuren nimen, joka on
ainiaan seuraava hänen muistoansa ja julistava hänen sotilas- ja
isänmaanystävämainettansa. Armfelt syntyi Inkerinmaalla 1666 ja kadotti
9 vuoden ijässä isänsä sekä kohta sen jälkeen rälssien peruutuksen eli
reduktsionin kautta isäinsä tilukset, niin että hänen jo hyvin aikaisin
täytyi tulla omin neuvoin toimeen. Hämeen-Uusmaan ratsujoukon översti,
vapaaherra Otto Wellink otti isättömän pojan huomaansa; Armfelt pääsi
hänelle paashiksi. Vähää myöhemmin toimitti Wellink pojalle täydellisen
varustuksen, hevosen ja 100 riksin palkan sekä 1683 korpraalinpaikan
erääseen rykmenttiin. Kolmen vuoden kuluttua läksi Armfelt asianomaisten
luvalla Ranskaan ja rupesi palvelukseen ruhtinas Ferdinand Fyrstenbergin
rykmenttiin. Siellä hän 17 kuukautta kantoi tavallisena sotamiehenä
muskettia, mutta yleni sitte tuon tuostakin, kunnes hänet viimein 12
vuoden kuluttua nimitettiin kapteeniksi. Koko ajan oli Armfelt osottanut
suurta taitoa ja rohkeutta Hän oli seurannut ranskalaisarmejaa moneen
taisteluun ja piiritykseen, ollut Nizzassa, Villa Frankassa ja Susassa
Italiassa sekä Valenciennesissa ja Athissa Belgiassa, mutta kun
Rijsvijkin rauha 1697 lopetti sodan palasi hän kotiinsa Inkeriin ja
vuokrasi siellä Hatsinan kruununpuustellin, joka oli viiden peninkulman
päässä Nevan suusta. Kohtapa alkoi pitkä sota, jolla Wenäjä etupäässä
tarkoitti juuri Inkerin saantia. Silloin Armfelt sai kotiseudun
puolustukseen käyttää ulkomailla saavuttamaansa sotataitoa, ja 1701
nimitettiin hänet kenraaliajutantiksi Cronhjortille. Mutta Inkerinmaata
ei saatu pelastetuksi Venäjän mahtavilta voimilta; 1703 oli Cronhjortin
armeja jo peräytynyt Siestarjoen tälle puolen. Samana vuonna tehtiin
onnellinen hyökkäys Lahdenkylässä, jolloin lennähti luoti Armfeltin
vasempaan olkapäähän. Tammikuun lopulla 1705 johti hän partioretkeä
jäätä myöten Retusaarta vastaan, jossa vihollisen varastot poltettiin,
ja pääsiäislauantaina samana vuonna teki hän onnellisen retken samaa
jäätä myöten Seitsiin. 1706 oli Armfelt Viipurissa sen piiritysaikana.
Seuraavana vuonna hänet nimitettiin överstiksi Viipurin ratsuväkeen, ja
silloin hänen sanotaan saavuttaneen niin paljon rakkautta kansassa, että
rusthollarit tänäkin ahtaana aikana kaikin tavoin koettivat viimeiseen
asti suorittaa ratsuvelvollisuutensa. Viipurin antauduttua lähetettiin
Armfelt eri joukon kanssa Savoon, josta hän kevättalvella teki muutamia
onnellisia hyökkäyksiä Käkisalmen lääniin ja tunkeutui aina Jääsken
kirkolle asti. Siellä hän näyttää partiojoukkoineen pysyneen syksyyn
asti, ahdistellen Viipuria etelästä päin, samalla kun kreivi Nieroth oli
pääjoukon kanssa sen länsi-ja pohjoispuolella. Tänä vuonna ylennettiin
Armfelt kenraalimajuriksi, joten hän nyt oli ylipäällikön jälkeen ylin
mies Suomen armejassa.

Siinä asemassaan seisoi hän nyt hänen ylhäisyytensä Lybeckerin edessä,
ja muutaman askeleen päässä seisoi hänen aseveljensä kenraalimajuri
Reinhold Johan De la Barre, syntynyt, tietämätöntä minä vuonna
luultavasti Liivinmaalla suvusta, joka alkuaan oli ranskalainen. Eräs
Antoine De la Barre näyttää 1573 seuranneen Valoisin Henrik prinssiä
Puolaan. Hänen poikansa muutti Liivinmaalle, rupesi Kustaa II Aadolfin
palvelukseen ja sai läänikseen eli rälssiksi Ermesin sukuperinnön
samasta maasta. Tämän Wilhelmin poika Antonius De la Barre kirjotettiin
Ruotsin aatelisten lukuun. Hän oli nainut Anna Gertrud von
Yxkyll-Gyllenbandin, ja heidän poikansa oli tämä Reinh. Joh. De la
Barre. Isonvihan alussa palveli hän Tiesenhausenin virolais-ratsuväessä
Inkerinmaalla ja 1703 hänet nimitettiin majuriksi ja samana vuonna
sanotaan hänen osottaneen suurta rohkeutta Rajajoen taistelussa. Hän
yleni sittemmin överstiluutnantiksi Turun ratsuväkeen ja 1712 överstiksi
sekä siirrettiin seuraavana vuonna kenraalimajurina Hämeen-Uusmaan
ratsuväkeen.

Muukalainen kun oli Suomen armejassa, hän ei luultavasti koskaan
samoilla tunteilla seurannut meidän taistelujamme kuin perisuomalainen
Kaarle Armfelt; mutta koska hän oli sankarillinen ja kunnianhimoinen
sekä tottunut menestykseen ja saamaan kunniaa muilta, niin tuo nykyinen
riippuvaisuus Lybeckeristä teki hänet yhtä kiusautuneeksi kuin kaikki
muutkin koko armejassa.

Jo oli ehtinyt levitä huhu, että laivastosta oli tullut jokin sanoma, ja
siitä kaikki tietysti saivat aihetta arvailuihin ja kaikenlaisiin
toiveihin. Molempien kenraalienkin kasvoista näkyi kiihkeintä
uteliaisuutta, kun he kiireesti astuivat Lybeckerin telttaan; mutta mitä
he näkivät, oli niin odottamatonta, että he sanan saamattomiksi
oudostuen peräytyivät pari askelta.

Armfelt ensinnä keskeytti vaitiolon, sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, te
kutsuitte meitä.»

»Niin kutsuin...» Siinä keskeytyi kenraalin puhe hänen nelijalkaisen
suosikkinsa toimesta, se kun Personin nyäistessä vitjoista äkisti
hyppäsi hänen armonsa syliin.

Lybeckerin kasvot kirkastuivat huomattavasti; hän kumartui eteenpäin
hyväillen silittelemään porsaan selkää. »Ah, nöyrin palvelija! Katsopas
vain; ollaanko nyt niin hyvät ystävät! Niin hyvät herrat, ei kukaan
teistä voi uskoa, miten viisas elukka tämä Bellario on. Hän tuntee minut
tuhansienkin joukosta ja keskeltä sotamies-armejaa osaa se löytää
kenraalinsa.»

Lybeckerin puheille tulleet herrat seisoivat mykkinä, mutta omituinen
hymy leikki Hastferin huulilla ja Lybecker astui kädet puuskassa
nuorukaisen eteen ja sanoi äreästi: »Te ette usko, herra, te epäilette
Bellarion tuntevan minua tuhansien joukosta.»

Hastfer seisoi kuin kynttilä, mutta silmät eivät voineet salata hymyä,
jota hän muuten kyllä koetti tukeuttaa, ja äänikin kuului vapisevalta,
kun hän vastasi: »Minä vain ajattelin, tuntisikohan Bellario teidän
ylhäisyyttänne myöskin siviili- tai juhlapuvussa.»

Lybecker katsoi kummastellen nuorukaista. »Sitä minä en ole koskaan
tullut ajatelleeksi. Kuulkaas, Person, tuokaa juhlapukuni. Saammepas
nähdä, tunteeko Bellario sitte minua.»

Armfelt kalpeni suuttumuksesta. »Teidän ylhäisyytenne luvalla pyydän
minä saada poistua.»

»Samaa pyydän minäkin», lisäsi De la Barre aivan suutuksissaan.

»Mitä nyt? Mitä te aiotte, hyvät herrat? Meillä on tärkeitä asioita
keskusteltavana.»

De la Barre peräytyi sanoen: »Missä sika on sankarina, siellä ei meillä
ole mitään tekemistä.»

»Sika! sika!» toisteli Lybecker. »Kaikkia vielä! Mutta samapa tuo. Onhan
huomennakin vielä päivä. Person, viekää pois Bellario ja etsikää käsille
minun juhlapukuni.»

»Ettehän vain, teidän ylhäisyytenne, unhota uskollista palvelijaa?
Tiedättehän, mitenkä minun asiani ovat.»

Lybecker otti paperinlapun, kirjotti siihen muutamia sanoja ja virkkoi;
»Näyttäkää tämä, jos minä joskus katuisin.»

Person luki nopeasti kirjotuksen ja kumarsi sanoessaan: »Teidän
ylhäisyydellänne ei ole ketään uskollisempaa palvelijaa.» Hän veti
Bellarion pois kanssansa teltasta.

Ylipäällikkö astua tallusteli levottomasti ympäri, mikäli tila huoneessa
salli, pysähtyi viimein kenraalien eteen ja kysyi:

»Mitä te noin katsotte minuun?»

Armfelt malttoi mielensä. »Teidän ylhäisyytenne, te kutsuitte meitä ja
me aavistamme tärkeitä asioita. Sanotaan tulleen sanantuojan
laivastosta.»

»Niin on tullut. Tässä on kirje Lilljeltä. Amiraali on tavannut
venäläislaivaston Suursaaren ja Pellingin välillä ja on saavuttanut
loistavan voiton.»

»Teidän ylhäisyytenne, antakaa meidänkin nähdä kirje!» pyysi Armfelt.

Kun kenraalit saivat luetuksi amiraalin kirjeen, kysyi Lybecker: »No,
mitä luulette? Mitä on tehtävä? Minun mielestäni ei mitään, ennenkuin
luvattu apu ehtii Ruotsista tulla.»

De la Barre heilautti ivallisesti hymyillen päätänsä ja vastasi: »Sitä
apua olemme jo nytkin liian kauan turhaan odottaneet.»

»Ja saamme kaiketi odottaa tuomiopäivään asti, sillä Ruotsilla ei ole
mitään antaa», lisäsi Armfelt.

»Siltä näyttää,» vastasi Lybecker luottavasti, »mutta toivoahan aina
saattaa ja sill'aikaa on viisainta olla liiaksi uskaltamatta ja
saavuttaa voitto hiljaisella peräytymisellä.»

Armfelt huokasi syvään. »Jos voittaisimme peräytymisellä, niin johan
koko tsaarin valtakunta olisi meidän. Vaan nyt ovat päinvastoin
viholliset anastaneet suuren osan meidän isänmaastamme ja häpeä on
vienyt paljon meidän kunniastamme. Nyt on pelastettava, mitä vielä on
pelastettavissa.»

»Te puhutte rohkeita sanoja, hyvä herra», virkkoi Lybecker, asettuen
istumaan suoraksi kuin seiväs.

De la Barren suuret tummat silmät säihkyivät; hän heti vastusti: »Ei
niin rohkeita, ett'ei rohkeampia tarvittaisi, jos totuuden pitäisi
kokonaan tulla ilmi, sillä kuningas, kansa, valtakunta ja koko maailma
voisivat kyllä osotella meitä sormellaan ja kysyä: Missä piileskeli
Suomen armeja silloin, kun Viipuri taisteli ja kukistui? missä se oli,
kun venäläiset Pernajanlahdessa odottelivat ratsuväeltänsä apua? miksi
ei Armfelt saanut, niinkuin pyysi, mennä Pyhtäälle ja ajaa sen ratsuväen
takaisin, ennenkuin se ehti yhtyä pääjoukkoon? Jos teidän ylhäisyytenne
olisi täyttänyt meidän pyyntömme, niin ei nyt venäläisillä olisi lujaa
jalansijaa maassamme, sillä Ruotsin laivasto oli viimeinkin Lilljen
johdolla tulossa ja hän olisi voinut meren puolelta tunkeutua
vihollisleiriin, jos me olisimme yht'aikaa hyökänneet maan puolelta.
Mutta teidän ylhäisyyttänne ei saatu taivutetuksi siihen, te annoitte
vihollisosastojen yhtyä rauhassa. Me, niin, me vaan peräydyimme
Porvooseen ja sitte...»

»Vaiti, herra!» tiuskasi Lybecker, vaan De la Barre jatkoi:

»Ei, vaan vielä muutamia sanoja, teidän ylhäisyytenne. Kun venäläiset,
23,000 miestä, seurasivat meitä, käännyimme me taas pois rannalta,
annoimme heidän marssia Helsinkiin ja rakentaa sinne varustuksia, ja
sillä tavalla on tsaari saanut lujan jalansijan Kymin tällä puolella. Me
kuitenkin yhä vain istumme kädet ristissä, mitään tekemättä ja osaamatta
mitään muuta tehdä kuin peräytyä.»

Lybecker hypähti ylös tuolilta ja tiuskasi: »Ja kaikkea tuota uskallatte
sanoa minulle!»

»Teidän ylhäisyytenne,» vastasi Armfelt vakavasti, »kaikella on rajansa,
ja nyt on jo aika julkisesti puhua asiat, niinkuin ne ovat. Meidän
asemamme tulee päivä päivältä yhä arveluttavammaksi, ja mitä aiotaan
tehdä, se pitää tehdä pian.»

»Ennen kaikkea pitäisi minun syyttää teitä kaikkia kapinan teosta ja
kunnioituksen puutteesta. Hirttää, ampua teidät pitäisi! Minä en käsitä,
miten te uskallattekaan!»

»Olemme me uskaltaneet paljon enemmänkin», virkkoi De la Barre,
kiivaasti viskaten Lilljen kirjeen takaisin pöydälle.

»Minä pyydän ja rukoilen teidän ylhäisyyttänne!» sanoi Armfelt.

Lybecker löi onnettomuuden tuskassa kätensä yhteen, ojensi ne
liikutettuna kenraaleja kohti ja huusi käheästi: »Ja minä rukoilen
teitä, hyvät herrat, älkää minua enää kiusatko! Ettekö näe, että minä
teen itsessäni ihmeitä ja kukistan suuttumustani, jonka kuitenkin
pitäisi nyt ukkosena iskeä teihin molempiin. Eipä juuri ole mitään
vaivaa suuria sanoja puhuessa, mutta toista on sitte, kun asia vaatii
työtäkin, kun on näytettävä, mitä todella uskalletaan. Enhän minä»,
lisäsi hän levollisemmin, »epäile teidän rohkeuttanne, rakas Armfelt,
enkä teidänkään, De la Barre, mutta eiväthän päälliköt ole koko voima
eikä pää ole koko mies. Ja armejassa pitää miesten rohkeuden olla yhtä
lujana ja varmana kuin päällikköjen. No niin, saammepahan nähdä. Minä
aion kutsua teidät, hyvät herrat, huomenna neuvottelemaan, ja
silloinpahan saamme nähdä, kellä on rinnassa rohkeutta uskaltaa jotakin
siinä urotyössä, joka on tehtävä. Minun ehdotukseni on oleva suuri,
niin, todellakin suuri. Minulla on rohkeita aikeita ja minä uskon
itseeni, niinkuin voima uskoo, ja minä tunnen itsessäni, että se voima
vaikuttaa väkijoukkoon. Minä teille sanon, että älköön kukaan silloin
tulko peloissaan neuvotteluun. Minä olen sankari ja kuninkaan ensimäinen
mies ja minä myöskin vaadin uskollisia miehiä kokoutumaan ympärilleni.
Väestä riippuu hyvin paljon taistelussa.»

Nuoret ajutantit katsahtivat äkisti toinen toistansa silmiin ja hyvin
punastuen sanoi Fieandt:

»Herra kenraali, ettehän vain epäille, että meidän rinnassamme on
kylliksi rohkeutta silloin, kun viimeinkin toiminnan hetki tulee, koska
meillä kerran on ollut rohkeutta sokeasti totella teitä ja saattaa asiat
sille kannalle, kuin ne nyt ovat?»

Lybecker hämmästyi. »Mitä te uskallatte sanoa, herra?» tiuskasi hän.
»Millaista puhetta! Te ette tule meidän neuvotteluumme huomenna. Te
saatte ryömiä arestiin heti paikalla ja istua siellä, kunnes minä teitä
kutsun. Mikä te luulette olevanne? Luutnantti te olette ja lisäksi
suomalainen, siinä teidän ansionne. Ja tuota rohkeutta, jota niin
kehutte, ette vielä ole näyttänyt, hyvä herra, eivätkä teidän
maanmiehennekään ole sitä näyttäneet. Kaksi asiaa he minun tietääkseni
osaavat, syödä ensin ja maata sitte.»

Lybeckerin sanat tunkeutuivat kuin miekan pistos nuorukaisen sydämeen ja
herättivät siellä eloon kauan kyteneet tunteet. Hän ajatteli omaisiansa
ja kansaansa semmoisina, kuin oli oppinut tuntemaan heidät taisteluissa.
Hän näki isänsä ja vanhemman veljensä taistelevan Tiesenhausenin
urhoollisessa rykmentissä Liivinmaalla, hän muisti Tallinnan piiritystä
De la Barren johdolla; miten oli taisteltu siellä ja ennen Suomessa ja
miten nyt taisteltiin täällä Suomessa! Mitä voimaa ja rohkeutta hän
olikaan ennen nähnyt, kun veli 34 suomalaisensa kanssa hävitti
venäläisten linnotukset Muolassa ja sitte vielä kerran vallotti samat
linnat, kun vihollinen sai ne jälleen rakennetuksi. Kymijoen, Karjalan,
Karjan sillan ja monen muun taistelun sankarit astuivat elävinä hänen
silmäinsä eteen, kehottaen häntä pesemään pois häväistystä, jonka heille
oli viskannut vasten silmiä valtakunnan pelkurimaisin mies, ja
muistamatta mitään muuta vastasi hän rohkeasti:

»Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne, mitä unta me sitte näemme noin
maatessamme? Me näemme teidät seisovan oikeuden edessä vastaamassa
näistä ajoista ja teidän sijassanne olevan kunnon miehen.»

Lybecker raivostui: »Tuokaas tänne miekkanne! Antakaa pois se! Tuolla
lailla puhuessanne ette sitä tarvitse.»

Mutta raivoissaan oli nuorukainenkin. Viha ja ylenkatse kuohuttivat
hurjasti hänen vertansa. Hän sivalsi miekan tupesta, katkoi sen
palasiksi ja viskasi ne kenraalin jalkain eteen, äristen hampaiden
välistä: »Konnan käsi ei saa sitä häväistä!»

»Hoi, vahti!» huusi Lybecker ja vahtimies tuli. Kenraali sanoi
korpraalille: »Te vastaatte, että tämä herra pysyy lukon takana.»

Vahti vei pois Fieandtin ja Lybecker astua sipsutteli kiihtyneenä
edestakaisin. »Kurjaa!» tiuskasi hän. »Kurjan kurjaa todella! Minä olen
liian hyvä, kun annan väen ja päälliköiden kinastella ja aina
hidastelen, milloin pitäisi rangaista, enkä tee koskaan rangaistuksen
esimerkkiä, jota voitaisiin kertoa yli koko maan. Se ehkä katkoisi
siivet tuolta rohkeudelta, joka tekee joka kielen niin hävyttömäksi sekä
suurissa että pienissä asioissa, kun on vaan puhe minusta. Mitä minä
sille osaan, että väki tässä seisoo alastomana? Mitä minä osaan siihen,
että väellä ei ole leipää?» Hän kääntyi upseerien puoleen: »Mitä minä
sille taidan, että köyhyys leviää leviämistään nyt paljoa pahemmin kuin
ennen!» Lybecker katseli herrojansa lapsellisella voitonriemulla,
ikäänkuin ylpeillen, ett'ei kukaan voinut velvottaa häntä toimittamaan
vaatteita ja leipää armejalle.

Hetkisen olivat kaikki vaiti, ehkäpä kenraalit epäilivät, tokkopa
ollenkaan maksoi vaivaa puhua enää mitään tuolle onnettomuuden
päällikölle, vaan viimein kuitenkin De la Barre sanoi:

»Teidän ylhäisyytenne, sille te ette mitään voi, mutta teidän on syy,
ett'emme me saa taistella. Sotamies ei murise siksi, että hän näkee
nälkää, eikä siitäkään, että hän on repaleissa, melkein alastomana
talvipakkasessa. Ei, vaan hän murisee siksi, ett'ei hän saa koskaan
taistella.»

Niistä sanoista vuosi uutta öljyä kenraalin vihan tuleen, hän ei enää
jaksanut pysyä maltillisena. »Vai niin, vai tekin!» tiuskasi hän. »Niin,
taistelu, taistelu ja yhä vain taistelu on ainaisena tunnussanana!
Ettekö luule minun tietävän kaikkea lorua, jota nyt siitä laverrellaan?
Saattaa kyllä olla hyvä taistella, mutta minä puolestani ennemmin
säästän sotaväkeä. Pitäähän olla hyvä väkeänsä kohtaan eikä panna sitä
alttiiksi, ennenkuin muu ei auta. Minä odottelen oikeaa hetkeä, hyvät
herrat, ja tiedän kyllä aikani, se kyllä tulee, kunhan joutuu.»

»Ell'ei se nyt ole tullut, niin emmepä koskaan tässä elämässä enää
näekään sen tulevan», sanoi Armfelt kylmästi ja katkerasti, mutta De la
Barre, nuori ajutantti, ei enää jaksanut hillitä mieltänsä. Harmi ja
tuska saivat hänen äänensä vapisemaan, mutta sanat olivat kuitenkin
selvät kun hän liikutettuna puhui:

»Oikea hetki on ammoin paennut käsistämme, sentähden sotaväki napisee.
Toinen puoli Suomea on jo venäläisten vallassa eikä ole juuri kertaakaan
paljastettu miekkaa, ei juuri nimeksikään ammuttu estääkseen ruhtinas
Galitsinin ja tsaari Pietarin väen etenemistä. Sotamies näkee isänmaansa
olevan päivä päivältä suuremmaksi kasvavassa vaarassa, vaan näkee
samalla itsensä sidotuksi, hän tahtoo kyllä, vaan ei saa auttaa; hän
näkee rakkaimpia seutujansa hävitettävän, näkee kotinsa ja kotiväkensä
turmioksi kasakan rientävän, mutta itse olevansa sidottu päällikön
käskyillä. Tarvitaanpa rohkeutta ja urhoollisuutta, tarvitaan lain
kunnioitusta, että vieläkin totellaan, tarvitaan voimaa ja paljon
enemmän uljuutta kuin taistelussa kuolemiseen!»

Lybecker horjui maahan kukistumaisillaan, vaan malttoi mielensä, joi
vettä ja astui pari kertaa edestakaisin sekä sanoi sitte nähtävästi
tyynempänä: »Puhuttepa varsin suoraan, hyvät herrat. Tällä kertaa annan
teille kuitenkin anteeksi.» Hänen ylhäisyytensä oli jo ammoin huomannut
valtansa murtuneen; väkivallalla ja sotaoikeudella hän ei päässyt
mihinkään. »No niin, me ajattelemme taistella, kun vain aika siihen
tulee. Huomenna on minun neuvotteluni.»




XVII.

Kansaa.


Kenraalin puheen keskeytti ulkoa kuuluva kova huuto, ja kun hän katsahti
sinne, näkyi vanha vaimo tuskaisesti taistelemassa paria sotamiestä
vastaan, jotka eivät olisi tahtoneet häntä laskea telttaan. Vaimo oli
Iikka, joka nyt oli ehtinyt jo leiriin. Lybecker meni ulos ja viittasi
sotamiehille päästämään hänet irti.

»Mitä tämä on?» kysyi hänen ylhäisyytensä.

»Armollinen herra,» rukoili Iikka, »älkää rangaisko meitä, viattomat me
olemme.»

»Mitä te tahdotte?»

»Ah herra, ettekö tiedä, että nostoväki on tulossa tänne? He ovat jo
kauan olleet matkalla sotajoukkoon, ja minä luulin heidän ehtivän tänne
jo ennen minua.»

»No entä sitte? Mitä teillä on nostoväen kanssa?»

»Herranen aika, ettekö, teidän armonne, tiedä, että minun ainoa poikani
on siellä? Antero, se sama, jota ne ennen aina sanoivat räätäliksi
sentähden, että minä hyvällä ja pahalla koetin häntä saada pysymään
räätälin opissa, sillä...»

»Mene lemmon tuuttiin räätälinesi! Mene tiehesi, akka!»

Iikka pani rukoilevaisesti kätensä ristiin. »Voi älkää, teidän armonne,
armahtakaa minua! Antero ja minä olemme köyhimmät kaikista köyhistä tänä
kurjuuden aikana, ja minä rukoilen, rakas, armollinen herra, antakaa
minun pojalleni mekko siitä uudesta sarasta, jonka Marttilan emäntä
lahjotti nostoväelle, sillä hänen vaatteensa ovat niin huonot, ett'ei
paikkaamisesta enää ole apua, kun paljas iho paikoittain rupeaa
paistamaan läpi. Talvi on jo tulossa ja köyhä vain tietää, miten vaikea
on pysyä kunnollisena, kun ei edes ole toivoakaan paremmista ajoista. Se
poikanen on vielä nuori ja minä olen hänen äitinsä.»

Lybecker pudisti hurskaasti päätänsä. »Te olette varmaankin hullu,»
sanoi hän, »jos luulette minun ehtivän ja voivan pitää huolta kaikkien
repalehtijain mekoista ja nostoväen saroista. Menkää komisarjuksen luo
ja puhukaa hänelle. Kas niin, hyvästi nyt.»

Kenraali väistyi syrjään puhelemaan juuri tulleen ajutanttinsa kanssa,
mutta Iikka tahtoi saada asiansa selville, kääntyi Armfeltin puoleen ja
sanoi nöyrästi:

»Yksi asia oli uusien vaatteiden hankkiminen pojalleni, vaan sitä paitsi
minä vielä nöyrästi pyydän lupaa päästä sotaväen mukana kulkemaan. Niin
minä tahtoisin aina olla täällä. Voi herra, te ette tiedä, mitä
merkitsee köyhyys ja kun on koko maailmassa ainoastaan yksi, jossa sydän
riippuu kiinni. Jos teillä olisi samoin yksi ainoa vain koko maailmassa,
niin ette ajaisi pois minua.»

Armfelt katsoi vaimoon osaaottavasti ja kysyi: »Mitä sitte aiotte
toimitella? Mahdoton on naisen kulkea sotaväen mukana.»

»Ei ollenkaan mahdoton, teidän armonne. Kellä, niinkuin minulla, ei
monesti ole muuta makuusijaa kuin kangas eikä muuta kattoa kuin kylmä,
tähtikirkas taivas, hän ei paljoa pyydä. Minä en kelpaa sotilaaksi,
mutta minä voin autella heitä. Minä laitan ruokaa, paikkaan vaatteita ja
sidon haavoja, ja sitte minä vielä, milloin tarvitsee, saatan neuvoa
nuoria, sillä vanha ja kokenut paljon tietää. Sentähden minä juuri
tahtoisin olla täällä, sillä nähkääs, armollinen herra, minun poikani on
nyt semmoinen, kuin kerran on: minä en ole saanut häntä paremmaksi.»

Kenraali nyykäytti päätään. »Hyvä, kyllä ymmärrän. Tulkaa iltasilla
kaupunkiin, ja kysykää kenraali Armfeltia, niin saamme tarkemmin puhella
asiasta.» Hän viittasi ystävällisesti jäähyväisiksi ja kysyi läsnä
seisovalta sotamieheltä:

»Missä on sanantuoja, joka toi kirjeen laivastosta?»

Sotamies näytti tomuista miestä, joka seisoi odotellen hänen
ylhäisyytensä puheille pääsyä. Armfelt astui hänen luoksensa, ja kohta
molemmat katosivat toiselle puolelle leiriä.

Lybecker aikoi myöskin lähteä, mutta vastassa oli Alli, joka oli yhdessä
Iikan kanssa saapunut tänne.

»Armollinen herra, armahtakaa minua!» rukoili hän.

Lybecker kääntyi aivan vilkastuneena De la Barren puoleen, sanoen:
»Kerrotaan kansan nurisevan minua, ja kuitenkin he minua etsivät.
Niille, jotka eivät sano minua hyväksi, tahdon näyttää, että olen hyvä.»

»Armollinen herra,» pyyteli tyttö, »tahdotteko kuulla minua kuninkaan
sijassa?»

»No, mitä sinä tahdot?»

»Kärsivällisyys on rakkauden tytär, ja minä pyydän, älkää
kärsimättömästi kääntykö pois minusta. Kuningas on antanut teidät meille
avuksi ja puolustukseksi.»

Lybeckerin kasvot kirkastuivat yhä enemmän. »Tietysti, tietysti!»
vakuutti hän vilkkaasti. »Kaikki apu, mitä annetaan tälle kansalle ja
maalle, sen kaikki minä yksin jakelen.»

Ne sanat rohkasivat tyttöä, niin että hän sanoi jo levollisemmin:
»Rukous, joka tulee minun huuliltani, ei ole Suomen sydämestä eikä sen
itä- tai etelärajoilta, vaan kaukaa pohjoisesta, Paltamosta, Kajaanista
ja sieltä idästä alapuolelta aina Pielisjärvelle saakka. Siellä
levittelee suru synkimpiä varjojansa kansan ja maan yli; ainoastaan
teidän valtanne, joka olette kuninkaan mies, voi ne hajottaa.»

»Mitä nyt oikeastaan tarkotat? Minä en käsitä», sanoi kenraali
ystävällisesti.

»Minä puhun Sarkasodan kauhuista. Tottahan tunnette sen sodan te,
niinkuin kaikki muutkin? Ja ell'ette siitä tiedäkään mitään muuta, niin
tiedätte ainakin, että Ruotsin kruununmiehissä ja suomalaisissakin oli
vikaa ja että venäläiset tulivat kostamaan kaikille elossa oleville
petosta ja vääryyttä, jota ensin oli tehty heille.»

»Entä sitte?»

»Me elimme hiljaisessa onnessamme, niinkuin ainoastaan erämaissa
eletään, jonne harvoin taikka tuskin koskaan surun tai ilon ääniä kuuluu
tahi jaksaa kuulua kaukaa ulkomaailmasta häiritsemään hiljaista
vakavuutta, joka hallitsee kaikkea elämää siellä ylhäällä auringon
rajalla. Äkisti tuli syöksymällä Kajaanista joukko naisia, niinkuin
ainoastaan ne tulevat, joiden silmät ovat nähneet syvyyden kauhistukset
ympärillänsä joka taholla ja joiden sydämet vielä vapisevat kaiken
julmuuden muistosta, mitä ovat nähneet, ja jotka sitä paitsi pelkäävät
joutuvansa vielä kerran saman kauhun tuskiin. He tiesivät kertoa
kasakka-ja kalmukki-laumoja syöksyneen esiin kuin itse syvyyden virrasta
ja heidän siepanneen hurjiin, raateleviin kynsiinsä kaikki tyyni.
Kajaanin herättivät yön levosta julmuudet, joita en voi mainitakaan.
Joka taholta kuului valitushuutoja vihollisten hurjan riemun lävitse.
Taloista syöksyttiin kaduille pelastamaan edes henkiä, jos mahdollista;
mutta vaikkapa vaara olikin tunkeutunut koteihin ja huoneihin, niin oli
se kymmentä vertaa suurempi ulkona. Kaikki elävät suomalaiset
surmattiin; ei siinä armahdettu hentoa lasta, ei harmaapäistä ukkoa, ei
nuorta naista, kaikki kaatui heidän kostonhimonsa uhrina, ja tuota
tuskaa ja kauhun kuvaa valaisemaan nousi tuli punaisina, kiemuroivina
kielinä. Kajaani paloi, kirkko ryöstettiin ja veri juoksi virtanaan alas
koskeen.

Lybecker rypisti kulmiansa ja näytti epätietoiselta. Hän oli liiankin
tottunut noihin kärsimisen kuvailuihin ja vastasi lyhyesti:

»Minä tiedän sen Estlanderin historian.[1] Mutta mikä kerran on
tapahtunut, sitä minä valitettavasti en enää saa autetuksi.»

[Footnote 1: Tarkottaa »Sarkasotaa». Katso »Kihlakunnan-oikeuden
tutkintoa Sarkasodan syistä», Isonvihan historiasta.

»Iisakki Käränen Kärälän kylästä, jota oli käytetty sanankuljettajana,
kertoi vannottuansa, että Oululaisen Kauppiaan Jaakko Estlanderin poika
Jaakko oli viime Matinmessun aikaan tehnyt kauppaa hänen talossansa
venäläisen Omenia Pappisen kanssa, jolloin Estlanderilla oli ollut
mukanaan vaskea ja ketunnahkoja ja muuta sellaista tavaraa, jonka
paljoutta hän ei tiennyt sanoa, annettavaksi venäläiselle heidän
kaupoissaan, ja oli venäläinen ollut sangen pahoillaan ja tyytymätön ja
itkenyt, kun ei ollut saanut maksua 4 filtistä ja 9 vaatepakasta, jota
paitsi hän oli hyvin valittanut Estlanderin kohtuuttomuutta samassa
kaupassa vastoin välipuhetta ja lupauksia. Nimismies Tammelander kertoi,
että tämä Estlander oli ensin ryhtynyt venäläisten kanssa kaupan tekoon
sarasta ja sitte heti sopinut tullimiesten kanssa sen ottamisesta
takavarikkoon, joten hän näyttää antaneen paljon aihetta tähän meteliin,
niinkuin hän myöskin oli tullimiesten kanssa mainitulla saarella
silloin, kun sarka otettiin takavarikkoon.»]

Mutta tyttö jatkoi: »Voi, ei se kaikki vielä siinä ollut. Kun
kaupungista tulleet pakolaiset kertoivat kerrottavansa, tulimme
levottomiksi mekin, jotka sitä olimme kuunnelleet, mutta ei kukaan vielä
ajatellut, että vaara oli meistä ainoastaan tunnin matkan päässä. Se
tuli kuin myrsky vinkuen ja raivoten ja hävitti pahemmin kuin kuolema,
sillä se hävitti elämän kaikilta niiltäkin, jotka vielä henkiin jäivät.
Kuolemalla ja murhapoltolla hävitettiin Kajaani ja samoin Paltamo ja
Sotkamo, kun ryövärit läksivät palaamaan. Tulta, verta ja kauhua
kylvivät he tiellensä; pohjolan metsät, rannat, vuoret ja taivas
huutavat kaikki vielä tänäkin päivänä: Apua, oikeutta ja kostoa! Ja ne
huutavat samoja sanoja tuomiopäivään asti, ell'ette te, korkea herra,
meitä auta».

Lybecker pudisti kieltävästi päätänsä ja vastasi: »Monipa sitte voisi
minulta vaatia apua ja vielä suuremmilla syillä, kuin teillä onkaan.»

»Eikö minulla ole syitä? Eikö minulla ole oikeutta saada apua? Ei tässä
ole enää puhetta kuolleista. Mikä on kuollut ja poissa, se on lopussa
mutta elossa olevat vaativat apua kuninkaalta, ja koska te olette
kuninkaan sijassa, on teillä paljo valtaa, jos vain tahdotte.»

»Mitä te itse tahdotte? Sanokaa suoraan, mutta lyhyesti ja pian.»

Nöyrästi ja rukoilevasti katsoi tyttö ylös ja pyysi: »Minä pyydän apua
niille, jotka vietiin pois orjuuteen hurjan ryövärijoukon mukana. Voi
herra, koko kylät vangittiin ja ajettiin sidotuin käsin ja itkevinä
lyöden ja hakaten orjuuteen tuonne Venäjälle päin. Kuolleet eivät huuda,
he lepäävät vaivostaan ja tuskistaan, mutta ne raukat, joita odottaa
Venäjällä orjuuden rasitus, he pusertavat nuoritetut kätensä ristiin ja
rukoilevat Jumalalta ja teiltä apua ja vapautusta. He katsovat
kotimaatansa kohti ja tähystelevät tänne meihin päin, kun päivä koittaa,
eikö ketään näy tulevan; ah, he katselevat tänne päin yön pimeydenkin
läpi rukoillen apua ja vapautusta. Kuulkaa heitä, jalo herra, älkääkä
kääntykö pois niin suuresta hädästä.»

Lybecker katseli epätietoisesti ympärilleen. Kansaa seisoi paljo
kaikkialla levottomasti odotellen; nyt olisi hän mielellään antanut
väkijoukolle suuremmoisen näytteen jalomielisyydestään ja vallastaan,
mutta mitenkä? Hän hiljaa mietiskeli itsekseen, mutta ei mitenkään
löytänyt sopivaa keinoa. Viimein hän vastasi isällisesti:

»Saattavathan vangitut kyllä odottaa minulta apua ja tekin olette
saattaneet luottaa minuun, mutta mieltäni pahottaa, kun minun nyt täytyy
sanoa, että te olette pettyneet, niinkuin hekin, joiden puolesta
rukoilette. Minä olen Suomen sotajoukon päällikkönä ja minun pitää
vastata kuninkaalle ja valtakunnan neuvostolle, miten koko sota
onnistuu. En minä saa juoksennella sinne tänne auttamaan jokaista
yksityistä, heidän täytyy kärsiä kohtalonsa.»

Salojen tytär ei voinut seurata semmoista ajatustapaa. »Minä en vaadi
veristä miekan apua», sanoi hän. »Laki tehköön oikeutta molemmin puolin.
Vääryyttä tehtiin suomalaisten puolelta ja venäläiset tahtoivat kostaa,
mitä kärsivät. Antakaa, jalo herra, tuomioistuimen tehdä oikeutta niiden
välillä, jotka ovat tehneet ja kärsineet vääryyttä.»

Sääliväisesti hymyillen pudisti Lybecker päätänsä. »Te olette lapsi ja
minä annan teille anteeksi pyyntönne, joka on yhtä lapsellinen kuin te
itsekin.»

»Mutta oikeus ei ole lapsellinen, herra, se kantaa päänsä korkealla eikä
kammoksu vaivoja, niin kauan kun oikeus on mahdollinen.»

»Mutta tässä ei oikeus enää ole mahdollinen.»

Menestyksen toivo pakeni yhä etemmäksi, mutta kuitenkin jatkoi Alli
rukoillen: »Ken tahtoo, hänelle on myöskin kaikki mahdollista. Jos
lähetätte vain sanan tai kirjeen Venäjän tsaarille vakuuttaen, että te
ette hyväksy vääryyttä, joka on tehty kauppiaille, niin aukenee kotitie
heti kaikille omaisillemme ja kansalaisillemme ja tsaari saa iloksensa
osottaa laupeutta ja armoa kärsiville. Sanokaa hänelle kaikki ja
luvatkaa korvausta niille hänen väestänsä, jotka ovat kärsineet
vääryyttä, ja rangastusta niille meikäläisille, jotka ovat toimineet
petollisesti. Te olette korkea ja mahtava mies, te myöskin tiedätte,
miten on ylevästi ajateltava ja jalosti toimittava. Teillä on, jos
tahdotte, voimaa tunkeutua tsaarin sydämeen ja tehdä se lempeäksi niitä
kohtaan, jotka eivät ole tehneet pahaa Venäjälle. Meidän Sarkasotamme ei
kuulu tähän taisteluun, joka riehuu Ruotsin kuninkaan ja tsaarin
välillä. Ne lapset ja vaimot, jotka vankeina vietiin pois rosvojoukon
mukana, eivät olleet millään lailla osallisina siinä vääryydessä, jonka
Estlander teki. Ah, kirjoittakaa kirje, jos ei kukaan muu vie sitä
perille, niin kuljen minä yöt päivät itää kohti, kunnes löydän hänet,
jota etsin, ja saan apua siltä, joka voi auttaa. Mutta jos ei lain sana
enää auta, niin sivaltakaa miekkanne ja hankkikaa itse oikeutta
itsellenne!»

Hänen ylhäisyytensä oli luonnostaan hyväntahtoinen ja lempeä mies, ja
tuo hädän huuto liikutti häntä yhä enemmän. Luottamus, jolla tyttö
vetosi häneen, häntä samalla myöskin ilahutti, ja se tuntui hänestä
hyvitykseltä tuon yleisen moitteen rinnalla. Kärsivällisesti ja
ystävällisesti vastasi hän taas: »Minä kyllä osaan ymmärtää puheesi,
lapsi raukka. Sinä tarkotat hyvää, mutta jätä asia sikseen. Sille me
emme voi mitään, ja vielä vähemmin Venäjän tsaari ryhtyisi asiaan, joka
on niin pieni kuin varpunen suurten kotkien keskellä. Palaa kotiisi ja
kerro heille siellä pohjoisessa, että Lybecker on täällä kuninkaan
sijassa ja hoitaa suuria asioita, vaan ei pieniä.»

Se oli jo liiaksi. Alli ei voinut häntä lyödä, ei surmata tuota miestä,
joka seisoi hänen edessänsä; hän ei edes tahtonut näyttää
kyyneliäänkään, mutta yleinen halveksiminen oli ollut tosi, ja sitä
tahtoi hänkin nyt lisätä muutamalla sanalla. Säkenöivin silmin hän
virkkoi: »Suuri oli kyllä maine teidän ylhäisyydestänne, mutta pieni se
kuitenkin oli siihen katsoen, mitä olette!»

Lybecker oudostui ja kummastui. Samaako puhui tuo tyttö kuin muutkin?
»Mitä nyt?» tiuskasi hän. »Mitä sanoo maine? Ja kuka te olette, joka
uskallatte niin puhua kuninkaan miehelle?» Ja seurueensa puoleen
kääntyen jatkoi hän: »Toimittakaa tyttö pois leiristä, muuten voisi hän
saada aikaan pahaa.»

Hän aikoi lähteä, mutta Alli heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huusi:
»Minä olen hätähuuto vangittujen huulilta! Armahtakaa! Olkaa lempeä eikä
kova!»

Kenraali koetti astua hänen ohitsensa, mutta tyttö tarttui hänen
nuttunsa liepeeseen ja jatkoi tuskaisesti: »Ei, älkää noin menkö! Ei,
ei, te ette saa mennä! Sanokaa, sanokaa lupaavanne. Luvatkaa vapauttaa
vangit!»

Lybeckerin tuska kasvoi myöskin, hän tahtoi päästä tytöstä eroon miten
hyvänsä. »Hänhän on ihan hullu!» virkkoi hän. »Pitäkää hänestä huolta.»
Ja hän riuhtasi itsensä irti, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti pois.

Alli nousi. Tänä hetkenä hän tuskin tiesi, mitä oikeastaan tahtoi; hän
katseli ympärilleen ja sanoi ikäänkuin vähän sekavana tuskasta: »En minä
nyt ole hullu, mutta silloin olin, kun en uskonut, mitä meidän miehemme
sanoivat tuosta, joka tuolla pakenee. Hänen juuri oli syy, että
tapahtui, mitä tapahtunut on, sillä hänhän otti pois ne sata hyvin
varustettua ratsumiestä, jotka meillä oli turvana, jotka Nieroth jätti
sinne pohjoiseen meille suojaksi ja avuksi. Minkähän tehtävän ne
sotilaat ovat täällä alhaalla suorittaneet? Ja mitähän suurta koko
armejakaan on tähän päivään asti saanut aikaan? Niin sen tosiaankin,
että venäläiset nyt tunkeutuvat päällemme joka taholta ja että koko maa
horjuu, sillä kuninkaan ensimäinen mies, jonka pitäisi olla ensimäisenä
velvollisuuksien suorituksessa ja suurissa urhotöissä, hän on ensimäinen
vain petoksessa ja arkuudessa.»

Hänen ylhäisyytensä oli jo poissa eikä siis kuullut noita sanoja, mutta
väkijoukko oli levottomasti seurannut koko tapausta ja kuuli nyt senkin.
Kumeaa hyväksymistä alkoi jo vähin kuulua, mutta kaikki kuitenkin
jälleen vaikenivat, kun De la Barre sanoi Allille:

»Te lausutte sanoja, joita ei pitäisi kuulua, sillä kuultuina ne
saattaisivat tulla hyvin kalliiksi; jokainen kuitenkin ymmärtää niiden
lähteneen surusta, ja sentähden ne myöskin sen mukaan arvostellaan
lempeämmin.»

Harmi ja katkeruus karkottivat surun tytön sydämestä; hän vastasi
melkein uhotellen: »Teidän huomaamattomuutenne ei ole juuri minkään
arvoinen. Antakaa minulle apua; muuta minä en pyydä.»

Hämärä aate kasvoi De la Barren mielessä. Pääsemättä vielä oikein
selville katseli hän tätä erämaan tytärtä ja toisti viimein: »Minäkö
auttaa teitä? Juuri nytkö? No hyvä! minä autan, jos teidän asiaanne
voidaan enää auttaa.»

Alli pani tuskaisessa ilossa ristiin kätensä ja vastasi liikutettuna:
»Niinpä te varmaankin olette Jumalan lähettämä enkeli! Kirjottakaa te
kirje ja antakaa minun käsiini, niin minä kuljen kaikkien vaarojen läpi
ja se siunaus tulee teille, joka ensin oli aiottu hänelle, joka meni
pois.»

De la Barre ajatteli hiukan; hän ei vieläkään näyttänyt olevan selvillä
aikeestaan; vähän kierrellen vastasi hän: »Kirjettä minä en anna niin
heikkoihin käsiin kuin teidän, en, sillä mikä on hyvin tärkeätä, on
myöskin varmasti saatettava perille. Olkaa huoletta. Menkää jälleen
kotiinne ja odottakaa, mitä tulee. Me teemme kaikki, mitä täällä suinkin
voidaan tehdä.»

Alli alkoi itkeä, mutta ilon kyyneliä ne olivat, jotka hiljaa vierivät
pitkin poskia, ja hiljaa hän myöskin vastasi: »Vankiraukkojen rukouksiin
ja omaan hätään oli kyllin sanoja, mutta nyt on minulla teille
ainoastaan kyyneliä. Minä en osaa kiittää teitä, niinkuin
ansaitsisitte.»

De la Barre katsoi poispäin, pitämättä enää lukua tytöstä, joka oli
hänen sanoistaan saanut uutta elämää; hän vain kädellään viittasi ja
sanoi: »Menkää kotiinne, hyvä lapsi, ja odottakaa siellä aikaa, jolloin
surut muuttuvat iloksi. Voikaa hyvin!» Vielä kerran viitaten poistui
hän.

Silloin astui Iikka rohkeasti esiin ilosta loistavin silmin. »Kuulitteko
pojat?» huusi hän. »Tämä kenraali lupasi vapauttaa kaikki vankimme
venäläisten käsistä!»

Kyllä sotamiehet olivat kuulleet De la Barren lupauksen. Heidän suruiset
kasvonsa kirkastuivat ja hetken toivosta innostuen huusivat sotilaat
yhteen ääneen: »Eläköön Labar!»

Mutta upseerien puhelu keskenään ei luvannut samaa iloista tulevaisuutta
Allille, kuin De la Barre oli hänelle kuvaillut.

Kapteeni Stjernschantz, joka oli monen muun kanssa yhtynyt kenraalin
joukkoon, kysyi julki De la Barrelta: »Luuletteko sen onnistuvan, herra
kenraali? Olisipa se tavallaan suuri teko.»

De la Barre nykäytti olkapäitään ja vastasi: »Jos edes koetetaan, niin
voi olla ainakin toivoa menestymisestä, mutta tässä ei tapahdu mitään.
Minun lupaukseni oli vain lohdutus. Missä ei ole toivon tilaa, ei siinä
mikään auta.»

Mutta Iikka osotti kädellään kenraalia ja huusi sotamiehille: »Kas,
hänen pitäisi olla kuninkaan ensimäisenä miehenä.»

»Eläköön Labar!» kaikui taas sotilasriveistä saaden kenraalin silmät
säkenöimään. Hänen kaunis vartalonsa näytti pitemmältä ja ylevämmältä
kuin ennen, mutta kenenkään ei pitänyt huomata, mitä hän tunsi;
sentähden hän muka kummastuen kysyi: »Mitähän väki riemuitsee? Ja mikä
heillä lienee aiheena? Ilohuuto on niin harvinainen täällä leirissä.»

Vastenmielisesti vastasi Stjernschantz: »Herra kenraali, he riemuitsevat
teidän lupauksestanne; meidän väkemme ei epäile kunniasanaa.»

De la Barre hymyili. »Enhän minä kunniasanaani antanutkaan; siihen olisi
kunnia ollut liian korkea ja kallis. Minkä kuningas asettaa ylimmäksi
valtikkansa huippuun ja kerjäläinen tarkimmasti kätkee pussiinsa ja mitä
aatelismies pitää elämäänsäkin arvokkaampana, senkö minä, rahankin
herran ja kuoleman voittajan, niin välinpitämättömästi viskaisin pois
kuin lapsi helistimensä! Minäkö, De la Barre, joka pidän kunniaa aina
ensi asiana ja elänkin vain sitä varten, että kuoltuani olisi nimelläni
kunniaa, minäkö sen ajattelemattomasti ripustaisin niin heikkoon
lankaan, kuin lupaus on, jolla ei tarkoteta tuon taivaallista, ja siten
riistäisin De la Barre-nimeltä kaiken loiston, joka vuosisatoja vanhana
ympäröi minun sukuani ja minua itseäni! Enhän toki, siinä erehdyitte,
hyvät herrat. Minä vain lohdutusta ja rauhaa annoin, missä sitä
tarvittiin. Mitä toivo lupaa, on paljon arvokkaampaa, kuin paraskaan
todellisuus voi antaa.»

»Toivoako te vain annoitte hänelle!» kysyi Stjernschatz vakavasti ja
katseli tutkistelevasti kenraalin muhkeaa vartaloa.

»Eihän muusta voi koskaan olla puhettakaan», vastasi hän, »mutta hyväpä
sekin. Hänhän saattaa olla toivossa hyvinkin onnellinen. Kun uskoo ja
toivoo, silloin elää mielellään.»

Kenraali pyörähti selin, mutta takaansa kuuli hän sanat: »Niin ei olisi
Armfelt koskaan tehnyt.»

Ne sanat kirvelivät De la Barren mieltä. Mitä? Armfeltko? Eikö hän olisi
niin tehnyt? Kenraalin mustat silmät säihkyivät hänen tuota
ajatellessaan. Hän kääntyi jälleen ja katsoi terävästi edessään seisovia
upseereja, mutta kun ei kukaan heistä vastannut, hillitsi hän mielensä
ja astui syrjemmäksi. Parooni Lieveniltä hän sitte kysyi suoraan:
»Pitääkö tuon Armfeltin sitte aina olla pitkällä varjollaan pimittämässä
kaikkia minun teitäni ja himmentämässä minua niin suurissa kuin
pienissäkin asioissa?» Tänä hetkenä olisi De la Barre mielellään
kukistanut kaikki, jotka olivat kuulleet hänen lupauksensa ja puheensa,
maahan käskyllä: »polvillenne!», mutta väki jo hajautui ja kohta oli
kenraali ypö yksin. Pianpa hänkin sai muuta ajattelemista, sillä äkisti
kaikui huuto: »Venäläiset tulevat!» ja hätärumpu kumisi ja yht'äkkiä oli
koko leiri liikkeellä.




XVIII.

Venäläiset tulevat!


De la Barre kuunteli ihmetellen ja kummastellen. »Mitä nyt? Miksi
huudellaan venäläistä?» kysyi hän parilta sotamieheltä, jotka juoksivat
ohitse.

»Venäläiset tulevat!» vastasivat he lyhyesti ja riensivät juosten pois.

Samassa jo Lybecker ajaa lennätti ratsullaan esiin. »Hyvät herrat!»
huusi hänen ylhäisyytensä, »viholliset lähestyvät ja saapuvat tänne
viidessä minuutissa. Minä annoin käskyn peräytyä.»

De la Barre seisoi tyynenä. »Vihollinenko täällä?» toisti hän. »Ja
viidessäkö minuutissa? Kuka sen sanan toi teidän ylhäisyydellenne?»

»Joku talonpoika. Minä kuulin sen hänen omasta suustansa ja hän oli
heidät nähnyt omin silmin.»

»Se ei ole mahdollista», vastasi De la Barre. »Meidän
etuvartija-rivimmehän on hiljaa ja rauhallisena, eikä ainoakaan
partiojoukko ole ilmottanut vihollisten olevan niin lähellä. Se on aivan
mahdotonta.»

»Se on mahdollista ja totta!» tiuskasi hänen ylhäisyytensä. »Puhuinhan
minä itse sanantuojan kanssa, joka oli omin silmin nähnyt heidän
tulevan. Hän näki myöskin meidän etuvartijaimme ampuvan kuoliaaksi yhden
venäläisen, mutta muuta hän ei tiedä. Ne ovat täällä, juuri nyt, parin
minuutin kuluttua. Hän sanoo heidän tulevan pohjoisesta päin. Kaikki on
hukassa! Pako vain auttaa. Paetkaamme kaikki!»

De la Barre katsoa tuijotti epätietoisena hänen ylhäisyyteensä. »Minä en
käsitä....»

»Ei ratsuväki saa jäädä tänne, kun kaikki muut hajautuvat henkeään
pelastamaan. Pian!» käski hänen ylhäisyytensä. »Kaikki pois jaloista!
Totelkaa, mitä minä käsken!»

Mutta De la Barre ei vieläkään liikahtanut. »Voiko venäläinen todellakin
tulla pohjoisesta päin? Jos se on mahdollista, niin on meillä kaikki muu
mahdotonta kuin meno heitä vastaan. Mitä käskette, teidän
ylhäisyytenne?»

»Paetkaa! sanon minä.»

Lybecker kannusti hevostaan ja ratsasti pois.

Upseerit, joita tällä välin oli kokoutunut, katsoivat vähän aikaa vaiti
toinen toistansa.

»Onko tuo mies hullu vai minäkö olen?» kysyi viimein De la Barre.

»Niin, kyllä nyt jotakin hullua on tekeillä, vaan mitä tästä kaikesta
pitää ajatella?»

»Lähtekäämmehän katsomaan, mikä on hätänä!» sanoi De la Barre äkisti.

Upseerit hajautuivat kukin tahollensa, mutta leirin länsipäästä alkoi
kuulua rähisevää ilon melua. Vähän matkan päässä näkyi Lybecker
ratsastavan täyttä laukkaa ja katoavan metsään. Mutta hänen jälkeensä
kaikui raikkaasti: »Eläköön! Eläköön!»

Esiin rientävä upseeri kysyi lähimmältä sotamieheltä:

»Mitä teillä siellä on meluamista? Mitä väki huutaa?»

»Enpä tiedä, ell'eivät huuda kenraalille, joka tuolta kerrassaan meni
helvettiin.»

Upseeri ei ollut kuulevinaan vastausta. Hän luuli julki kapinan alkaneen
ja riensi edelleen.

Eläköön!-huudot olivat lakanneet; niiden sijasta kuului naurua,
kirouksia ja ihmettelyn purkauksia. Väentungos kasvoi joka hetki ja
samoin hälinäkin, mutta vähä niitä oli, jotka oikein tiesivät, mikä oli
asiana. Vihdoin kuului huuto: »pois tieltä!» ja kenraali Armfelt
ratsasti keskelle väkijoukkoa.

Osa ennen karanneista ja jälleen kokoutuneista sotamiehistä oli
saapunut. Heitä oli siinä noin kolmesataa miestä, ja sen uuden joukon
luo tunkeutuivat nyt kaikki, jotka suinkin voivat lähelle päästä,
päälliköt, alapäälliköt ja sotamiehet. Ja kaikki katselivat kummastellen
suomalaisia aseveljiään, jotka siinä seisoivat koreina ja loistavina
Pähkinälinnan venäläisissä univormuissa. Moni heistä oli haavottunut ja
sidottu, kalpea ja kuihtuneen näköinen, niinkuin olisivat kaikki olleet
vangittuja vihollisia.

Armfelt pysäytti hevosensa ja katseli kummastellen tuota outoa näkyä
sekä kysyi sitte terävästi:

»Venäläisiä, joilla on suomalaiset kasvot, taikka suomalaisia
venäläispuvuissa. Venäläisiäkö vaiko suomalaisia? Kumpiako? Sanokaapa
heti!»

»Ei yhtään venäläistä!» kuului joukosta vastaus.

»Ei yhtään venäläistä!» toisti Armfelt. Suomalaisia vihollisen puvussa!
Kavallusta! Ei, se ei ole mahdollista! Mitä tämä kaikki merkitsee?»

Syvää äänettömyyttä kesti hetkisen. »Mitä tämä merkitsee?» kysyi Armfelt
uudestaan, silmät säihkyvinä. »Minä tahdon tietää kaikki.»

Ei vieläkään kuulunut vastausta, mutta joukko aaltoili ja teki tilaa.
Miihkali astui esiin, yllä samanlainen punainen viitta ja venäläinen
lakki kuin muillakin, mutta alta näkyi kotimaan harmaa sarka. Hän ei
ollut muiden tavalla vaihtanut koko pukuaan. Kalpea ja haavotettu oli
hänkin, mutta ääni kaikui levolliselta hänen vastatessaan: »Jalo herra,
minun asiani on tässä vastata muiden puolesta, koska he ovat valinneet
minut päälliköksensä.»

»Kuka te olette?»

»Minä olen Keuruun kirkkoherran Yrjö Härkmanin poika. Hänen
seurakuntansa voi todistaa minun kanssani, että vanhus on koko ikänsä
uskollisesti palvellut Jumalaansa ja kuningastansa ja koettanut sekä
elämällä että opetuksella olla seurakunnallensa esimerkkinä.»

»Sen me kyllä todistamme», huusivat Keuruun miehet.

»Sentähden», jatkoi Miihkali, »mitä hyvänsä meille hänen pojillensa
voitaneenkin lukea syyksi, ei siitä pidä tuomita eikä moittia häntä,
meidän isäämme, sillä mitä lienemme tehneet oikein, sen olemme tehneet
hänen opetustensa mukaan, mutta vääryys tulee siitä, että me emme ole
tehneet hänen neuvojensa mukaan taikka emme ole kyllin tarkkaan kuulleet
niitä, että niiden viisaus olisi saanut ohjata meitä.»

Armfelt hengitti levollisemmin. »Me otamme huomioon teidän pojallisen
kunnioituksenne», sanoi hän, »ja uskomme, ett'ei meidän täydy julistaa
tuomiota, joka veisi vanhuksen surulla hautaan. Mutta nyt toiseen
asiaan. Miksi on teidät tehty tämän joukon päämieheksi ja millä
oikeudella te olette eronneet muusta nostoväestä? Niin toisella kuin
toisellakin oli vain yksi velvollisuus: rientää armejaan.»

»Nämä miehet eivät ole nostoväkeä», vastasi Miihkali, »vaan sotamiehiä,
jotka eivät enää jaksa kärsiä teidän ikuista peräytymistänne, vaan ovat
valmiit omin päin etsimään taistelua ja puolustamaan maata vihollisilta.
Peldan-veljekset, kapteeni Elias, minun veljeni, ja muutkin ylioppilaat
ovat kuitenkin jälleen koonneet nämä hajautuneet, ja minä sain heidät
palaamaan tänne. He uskoivat minun sanani, kun minä takasin, että nyt ei
suinkaan enää hidastella, vaan johdetaan heidät taisteluun, ja he
uskoivat minua myöskin, kun minä lupasin puhua heidän puolestansa
päälliköille ja vapauttaa heidät rangaistuksesta, joka uhkaa
karkulaisia.»

»Sepä oli uskaliaasti luvattu.»

»Minä uskalsin vielä enemmänkin, sillä viimeinen lupaukseni oli, ett'ei
minkään rangaistuksen pitänyt sattua heihin, koskematta ensin minuun, ja
jos meillä ei enää ollut mitään toivoa saada päälliköitä ryhtymään
taisteluun, lupasin minä hankkia heille rohkeamman päällikön tai ruveta
siksi itse.»

»Ja sittekö annoitte väkenne pukeutua vihollisvaatteihin?»

»Kuulkaa meitä, ennenkuin tuomitsette. Kun nostoväki kokoutui, tulvi
suuret joukot kansaa Pirkkalaan. Miehillä ei ollut ruutia eikä
aseitakaan, mutta me päätimme hankkia itsellemme kyllin kaikkea,
kiristämättä köyhää kruunua. Venäläinen kuormasto tuli meitä vastaan
Somerolla, me voitimme sen suojelusväen, saimme kolme kuormaa ruutia ja
viisi kuormaa jauhoja. Kahakan jälkeen ryhdyimme hautaamaan
kuolleitamme, ja sitä tehdessä johtui puhe Suomen armejaan ja kenraali
Lybeckeriin. Minä en häntä tunne enkä myöskin tiedä, kenen edessä nyt
seison, vaan vaikkapa olisittekin sama mies, niin täytyy minun kuitenkin
sanoa, että häntä, Lybeckeriä, syytetään koko Suomessa meidän suuresta
kurjuudestamme.»

»Älkää puolustelko itseänne syyttämällä muita.»

»Jos ei kukaan muu syytä kuin minä ja miehet, joita minä johdan, niin
vähänpä siitä lukua. Mutta tuskin on enää yhtään lasta koko maassa, joka
ei yhdessä vanhempien kanssa laususkelisi niin rumia syytöksiä kuninkaan
ensimäisestä miehestä, että on mahdoton uskoa niitä kaikin puolin
perättömiksi. Sentähden me päätimme koetella, miten paljo siinä oli
totta, ja koska minä olen kaikessa ollut ensimäisenä ja käskijänä
joukossamme, pyydän minä nyt, että sen seuraukset, joka ansaitsee
rangaistusta, koskekoot yksin minua eikä ketään muuta.»

Armfelt katsoi rohkeaa puhujaa tarkastellen ja vastasi jyrkästi: »Jos
olette olleet väen neuvonantajana, niin on teidän myöskin vastattava
kaikesta, mitä he ovat tehneet.»

Yrjö oli, veljen sanat kuultuaan, astunut esiin ja vastusti nyt:
»Veljeni, ei sinun pidä kärsiä siitä, mitä et koskaan ole tehnyt. Tämä
univormu todistaa, että minun on syy eikä sinun.» Ja Armfeltille hän
puhui edelleen: »Minun veljeni ei taipunut ottamaan yllensä
venäläisnuttua, vaan sanoi: Koska päälliköillä on etuoikeuksia ja koska
minun pitää kaikkialla olla ensimäisenä vaarassa, niin minä tällä kertaa
pidänkin kiinni oikeuksistani. Minä pidän oman nuttuni, vihollisen
viitta ja lakki riittävät asettamaan minut teidän arvoiseksenne.
Miihkalissa ei ole vähääkään syytä tähän. Syy on minun ja minua siis
rangaistakoon.»

Antero juoksi esiin, yllä omat repaleiset vaatteensa, ja koetti väkisin
työntää Yrjöä sivulle. »Älkää häntä kuulko, korkea herra. Minun on vika,
minulle tulkoon rangaistus, jos sitä tarvitaan. Minähän riensin muiden
edeltä tuomaan sanaa venäläisten tulosta tänne armejaan. Minä juuri
valheilla ajoin kenraalin pakoon, minä koko maalle paljastin pelkurin,
jollainen hän kaikin puolin on. Jos ketään on tuomittava, niin minut
tuomittakoon ennen muita.»

Armfelt katseli heitä kaikkia tutkistellen ja sanoi viimein: »Syytä
teissä on kaikissa, koska kaikki olette yhdessä puuhanneet, mitä on
tapahtunut. Vaan toinen voi kuitenkin olla syyllisempi toista. Minä
tahdon ja minun pitää kuulla koko asia semmoisenaan, kuin se todella on:
minä sentähden pyydän teitä kaikkia vielä tässä uudestaan sanomaan ja
tekemään, niinkuin teidän neuvottelussanne tapahtui silloin, kun tämä
päätöksenne oli keskusteltavana. Siispä, kuka oli ensimäisenä?»

»Minä», vastasi Yrjö vakavasti. »Kun muut hiljaa ja vakavina kaivoivat
maata, haudaten aseveljiämme, juoksin minä heidän eteensä metsästä,
mutta toisenlaisena, kun minua siihen asti oli nähty. Tämä venäläinen
puku oli ylläni, nämä vihollisaseet riippuivat sivullani ja välkkyivät
kädessäni. Veljeni minut ensiksi näki semmoisena ja hän siis jatkakoon
kertomusta.»

Armfelt kääntyi Miihkalin puoleen, joka veljeensä katsoen sanoi,
niinkuin he vielä olisivat olleet taistelukentällä:

»Enpä ainakaan olisi luullut hullua täällä näkeväni. Oletpa nyt aika
hourupäisen näköinen.»

Yrjö jatkoi: »Mitä siitä, miltä mies näyttää, tärkeämpi on, mikä hän
koettaa olla, ja tärkeintä, mikä hän todella on. Vaan olenpa hullu tai
viisas, niin tästä puvusta en erkane, ennenkuin Lybecker näkee minut.»

»Oletko ilmi hulluna?» huusi moni.

Yrjö jatkoi: »En niin hullu, ett'ei viisaus näy välistä. Minä tahdon
kerrankin tehdä lopun kaikesta tuosta juoksemisesta ja loruamisesta. Ei
ole ainoatakaan miestä niissä, jotka ovat nähneet Lybeckerin, joka ei
uskoisi, että hän kauhistuu venäläisen haamuakin. Mutta katsokaa,
ystävät ja aseveljet, jos hän todellakin on semmoinen, kuin sanotaan,
niin ei kukaan voi vaatia rehellisiä sotamiehiä seuraamaan häntä; vaan
jos hän on rohkeampi ja parempi, kuin luulemme, niin on kohtuullista,
että hän sen saa näyttää armejalle, sillä minkä kukin itse näkee, se on
helpompi uskoa kuin mitä muut kertovat. Minä olen pukeutunut
venäläiseksi koetellakseni häntä, mutta ei siitä tule mitään oikeaa
koetusta, ell'eivät kaikki tee samoin, sillä yksi on sama kuin ei
yhtään, vaan jos menemme joukossa ja lähetämme edeltäpäin sanan, että
venäläiset tulevat ja kenraali saa nähdä meidät ilmi elävinä
vihollisina, niin saamme ainakin puolittain koetetuksi, mikä mies hän
on.»

Yrjö jäi vaiti ja kun ei kukaan muu jatkanut, kysyi Armfelt: »Entä
sitte?»

»Kaikki katselivat kummastellen toinen toistansa», sanoi Yrjö, »ja minä
sentähden jatkoin selitystä: Jos Lybecker pysyy meidän sinne
saapuessamme rohkeana, jos hän ei juokse meitä karkuun, niin voimme me
todistaa hänen puolestansa.»

»Mitä sitte?» kysyi Armfelt.

Miihkali vastasi: »Me purskahdimme nauramaan ja huusimme: kun kaikki
selvenee, sinä et olekaan hullu.»

Nuori sotamies, Ampialan poika: »Minä tahdon koetusta.»

Monta ääntä: »Minä tulen kanssa. Koetetaanpas!»

Antero: »Ja minä rupean sanan viejäksi. Joll'en minä saa kenraalia
uskomaan venäläisten tulevan kuohuvana koskena, niin saatte hirttää
minut.»

Miihkali: »Tämä vehje ehkä maksaa henkemme, mutta armeja saa sen sijaan
meidän kuolemamme tuekseen, kun asia menee kuninkaan eteen, ja jos me
kaadumme, niin kaatuu myöskin Lybecker.»

Antero: »Eihän sammalta kasva vieriviin kiviin; kun sankarit anovat
päästä taisteluun, ei siinä ole heillä aikaa veistellä hirsipuita,
ell'ei Lybecker ole kaikin puolin Lybecker.»

Yrjö: »Silloin meidän veremme huutaa yli taivaan ja maan, kunnes saamme
paremman päällikön.»

Miihkali: »No niin! Uskaltakaamme tämä koetus. Jos Lybecker juoksee
venäläsnuttuja karkuun, niin esitämme me vaatimuksemme päästä pois
armejasta, ja silloin minä rupean teidän päämieheksenne. Herra kenraali,
ne olivat viimeiset sanamme. Sitte aloimme jatkaa hautaustyötämme ja
viimein pukeuduimme venäläispukuihin, jotka vielä ovat yllämme.»

Lybecker oli tällä välin palannut ja kuunnellut puhetta. Nyt hän ärjyi
käheällä äänellä: »Niitä teidän ei tarvitsekaan enää riisua elämässä
eikä kuolemassa! Ne saavat teidän ruumistenne kanssa maassa mädätä.
Ennenkuin aurinko laskeutuu, saatte te kaikki riippua puissa.
Kavaltajille ei minulla ole armoa.»

Miihkali astui muutaman askeleen likemmäksi kenraalia: »Emme me
pyydäkään armoa, vaan oikeutta. Laki sanokoon, kuka tässä on syyllisin.»

»Vai te», tiuskasi Lybecker, »vielä panette röyhkeyttä ja kavaluutta sen
lisäksi, mitä olette tehneet; sen kaiken tähden te saatte riippua ja
kuolla!»

»Ei, herra», vastasi Miihkali, kuumeen puna poskillansa, »me emme kuole,
ainakaan teidän tuomiostanne. Teillä, joka juoksette karkuun
vihollistemme haamujen tieltä, ei ole oikeutta tuomita meitä. Jos
uskallatte kohdata rehellistä miestä rehellisessä taistelussa, niin
tulkaa tänne! Tulkaa tänne, herra, ja peskää puhtaaksi kunnianne!»

Lybecker peräytyi pois ja huusi: »Ampukaa tuo koira! hirteen kaikki
tyyni!»

Mutta jopa oli Miihkalikin menettänyt kaiken malttinsa; monenlaisia
ajatuksia pyöri hänen päässänsä ja hän kysyi veljeltään: »Jokohan minä
nostan tuon konnan hartioilleni ja kannan hänet armejan eteen huutaen:
Katsokaa, Ruotsin ja Suomen miehet, tämmöinen se mies on, joka ei
uskalla marssia maan vihollisia vastaan eikä edes tulla kunnialliseen
taisteluun kunniallisen miehen kanssa! -- Pois täältä! Seuratkaa minua,
pojat!»

Mutta Armfelt ei ollut vielä poistunut sieltä. »Ei askeltakaan tästä
mihinkään!» komensi hän. »Teidän vapautenne on ammoin menetetty ja ehkä
henkennekin.»

»Pois täältä!» kaikui väkijoukosta.

Lybecker oli hetkisen aivan mykkänä ja voimattomana mielenliikutuksesta,
mutta nyt hän kiukusta itkien sanoi: »Odottakaa kaikki viimeistä
hetkeänne, se jo pian joutuu. Minä haluan nähdä sen. Ei ainoakaan saa
armoa. Teidän pitää kuolla kaikkien, joka miehen!» Ja kyyneleet
juoksivat pitkin Lybeckerin poskia.

»Kuninkaan pitää saada tietää kaikki!» huusi väki.

»Kohtuullista ja oikein on», vastasi Armfelt, »että sotaoikeus tutkii
tämän asian ja tuomitsee lain mukaan, ja ell'eivät tuomarit sovi
yksimielisestä päätöksestä, lykätkäämme sitte asia kuninkaan
päätettäväksi.»

»Kuninkaan!» ärähti Lybecker. »Piru vieköön kuninkaan! Mutta nyt olen
minä täällä kuninkaan sijassa ja minun viimeinen sanani on, että
kaikkien syytettyjen pitää kuolla.»

Armfelt kääntyi alapäällikön puoleen. »Syytetyt pidettäköön toistaiseksi
vankeudessa. Te vastaatte heistä.» Ja hän poistui syrjemmälle ja muut
herrat hänen kanssansa.

Väentulvan mukana oli Iikka joutunut tänne asti ja nythän tunkeutui
esiin huutaen: »Minä kuulin kaikki! kaikki! Minä tiedän, että he
surmaavat sinut minulta, että teidän kaikkien pitää kuolla! Voi minua
kurjaa! Sekin ainoa, joka elämällä oli minulle tarjota, aurinkoni ja
vanhain silmäini ilo, kaikki nyt kuolee ja joutuu maan mustaan poveen.»

Antero katsahti häneen ja sanoi: »Ah, äiti, mitä tässä on itkemistä!
Luulitteko sitte, kun viimeksi erosimme, minun vaeltavan elämään ja
iloon? Kyllä te tiesitte yhtä hyvin kuin minäkin ja kaikki muut, että
minä läksin kuolemaa kohti. Aikaisinhan tuo nyt tulee, vaan mitäpä lukua
hetkestä, kunhan vain ei ole hukkaan mennyt se vähäinen, mitä on saatu
aikaan. Nyt me kaikki tiedämme, mitä halusimme tietää, ja siitä niinkuin
muustakin kannattaa kyllä kuolla.»

Iikka nyyhkytti yhä kovemmin. »Jospa edes saisin haudata siunattuun
maahan sinut, joka olet melkein ristimätönkin! Mutta minä aavistan,
ett'ei sitä meille suoda. Mitähän Ampialassa sanotaan kun saavat
hirmusanoman nuoren pojan aikaisesta kuolemasta? Mikähän lohduttaa
Heikkilän Kaisaa, kun hänen miehensä niin äkisti riistetään häneltä ja
lapselta? Voi poikani, mikä sitte sovittaa minut päivän koiton ja yön
julmien unien kanssa, mikä lievittää elämän katkeruutta, kun en enää
koskaan saa nähdä sinua, ainoatani ja rakkaintani?» Ja Iikka kiersi
käsivartensa poikansa kaulaan ja itki kovalla äänellä.

Muuan vanha sotamies laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
»Älkäähän tuota surua noin syvälle mieleenne laskeko, älkääkä
synkistyttäkö poikanne viimeisiä hetkiä. Katsokaa, tuolla tuon vehreän
kunnaan juurella he saavat maata. Siellä saatte käydä rukoilemassa
rauhaa heidän sieluillensa.»

Toinen sotamies lisäsi: »Se on hyvä paikka. Kun aurinko nousee, niin sen
ensi säteet sattuvat haudoille, tehden ne iloisiksi. Vaeltaja joskus
vast'edes kulkiessaan ohitse ajattelee: Sankarit, jotka hautasivat
aseveljensä, valitsivat vainajille hyvän paikan, kun asettivat heidät
niin, että kotimaan kalliot suojelevat heidän asuntoaan pakkaselta ja
myrskyltä ja turvaavat kukoistavaa turvetta, jonka alla vainajat
uneksivat kansansa voitoista.»

Ampialan poika sivalsi miekkansa sanoen: »Emme me kuole, me elämme.
Ennen on tämä miekka tekevä tehtävänsä, kuin minä annan heidän kuristaa
nuoran kaulaani. Ei miehen sovi kuolla niinkuin sieluttoman koiran.»

Sotamies-vanhus hymyili. »Niin, niin, Ampialan uljas poika! Katsokaas,
kumppanit, hänen kasvoillansa on hymy vakavana kuin kesäaamun valo; hän
ei pelkää kuolemaa.»

Toinen sotamies lisäsi: »Minä tunsin isäsi. Jos hän vielä eläisi, niin
hän iloitsisi sinun näöstäsi; mutta leikkaapa kihara nuorukaisen-tukasta
äidillesi, joka kadottaa vanhuutensa tuen ja jonka toivo nyt kätketään
maan poveen. Hän ei saa koskaan enää nähdä elämänsä ilon kotiin
palajavan.»

»Et sinäkään», sanoi hän toiselle miehelle, »enää astu monta askelta,
Juhani; sinun aikasi on lopussa etkä enää näe maallisen aamun
valkenemista. Mutta sinun nimesi ei kuole tämän päivän mukana.
Surumielin etsii puolisosi sinua palaavien sotilasten riveistä, ja sinun
hento poikasi itkee kaipauksen kyyneliä, mutta me viemme heille sinun
viimeisen tervehdyksesi ja sanomme sinun kuolleen oikean asian
puolesta.»

»Tehkää niin, kumppanit. Viekää vaimolleni tämä vyö ja veitsi ja
pyytäkää häntä säilyttämään ne pojalleni perinnöksi vainajalta,
muistoksi häneltä, joka ei koskaan palaja.»

Yrjö oli keskustellut Miihkalin kanssa, mutta nyt hän tuli esiin ja
huusi: »No, tämäpä vasta! Kyyneliä ja jäähyväisiä, jäähyväisiä ja
kyyneliä! Juurikuin nyt vasta läksisimme kukin kotoamme!»

Iikka ei ollut päästänyt Anteroa sivultaan; nyt hän pahastui ja toruen
sanoi Yrjölle: »Yksin metsän karhukin itkee, kun menettää pentunsa,
mutta teidän sydämenne on niin kivikova, ett'ei minua ollenkaan
kummastuttaisi, jos te vielä tänä surun hetkenäkin osaisitte laulaa
iloisen laulun.»

Yrjö hymyili. »Oikein te sanoitte, Iikka; kun muut itkevät, silloin
laulaa Yrjö Härkman. Hän laulaa mielessään vielä silloinkin, kun
viimeinen päivänsäde häviää hänen sammuvaan silmäänsä:

      Ei ole niin suurta surua,
      Ett'ei ilo voita,
      Eikä niin pitkää pimeää yötä,
      Ett'ei päivä koita,
      Veijo, veijo, ollaan toivossa,
      Veijo, veijo, vielä haudan reunalla.»

»Sepä oli hyvä laulu!» sanoi Miihkali ja ikäänkuin virkistyneenä taputti
veljeään olkapäälle.

Samassa juoksi Antero äkisti taemmaksi keskelle joukkoa ja huusi: »Kun
oikeus pyrkii eteenpäin, täytyy vääryyden väistyä pois tieltä. No niin,
Yrjö Härkman, sinun ei pidä kuolla kostamatta!» Ja hän tempasi vyöstään
pistoolinsa, tähtäsi Lybeckeriä ja ampui. Mutta Miihkali löi häntä
käteen, niin että luoti lensi ohitse, sattumatta kehenkään.

»Älä jouduta paholaisen työtä», sanoi Miihkali kolkosti. »Anna Herran
sysätä hänet pois luotansa.»

Armfelt kääntyi liikutettuna Lybeckerin puoleen. »Tuo luoti oli aiottu
teidän ylhäisyydellenne. Niinkö pitkälle siis ollaan jo tultu?»

Lybecker hyppi ja juoksi niinkuin olisi menettänyt järkensä. »Siinä
näette, siinä nyt näette!» sanoi hän vapisevalla äänellä. »Hän ampui
minua! niin, sen hän teki! Mutta luoti ei sattunut. Minä pelastuin.
Mutta hirteen kaikki roistot. Katsokaa, että heidät kaikki hirtetään.
Minun täytynee pelastaa itseni.» Kenraali huusi hevostansa ja ratsasti
pois.

Iikka itki uudestaan ja katsoi poikaa: »Kun olit lapsi, saatoin minä
suojella ja varjella sinua, mutta nyt, kun et enää ole lapsi, turmelet
itse itsesi.»

»Ei nyt kyyneliä, äiti,» vastasi nuorukainen, »ne eivät sovi minulle.
Totuttakaa silmänne näkemään minut sellaiseksi, kuin olen, koko lavea
maailma sydämessäni. Niin koko maailma hyvineen ja pahoineen. Minä
tahdon taistella! taistella! Pois taisteluun! Ja pois hän, joka meitä
kahlehtii!

Armfelt meni korpraalin luo, jonka tuli johtaa saattosotamiehiä ja
sanoi: »Viekää nämä onnettomat linnaan ja sanokaa voudille, että hänen
pitää vastata heidän säilymisestään.»

Korpraali totteli ja komensi kaikki säännöllisiin riveihin sekä huusi
»mars!»-sanansa, mutta silloin helähti vihellyspillin ääni. Karkurit
tunsivat merkin ja asettuivat paljain miekoin päällikkönsä ympärille;
vilkas kahakka alkoi.

»Ken ei katso eteenpäin, luopuu hengestään! Pysykää reippaina, pojat!»
huusi Miihkali miehilleen.

Korpraalin käskystä hyökkäsi pienoista joukkoa vastaan monta kertaa
suurempi voima, niin että karkulaisten tila näytti toivottomalta, mutta
he taistelivat henkensä edestä. »Ei meitä niinkään vangita! Älkää
antautuko, pojat!» huutelivat kuolemaan tuomitut toinen toiselleen
kehotukseksi ja koettivat kaikin voimin tunkeutua läpi. Kumppanien
vastustus laimeni, mikäli etäännyttiin leiristä, ja kun karkulaiset
viimeinkin saivat murretuksi saattomiesten rivit ja läksivät pakoon, oli
heillä hyvänä apuna pimenevä ilta ja kumppanien myötätuntoisuus, jotka
nyt myöskin alkoivat joukottain karata pois armejasta.




XIX.

Pälkäneen kirkolla.


Suomen perin arveluttava pula ja eri tahoilta tulevat alinomaiset
valitukset saivat viimein niin paljon aikaan, että Tukholman neuvosto
kutsui pois Lybeckerin ja nimitti Kaarle Armfeltin hänen seuraajakseen,
mutta apua, jota Ruotsi oli luvannut ja Suomi toivoi, ei vielä kuulunut.
Venäläiset tunkeutuivat yhä etemmäksi pohjoista kohti ja valloittivat 25
päivänä syyskuuta Hämeenlinnan, mutta nyt aikoi Suomen armeja vastustaa
heitä. Armfelt oli peräytynyt Pälkäneen kirkolle, ei nykyiselle, vaan
entiselle jo ammoin hyljätylle ja häviämään tuomitulle. Siltä kunnaalta,
jolla kirkko nyt seisoo, on lavea näköala ylt'ympäri, toinen puoli
toistaan kauniimpi. Pohjoispuolella välkkyy saarinen Pälkäneenvesi kuin
lukemattomilla koristeilla kaunistettu vyö, ja etelän puolelta näkyy
suuren ja avaran Mallasveden takaa etäinen Valkeakoski; Roineen
sinilaineet ovat oikealla ja Hauhon vedet vasemmalla puolella. Näiden
kaunisten vesien ylitse kulkee korkea ja vehreitä, vuosisatain ikäisiä
honkia kasvava Satakunnanselkä. Lähellä sitä paikkaa oli Pälkäneen vanha
kirkko ja sinne, syvän Kostianvirran rannalle, josta Pälkäneenveden
laineet vierivät Mallasveteen, koetti Armfelt vahvistaa asemaansa.
Venäläiset tulivat jäljestä ja linnottivat itselleen aseman virran
eteläpuolelle. Niin koitti viimeinkin taistelun ikävöity päivä. Apraksin
kuitenkin pian huomasi mahdottomaksi päästä siitä yli ja lähetti
sentähden Galitsinin ja Buturlinin viemään osastoa lautasilloilla
suomalaisten sivutse ja hyökkäämään takaa päin. Sen kuultuaan riensi
Armfelt jalkaväen kanssa alas rantaan ja löi takaisin vihollisen, mutta
venäläisjoukko kasvoi ja laajeni yhä mahtavammaksi. Paisuvan vuoksen
tavalla kiersi se vähäisen suomalaisjoukon joka taholta. Kolmituntisen
taistelun jälkeen täytyi Armfeltin viimein väistyä mahtavamman voiman
tieltä. Kenraalimajuri De la Barre pysyi vielä linnoituksissaan,
sankarillisesti torjuen venäläisten rohkeimmatkin hyökkäykset. Mutta
jalkaväki peräytyi, armeja joutui saarroksiin, perinpohjainen häviö oli
tulossa. Niinpä ei ollut enää muuta neuvoa kuin pelastaa kaikki, mitä
voitiin. Hitaastipa suomalaiset sentään väistyivät pois tieltä. Vähän
matkan päässä kirkosta länsipuolella, jossa on maantiellä silta
Mallinojan ylitse, pysähdyttiin uudestaan taistelemaan. Siinäkin tosin
oli mahdoton pysäyttää mahtavampaa voimaa, mutta erittäin kiivaasti
taisteltiin koko matka pohjoiseen päin peräytyen. Tämän taistelun
päätöksen tietää Suomessa joka lapsikin, mutta suru ja hätä, jotka siitä
levisivät, ovat onneksi jo ammoin hälvenneet ja unohtuneet. Kultalaihot
aaltoilevat nyt kuoleman mustuneilla tanterilla ja iloiset lapset
leikkivät entisten sankarien hautapaikoilla. Silloin tällöin kuitenkin
sattuu hiekasta aina löytymään kanuunan luoti tai ase. Silloin tietää ja
tuntee jokainen sen muistoksi tuosta tulisesta ja verisestä taistelusta
Pälkäneen kirkolla lokakuun 6 päivänä 1713.

No niin, Pälkäneen taistelu oli päättynyt, venäläiset olivat jääneet
voittajiksi ja Armfeltin oli täytynyt peräytyä pohjoista kohti.
Vihollisjoukko makasi nyt rauhassa rannalla taistelutantereella.
Mallasveden mustat syyslaineet loiskivat lakkaamatta rantahiekkaa
vasten, kuuluen loppumattomalta huokailemiselta, valittavalta
sielunhädältä. Kylmää sumua liiteli ylempänä olevaa metsää vasten kuin
harhailevat kummitukset kuolleiden seassa, mutta metsä itse oli tumma,
melkein musta syyshämärässä; ainoastaan sieltä täältä loisti se
koreampana, ikäänkuin jäähyväisiä hymyillen, missä syksyn kirjaamat
lehtipuut olivat lehtevinä säilyneet suojassa myrskyiltä. Taivaskin oli
pilvinen ja raskas; se oli jo kauan ollut sellainen, mutta nyt se näytti
selkenevän; lännessä pilkutti uusikuu.

Synkän luonnon keskellä oli venäläisleiri kirjavana ja vilkkaana. Oli
kiireesti tehty hoikista puista ja kuusen havuista vajoja ylemmille
päälliköille, ja niiden päällä liehui Venäjän valtakunnan lippu pitkässä
riuvussa. Tulia paloi kaikkialla maassa, joka oli sateesta märkänä;
päivät ja varsinkin yöt olivat kylmät. Eri rykmenttien kirjavia
sotamiesjoukkoja käveli tai toimiskeli tulien luona, joiden punainen
valo heidät teki vielä koreammiksi. Siinä oli Skoupskonin rykmentin
miehiä punaisissa, kullankirjaisissa univormuissa ja sinisissä
viitoissa; siinä Volkonskin miehiä vehreissä nutuissa ja punaisissa
viitoissa; Pähkinälinnalaisilla oli siniset nutut ja punaiset viitat,
Arkangelogorodin miehillä valkoiset nutut ja punaiset viitat, Galitsin
rykmenttiläisillä vehreä yksivärinen univormu, kranatööreillä punaiset
puvut ja siniviitat j. n. e. Heidän välillään ratsastelivat kasakat
täysine kantamuksineen, tehden pitkiä varjoja tulien väliin. Lakin
punainen päällys kallistui kauniisti leveän mustan reunan päälle, ja
vieressä välkkyi piikin kirkas kärki. Levollisena ja vakavana kulki aron
poika kuin kiinni kasvaneena hevosen selkään, joka, vaikka laiha ja
teräväluinen, kuitenkin oli melkein yhtä peljätty nopeutensa tähden kuin
sen isäntä raakuutensa ja rohkeutensa tähden. Tarkoilla silmillään
tähysteli ratsastaja kauas ylt'ympäri, mutta kaikki oli hyvin; niinpä
hän veti esiin matkapullon, ilahuttaakseen ja vahvistaakseen sydäntänsä
täällä vieraassa vihollismaassa.

Ensi päivä taistelun jälkeen oli jo ohi kulunut ja yö oli tulossa, mutta
venäläisten voittoriemun pauhu ei ollut vielä vaiennut. Sitä iloa
kuulivat Hämeen hongat, se heijastui kaikuna korkeista vuorista ja
kirvelytti niiden monien suomalaisten sydäntä, jotka nyt vankeina
istuivat vihollisleirissä. Vähän matkan päähän näistä onnettomista oli
kolme venäläistä upseeria asettunut pystyyn käännetyn tynnyrin viereen,
joka soveltui pöydäksi viinipulloille ja laseilla, joista he joivat
tsaari Pietarin voittojen kunniaksi.

Ivan Petrovits nosti lasinsa. »Minä juon sinun maljasi, veli. Sinä voit
tuntea itsesi onnelliseksi, kun saat juoda niin urhoollisen miehen
kanssa kuin minä.»

Petter Tupovski joi ja vastasi: »Minä olen urhoollisempi kuin sinä, Ivan
Petrovits, eikä minulle tule mitään kunniaa juomisesta sinun kanssasi.
Sinä saat olla hyvilläsi joka kerran, kun minun varjoni edes sattuu
sinuun.»

»Sinä kuulet, mitä hän sanoo, Aleksei Feodorov», sanoi Ivan keskeyttäen,
»mutta sinä myöskin tiedät, että hänen sanansa ovat valetta, sinä
tiedät, että minä olen urhoollisempi. Enkö minä tapellut kuin leijona,
kuin maailman väkevin leijona?»

»Sinähän olit lähellä minua, Aleksei Feodorov», intti Petter, »ja näit,
miten minä taistelin. Etkö nähnyt, miten suomalaiset ottivat minua
vastaan? Eivätkö he olleet kuin raivostuneet karhut, väkevät ja hurjat?
Mutta minä olin kuin kaksi, minä annoin takaisin, ja me voitimme. Sanos,
Aleksei, veli, enkö minä ole urhoollisin?»

»Ei!» huusi Ivan, kiihkosta ja viinistä punakkaana, »sano, että minä
olen!»

»Uskallapas sanoa niin, Aleksei Feodorov!» uhkasi Petter.

»Uskalla vain, sanon minä!» intti Ivan myöskin uhaten.

Aleksei ei ollut vielä katsellut niin syvälle lasiin kuin kumppaninsa;
hän vastasi rauhoittaen: »Minä tässä istun kahden urhoollisen miehen
kanssa ja olen itse kolmas. Sinä olet rohkea, Ivan Petrovits, rohkea
kuin leijona, ja sinä, Petter Tupovski, olet yhtä rohkea kuin Ivan,
mutta tietäkää, veljet, se on paras mies, jolla on paras komppania,
sillä se tuottaa voittoa ja kunniaa.»

»No, sitte minä olen paras, sillä minun komppaniani on sukkelin», huusi
Ivan.

»Ell'ei minun väkeni olisi sukkelampi», intti Petter.

»Minä», väitti Ivan, »voin todistaa, mitä sanon. Pavel, lennä kuin
salama, kutsu vääpeli tänne komppanian kanssa. Heti paikalla! Muuten saa
hän huomenna selkäänsä.»

»Kola!» käski Petter. »Lennä! Juokse tuomaan minun komppaniani! Heti!»

»Hyvä tuuma, ell'ei vain olisi sattunut mieleen juuri nyt», sanoi
Aleksei vähän pelossaan kumppaniensa puolesta. »Miehet ovat puoli
kuolleina väsymyksestä. Kolme vuorokautta työssä levähtämättä. Ja nyt he
luulevat viimeinkin saavansa nukkua rauhassa.»

Ivan huiskautti kättänsä. »Minä neuvoisin väkeäni nyt joutumaan, muuten
saavat selkäänsä joka mies.»

»Jos minun mieheni eivät joudu ensiksi, saavat he juoda kuumaa puuroa»,
vakuutteli Petter.

Komppaniat syöksyivät esiin ja tekivät kunniaa, kumpikin aivan
yht'aikaa.

»Minäpä voitin!» riemuitsi Ivan.

»Et paremmin kuin minäkään», vastasi Petter.

Aleksei koetti taas välittää. »Ei», sanoi hän, »ei paremmin eikä
huonommin kumpikaan. Te olette molemmat ripeät ja kummallakin on hyvä
komppania. Nyt me sen tiedämme kaikki ja päästämme miehet menemään.»

Petter viittasi: »Kaikki hyvin! Oikeahan, mars!»

»Menkää matkaanne, samaa tietä kuin tulittekin!» ärjäsi Ivan,
haparoimalla ottaen molemmilla käsillään kiinni tynnyrin laidasta,
ojentaen rintansa eteenpäin ja päänsä pystyyn kuin laulava kukko.

Sotamiehet riensivät pois ja Ivan katseli heidän jälkeensä. Kun heitä ei
enää nähnyt, sanoi hän hidastellen: »Enpä tiedä, oliko tämä ollenkaan
hauskaa. Miehet katsoa tuijottivat meihin, niinkuin vainajat suuresta
kuopasta.»

»Enemmän viiniä!» käski Petter kovalla äänellä.

»Tuokaas viiniä!» pyysi Alekseikin. »Me juomme ja pidämme iloa.»

Muutamat vangit olivat nousseet istumaan ja katselemaan venäläisiä
herroja. Uusmaalainen ratsumies Aabel vannoi karkean valan ja sanoi
vieruskumppanilleen, jalkaväen miehelle Simolle:

»Nuo iloitsevat. Mutta eivät ne kaikki iloitse. Näithän orjan, joka
juoksi tästä ohitse, säilyäkseen solmupiiskalta ja kuolemalta. Herransa
ajoi häntä takaa, paljas miekka kädessä.»

»Hirmuista on olla orjana», vastasi Simo, päätään pudistaen. »Ennemmin
tulkoon kuolema.»

»Minä viittasin pakenevalle», jatkoi Aabel, »ja hän ehti peittäytyä
tynnyrien väliin ja minä heitin vanhan hevosloimen päälle. Herra ei
huomannut mitään, vaan juoksi ohitse. Mutta kiitokseksi sain tämän.
Tahdotko palasen?»

Aabel näytti venäläisen leivän puolikasta ja katkasi siitä palasen.

»Venäläistä leipää! Ja sitä sinä syöt!» nuhteli kumppani.

»Kuvahan vain ruoatta elää, mutta ei ihminen», sanoi Aabel vakaasti ja
haukkasi taas kappaleen.

Simo katseli häntä vähän aikaa vaiti ja sanoi viimein: »Jospa olisin
kuva, niin en näkisi kaikkea kurjuutta, mitä nyt leviää aivan ympäri
maata.»

»Hm, niin,» myönsi Aabel, »toispäivänä tähän aikaan olimme iloisemmat
kuin ennen ja toivoimme enemmän kuin ennen, mutta nyt on kaikki ollutta
ja mennyttä. Mitenkä sinä nyt luulet käyvän?»

»Tähän asti minä olen uskonut, toden totta, olen uskonut niin lujasti,
ett'ei kukaan ole sitä saanut pois päästäni, mutta nyt en enää usko
mitään.»

»Mitä sinä sitte uskoit?»

»Niin kauan kun Lybecker oli meillä herrana, uskoin olevamme kaikki
onnettomuuteen myödyt, mutta kun hän viimein karkkosi pois maasta ja
Armfelt tuli päälliköksi, uskoin kaiken selvenevän meille, mutta nyt
eilisen taistelun jälkeen en usko enää mitään. Minun pääni tuntuu
tyhjältä. Siinä ei ole enää mitään ajatuksia eikä mitään muuta muistoa
kuin että jouduimme tappiolle.»

Aabel istui suoremmaksi. »Venäläinen ei olisi mitenkään voittanut meitä,
ell'ei olisi käyttänyt petosta apunaan.»

»Tekikö hän petosta?»

»Oliko muka rehellinen teko tuo Mallasveden yli souteleminen ja
hyökkääminen meidän selkään?» kysyi Aabel uhkamielisesti. »Jos hän olisi
ollut sotasankari, olisi hän miten hyvänsä pyrkinyt suoraa tietä
eteenpäin. Vaikka meitä oli niin vähäinen joukko häneen verraten
uskalsimme me kuitenkin pysyä levollisina virran pohjoisrannalla, mutta
kas hän, se rikas ja mahtava, hän ei uskaltanut tulla suoraan meitä
vastaan. Hyi!» Ja hän sylkäsi tuleen.

Molemmat olivat vähän aikaa vaiti.

»Näitkö Armfeltia, kun kuuli Galitsinin nousseen maalle hyökkäämään
meidän selkäämme?» kysyi Simo viimein.

»Mitenkä minä olisin nähnyt hänet. Ratsuväkihän oli toisella puolella ja
minä myöskin.»

»Hän kalpeni», sanoi Simo hiljaa. »Minä en ole koskaan ennen nähnyt
hänen kalpenevan.»

»Armfelt on viisas mies», myönsi Aabel, »ja hän ymmärsi heti, että
toisenlainen oli vastustaa venäläistä aukealla paikalla, jossa hän sai
levittää koko voimansa, kuin seisoa solassa Pälkäneen kirkolla.»

Nyt oikasihe Simokin ja vastasi innokkaammin: »Vaan vaikka hän kalpeni,
niin ei hän kuitenkaan vavissut, sen minä tiedän, kun olin hänen
lähimpiä miehiään silloin, kuin riensimme Galitsinia vastaan. Ah, miten
hän kiiruhti Mallasveden rannalle! Miten hänen silmänsä tähystelivät ja
miten hän huusi ja kiirehti jalkaväkeä ja oli itse kaikkialla! Vaan
mitäpä sinulle kertoisin taistelusta, näithän sen itse suuressa,
hirvittävässä kauneudessaan. Sinä näit nuorten aseveljiemme kasvojen
kirkastuvan vaarassa, näit vanhojen voimakkaasti heiluttavan veristä
miekkaansa, näit meidän väkemme taistelevan epätoivon rohkeudella, näit
heidän kalpenevan ja kaatuvan kuoleman syliin. Näithän myöskin kyyneleen
Armfeltin poskella, kun hän huomasi kaikki ponnistukset turhiksi, vai
etkö sitä nähnyt, koska olet vaiti?»

»Minä olen vaiti vaan sentähden, että näen sen vieläkin», vastasi
kumppani kolkosti ja alla päin. »Minä näen De la Barren ratsumiehineen
solassa. Suuttumuksesta vavisten taisteli hän Apraksinia vastaan, ja me
taistelisimme siellä vieläkin, ell'ei Armfeltia olisi voitettu siellä
rannalla.»

»Armfelt piti puoliaan kuin mies!» vakuutti Simo, »ja me löimme heidät
ensin takaisin. He pakenivat jo ja me riemuitsimme, mutta järveltä ui
esiin uusia joukkoja, kiinnittäen mutaiset lauttansa Mallasveden
rantaan. Buturlin toi Galitsinille lisäksi tuhansia. Meidän sotamiehemme
heittäytyivät maahan itkemään.»

Oltiin hetkinen vaiti, mutta viimein alkoi toinen, jalkaväen nuorin
mies, Pekka: »Puhuivathan ne tu-tulevan apua Ruotsista. Ehkäpä se olisi
tullutkin, jos olisimme odottaneet pari päivää.»

»Ja tuotako he ovat saaneet sinut uskomaan!» virkkoi Aabel ivallisesti.
»Katsos minua! Näytänkö minä siltä, ett'en tietäisi, mitä pitää uskoa,
mitä ei.»

Simo nousi istumaan. »Miksi emme uskoisi tulevan Ruotsista apua, jota on
jo niin kauan luvattu?»

Aabel irvisti. »Se lupa on jo niin vanha, että se on ehtinyt mädätä
ennen toteutumistansa. Kymmenen vuotta sitte, sodan alussa, kun koko
meidän sotaväkemme vietiin täältä pois, silloin jo luvattiin apua
Ruotsista. Kun sitte kolmikkaat otettiin ruoduista ja rustholleista,
yhteensä 14,000 miestä, silloin luvattiin uudestaan apua; ja kun Viipuri
puolustautui viimeiseen asti, silloinkin kerrottiin: nyt lähettää Ruotsi
apua. Mutta tuliko sitä? Ei, Viipuri kukistui voitettuna, Käkisalmen
viholliset vallottivat. Ei mitään apua tullut silloin eikä
sittemminkään, ja jos se tulee huomenna tai koko sodan aikana, niin en
enää usko omia silmiäni?»

Simo katseli huononpäiväisiä, märkiä saappaitaan.

»Minä aion karata täältä», sanoi hän viimein äkisti.

Mutta juuri silloin tuli upseeri vankien luo ja kysyi venäjäksi: »Onko
täällä ketään suomalaista, joka voisi tulla tulkiksi ruhtinas
Galitsinille? Tulkoon hän tänne!»

Suomalaiset katselivat venäläistä sekavin tuntein, mutta ei yksikään
liikahtanut. Upseeri uudisti kysymyksensä saksaksi, mutta ei saanut
silloinkaan vastausta.

»Se tulisi teidän omien maamiestenne avuksi eikä ruhtinas Galitsinin»,
jatkoi upseeri ja katsoi vielä tutkivasti vankijoukkoa. Silloin nousi
haavottunut vanki, joka oli, silmät ummessa, maannut maassa. Hän oli
Miihkali.

Hämeenlinnasta karattuaan oli Miihkali pikku joukollaan häirinnyt
vihollista, missä tämä vain oli heikonlainen, hyökännyt sen kuormastojen
päälle ja pitänyt silmällä sekä Venäjän että Suomen armejaa. Sitenpä
nämä sissit myöskin ennen kuin kukaan muu huomasivat Apraksinin aikeen
viedä lautoilla väkeään Mallasveden yli ja hyökätä suomalaisten päälle
takaa päin. He olivat jo vihollisten tullessa Kostianvirralle vieneet
pois ja kätkeneet kaikki veneet sekä ylä- että alapuolelta ja sitte itse
menneet Mallasveden pohjoisrannalle. Ainoastaan pari miestä jäi
etelärannalle vakoilemaan vihollista. Kohtapa ilmestyikin niitä
Harhalaan ja Äimälään mahtava joukko repimään huoneita ja kuljettamaan
hirsiä rantaan, jossa ne jälleen yhdisteltiin lautoiksi. Kaikki elävät
olivat jo ammoin paenneet vihollisen jaloista saloille, joissa toivoivat
saavansa edes henkensä säilytetyksi. Monen vaaran jälkeen onnistui
suomalaisten vakoojain iltahämärissä päästä kätketyllä veneellä
lähtemään kumppaniensa luo. Pieni se vene oli ja tuuli kova, vaan
sitkeillä ponnistuksilla saapuivat he viimein Mälkilään. Kun kumppanit
löydettiin, lähetettiin Antero kiireimmiten viemään sanaa Armfeltille,
vaan kaikki muut riensivät rannalle, jonne venäläiset pyrkivät.
Ensimäiset lautat eivät vielä ehtineet rantaan, kun jo piilevien sissien
pyssyt kaatoivat 200 miestä. Se hämmästytti venäläiset vähäksi aikaa,
mutta kohtapa he sentään huomasivat vastustajat mitättömiksi ja nousivat
heti maalle. Sissit peräytyivät, vaan ammuskelivat lakkaamatta ja
kaatoivat paljon vihollisia, joilla ei ollut mitään turvaa. Viimein
pienoinen sissijoukko joutui semmoiseen ahdinkoon, että sen perikato oli
jo varmana silmäin edessä, vaan silloinpa jo Armfeltkin saapui jalkaväen
kanssa ja taistelu alkoi hengen uhalla. Ihmeeltä näytti, että vielä
monta suomalaista oli elossa. Luoteja oli tuiskunnut heidän ympärilleen
kuin vesipisaroita sateella, kumppani toisensa jälkeen kaatui aivan
tuossa vieressä, mutta jäipä heitä kuitenkin vielä jatkamaan taistelua.

Miihkali nousi seisomaan ja vastasi edessään odottelevalle upseerille:
»Minä puhun saksaa.»

»Hyvä», alkoi venäläinen puhua, »niin on, kuin jo sanoin, teidän omia
maamiehiänne ne ovat, jotka tarvitsevat apua, mutta on minulla toinenkin
asia. Ruhtinas Apraksin aikoi kohta lähteä pohjoiseen päin ja menisi
mielellään suorinta tietä, mutta pelkää teidän järviänne ja vuorianne.
Me olemme täällä outoja ja tarvitsemme jonkun, joka tuntee seudut. Minun
pitää sentähden kysyä, kuka teistä rupeisi maksusta meille oppaaksi.»

Miihkali oli vaiti.

Odoteltuaan vähän aikaa vastausta kysyi venäläinen: »Tahdotteko
ajatusaikaa?»

»Minä tahtoisin», vastasi Miihkali, »päästä kohta ase kädessä antamaan
teille vastausta.»

»Ajatelkaa tarkoin», jatkoi upseeri, »tämä koskee teidän ja
maanmiestenne henkeen. Tiedättehän, että te olette meidän käsissämme.»

»Teidän ruhtinaanne voi ottaa meidän henkemme, vaan ei meidän
kunniaamme. Suomalaisten joukossa ei ole kavaltajia.»

Upseeri katsoi vankia ihmetellen ja säälien sekä vähän harmissaankin ja
sanoi viimein: »Jos ette hyvällä tee, mitä pyydetään, pakotetaan teidät.
Kyllä meillä keinoja on.»

Vangin kalpeat kasvot sävähtivät punaisiksi, mutta hän vastasi vakavalla
äänellä: »Pakottakoon ruhtinaanne, jos voi. Minä vannoin isieni Jumalan
ja kuninkaani kruunun kautta, että me näytämme teille tietä, vaan viemme
teidät pohjattomiin syvyyksiin. Sanokaa se herrallenne.»

»Hyvä, sen saatte itse kokea. Mutta tulkaa nyt ruhtinas Galitsinin luo,
hän tarvitsee teitä muuhun.»

Upseeri lähti astumaan ja Miihkali seurasi häntä leirin toiselle
puolelle.




XX.

Vankien aikeet.


»Mitähän tuo tahtoi?» kysyi Aabel, katsoen pois meneviä.

»En tiedä», vastasi Simo myöskin kummastellen. »Voi, miten paljo
kysymyksiä kiertelee mielessäni, mutta kukapa niihin voi vastata
ainoaankaan.»

Aabel näytti Sakkia, joka istui katsoa tuijotellen eteensä. Tulen valo
valkasi hänen liinamekkonsa ja harmaata tukkaansa, niin että hän
pimeässä loisti kuin ilta-auringon kultaama jäinen vuoren huippu. »Hän
tietää enemmän kuin me muut», kuiskasi sotamies salaperäisesti
kumppanillensa.

Simo katsahti vanhukseen, mitään sanomatta.

»Kuulkaas, Iisakki», huusi Aabel, »te olette viisas mies ja tiedätte
enemmän kuin muut. Miten kauan meille käy niin huonosti kuin nyt?»

Sakki katsahti kysyjään. »Huonosti on käynyt ja huonosti käy
vast'edeskin; mutta pahin tulee vasta lopulla, ennenkuin hyvä tulee,
sillä viimein sekin kyllä tulee.»

»Oletteko nähnyt unta kuninkaasta?» kysyi Simo.

»En, mutta tiedän minä sen kuitenkin.»

»Jos tiedätte mitään hyvää, niin kertokaa meillekin», pyyteli sotamies.
»Kyllä me kaikki tarvitsemme lohdutusta tänä surun päivänä.»

Hitaasti ja hiljaa alkoi Sakki kertoa: »Kun minä taistelun edellisenä
iltana astuskelin pitkin varustuksiamme ja kävin viimein istumaan, näin
venäläisenkin tehneen hyviä varustuksia. Koski kuohui meidän välillämme,
ja minä mietiskelin, mitähän kaikkea se kohta oli näkevä ja mitä meille
oli Jumalan tahdon mukaan kohta tapahtuva.»

Simon silmät suurenivat. »Näittekö te mitään?» kysyi hän.

»Minä näin paljon. Minä näin eilisen taistelun semmoisena, kuin se sitte
tapahtui ja päättyi syksyisellä kentällä. Jymyä ja pauhua kuului ilmasta
ja sodan liekki levisi yhtä etemmäksi pohjoista kohti. Suurilla siivillä
lensi se Isonkyrön tasangoille, ja kun meidän miestemme veri virtanaan
juoksi maahan, kuului katkera valitushuuto avaruudesta, mutta veri
juoksi juoksemistaan. Minä näin sen sekautuvan Savon ja Karjalan vesiin,
se juoksi kastellen Hämeen kangasta ja Pohjanmaan tasankoja, milloin
mitäkin. Taivas ja maa loisti verta ja tulta, mutta maan lapset olivat
kalpeat kuin kuolema; idästä länteen kaikui epätoivon huuto.»

Vangit olivat vähitellen kääntyneet kuuntelemaan Sakkia niinkuin suurta
»tietäjää». Nyt joku heistä virkkoi: »Niinhän meillä on ollut jo kauan.»

Mutta toinen ääni kielsi: »Lakatkaa jo Herran tähden tuommoisista
puheista ja kertokaa nähneenne jotakin valoa, jotakin toivoa kaiken tuon
kauheuden takaa.»

Useimmat olivat kaikesta välinpitämättömänä hautoneet omaa suruansa,
vaan nyt alkoivat kaikki nousta ja kauhistuen katsoa tuijotella
puhujavanhusta, joka jatkoi:

»Vielä minä näin surua. Kymistä sukelsi ylös haamu, kalpea kuin kuun
säde, ja sen utuinen käsi tempasi alas kostean pilven reunan, joka
purjehti yötuulen mukaan. Haamu pudisteli taivaan pilviä kuin suurta
sotalippua, laski sen alas maahan ja rupesi kokoamaan kaikkea verta ja
kaikkia kyyneliä, joita oli juossut, ja kaikkia valitusääniä, joita oli
kaikunut ennen kuolemaa. Ja se verinen lippu ulottui yli koko maamme, se
kasvoi ja musteni, aurinko ja kuu katosivat ja tähdettömänä levisi
päällemme synkkä yö. Minusta näytti koko Suomi makaavan paareilla
ruumiina.»

»Lakatkaa jo!» huusi Simo vavisten. »Teidän sananne tukeuttavat
hengitykseni ja rampaavat sydämmeni. Minä olen tässä mietiskellyt pakoa
ja uhotellut kuolemaa; mutta teidän sananne tulevat helvetistä enkä minä
jaksa niitä kantaa.»

Vaan Aabel halusi kuulla lisää ja sanoi: »Te lupasitte parempiakin
aikoja, milloin ne tulevat?»

»Silloin kun yö on pimeimmillään», vastasi Sakki. »Minä näin tähden
syttyvän; se viskeli kipunoita ylt'ympäri ja kasvoi välkkyväksi
palloksi. Sen äärimmäisin reuna loisti kuin aamurusko ja siitä alkoi
uuden ajan päivä. Mutta sen loisto oli vielä punainen kuin tulen, ja
välillä aina välkkyi kyynelsäteitä. Se oli entisyys kaikkine
taisteluineen ja sotineen; se oli noussut kirkastettuna ja kauniina
paistamaan. Ah, te minun maani lapset! jospa olisitte nähneet, miten se
hymyili äsken syntyneessä nuoruudessaan! Yö vähitellen hälveni ja
hiljaista jyrinää kuului avaruudesta. Se kaikui kuin tervehdys
muinaisaikojen kansoilta, jotka heränneinä varjoina tulivat tervehtimään
uuden päivän koittoa. He tapasivat tiellä toisia, tulevain aikojen
sukuja. Heidän keskeltänsä astui esiin kaunis, nuorekas olento,
käsivarrellaan taivaan hohteen reuna, jonka hän levitti kaikkien
nähtäväksi. Sinivalkoisena aaltoili lippu hänen kädessään, vanhat
paljastivat päänsä ja nuoret, vielä syntymättömät miespolvet ottivat
lipun itselleen. Sinä hetkenä kuului ilmasta ääni: Maa on meidän! Meidän
on maa! huusivat nuoret; maa on meidän! toistivat vanhat, menneet,
haudasta nousseet ajat. Jokainen heistä pani kätensä haavalle, josta oli
vuodattanut verensä, ja nyökkäsi muille: emme me ole turhaan
taistelleet; maa on meidän.»

Kalpeina ja hämmästyen olivat kaikki vaiti kuunnelleet, ja vaiti olivat
he vielä sittekin, kun Iisakki vaikeni; mutta viimein kysäsi joku
heistä: »Näittekö sen? Vannokaa taivaan ja maan kautta, että sen näitte
ja että se kerran toteutuu.»

Sakin vartalo kasvoi pitemmäksi ja hänen silmänsä säihkyivät, kun hän
nosti kätensä vanhan profeetan tavalla, joka tietää, mitä puhuu:

»Minä vannon taivaan ja maan kautta, että näin sen ja että luotan Herran
päivään, joka kerran tulee!»

Äsken vielä niin toivoton joukko hymyili nyt ilosta kirkastuen. Ei
kellekään johtunut mieleen epäillä tietäjän sanoja.

»Niinpä me iloisella mielellä kantakaamme, mitä meille suodaan. Me
tiedämme nyt, ett'emme turhaan kärsi», sanoi Simo luottavasti.

»Vähäpä meistä lukua, jos uuvummekin, kunhan vain maa seisoo. -- Kaunis
on taistella tulevia voittoja varten, kaunis kaatua taistelussa, joka ei
turhaan häviä.» Siihen tapaan vangit vuorotellen laususkelivat.

Aabel hymyili ilosta. »Minä aion karata, vaan en kaatua enkä kuolla
vielä», riemuitsi hän.

Hänen vieruskumppaninsa sysäsi häntä kylkeen, sanoen: »Ole sinä vaiti ja
varoillasi. Kuka sen tietää, ken täällä meitä kuuntelee. Katso noita.»

Ne sanat tarkottivat paria venäläistä, jotka toivat takaisin Miihkalin
sekä kaksi uutta vankia. Toinen heistä oli Alli talonpojan vaatteissa ja
toinen Iikka tavallisessa puvussaan. Alli meni niin syrjään kuin
saattoi, Miihkali seurasi häntä, ja he kävivät istumaan kaatuneen puun
rungolle. Tyttöä ei näyttänyt kukaan tuntevan. Iikka sen sijaan oli
leikellyt ja jakanut monta tupakkalehteä sekä ratsumiehille että
jalkaväelle sekä laastaroinut melkein kaikkia, niin että hänet
tunnettiin jo matkan päästä, kun häntä itkevänä talutettiin muiden
vankien luo.

»No mitenkä te tänne tulette?» kysyi Aabel.

»Siten vain», vastasi Iikka äkäisesti, »kun venäläinen on yhtä tyhmä
kuin Jumala on viisas. Minä tulin katsomaan, eikö Antero ole tullut
tännepäin koska en häntä löydä mistään, ja Alli läksi minun kanssani
rukoilemaan vapautta vangituille sukulaisilleen. Mutta nyt ne pedot ovat
saaneet päähänsä, että me olemme kavaltajia ja vakoojia, eivätkä
sentähden päästä meitä täältä pois.»

»Hullusti käy niillekin, jotka vastoin tahtoaan tänne joutuvat, mutta
vielä pahemmin niille, jotka, niinkuin te, vapaaehtoisesti tarttuvat
paulaan», sanoi Aabel.

»Olkaa vaiti, älkääkä pilkatko minua!» tiuskasi Iikka. »Sanokaa enemmin,
oletteko missään nähneet Anteroa.»

»Olen kyllä», vastasi Aabel. »Minä olin etuvartijana ja näin hevostani
janottavan. Niinpä astuin maahan sitä juottamaan, vaan hepo vain
pörhisteli sieramiaan eikä enää painanut alas päätään. Samassa juoksi
Antero kuin tuisku luokseni ja huusi: »ettekö ymmärrä, että hepo vainuaa
vihollisia. Venäläiset tulevat! Niin nähkääs, ei hevonen ole mikään
tyhmä eläin.»

»Niin, niin», vastasi Iikka, »hän on kuin myrsky, sen minä kyllä
tiedän.» Hän kävi istumaan tulen viereen ja katseli vaiti liekkeihin
suurilla silmillään. Kyyneleet lakkasivat juoksemasta ja hetkisen
huojuttuaan hän kysäsi äkisti: »Eikö kukaan teistä ole nähnyt häntä?»

»Hän on kaiketi siellä, missä kaikki muutkin ovat, paitsi ne, jotka
istuvat täällä», virkkoi joku leikillisesti.

»No, missä te sitte kaikkien muiden luulette olevan?» kysyi Iikka. »Jos
muuta en tiedäkään, niin tiedän toki sen verran, että he kaikki eivät
ole yhdessä paikassa.»

»Eivätkö kaikki seuranneet Armfeltiä?» kysyi Simo hätäisesti.

»Savolaiset ja hämäläiset ovat karanneet kotiseuduilleen. He arvelivat,
että ennemmin pitää suojella omaa kotia sekä vaimoa ja lapsia kasakoilta
kuin kuljeksia herrojen kanssa, joilla ei ole mitään siunausta
mukanaan.»

»Mitähän ne herrat tuumivat?» arveli Aabel.

»De la Barre ja översti Yxkyll», kertoi Iikka, »ovat menneet Ruoveden
kautta Pohjanmaalle ja vieneet sinne osan hajotetusta sotajoukosta,
mutta Armfelt aikoi vielä kerran pysähtyä Tammerkoskelle niiden kanssa,
jotka oli saanut kokoon, vastustamaan venäläistä.»

»Voitteko vannoa tuon kaiken todeksi?» tiuskasi Simo tutkistelevasti
katsellen vaimo-vanhusta.

»Totta kaiketi se on totta, kun minä sen kuulin niiltä, jotka suoraa
päätä tulivat sotajoukosta ja ovat omin silmin nähneet ne herrat eri
teillä.»

Simo nosti nyrkkinsä: »Labar, Labar, Jumala sinua armahtakoon nyt ja
tuomiopäivänä!»

»Mitä sinä siinä?» torui Aabel. »Eikö Armfelt ja etkö sinä itse tarvitse
Jumalan armoa yhtä hyvin kuin De la Barre?»

Simo pudisti päätään ja vastasi salaperäisesti: »Minä näin yhden asian
sinä päivänä, jona Armfelt tuli ylipäälliköksi Lybeckerin jälkeen.»

»Mitä?» kysyivät kumppanit ympärillä.

»Minä olin vahdissa päämajalla ja iloitsin niinkuin kaikki muutkin.
Iloisimmat kaikista olivat kuitenkin överstit Stjernstedt ja Mellin. Ne
puhuivat kenraali Armfeltista riemuiten, ja heidän luoksensa tuli
överstiluutnantti Ollengren ja majuri Brase, ja hekin olivat iloiset.
Mutta sitte tuli De la Barre, ja kun muut upseerit sanoivat olevansa
juuri menossa Armfeltin luo toivottamaan hänelle onnea nimityksen
johdosta ja kysyivät De la Barrelta, eikö hän lähde mukaan, pyörähti hän
kantapäällään ja sanoi: tietysti. Mutta minä yksin näin hänen kasvonsa,
miten ne kalpenivat ja vääristyivät ikäänkuin mielipahasta, että toiset
niin kiittivät Armfeltia!»

»Se on vale!» tiuskasi Aabel. »Muuten olisikin De la Barre yhtä hyvin
saattanut tulla meidän ylimmäksi mieheksemme kuin Armfeltkin. Hän on
yhtä urhoollinen kuin toinenkin ja yhtä viisaat ovat myöskin molemmat.»

»De la Barre», vastasi Simo, »olkoon vaikka tuhat kertaa viisas ja
urhoollinen, niinkuin onkin, mutta meistä hän huolii yhtä vähän kuin
isänsä kenkärajoista.»

»Sen uskon minäkin», sanoi Iikka käärien hameensa helmoja paljasten
jalkainsa ympäri ja siirtyen likemmä tulta.

»Saattaa kyllä niin olla», sanoi Pekka. »Hän kerskaili eräänä päivänä
niin, että parta vapisi, siitä että hänen esi-isänsä olivat ranskalaisia
ja puolalaisia, vaan ei suomalaisia.»

»Muistatko, mitä Armfelt sanoi meille eilen, kun taistelu alkoi?» kysyi
Simo, Pekkaan katsahtaen.

»Hän käski meitä taistelemaan hengen edestä.»

»Hän sanoi, että tässä oli meidän isäimme kehto ja täällä myöskin heidän
hautansa, täällä he ovat eläneet ja kuolleet meidän edestämme, ja täällä
pitää meidänkin elää ja kuolla niiden hyväksi, jotka meidän jälkeemme
tulevat.»

»Niin, niin, hän puhui verisistä taisteluista, joita ennen on ollut, ja
sanoi lopuksi, että ell'emme suojele kaikkea, mitä meillä on tässä
maassa, niin ei enää olekaan mitään, jonka hyväksi voisimme elää ja
kuolla.»

»Niin, sillä tavalla hän puhui», todisti Simo, »mutta onko kukaan
kuullut De la Barren niin sanovan?»

Aabel oli noussut puoli makuultaan; nyt hän vihastuen nosti nyrkkinsä ja
ärjäsi: »Tiedätkö, että minä olen hänen ratsumiehiään?»

»Niin, sitte kaiketi olet itsekin samallainen hieno ulkomaalainen.»

Aabel heilautti nyrkkiään ja tavotti iskeä Simoa, mutta Pekka tarttui
hänen kalvosimeensa, ja riita vaikeni itsestään, kun tynnyrin vieressä
istuvat venäläisherrat taas alkoivat kovemmin räyhätä.

Aleksei nousi kehottaen:

»Tulkaa nyt pois, lähtekäämme jo levolle.»

»Vai levolle!» ihmetteli Ivan. »En, minä en lähde levolle, minä tahdon
huvia. Soittoa! Tanssia! Sitä minä tahdon. Minun korvissani kaikuu
ainiaan tuo tämän maan kirottu kieli. Kun sinä naurat, kuuluu se minun
korvissani kuin »armoa!» Kun lasit tuossa helisevät, kaikuu sekin
»armoa!» Näetkö tuota pitkää varjoa! Se näyttää siltä naiselta, joka
kirosi meitä!»

»Se on vain männyn varjo!»

»Minä tahdon soittoa!»

»Niinpä anna soittajain soittaa; musiikki kuolettaa kaikki surut», sanoi
Aleksei, käyden jälleen istumaan.

»Musiikkia!» huusi Ivan.

»Musiikkia!» kirkui Petterkin kohti kurkkuaan.

Soittajat riensivät esiin ja alkoivat soittaa. Säveleet kaikuivat
iloisilta ja eläviltä, mutta Ivan istui yhä alla päin ja sanoi: »Huono
neuvo, veli! Soitto herättää kaikki vangit. Katsos, miten he nousevat
istumaan ja katsoa tuijottavat meitä. Hyvin huono neuvo, veli! Soitto
tuopi tuon haamun yhä lähemmäksi minua!»

»Anna jonkun tanssia edessäsi, niin pääset näkemästä haamua», kehoitti
Aleksei.

»Niinpä niin», virkkoi Petter, »huuda takaisin kompaniasi ja käske sen
tanssimaan meille.» Ja hän kääntyi palvelijan puoleen, joka melkein
näännyksissä uupumuksesta seisoi valmiina tottelemaan herransa
pienintäkin viittausta. »Toimita tänne komppania! Käske heidät
tanssimaan! Älä huoli, Ivan Petrovits, tanssi kyllä virkistää ja
lohduttaa sinua.»

Ivanin kasvot vähän kirkastuivat, hän sai uutta rohkeutta. »Niin, tanssi
virkistää ja lohduttaa minua. Soittakaa!»

Komppania syöksyi esiin ja tanssi alkoi.

Upseerit, kaikki kolme, käänsivät nyt koko huomionsa tanssivaan
komppaniaan ja tunsivat alussa siitä iloa ja huvitusta. Yksin Ivankin
vilkastui ja huusi tuontuostakin hyväksymissanoja väelleen. Mutta äkisti
virkahti Aleksei, joka oli koko ajan pitänyt ajatuksensa selvillä:

»Mitähän tämä maksaisi meille, jos ruhtinas saisi edes aavistuksenkaan
sinun käskystäsi!»

Ivan tunsi tuosta muistutuksesta mielessään vähän rauhattomuutta ja
tiuskasi heti: »Ole vaiti äläkä ennustele pahaa!»

»En minä ennustakaan mitään pahaa», vastasi Aleksei, »minä vain puhun
tanssista. Hän ei anna meille anteeksi, että me raastamme miehet
paraasta unesta. Mitä tästä tulee, jos ruhtinas saa tietää kaikki?»

Ruhtinas Galitsinin muisto sai Petterinkin ajattelemaan edes sen verran,
kuin hänelle enää oli mahdollista. »Niin», änkytti hän, »jos ...
ajattelehan sitä, Ivan Petrovits.»

Ivan viittasi luoksensa vääpelin ja sanoi käskevästi: »Muista, että
sinun komppaniasi tanssii ilosta. Miesten pitää näyttää iloisilta. Käske
niin!»

»Minä kuulen ja tottelen», vastasi vääpeli, sydän levottomana, ja riensi
täyttämään käskyä.




XXI.

Ruhtinas Galitsin.


Tanssi vilkastui, ja sen kestäessä lähestyivät Galitsin ja Buturlin.
Ensinmainittu oli 38 vuoden ijässä. Hän oli syntyisin liettualaisesta
ruhtinassuvusta, jonka esi-isä Mikael Ivanovits Bulgakov oli Liettuan
suurvallan perustajan Gediminin jälkeläinen kahdeksannessa polvessa.
Tällä Bulgakovilla, joka kuoli munkkina 1558, oli liikanimi Galitsa
(hansikas), josta tämä ruhtinassuku siten sai nimensä. Hänen
jälkeläisensä kuudennessa polvessa oli Suomenkin historiassa niin
kuuluisa Mikael Mihailovits Galitsin, syntynyt 1 päivänä marraskuuta
1673. Ruhtinas Galitsinin nuoruus oli siihen aikaan, jolloin Pietari
Suuren parannuspuuhat käänsivät Venäjän kansan huomion Länsi-Europan
sivistysoloihin, ja nuori ruhtinas näyttää saaneen huolellisen ja
ajanmukaisen kasvatuksen. Hän pääsi jo 12 vuoden ijässä Semenovan
rykmenttiin rummuttajaksi, vaan sai kohta upseerin arvon ja teki
ensimmäisen urotyönsä Asovan vallotuksessa 1696. Kaksi vuotta myöhemmin
oli hän kukistamassa streltsien kapinaa, 1699 Kertsin meri-sotaretkellä
ja 1700 Narvan taistelussa, jossa hän haavottui. Vuonna 1702 alkoi
Pähkinälinnan piiritys ja siinä oli Galitsin alapäällikkönä. Linnaa
puolustettiin sankarillisesti ja tsaari lähetti jo peräytymiskäskyn,
mutta Galitsin vastasi sanantuojalle: »Sanokaa tsaarille, että minä
täst'edes olen ainoastaan Jumalan suojeluksessa.» Hän johti heti väkensä
rynnäkköön ja Pähkinälinna antautui 12 päivänä lokakuuta. Galitsin sai
sitte monella sotakentällä taistella hyvällä menestyksellä Ruotsin
armejaa ja sen kuningasta vastaan, kunnes hänet siirrettiin Suomeen ja
hän siellä oli osallisena Viipurin vallotuksesssa 1710. Seuraavana
vuonna nähtiin hänet Pruthin varsilla, vaan 1712:sta asti käytettiin
häntä yksinomaan Suomen anastajana, ensin Apraksinin alapäällikkönä ja
sittemmin Isonkyrön taistelun jälkeen (1714) Suomessa olevain
venäläisjoukkojen ylipäällikkönä. Niin kasvoi ruhtinas Galitsinin
sankarinimi vuosi vuodelta ja hänen urotöittensä maine levisi lavealle.
Suomessa hänellä oli sotilaan ja vallottajan tehtävä ja hänen täällä
olonsa sattui maamme ja kansamme historian pimeimpään ja kolkoimpaan
aikaan; mutta Galitsinin oma jalo henkilö on melkeinpä ainoana
valokohtana, jota muistelma mielellään katselee. Ollen ylevä,
oikeudentuntoinen ja jalomielinen koetti hän lievittää ja sovittaa,
mikäli mahdollista. Sen ajan katkerasti syyttävien haamujen keskellä on
ruhtinas Galitsin puhtaana sankarina, joka aina koetti valvoa voitetun
oikeuksia ja parantaa vallotetun maan tilaa, mikäli hänellä oli valtaa.
Paha kyllä saapui ainoastaan vähäinen osa maan rajattomasta kurjuudesta
hänen kuuluviinsa, ja ainoastaan vähän osan hän näki käskyläistensä
väkivaltaisuuksista, mutta mitä hän näki, se kaikki rangaistiin ansion
mukaan, ja aikakirjat yksimielisesti tunnustavat hänet jaloksi
hallitsijaksi ja ihmiseksi.

Nyt kajasti ruhtinaan kasvoista syvän surun varjo, sillä äskettäin juuri
oli Venäjältä tullut sanoma, että hänen nuori puolisonsa Eudokia, omaa
sukuaan Ivanovna Buturlin, oli kuolemaisillaan, mutta tanssivain
sotamiesten näöstä hänenkin muotonsa kirkastui ja hän sanoi hymyillen:

»Miten ilo kuitenkin voi antaa voimaa. Kukapa olisi aavistanut, että
samat miehet, jotka äsken olivat menehtyä väsymyksestä, nyt pyörisivät
iloisessa tanssissa.»

Kummasteli sitä myöskin Buturlin. »Niin ihmeellistä todellakin», vastasi
hän. »Mutta siinähän on uusi todistus kansan rakkaudesta tsaariansa
kohtaan, sillä kun hän on voittanut, unhottavat sotamiehet kaikki omat
kärsimyksensä.»

»Te olette todellakin oikeassa», virkkoi Galitsin eikä ollut oikein
uskoa silmiään. Hän kääntyi upseerien puoleen tervehtien: »Hyvää iltaa,
Petter Tupovski, Ivan Petrovits ja Aleksei Feodorov; ottakaa tässä minun
tervehdykseni.»

Upseerit hypähtivät ylös ja Ivan heittäytyi maahan.

»O, suuri ruhtinas, tässä näette orjanne!»

Petter, tervehti myöskin syvään, vaikk'ei niin suin päin, hän kun vielä
oli selvämpänä. »Minun kunnioitukseni suutelee tomua jaloistanne!»

Aleksei tervehti sotilastapaan seisoen ja sanoi:

»Käskekää vain, herra, niin minä kuolen edestänne.»

Galitsin hymyili ystävällisesti. »Minun tähden teidän ei tarvitse
kuolla, vaan kyllä tsaarin ja Venäjän asian tähden, sillä sehän on
meidänkin asiamme. Kun olette urhoolliset miehet, niin olette tietysti
tekin osaltanne hankkineet voittoa, ja minä teitä siitä kiitän.»

»Johtakaa meidät uudestaan taisteluun, me kyllä seuraamme», sanoi
Aleksei innokkaasti.

Buturlin oli enemmän katsellut tanssivia sotilaita kuin heidän
päälliköitään ja sanoi Galitsinille: »Minusta näyttävät miehet hyvin
unisilta, joka seikka toden totta ei ole kummeksittavakaan. Eihän heitä
vain liene tänne käsketty?»

Ivan aivan selvisi kauhusta. »Mitä ajattelettekaan, teidän
ylhäisyytenne? Heidän hälinänsä on päinvastoin kiusannut minua, mutta en
minä huolinut häiritä heidän iloansa, joka tekee heille niin hyvää.»

Hän viittasi vääpelin luokseen: »Hei tulkaas tänne! Sanokaas,
minkätähden miehet tanssivat. Ilostako vaiko käskystä?»

»Se on...» änkytti vääpeli.

Ivan uhkasi nyrkillään ja tiuskasi: »Sanokaa totuus!»

»Ilosta! Voiton ilosta he tanssivat!»

»Hyvä, hyvä», vastasi Galitsin, »mutta he näyttävät väsyneiltä. Menkää
nyt levolle. Huomispäivänä tarvitaan uusia voimia, joita ei saa
edeltäpäin kuluttaa. Pyhä Nikolai teitä suojelkoon!» Hän viittasi ja
sotamiehet poistuivat.

Buturlin katsoi taistelukentälle ja kuoleman vainiolle päin. Toisten
puoleen kääntyen sanoi hän: »Taistelumme oli tulinen; miten monta
urhoollista miestä saammekaan jättää Suomenmaan poveen! Monta tuhatta
kaatui tänään, ja ell'ei Apraksin olisi keksinyt tuota keinoa, hyökätä
suomalaisten selkään, niin olisi voitto nyt vihollisten käsissä eikä
meillä.»

»Niinpä niin», vastasi Galitsin, »me uhrasimme tuhansia, vaan kuinka
mielelläni olisin uhrannut vielä monta tuhatta lisäksi, jos siten
Armfelt olisi joutunut meidän käsiimme. Se mies tekee meille yhdessä
päivässä paljon enemmän haittaa urhoollisilla miehillään kuin Lybecker
tuhannessa päivässä.»

Alemmat upseerit kaipasivat hyvin vapauttansa, jota äsken juuri olivat
nauttineet. Petter ja Ivan jaksoivat töintuskin seurata keskustelua,
mutta Aleksei sanoi sekaan: »Niin on, kuin te, ruhtinaallinen korkeus,
sanotte. Kaikki on kerrassaan muuttunut, kun Armfelt tuli Lybeckerin
sijaan. Mutta vaikeuksien mukaan kasvaa myöskin into, ja me olemme
kaikki valmiit ryhtymään, milloin vain tarvitaan, uudestaan veriseen
leikkiimme.»

Galitsin hymyili. »Juuri niin. Me emme saa väsyä, ennenkuin Venäjän
rajaksi tulee meri ja tsaari Pietarin nuori pääkaupunki saa
turvallisesti katsella Suomeen päin.»

Ruhtinas otti Suomen kartan taskustaan, levitti sen tynnyrin pohjalle ja
näytti kynällään sikäli kuin puhui:

»Näin, pitkin merta pitää Venäjän raja vedettämän; ennen me emme saa
levätä, hyvät herrat.»

Buturlin katsoi vankeihin päin ja sanoi: »Jos nämä suomalaiset tulisivat
meille niin uskollisiksi, kuin nyt ovat Ruotsin kansalle, niin
maksaisipa heidän voittamisensa todellakin vaivaa uhrata henkensä ja
menestyksensä.»

Ruhtinas Galitsin nyökäytti myöntävästi päätään. »Vapaa liitto tämän
uskollisen ja urhoollisen kansan kanssa tekisi meidät aivan turvatuiksi
pohjan puolelta. Parempaa rajanvahtia ei Venäjä koskaan saisi.»

Se voitettujen hyveksiminen ei miellyttänyt Petteriä. Missäpä pohjan
perillä nyt olikaan mahtavampaa ja voimakkaampaa kuin Venäjä ja Venäjän
tsaari. Hän rohkasihe ja sanoi luottavasti: »Missä Venäjän menestys
vaatii, siinä sillä on voimaakin ottaa, mitä tarvitaan, eikä tässä enää
suurta voimaa tarvitakaan, sillä Suomi on jo kauan ollut
uupumaisillaan.»

»Niin», myönsi ruhtinas, »Suomi on uupumaisillaan, mutta se ei antaudu.
Jos Ruotsin kruunu olisi minun päässäni, niin kyllä minä paremmin kuin
Kaarle-kuningas suojelisin tätä urhoollista kansaa. Minä en olisi
niinkuin hän vienyt pois sen paraita miehiä ja jättänyt maata alttiiksi
Venäjän armejoille.»

Petterin hämärtävät silmät alkoivat loistaa, hän nosti kätensä ja sanoi
innolla: »Kaunis näky teidän ylhäisyytenne, kun he kaikki olisivat
voitettuna.»

»Onko pidetty huolta, ett'ei vangeilta mitään puutu?» kysyi Buturlin.

»He voivat kuin prinssit. Ruhtinas Galitsinin käsky kohdella heitä
säälivästi on kulkenut miehestä mieheen, ja vangeilla on yhtä hyvä kuin
meidän omallakin väellämme.»

»Niin pitää olla, kuin minä olen sanonut», lausui ruhtinas. »Sankari
liikkukoon taistelussa kuin ukonnuoli, vaan voitetulle viholliselle hän
olkoon lempeä kuin päivänsäde. Sitä ei Venäjän sotilas saa koskaan
unhottaa.»

»Emme me sitä unhotakaan», vastasi Petter. »Vangit ovat todistavat
meidän lempeyttämme.»

Buturlin katsahti vielä vankeihin päin ja kysyi sitte ruhtinaalta:
»Eiköhän nyt olisi paras aika tarkastaa heidän tilaansa?»

»Niin minäkin ajattelen». Galitsin pyysi kaikkia upseereja seuraamaan,
ja venäläiset herrat astuivat vankien luo. Sinne pysähdyttiin. Nähtyään
märjän maan, jossa vesi välkkyi turpeiden välistä, sanoi Galitsin
vakavasti ja jyrkästi: »Vangit vietäköön pois tästä kuopasta. Meillä on
tilaa kylliksi, sentähden on väärin pitää näitä onnettomia näin
vetisessä paikassa. Sen pitää tapahtua jo tänä yönä.»

Ruhtinas meni edelleen, toiset seurasivat häntä; niinpä he saapuivat
sinne, jossa Alli ja Miihkali istuivat.

Ne kolme upseeria olisivat mielellään eronneet esimiehistään, jos vain
olisivat uskaltaneet. Vaan se ei mitenkään käynyt päinsä. Viimein nykäsi
Ivan Petteriä käsivarresta ja kuiskasi: »Lähtekäämme pois täältä, etkö
näe, miten haamut meitä vaanivat?»

»Eivät ne mitään haamuja ole», vastasi kumppani. »Jospa ruhtinas ei
olisi täällä, niin voisit sysätä miekkasi johonkuhun noista kirotuista
suomalaisista ja nähdä heidän verensä juoksevan, niinkuin meidän juoksi
eilen.»

Mutta Ivan tunsi yhä enenevää levottomuutta. »Minä en tahtoisi enää
nähdä verta. Tule, lähtekäämme pois!» Ja hän tarttui Petterin
käsivarteen, mutta Petter tempasihe irti sanoen: »Emme me vielä pääse,
mutta kohta. Maltahan nyt toki.»

Alli ja Miihkali olivat, mistään lukua pitämättä, hiljakseen
keskustelleet. Mitäpä he huolivat muutamista venäläisistä upseereista,
kulkipa heitä yksi tai useampi ohitse. He eivät myöskään huomanneet,
miten Galitsin osotti Allia ja sanoi Buturlinille: »Tuo nuorukainen oli
äsken minun luonani pyytämässä vapaaksi vankeja, jotka on otettu
Pohjois-Suomessa. Hänen kertomuksensa kuului hyvin todelta, mutta
huomenna minä kuitenkin tutkin tarkemmin sekä häntä että tuota vaimoa.
Nämä suomalaiset olkoot muuten kuinka rehellisiä hyvänsä, mutta heidän
mielialaansa meitä kohtaan en luota.»

»Olemmehan nähneet yllin kyllin todistuksia heidän viekkaudestaan ja
uhkarohkeudestaan, niin että vaikea on ollakin heitä epäilemättä»,
vastasi Buturlin. »Mutta olkoonpa viaton tai syyllinen, niin tahtoisin
mielelläni kuulla ja nähdä nuorukaista, joka niin nuorena uskaltaa
kuljeksia vihollisleirissä ilman muuta suojelusta kuin vanha vaimo.»

He astuivat lähemmäksi ja ruhtinas Galitsin kysyi Allilta Miihkalin
välityksellä: »Mitenkä te osasitte tulla tänne minun luokseni, koska
ette kulkenut sotaväen kanssa?»

Alli nousi seisomaan. »Kuolema minua opasti.»

»Ettekö peljännyt?»

»Elämän katkerat surut tukeuttivat minun levottomuuteni, ja rohkeuttani
vahvisti kaikki se, mitä olen kuullut teidän ruhtinaallisesta
armostanne.»

»No, mitä te sitte tiedätte minusta?»

»Että te olette lavean ja mahtavan Venäjän jalomielinen poika ja että
teidän hyvyytenne muisto voitettuja kohtaan ei ole kuoleva yht'aikaa
teidän itsenne kanssa. Mutta teidän lippujenne ympärillä ei olekaan
monta teidän kaltaistanne miestä. Heidän vihattu miekkansa iskee
useammin turvattomia kuin meidän maamme sotilaita.»

Ruhtinaan kasvot synkistyivät; hän vastasi suruisesti: »Se on sodan
varjopuoli, kiristystä käytetään ja kärsitään.»

»Jalo mies ei koskaan kosta viattomille», sanoi tyttö rohkeasti, vaan
hiljaa.

»Minä olen sydämestäni pahoillani siitä väkivallasta, mutta minä en voi
syyttää enkä rangaista rikoksellisia, kun minulla ei ole aavistustakaan,
keitä he olivat. Vai osaatteko te antaa minulle viittauksen?»

»Nimettöminä he hävittäen riensivät talosta taloon kuin tulenliekit
palavassa kylässä. Ei kukaan kysynyt kenen lapsia meidän havittelevat
maanmiehemme olivat, vielä vähemmin sitte Venäjäin rosvoilijaan nimiä,
jotka syöksyivät meidän kimppuumme kuin tuntemattomat pedot.»

Allin uupumus ja väsymys oli haihtunut, hän seisoi aivan vilkkaana ja
elpyneenä herrain edessä; mutta äkisti hänen rohkeutensa näytti kokonaan
haihtuvan, hän katsoa tuijotti kuin kuolevainen ja sanatkin kuolivat
huulille.

»Mitä nyt?» kysyi Galitsin, tulkkiin katsahtaen, ja epäluuloisesti
virkkoi Buturlin: »Aivanhan hän näyttää kiinni saadulta kavaltajalta.»

Alli ei ymmärtänyt heidän sanojaan eikä huomannut edes heidän
läsnäoloaankaan; hän vain katsoa tuijotti kolmeen takana seisovaan
upseeriin, nosti kätensä ja osoitti sormellaan heitä: »Tuossa hän on!
Tuossa! Hän hyökkäsi meille ja pisti talon tuleen! Hän se on. Minä
tunnen hänet!»

»Mitä hän tarkottaa?» kysyi Galitsin ja Miihkali taas tulkitsi:

»Hän sanoo tuntevansa rosvoojan, joka oli siellä pohjoisessa. Yhden
niistä.»

Ruhtinas hämmästyi. »Pitääkö minun sitä uskoa? Voiko hän todistaa, mitä
sanoo?»

»Voitteko todistaa, mitä sanotte?» tutkisteli Miihkali.

Alli katsoi jäykästi Ivaniin. »Hänellä on todistus kasvoissansa. Minun
veljeni puri siihen, kun he löivät ja sitoivat äitini isää. Itse minä
iskin häntä puukolla niskaan, mutta huonostipa se sattui, koska hän
vielä elää.»

»Hän sanoo», selitti Miihkali, »että tuo arpi on hänen veljensä
puremasta samana yönä, kuin väkivallan teko tapahtui, ja niskaansa on
hän saanut puukon iskun.»

Ruhtinas kääntyi osotetun upseerin puoleen. »No, mitäs sinä vastaat
tähän, Ivan Petrovits?»

»He täyttävät teidän korvanne valheilla! Suomalaisten kielet eivät
koskaan puhu totta», vastasi Ivan vavisten.

Ruhtinas katsoi tuimasti syytettyyn. »Minä kysyn vielä kerran sinulta,
Ivan Petrovits. Tunnusta, jos sinä sen teit.»

»Maa nielköön sen, joka niin pahaa valetta puhuu!»

Ruhtinas yhä katsoi häntä tutkivasti ja terävästi.

»Näytäpäs meille niskasi!» käski hän. »Todistakoon se viattomuutesi.»

Ivan seisoi vavisten ja liikahtamatta.

»Kuule ja tottele!» käski Galitsin, niin että metsä kajahti.

Ivan putosi maahan ruhtinaan eteen. »Armoa! Armoa!»

»Onneton! Nouse ylös ja tunnusta, kutka olivat kanssasi.»

Ivan nousi ja näytti kahta kumppaniansa.

Ruhtinas kääntyi heihin päin ja kysyi jyrkästi: »Niinkö on!»

Aleksei astui askelta likemmäksi. »Niin on, teidän armonne.»

Ruhtinas kysyi edelleen Miihkalilta: »Tunteeko hän nämä toiset?»

»Oletteko nähnyt näitä miehiä ennen?» tulkitsi Miihkali.

Alli katseli heitä tarkkaan. »En tätä tietääkseni», vastasi hän,
Petteriin katsoen; »mutta kyllä tuon», lisäsi hän Alekseita osottaen.
»Hänen sydämensä oli lempeä, vaan hän ei voinut estää, mitä monta sataa
tahtoi. Hän se kuitenkin pelasti minut.»

Miihkali osotti Petteriä. »Tuota hän ei tunne, mutta tuo toinen pelasti
hänet sinä yönä väkivallan käsistä.»

Ruhtinas kysyi Alekseilta: »Oletteko pelastanut tämän nuorukaisen?»

Upseeri katsoi tyttöä mietiskellen ja vastasi viimein: »En tietääkseni.
En minä häntä tunne.»

»Ei hän teitä tunne!» tulkitsi Miihkali suomeksi.

»Kysykää häneltä», pyysi Alli, »eikö hän muista tyttöä, jonka hän
pelasti palavasta talosta, johon venäläiset viskasivat lapsen tuleen ja
ripustivat vanhan ukon pellin nuoriin, hakattuaan häneltä ensin molemmat
kädet pois! Se tyttö, jota tuo», sanoi hän Ivania osottaen, »tahtoi pois
vetää, olin minä, ja tämä pelasti minut», lisäsi hän Alekseita osottaen.

Miihkali tulkitsi taas, ja kun kaikki upseerit tointuivat
hämmästyksestään, sanoi Aleksei:

»Onpa ihme, että hän elää. Minä vein hänet kauhuista ja kuolemasta
veteen rannan ruohokon taakse. Aallot lienevät antaneet hänelle sen
suojeluksen, jota minun käteni ei kyennyt antamaan, koskapa hän vielä
elää.»

Ruhtinas kääntyi upseerien puoleen. »Missä ne ovat, jotka te veitte pois
vangeiksi?»

Kaikki olivat vaiti.

Ruhtinas kiihtyi. »Missä? Totuuden pitää tulla ilmi!»

»Joitakuita myötiin orjiksi Moskovassa, vaan enimmät eivät enää ole
elossa», vastasi Aleksei viimein.

»Eikö enää elossa? Kuolleetko? Mitä se merkitsee?»

Taaskin olivat kaikki vaiti.

»Vastatkaa! taikka kaikkein pyhimysten nimessä, minä kyllä kiskon teistä
totuuden verellä!»

Ivan kiertelihe vaikeroiden hänen jaloissaan. »Armoa!»

»Ei armoa, vaan oikeutta sekä vihollisille että ystäville. Missä ne
vangit ovat?»

»Meiltä loppui marssilla muona», alkoi Aleksei änkyttäen kertoa. »Meillä
ei ollut siellä salolla mitä antaa vangeille, sentähden heidät
surmattiin, ett'eivät olisi kuolleet nälkään.»

»Miten te surmasitte ne vangit?»

»Meillä ei ollut ruutia kylliksi. Heidät haudattiin elävältä.»

Ruhtinas kätki kasvonsa.

Mutta Ivan syleili hänen polviansa ja huusi kuolemanhädässä: »Armoa!»

Galitsin sysäsi hänet pois. »Pois minun näkyvistäni!»

Viitaten kutsui hän luoksensa vartijat ja sanoi vääpelille: »Te
vastaatte näiden kolmen herran säilymisestä.»

Vangitut upseerit antoivat pois miekkansa ja läksivät vartijain
saattamina pois.

Ruhtinas astuskeli liikutettuna edestakaisin, vaan pysähtyi sitten
Miihkalin eteen. »Te saatatte», sanoi hän, »kertoa kaikki, mitä olette
kuullut. Minä en tahdo enkä voi salata mitään.»

Miihkali kääntyi Allin puoleen. »Armollinen herra sanoo tutkivansa asian
ja tekevänsä, mitä voi. Jos vangit vielä elävät, pääsevät he vapaiksi.
Huomenna saatte kuulla enemmän.»

Alli kumartui suutelemaan ruhtinaan nutun helmaa. »Jumala on teitä
palkitseva, hyvä armollinen herra!» Ja sitte hän meni Iikan luo ja sanoi
mielenliikutuksesta vavisten: »Kuulitteko? Jos he vielä elävät, pääsevät
he vapaiksi!»

Iikka pani hurskaassa ihastuksessa kätensä ristiin ja vastasi: »Jumala
on tämän herran kanssa, sillä muuten hän ei osaisi niin suurella
lempeydellä kantaa suuruuttansa ja voittonsa onnea.»

Ruhtinas sanoi vielä Miihkalille: »Sanokaa heille, että he saavat
suojeluskirjan turvakseen kotimatkalle. He ovat vapaat, mutta pyytäkää
heitä odottamaan hetkinen.» Hän kutsui ajutanttinsa, puhui hänelle
hiljaa jotakin ja läksi jatkamaan tarkastustansa.

»Nyt hän tietää, että me olemme viattomat, ja me saamme kaiketi lähteä!»
riemuitsi Iikka.




XXII.

Vapaiksi päästetyt.


Miihkali seisoi ajatuksissaan ja katseli ruhtinaan jälkeen, kunnes häntä
ei enää näkynyt. Nämä hetket olivat kalliit, sillä nyt häntä tuskin
epäiltiin, jos hän puhui miehilleen, ja hän tahtoi käyttää tilaisuutta
hyväkseen.

»Kuulkaa minua, miehet!» sanoi hän. »Minä olen pitänyt lupaukseni ja
miettinyt, miten parhaiten pääsemme täältä. Nyt juuri on minun
mahdollinen puhua teille kovalla äänellä. Kuulkaa siis.»

Vangit nousivat, mutta Miihkali viittasi kieltävästi. »Älkää nousko,
mutta avatkaa korvanne. Ennen yön tuloa viedään meidät toiseen paikkaan,
tästä kuopasta jollekin mäelle. Meitä kyllä vartioidaan, mutta
venäläinen on yhtä väsyksissä kuin mekin, ja vartijain päät vaipuvat.
Silloin minä hiivin pois, ja yhdeksän teistä saa seurata minua.»

»Miksi emme saa kaikki tulla?» kysyi nuori sotamies.

»Se olisi liian uskaliasta, sillä silloin emme pääse yksitellen. Mutta
me, jotka lähdemme, hiivimme pois omien kanuunaimme luo kosken
alapuolelle. Ne eivät ole naulatut, niin että ne kyllä meitä vielä
kerran auttavat.»

»Luuletteko sen onnistuvan?»

»Sen pitää onnistua. Me tulemme likemmäksi venäläisten etuvartijoita ja
ammumme kivääreillämme, ja heti sen jälkeen laukaisemme kanuunat. Panos
on niissä vielä jäljellä. Minä kun makasin haavoitettuna ensimäisen
alla, tiedän sen tarkkaan.»

»Aiotteko tehdä meteliä leirissä meitä auttaaksenne täältä pois?
Emmeköhän yhtä hyvin voisi hiipiä aivan hiljaa?» sanoi eräs vanhempi
mies.

»Ettepä juuri», vastasi Miihkali, »sillä siksi on teitä liian paljo.
Vartijat eivät nuku niin raskaasti, ett'eivät jossakussa paikassa huomaa
meitä, ja jos yksikään huomataan, tulee koko yritys ilmi; mutta näin se
käy ja onnistuu. Yö on pimeä, ja uninen venäläinen hämmästyy, niin että
häiriötä syntyy. He luulevat Armfeltin saaneen apua ja tulleen uudestaan
hyökkäämään. Silloin ei kukaan ehdi muistaa teitä, ja teillä on hyvä
tilaisuus paeta.»

»Täällä», sanoi joku sotamies, »on aseita kaikkialla, ja tuossa mattojen
alla on monta täysinäistä ruutitaskua. Me hiivimme kuin madot niiden
alle, ja jaamme ruudin miehestä mieheen.»

Miihkali kumarsi myöntävästi päätään. »Valitkaa hiljaa, vaan varmasti
miehet, jotka lähtevät minun kanssani. Pysykäämme sitte yhdessä, kun
meidät viedään pois tästä paikasta. Te muut nukuttakaa vain venäläistä
kovalla kuorsaamisella, kunnes melu alkaa.»

»Mutta, olettakaapas, herra, että teidät saadaan kiinni.»

»Silloin en tiedä muuta neuvoa kuin kaikki yht'aikaa sytyttäkää metsä
tuleen. Siellä ylempänä ei ole puutetta sytykkeistä. Polttakaa niin,
että ruuti sähisee ja räiskyy.»

»Niin, niin, ell'ei muu auta.»

Miihkali heittäytyi pitkäkseen ikäänkuin aivan huolettomana, ja kaikki
olivat hiljaa.

Niin kului vähän aikaa ja yö lähestyi. Jo oli niin pimeä, ett'ei enää
olisi voitu erottaa ystävää vihollisesta, ell'eivät suuret nuotiot olisi
valaisseet ketoa. Mutta vähitellen nekin sammumistaan sammuivat, ja
miesjoukot niiden ympäriltä hajosivat. Kaikki olivat väsyksissä ja
halusivat levolle. Vangit olivat myöskin nukkuvinaan. Moni heistä voi
siinä jotenkin hyvin, kun makasi, jalat suorana lämpimässä tuhkassa.
Jotkut olivat myöskin saaneet kimpun kuusenhavuja päänsä alle; parempaa
ei voinut toivoakaan. Vaan monipa myöskin makasi läpimärkänä ja vilusta
väristen. Iikka ja Alli olivat viimein yksin istumassa ja panivat
silloin tällöin uutta puuta tuleen sekä katselivat hiljaa ajatuksissaan,
miten liekit nopeasti raastoivat saaliinsa. Surua heillä oli
kummallakin, mutta erilaatuista. Aika rupesi tuntumaan kovin hitaiselta.

»Nytpä meitä luullakseni ei kukaan enää estä lähtemästä täältä pois»,
sanoi Alli viimein, nousten seisomaan. »Täällä ei enää maksa vaivaa
viipyä.»

Miihkali avasi silmänsä. Hän näet makasi lähellä tulta ja kuuli naisten
aikovan lähteä. Hän kohottautui kyynäspäilleen.

»Voinko auttaa teitä, kun pääsemme pois leiristä?» kysyi Alli häneen
katsoen.

»Älkää menkö vielä», neuvoi Miihkali, »ruhtinas lupasi teille
suojeluskirjan, odottakaa sitä.»

»Saankohan minäkin sitte rauhassa kävellä etsimässä Anteroa?» kysyi
Iikka.

Allia kauhistutti tuo ajatus, että hänen vielä pitäisi kierrellä tuolla
asialla. »Aiotteko vielä etsiä häntä kuolleiden joukosta?» kysyi hän
levottomasti.

»Sieltä minä olen jo häntä etsinyt. Ei hän siellä ole.»

»Antakaa hänen olla, missä on», virkkoi Aabel. »Jos hän palaa, niin saa
maksun siitä, että ampui Lybeckeriä.»

Vaimovanhus huolissaan huojueli edestakaisin. »Jos he rupeavat ankaraksi
hänelle, niin rupeaa hänkin kovaksi», huokasi hän. »Ah, te ette tiedä,
te, mutta äiti ei itseään pettele. Minä yksin tunnen salon pojan, ja
hänen synkkä kohtalonsa kiiruhtaa minua. Tule, Alli, lähtekäämme jo
pois.»

Mutta Alli vastasi hidastellen: »Odotamme vielä hetkisen, ruhtinas pyysi
meitä viipymään. Mielelläni tahtoisin minä myöskin kuulla jotain
omaisistani.»

Miihkali nousi ylös. »Tahdotteko tietää kaikki?» kysyi hän.

»Tahdon.»

Hän astui tulen luo tytön viereen ja sanoi hiljaa: »He nukkuvat nyt
kaikki kuoleman unta ja pyytävät teitä: älkää enää itkekö heidän
kohtaloansa.»

Maa tuntui vapisevan tytön jalkain alla. Kaikki, mitä hänellä oli ollut,
mitä hän oli toivonut ja minkä hyväksi elänyt, kaikki nyt äkisti yhdellä
iskulla poistui näkyvistä; katsoipa hän minne hyvänsä, näkyi kaikkialta
vain tyhjä, ääretön avaruus. Voimatkin tuntuivat loppuvan, hän kävi
istumaan.

Miihkali katsoi hänen kalpeihin kasvoihinsa ja jatkoi: »Teillä on suuri
voima itsessänne, suurempi kuin kellään muulla uskon olevan. Menkää sen
voimanne kanssa Jumalan tykö, niin on hän auttava teitä.»

»Minä olen niin yksinäni.»

Anteron äiti ymmärsi sen surun ja riensi tavallansa lohduttamaan. »Kyllä
teillä on yksi jos tahdotte. Turvatkaa minuun ja kulkekaamme yhdessä. Ei
minullakaan ole mitään muuta kuin surua, ei ketään.»

»Niin, niin», sanoi Alli, silmät kuivina, »surua on meillä kummallakin,
olkaamme yhdessä.»

»Sotajoukkoonko aiotte mennä?» kysyi Miihkali.

»Niin niiden luo, jotka taistelevat ja kuolevat.»

»Älkää menkö sinne!» pyysi hän. »Teidän paikkanne ei ole siellä.»

Alli katsahti vakavasti. »Jumala on riistänyt minulta kodin ja omaiset;
tahdotteko te vielä lisäksi riistää minulta isänmaan?»

»Te välkytte kuin tähti, missä hyvänsä liikutte lempeissä toimissa, vaan
veressä te sammutte ja kuolette.»

»Minun toimeni pysyy puhtaana niin kauan, kun en itse sitä tahraa;
pitkää ikää minä en halua.»

»Totelkaa minun neuvoani ja pyyntöäni!» pyysi hän taas. »Menkää takaisin
sinne pohjoiseen.»

»Siellä ei minulla enää ole mitään, mutta täällä alhaalla on Armfelt ja
hänen väkensä ja koko tämä suuri, pyhä taistelu, jossa ei kukaan saa
väsyä niin kauan kun sydän sykkii. Kun miehet horjuvat, kun
vastoinkäymiset väsyttävät heidän kätensä, silloin minä puhun heille
kehotuksen sanoja: Älkää unhottako, että isämme elävät tuolla pilvien
yllä ja katselevat sieltä teitä, jotka nyt taistelette saman maan
puolesta, jota he ovat rakastaneet kuolemaansa asti. Taistelkaa niin,
että vainajat saavat iloita tälle miespolvelle, joka on heidän
perijänsä. Voitto on kaikkivaltiaan Jumalan kädessä, joka tietää, kelle
hän sen antaa, mutta käyköönpä miten hyvänsä, ei koskaan pidä kuulua,
että Suomen kansa olisi hidastellut maatansa puolustaessaan. -- Ja kun
urhoolliset miehet kalpenevat kaatuessaan, kun miekka putoaa heidän
hervonneesta kädestään, sanon minä: Onnelliset te, jotka kaaduitte
nuorina, kun voimanne vielä olivat vahvimmillaan. Vanhuuden sumut eivät
ehtineet kylmentää sydäntänne. Ei teidän käsienne tarvitse koskaan
laitella rakastenne hautoja. Tulevien aikain lauluissa ylistellään
teidän urotöitänne, ja kun teidän maallenne käy hyvin, iloitsette te
siellä ylhäällä, jossa päivät sytytetään, ja sanotte toinen toisellenne:
Mekin olemme rahtusellamme kaunistaneet ja ilahuttaneet Suomea.»

»Te ette ole niinkuin muut naiset», sanoi Miihkali.

»Ei», todisti Iikka, »ei hän ole samanlainen kuin me muut, mutta
tämmöisinä aikoina voi olla maamme miehille hyvä kuulla voimakkaita
kehotussanoja siveäin naisten huulilta.»

Venäläinen saattoväki, jonka piti käskyn mukaan viedä vangit parempaan
paikkaan, saapui nyt, mutta ruhtinas Galitsin tuli samalla, kädessä
avoin kirje ja sanoi Miihkalille:

»Sanokaa maanne nuorelle tyttärelle, että tämä kirje on suojeleva häntä
kaikista vaaroista meidän puoleltamme. Hän saa sitä paitsi valita ja
ottaa kanssansa kymmenen vangittua maanmiestänsä. Se on ainoa lohdutus,
mitä minä voin hänelle antaa suruunsa, joka hänelle on tehty. Kaksi
meidän miestämme saattaa heitä, niin ett'ei heille tapahdu mitään pahaa
meidän alueellamme.»

Kun Miihkali sai tulkituksi ruhtinaan sanat, nousi Alli suutelemaan
hänen kättänsä ja pyysi Miihkalia: »Kiittäkää te nyt häntä, minä en nyt
löydä sanoja.»

»Sallikaa meidän kiittää ja siunata teitä, jalo ruhtinas», sanoi
Miihkali. »Älköön Jumala suoko meidän koskaan yhtyä taistelussa; minun
käteni ei voisi tähdätä miekan iskua teidän jaloa päätänne kohti.»

Ruhtinas vastasi vakavasti: »Palkitkaa tämä minun väelleni, milloin he
tarvitsevat armahtamista. Teidän saattajanne ovat jo valmiina. Menkää
Jumalan haltuun. Jääkää hyvästi!» Hän kääntyi ja meni pois.

»Tehän saatte ottaa kymmenen meidän miehiämme kanssanne», sanoi Iikka
vilkkaasti.

»Tahdotteko te tulla yhdeksi?» kysyi Alli Miihkalilta.

»En, minä en voi seurata teitä. Mutta tervehtikää meidän väkeämme ja
sanokaa, että kyllä me tulemme perästä.»

Tyttö katseli ympärilleen ja meni Sakin luo. »Nyt pitää teidän lähteä
pois minun kanssani.»

Sakki pudisti päätään. »En minä ole mies lähtemään. Valitkaa nuoria.
Minusta on vähän enää lukua. Minun vanha pääni riippuu arvottomana kuin
menneenvuotinen kylmennyt puolukka varressaan vavisten. Enhän minä osaa
muuta kuin kertoa tarinoita entisistä urotöistä. Minä vain muistelen
nuoruuteni aikaisia taisteluja, mutta vanha käsivarsi vapisee eikä jaksa
enää kunnolla liikutella miekkaa. Hämärä silmäni ei myöskään näe tähdätä
niinkuin ennen, jolloin joka luoti kyllä osui mieheensä. Valitkaa
sentähden nuoria; he tekevät, mitä minä en enää kykene tekemään.»

Alli katsoi häneen surumielin ja vastasi: »Toiset karkaavat täältä tänä
yönä, mutta te ette jaksa seurata nuorempia ja rohkeampia. Tulkaa te
vain minun kanssani, niin ette jää muille haitaksi.»

Vanhus ei enää vastustellut, vaan nousi kankeasti. Alli astui edelleen,
valiten miehiä, ja vapautetut läksivät saattomiesten turvassa, mutta
vielä kaukaakin kääntyi heidän katseensa toisia kohti, jotka mäelle
mennessään viittasivat heille iloista tervehdystä.




XXIII.

Ambulansi.


Kun virta pauhuisin aalloin murtaa tiensä, kun se valtavana ja syvänä
vierii tyynipintaisena eteenpäin tai mahtavasti ja hurjasti syöksyy alas
koskesta, silloin moni pysähtyy rannalle ihmetellen katselemaan tuota
näytelmää; mutta harvatpa muistelevat mitättömiä lähteitä, joista joki
vetensä kokoaa. Kun suuret kumoukset ja parannukset raivaavat itselleen
tietä, silloin sen ajan lapset ovat mukana työssä, uupumatonta intoa ja
lakkaamatonta toimintaa on kaikkialla ratkaisevana hetkenä; mutta eipä
moni tunne niitä hiljaisia työskentelijöitä, jotka kenenkään huomaamatta
ovat kasvattaneet aatteet eloon ja tuoneet päivän valoon. Kun Suomen
kansa korotettiin kansakuntien joukkoon alettiin kysellä ja tutkistella
sen muinaisuutta, siitä arvatakseen myöskin sen tulevaisuutta. Silloin
mainittiin 1788:n ja 1741 vuoden sodat ja luultiin sillä jo päästyksi
alkukohtaan, josta vähitellen kehittyi 1809 vuoden kumous. Vaan vielä
etäisempi alku unhottui. Sen maamme vaiheiden käännöksen syntysana
lausuttiin Isonvihan aikana. Silloin iti ensimäinen näkymätön oras,
josta uusien aikain kukka kehittyi; silloin ajateltiin ensimäinen uuden
olomuodon ajatus; silloin heräsi ikävä, nimetön, tuntematon ja
käsittämätön yksin itsellekin. Se oli ensimäinen kajastus sitä
aamuruskoa, joka ennusti tulevia, vielä tuntemattomia aikoja. Mutta ne
harvat, jotka tähystelivät Jumalaan luottaen uutta ja parempaa oloa ja
jotka eivät vielä uskoneet kaiken olevan hukassa, he taistelivat,
niinkuin siihen aikaan Suomessa taisteltiin, mutta se taistelu ei ollut
turhaa.

Oli jo eletty keskipaikoille helmikuuta 1714. Suomen armejan viimeiset
jäännökset olivat Napuen kylän luona Isossakyrössä valmiina viimeiseen
ratkaisevaan taisteluun. Sotaväen ylipäällikkönä oli Armfelt ja häntä
lähinnä kenraalimajuri De la Barre ratsuväkeä johtamassa. 16 päivänä
helmikuuta olivat vahtitalonpojat tuoneet Ilmajoelta sanan, että
venäläiset olivat tulossa, ja sentähden tahtoi Armfelt pitää
sotaneuvottelua. Molemmat ylipäälliköt ynnä monet rykmentinpäälliköt
saapuivat pappilaan ylisotakomisarjus Frisiuksen (sittemmin sotaneuvos
ja maaherra Frisenheimin) asuntoon. Neuvottelussa ilmaantui eri mieliä.
Armfelt tahtoi taistella aukealla kentällä, mutta moni, ehkäpä useimmat
vastustivat ratkaisevaa taistelua, kunnes uusi kuulutus ehtisi koota
kaikki Suomen miehet ja vahvistaa armejan mahdollisimman suureksi.
Taikka myöskin, sanottiin, pitäisi vihollista vastustaa silloin, kun hän
marssista väsyneenä kulki kahden peninkulman pituista metsätietä
Isonkyrön ja Ilmajoen välillä. Armfelt puolestaan näytti hänelle
ilmaistuja, paraillaan istuville valtiopäiville lähetettyjä kirjeitä,
joissa lausuttiin toivomus, että nuo alinomaiset peräytymiset kerrankin
loppuisivat ja maa ponnistaisi kaikki voimansa viimeiseen ratkaisevaan
taisteluun. Armfeltin mielipide voitti, ja 16 päivänä helmikuuta
suunniteltiin Napuen kylän taistelu. Jalkaväki asetettiin kahteen riviin
Kyrönjoen jäälle ja puoli ratsuväestä kummallekin siivelle. Siinä täytyi
heidän seisoa lumessa paikoillaan tiistaista perjantaihin vihollisen
tuloa odotellen. Kylän eteen, jossa oli kuusi taloa, tehtiin saarros
revityistä huoneista, ja sen sisällä oli ylemmillä päälliköillä
verrattain hyvä tulla toimeen.

Niin kului kaksi vuorokautta. Helmikuun 19 päivää vasten oli yö hyvin
kylmä. Taivas kaareutui, kirkkaana ja korkeana Pohjolan lumikenttien
yli, tähdet kiilsivät täydessä loistossaan, revontulet liekitsivät
korkealla räiskyen ja säkenöiden. Tänä yönä oikein ymmärrettiin se, jota
tarkotetaan, kun sanotaan »Pohjan soilehtivan». Maa roiskui joka
askeleella ja puolustussaarroksen hirret paukkuivat pakkasessa.
Kivääreihin kasvoi sotamiesten käsissä hienoinen jääkuori, härmää
välkkyi tukassa ja parrassa ja joka kerran, kun joku puhui, jäätyi
huo'unta valkoiseksi sumuksi. Nyt oli vielä ruvennut tuulemaankin,
jäisesti puhallellen Isonkyrön laajalla aukealla; raskaita, mustia
pilviä nousi koillisesta, uhaten kovan pyryn tuloa purevan pakkasen
lisäksi.

Vähän matkan päästä armejasta paloi suuria tulia, joihin oli kaadettu
metsän mahtavia honkia; ne räiskyen ja kohisten heittelivät suuria
punaisia liekkejä korkealle ilmaan ja levittivät lämpöistä kellertävää
valoa yli Kyröjoen. Niille tulille oli ripustettu kaikki padat, jotka
oli kokoon saatu, ja vieressä oli puuhailemassa muutamia naisia, myöskin
Iikka ja Alli. Maassa ylt'ympäri oli pienoisia olkilyhteitä, jotka heti
ensi silmäyksellä huomattiin keskenkasvuiseksi ja vehreäksi viljaksi;
suuria tuohikontteja oli samoin kasoissa siellä täällä, täynnä kypsiä,
kesällä poimittuja katajanmarjoja, joista ynnä oljista nyt keitettiin
juomaa, millaista voitiin. Siellä oli myöskin hyvin yksinkertainen
»ambulansi», jota Iikka ja Alli olivat koettaneet panna toimeen. Siihen
kuului kylästä tuotuja rekiä, joissa haavoitetut saivat levähtää ja
joilla heitä myöskin voitiin kuljettaa muuanne. Useimmat reet olivat
tyhjät, sillä heinät ja oljet olivat lopussa, eikä muuta ollut alaiseksi
sopivaa. Parissa reessä olivat kaikki lääkkeet ja muut
sairaanhoito-neuvot, mitä oli saatu kokoon. Lääkkeistä olivat
mainittavimmat vähäinen määrä tervaa ja viinaa. Sotamiehiä tuli, toisia
läksi kiuluinensa ja muine astioineen, jotka ammennettiin täyteen
kiehuvista padoista ja kannettiin vilusta melkein menehtyville
sotilaille, joiden oli nyt jo kolmatta päivää täytynyt seisoa taistelua
odotellen kovassa talvipakkasessa.

Muutaman reen laidalla istui Elias ja hänen edessään oli Alli
sitelemässä hänen jalkojansa.

»Odottakaahan vähän», sanoi tyttö, »minä panen enemmän tuohta jalan
alle. Ensin heiniä, sitte tuohta; Teille pitää tulla lämmin vaikka
miten.»

»Jumala tiennee, tekeekö sitä lämminkään paremmaksi», vastasi Elias.
»Mikä kerran on turmiolla, ei siitä tule kalua. Sitokaa kiinteämmälle
säärestä. Niin, niin, ei enää. Nyt se on lujassa, kuin olisi oma ihoa.
Kiitoksia! Auttakaa minua ylös. Minä koetan seisoa.» Hän nousi kankeasti
ja raskaasti ja Alli tuki häntä.

»Antakaas tänne tuo kivääri!» pyysi hän, viitaten pyssyyn, joka seisoi
reen sepää vasten. »En minä tuetta pääse mihinkään, eikä kenenkään
tarvitse nähdä minun juoksevan, jos niiksi tulisi. Herra tiennee,
jaksanko seisoa ollenkaan. Jalkaterät tuntuvat nauriinkuorilta.»

Alli otti häntä käsivarresta. »Antakaas minun taluttaa teidät pois
täältä. Kun se ärtyy, niin ärtyy se pahaksi, ja sitte loppuu liikkuminen
kerrassaan. Horjuttehan te aivankuin vuoden vanha lapsi.»

»Alli, älkää puhukokaan minun pois viemisestä. Mitä teemme, sen teemme
juuri nyt, ja mitä tapahtuu, tapahtuu nyt. Me olemme nyt ehtineet
korkeimmalle kukkulalle ja pystytämme sinne lippumme taikka kääriydymme
itse siihen ja vierimme alas pitkin sen jyrkkiä seiniä joka taholle. Kun
kerran olen ponnistellut ja seurannut teitä aina tähän päivään asti,
niin tokkohan olen nähnyt vaivaa ainoastaan sitä varten, että minut nyt
lopulla sysättäisiin syrjään kuin laho kanto. Tahtoisitteko te erottaa
minut ja jättää makaamaan kuin unhottuneen tähkän vainiolle?»

»En, en minä sitä tarkottanut», vastasi tyttö vakavasti. »Mitä me
teemme, sen teemme nyt pian, ja ken on ollut mukana tähän päivään asti,
hänen pitää olla loppuun saakka. Mutta tuolla laillahan ette kuitenkaan
pääse mihinkään. Tuossa olette nyt istunut reen laidalla niin kauan,
että kaikki jäsenenne ovat kangistuneet. Tulkaa, minä talutan teidät
tulen luo. Siellä kyllä virkistytte.»

»Taluttakaa vain, Alli. Minun käteni vapisee väsymyksestä, ett'en osaa
tähdätä tarkkaan, ja Jumala häntä armahtakoon, joka tänään ampuu
huonosti.»

»Jospa jo kohta alkaisi taistelu!» sanoi Alli ja auttoi Eliaksen
lähimmälle tulelle. Kaksi sotamiestä tuli kiuluineen padan luo, jolla
Iikka keitti juomaa. Toinen huusi jo matkan päästä:

»Antakaas tänne, mitä teillä on, ja oikein kuumaa! Pojat siellä jäällä
ovat melkein köntistyä.»

Iikka ammensi minkä kerkesi ja vastasi: »Kyllä annan, kyllä annan,
mikäli riittää, mutta vesihän tuo loppui jo eilen, ja nyt meidän täytyy
sulattaa lunta. Tahdotteko tekin?» kysyi hän toiselta. »Hyvänen aika,
mitä muutamat padat riittävät neljälle tuhannelle miehelle!»

Yhä useampia sotamiehiä tuli ja Iikka jatkoi hädissään: »Menkää jo
muidenkin luo. Täällä ei enää ole mitään.»

»Älkää puhuko loppumisesta, Iikka», sanoi sotamies. »Jos te olisitte
saanut niinkuin me maata kolme vuorokautta paljaalla jäällä ilman ruokaa
ja juomaa, jos näkisitte millaisena väki seisoo siellä, vilusta sinisenä
ja nälkäisenä, niin ettepä lähettäisi meitä pois sanoen pataanne
tyhjäksi.»

Iikka itki. »Mitä ihmettä te sitte tahdotte minua tekemään? Tästä on
kannettu kantamallakin pitkin yötä. Tuolla on jo taivaanrannalla
päivänvaloa, vaan yhä useammille pitäis jakaa, ja sittekin vielä
ihmettelette, että patani tyhjenee.»

»Kas niin, pankaa vain puita alle älkääkä itkekö», lohdutti sotamies.
»Jos kyyneleet auttaisivat tässä maailmassa, niin olisipa aika meidän
käydä istumaan ja itkemään kaikki tyyni.»

»Jos tahdotte nähdä», sanoi toinen sotamies, »niin menkää tuonne ja
katsokaa pitkin jokea. Neljä tuhatta miestä repaleissa, jäsenet
köntistyksissä, vatsat tyhjänä. Jalkaväki keskellä jäätä ja ratsumiehet
molemmilla rannoilla sekä sivuilla ja takana viisikkäät. Teidän oma
poikanne on siellä joukossa, mutta ei hän itke eikä kukaan muukaan.» Hän
tirkisti pataan. »Johan se näkyy rupeavan porisemaan. Ammentakaapas sitä
jo tähän.»

Sotamiehet saivat ämpärinsä täyteen ja läksivät, mutta yhä useampia
kokoutui tulien luo ja kaikki jotka suinkin ehtivät, pysähtyivät
hetkiseksi lämmittelemään. Kolme neljä miestä kantoi sinne tunnotonta
Yrjöä, jonka laskivat Iikan tulen viereen.

»No mikä hänellä on hätänä?» kysyi Iikka. »Onko hän kylmennyt kuoliaaksi
jäällä?»

»Hänestä vuosi verta liian paljon, kun viimeksi erosimme venäläisistä,
eikä haava ole vielä parannut. Hän valitti sivuansa pakottavan, ja kun
me paraillamme seisoimme rukoillen Jumalaa, että venäläiset viimeinkin
tulisivat, niin että kaikki saataisiin pian päätetyksi, niin hän
yht'äkkiä sulki silmänsä ja kaatui kuin poikki hakattu honka.»

»Niin», virkkoi toinen, »aivan hän kaatui suoranaan hangelle, ensin
hitaasti ja lopulla rojahtamalla raskaasti. Jos osaatte, niin auttakaa
häntä.»

»Missä haava on?» kysyi Iikka, kumartuen alas.

»Luullakseni se on tässä näin sivussa. Laittakaa ja paikatkaa, niin että
kerrassaan kestää, jos hän vielä virkoaa, sillä ei meillä enää ole monta
hetkeä aikaa.»

»Alli!» huusi Iikka toisille re'ille päin, jossa Alli hoiteli
paleltuneita käsiä ja jalkoja. »Ottakaapas oksia ja tehkää minulle
risti. Tuokaa sitte tänne tervapytty sieltä reen vierestä.»

Alli teki niin ja Iikka sill'aikaa avasi Yrjön mekon.

»Luuletteko hänestä vielä miestä tulevan?» kysyi Alli.

»Sepähän vast'edes nähdään. Tuokaapas tänne pikari. Hänen pitää saada
jotakin lämmintä suuhunsa.»

Alli täytti pikarin padasta ja pani vähän tervaa sekaan. Iikka jatkoi:
»Ei juoma yksin auta, mutta terva tekee hyvää ja suola vahvistaa. Mutta
vielä minä vähän tarvitsen ruutiakin. Antakaas minulle rahtunen», sanoi
hän lähimmälle sotamiehelle. »Koska se on tullut ruudista, niin pitää
autettamankin yhtä voimakkaalla ja vielä voimakkaammalla. -- Onko teillä
risti valmiina?» kysyi hän Allilta.

Alli antoi hänelle nelikulmaisen palmikoidun ristin ja Iikka painoi sitä
Yrjön kylkeen sekä alkoi lukea:

      »Otan kyiset kintahani,
      Maanmatoiset vanttuhuni,
      Joilla ruttohon rupean,
      Amputautia tavotan;
      Niin otan kokolta kourat,
      Veren juojalta vekarat,
      Linnulta lihan pitimet,
      Havukalta haarottimet,
      Joilla ma ruton rutistan,
      Pelästytän perkelehen
      Ristittyä rikkomasta,
      Tehtyä teloamasta.
      Vaan jos ei totelle tuosta,
      Vääjänne väheäkänä,
      Otan kourat kontiolta
      Toiset kourat kuollehelta,
      Joilla konnan kouristelen
      Isketän pahan itikan,
      Puskut pilvihin puserran,
      Amputau'it taivahalle.

Sitte hän pitäen ristiä toisella kädellään tulen päällä ja toisella
pikarin sanoi: »Kas niin, Alli, kysykää nyt, mitä minä poltan.»

»Mitä te poltatte tuossa ristissä?»

»Pakotukset, kuumeet poltan. Se on käsi kuivakohon, joka tähän haavan
laitti; haava tää parantukohon, kuume kohta jäähtyköhön, niinpä totta
kuin tään ristin minä nyt tulessa poltan sekä siunaan Maariaisen nimessä
tämän pikarin ja myö tämän juomatilkan.»

Hän viskasi ristin tuleen ja sovitteli pikarin Yrjön huulille.

»No, johan hän juopi; silloin ei elämäkään ole kaukana. Nostakaapas ylös
miestä, että osaa juoda.»

Sotamiehet nostivat sairasta ja hän joi aika kulauksen, silmät ummessa,
mutta repäsi ne samassa auki sanoen:

»Ah! Tultako te minuun kaadatte? Ihan minä nyt kuolen.»

»Väkevää se oli, mitä saitte», sanoi Alli.

»Vahva pitää, eikä tässä ole aikaa kursailla», virkkoi Iikka. »Juokaahan
vielä, ette te tästä kuole.» Ja Yrjö joi.

»Aivanhan koko kieli menee mukaan», sanoi hän väsyneesti.

»Ei sitä suinkaan muuta mene kuin nahka», lohdutteli Iikka. »Juokaa
vielä kerta, niin kestätte kuin mies.»

»En, minä en voi.»

»Mitenkäs sitte voitte vastustaa venäläistä, kun hän tulee, jos nyt näin
vähästä köntistytte? Juokaa, sanon minä.» Ja Yrjö joi taas. »Kas niin,
koettakaa nyt nousta ja astua vähän.

Yrjö nousi ja yritti astua, mutta jalat eivät oikein kannattaneet;
viimein rupesi astunta kuitenkin sujumaan ja hän sanoi vilkkaammin:

»Olihan tuo väkevää, vaan ehkäpä se sentään tekee hyvää. Tuntuu kuin
eläviä käärmeitä lentelisi ruumiissani.» Ja hän vapisi kuin vilutaudin
puistellessa.

»Mitenkä haava on. Pakottaako?»

»Koko sivua repii, mutta olkoon nyt huomiseksi, johan sain tehokasta
lääkettä.» Hän aikoi lähteä, mutta Iikka pidätti häntä sanoen:

»Huomispäivää ei kukaan meistä ole vielä nähnyt. Paras on tehdä tänään,
mikä ehditään. Alli saa hoidella minun pataani. Tulkaa pois tuonne reen
luo, siellä ovat kaikki minun kompeeni.»

Toisia sotamiehiä tuli ja muuan heistä näytti vielä viluisemmalta ja
kuihtuneemmalta kuin muut ja kiirehti niinkuin toisetkin.

»Ettekö itse juo ja vähän lämmittele odotellessanne?» kysyi Alli.

»Ei minulla ole aikaa. Kiulun pitää joutua pian sinne jäälle. Siellä on
moni vielä jäykempänä kuin minä, mutta malttavatpa hekin.» Hän otti
kauhan ja alkoi ammentaa.

»Aivan niin», vastasi tyttö, »tänään me emme saa tuntea nälkää eikä
vilua. Mutta antakaas minun auttaa.» Hän otti kauhan miehen kädestä ja
antoi hänelle pikarillisen lämmintä juomaa. »Juokaa tämä ja viekää
terveisiä sinne jäälle, että me teemme heidän hyväkseen, minkä voimme.»

Sotamies otti pikarin ja joi, kiitti ja meni tiehensä.

»Eipä teilläkään ole ollut hyvät päivät», virkkoi toinen sotamies.
»Kolmatta vuorokautta nyt jo levähtämättä olette työssä.»

»Haudassa saadaan levätä, mutta meillä niinkuin teilläkin on nyt vain
yksi asia mielessä. Nyt meitä kaikkia tarvitaan täällä eikä kukaan saa
väistyä eikä väsyä.»




XXIV.

Sotilasten ilveilyä.


Antero tuli parin ratsumiehen kanssa ja heittäytyi maahan tulen viereen.
Simo tuli toiselta puolen kiuluineen. Nähtyään Anteron sanoi Simo: »Vai
olet sinä taas täällä.»

»Taasko? Mitä se sinuun koskee?»

»Ei minuun enempää kuin muihinkaan. Meidän pitäisikin kaikkien juosta
tiehemme.»

»Sen kaiketi teemmekin vielä ennen iltaa, ja sentähden minä nyt kaikessa
hiljaisuudessa huvittelen. Kuka uskaltaa panna vetoa, että Suomi ei enää
ole Ruotsin omana?» Hän otti arpanappulat taskustaan. »Tulkaapas tänne,
katsotaanpas, miten kauan vielä kestää, ennenkuin venäläinen on maan
herrana. Jos minä saan suuremman numeron, tapahtuu se pian, vaan muuten
kestää vielä kauan.» Hän heitti nappuloita.

»Hillitse kieltäsi!» neuvoi Simo. »Joka sana, jonka puhut, lentää
ilmaan, eikä sinun kätesi koskaan kasva niin pitkäksi, että sen saisit
sieltä takaisin.»

»En minä sitä takaisin tavottelekaan.»

»Ei tuo tuon verran sanominen olekaan koko maailma», virkkoi toinen
ratsumies, Aabel.

»Antero sanoo vain samaa, jota koko maa ajattelee», virkkoi toinen.

Simo katseli ympärilleen. »Jospa joku päälliköistä olisi täällä niin
pääsisitte vielä ennen venäläisten tuloa riippumaan.»

Antero nauroi. »Ensi yö se pahin hirressä on, sanoi varas. Vaan jos suot
meille hyvää, niin kerro kenraalille.»

Aabel hypähti maahan. »Ei sinun tarvitse niin kauaksi mennä, Simo. Kyllä
minä voin yhtä hyvin näytellä kenraalia kuin kuka muu hyvänsä. Tule
tänne selittämään valitustasi, minä olen Armfelt.»

Toinen ratsumies nousi. »Ja minä olen De la Barre.

Molemmat seisoivat rinnan. Antero meni heidän eteensä, mutta sysäsi sivu
mennessään erästä jalkaväen miestä, joka tuli täyttämään kiuluansa.
»Pois tieltä, talonpoika!» tiuskasi hän. »Etkö näe, että herrat pyrkivät
helvettiin?»

Molemmat ratsumiehet kävivät istumaan reen laidalle ja Antero astui
kumartaen heidän eteensä. Aabel, ollen muka Armfelt, alkoi kysellä:

»No, mitäs sinä tahdot?»

»Armollinen herra, minä olen vain köyhä talonpoika enkä ymmärrä
mahtavain teitä. Sentähden minä kaikessa yksinkertaisuudessa kysyn,
miten kauan ne mahtavain markkinat vielä kestävät, eikö maa ole jo
myöty?»

»Ei, näetkös poikaseni, maa ei ole vielä myöty, sillä meillä on vielä
jäljellä 4,500 miestä, jotka hulluudessaan uskovat kuningas Kaarlen
vielä muistavan valtakuntaansa ja palaavan aikanaan. Minä varsin hyvin
tiedän, ett'ei hän siitä huoli hituistakaan, vaan antaa meidän tulla
toimeen, miten itse voimme; mutta meidän pitää antaa itsemme vihollisen
teurastaa joka miehen, sitte laskemme oikein ilolla venäläiset maahan.»

»Ah, armollinen herra, minä en tahtoisi antaa itseäni teurastaa», sanoi
Antero muka kauhistuen.

»Niin, sinä kun et ymmärrä kunniaa; mutta sepä onkin elämää
arvokkaampi.»

»No, sitte minä voin ymmärtää, että me juuri sen jäljestä olemme
juosseet kaikki nämä vuodet.»

»Kylläpä näen, että olet yksinkertainen talonpoika, joka et ymmärrä
asiaa; sentähden minä opetan nyt sinulle, että meillä alussa oli vähän
muutakin, joka kruunupäisenä oli kunniaa korkeammalla, ja se oli
Kaarle-kuningas sekä uskollisuus ja luottamus. Kuninkaalle me hurrasimme
ja menimme kuoleman kitaan, hänen tähtensä me olimme vaiti ja näytimme
iloisilta kun isät ja pojat meiltä vietiin pois taistelemaan vieraasen
maahan ja meidän omat kotimme jätettiin turvattomiksi ja alttiiksi
mahtavalle viholliselle, joka rajan takaa uhkasi. Me olimme kuin
hurskaat lampaat, vaikka meidän rahamme ja leipämmekin vietiin, ja
miksipä emme olisi iloiset? Ruotsalainenhan lupasi apua, jota ei koskaan
tullut, ja kuningas antoi meille huonoimman miehensä neuvojaksi ja
puolustajaksi. Mikä meillä oli hätänä, olihan meillä Lybecker.»

Antero hymyili vilkkaammin. »Ja hän oli reipas mies, joka möi villat
pirulle ja piti itse muun saaliin, ja kun kuningas ja
valtakunnan-neuvosto saivat meidät niin pitkälle ett'ei meillä ole
enempää turvaa kuin karhulla ansassa, niin pysyvät he nyt siivosti
poissa ja antavat venäläisen mielin määrin syödä meitä.»

»Niin, ja ne kyllä syövätkin, mutta näetkös, mitä enemmän me kärvennymme
paistinvartaassa, sitä suuremman kunnian saamme, ja koska nyt kunnia on
ainoa, mitä meillä on jäljellä, niin täytyy meidän pitää siitä kiinni ja
olla kuin sankarit.»

Tyhmän tapaisesti ihmetellen katsahti Antero Armfeltin osaa näyttelevään
ratsumieheen ja vastasi: »Ah, herra, miten ylevämielinen mies te
olettekin, kun voitte nähdä itsenne ja koko maan joutuvan häviöön,
tuntematta vatsan pakotusta, vaikk'ei se ole saanut muuta ravintoa kuin
kunniaa.» Antero kääntyi toisen ratsumiehen puoleen, joka oli olevinaan
De la Barre, ja jatkoi: »Oletteko tekin, herra, yhtä jalomielinen?»

»Miten sitä katsoo», vastasi hän. »Kunnia on hyvä, mutta viisaus vielä
parempi, ja jos viisaus käskee kunnian pistäytymään piiloon, niin pitää
sen totella eikä hypätä esiin ennen sopivaa aikaa.»

»Eikö nyt jo olisi aika päästää viisautta hallitukseen?»

»Minä olen jo kauan sitä vaatinut, mutta minun viisauteni on vielä vähän
heikompi kuin esimieheni kunnia; siksipä olkoon entisellään, kunnes aika
tulee. Missä kaksi on liiaksi, pitää toisen joutua pois tieltä.»

»Kumpaisenko pitää väistyä?»

»Heikomman.»

»Ja kumpiko on heikompi?»

»Joka on vähemmän viisas.»

»No, mitä sitte hyötyy se, joka voittaa?»

»Hän saa kunnian.»

»Eikö meillä sitte ole enää mitään muuta saatavana kuin kunniaa?»

»Miss' on järvi kuivana, siit' on vesi lopussa.»

»Eikä siinä ole apua kiululla ammentamisesta?»

»Ei, ei järvi siitä vähääkään täyty.»

»Entä kalat?»

De la Barren sijainen kohottihe suoremmaksi. »Se riippuu käskijästä; jos
minä siinä virassa olisin, niin antaisin minä heidän hoidella itseään
kuivalla pohjalla, niinkuin paraiten voisivat, mutta minun aseveljeni
tahtoo meitä kantamaan vettä niin kauan, kuin jaksamme. Hän pitää kiinni
kunniasta.»

Antero seisoi hetkisen miettien, vaan virkkoi sitte:

»Sanotaan sen kasvavan hyvin rehottavasti täällä Napuen lakeudella.»

De la Barren sijainen nyykäytti vähän päätään. »Rehottavasti se kasvaa
kuin tappurakuontalo, ja siitä nyt meidän kaikkien pitäisi kehrätä
itsellemme lanka, kyllin vahva, että kestää silmukaksikin vetää, jos
siihen tartumme.»

»Aiotteko tekin kehrätä ja hirttää itsenne, herra?»

»En, poikaseni, minä en ole niin tyhmä. Minä puolustan viisautta; mutta
ken ei yhdy minuun, hänelle minä jätän kunnian, ja jos kunnia ei antaudu
vangiksi, niin mitä minä sille voin.»

»Te tarkotatte, että jos emme antaudu kunnian vangiksi, niin vangitsee
meidät venäläinen.»

De la Barren sijainen hymyili hyvillään. »Kylläpä huomaan, ett'et
olekaan niin tyhmä, kuin näytät.»

»Enpä tiedä», vastasi Antero, »onko se viisautta vaiko tyhmyyttä, mutta
me köyhät talonpojat ajattelemme saaneemme kunniaa jo yllin kyllin, niin
että nyt olisi viisainta jättää maa venäläiselle, sillä hän nyt
kuitenkin on vahvempi, ja sentähden on voitto hänen puolellaan; mutta
ken pitää voitosta kiinni, hänellä on toivoa aina saada jotakin.»

Simo virkkoi lähimmälle kumppanilleen: »Tuo pilkka halkasee sydämeni, en
minä sitä enää jaksa kestää.» Ja hänen kumppaninsa, toinen jalkamies,
vastasi: »Hän lörpöttelee maan myömisestä venäläiselle.»

Simo hypähti Anteron luo ja löi häntä tiuskaisten: »Koira!»

Samalla kertaa löi toinen jalkaväen mies De la Barren sijaista ja ivasi:
»Kellä on suuri suu, hänellä pitää olla myöskin leveä selkä!»

Ilveen aikana oli kokoutunut joukko sekä ratsu-että jalkamiehiä
katselemaan ja heidän välillään alkoi hurja kahakka. Viimein jotkut
ottivat Anteron kiinni ja alkoivat antaa hänelle selkään. Siihen hätään
juoksi toiselta puolen Iikka ja toiselta Elias, mikäli kykeni.

»No, Herra armahda!» vaikeroi Iikka. »Onko hulluus nyt vielä tullut
meidän kaikkien onnettomuuksiemme lisäksi? Mitä mies on tehnyt, kun ette
anna hänen kuolla taistelussa?»

»Pahaa hän on tehnyt», vastasi Simo.

»Häntä rangaistaan syntisistä ajatuksista ja häpeällisistä, puheista»,
täydensi syytöstä toinen jalkaväen mies.

Iikka tunkeutui miesten väliin, huutaen: »Jättäkää tuomio Jumalalle, te
miehet, älkääkä huoliko hänen puheistaan. Hampaathan ne on koiran aseet,
ja ketä kauan on pidetty kuin koiraa, hän viimein oppii puremaan.»

»Niin», sanoi joku jalkaväen mies, »ja sentähden että piru asuu hänessä
jo vanhastaan, pitää hänen nyt kuolla.»

Sotamiehet alkoivat uudestaan pieksää Anteroa, vaan toisia tuli hänelle
avuksi, niin että hän viimein pääsi vapaaksi; ne jotka eivät vielä
olleet käsin tappelussa, koettivat välittää ja sovittaa vihamielisiä
riitelijöitä.

Aabel asettui suojellen Anteron eteen. »Jos jonkun pitää kuolla, niin
kuolkoon joku niistä, jotka ovat saattaneet maan siihen tilaan, jossa se
nyt on. Antero ei ole sanonut muuta, kuin mitä kaikki kansa puhuu koko
maassa, ja jos tahdotte tietää, mitä puhutaan, niin kyllä minä sen sanon
uudestaan. Harmaapartaisista ukoista aina kapalolapsiin asti kaikki
huokailevat: Missä on kuningas? missä on kuningas? Jos hän, rakas
kuninkaamme ei kohta palaa, niin saakaamme ennemmin rauha Venäjän
vallassa kuin ikuisen helvetin kärsiminen Ruotsin kruunun turvissa. Kas
niin, surmatkaa nyt minutkin ja kaikki muut, jotka ovat sanoneet samaa!»

»Koko ratsuväki on paholaisen vallassa», huusi ääni joukosta, »ja vie
meidät kaikki turmioon!»

Elias oli nyt ehtinyt perille; kaikki väistyivät pois tieltä, kun hän
astui väkijoukon keskelle ja sanoi: »Voi tätä päivää ja noita sanoja!
Kyllähän olemme huokailleet ajan kovuutta ja valitelleet pahoja päiviä,
mutta nyt vasta hätä oikein alkaa, kun olemme menettäneet toivonkin ja
rupeamme pettämään uskollisuutta ja lupausta. Ankara on sodan aika,
mutta kenenpä käsi on niin vahva, että hän voisi toimittaa rauhan
maahan, ennenkuin Kaikkivaltias tahtoo? Kuka on niin vahva? Tulkoon hän
esiin ja näyttäköön itsensä! Ei kukaan teistä astu esiin eikä kellään
teistä ole sitä voimaa. Jumala yksin määräilee onnen hetket, hänellä
yksin on myötäkäymisen avaimet; hän yksin ei kadehdi eikä pidä
mielessään pahoja ajatuksia. Mutta minä sanon teille, että jok'ainoa,
joka ei tee hänen tahtonsa mukaan, saa töistänsä palkan. Sitäkö kostoa
te nyt haluatte, koska puhutte sen kuuliaisuuden ja uskollisuuden
pettämisestä, jota olette vannoneet, ja toivotte ystävyyttä sen kanssa,
joka tähän päivään asti on ollut niin meidän kuin myöskin isäimme ja
heidän isäinsä vihollisena?»

»Eipä ennen tule parempia aikoja maahan!» vastasi Aabel.

»Osaatko sinä sitte niin tarkkaan taata, mitä tulee? Osaatko sinä
punnita, mitä onnea on toisella, mitä toisella tiellä? Sitä sinä et
osaa, mutta minä osaan sanoa sinulle ja teille kaikille, että ainoa
voitto hänelle, joka pettää kuningastansa ja maatansa, on sama kirous,
kuin ensimäiset esivanhempamme saivat toteltuaan käärmeen ääntä
paratiisissa. Omantunnon rauha on pakeneva petollisuutta harjottavasta
miehestä ja jättävä hänet alttiiksi kuluttavalle käärmeelle, joka yöt ja
päivät raatelee synnintekijän sydäntä, antamatta hänelle edes sitäkään
lohdutusta, että hänen petoksensa olisi tehnyt tilan paremmaksi muille,
sillä kylmä on rauta pakkasessa, vaan vielä kylmempi vieras valta. Ja
missäkähän arvossa tuo uusi maa meitä pitäisi, jos me petoksella
heittäisimme jäähyväset vanhalle! Minä varotan teitä hänen nimessään,
joka vallitsee elämän ja kuoleman, älkää raskauttako omiatuntojanne
useammilla synneillä, kuin teillä jo on. Älkää sitä tehkö tänä hetkenä,
kun olemme ijankaikkisuuden portteja lähempänä kuin milloinkaan ennen,
nyt kun ei kukaan meistä tiedä, onko meidän joukossamme ketään, jolle ei
hauta jo olisi valmiina.»

Aabel seisoi allapäin ja vastasi epäröiden: »En minä tarkottanut
kuninkaan ja maan pettämistä, minä vain sanoin, että meille käy niin
huonosti että koko maa joutuu häviöön, ell'ei kuningas kohta palaa.»

»Huono lintu olet, kun et jaksa kantaa omia höyheniäsi!» huusi Antero.

»Aina toki parempi sinua.»




XXV.

Armfelt.


»Hiljaa pojat!» kehotti Elias. »Katsokaa, kuka tuolla tulee!» Ja hän
viittasi Armfeltiin päin, joka nyt juuri lähestyi.

Kenraali oli kuullut Eliaksen puheen ja kysyi: »Kelle te puhuitte?
Voitteko taata, että ne sananne olivat tarpeen?»

»Hallitus on kansan peili, ja missä se särkyy, siellä särkyy kaikki
muukin. Tässä puheltiin kavalluksesta.»

Armfelt löi otsaansa. »Kavalluksestako? Onko mahdollista? Täällä, näiden
keskellä? Näiden, joihin minä olen luottanut aivan viimeiseen asti!»

Elias katui ja sanoi rauhottaen: »Voittehan, teidän ylhäisyytenne, tehdä
nyt, niinkuin monesti ennenkin. Monta ajattelematonta sanaa synnyttää
tämä kurjuuden aika.»

»Mutta sen sanan haamukin on liiaksi.» Ja kenraali hyppäsi lähimpään
rekeen, josta alkoi kovalla äänellä puhua:

»Ystävät ja aseveljet! Kuulkaa minua, minä tahdon tänä hetkenä puhua
teille kaikille. Minun luottamukseni teidän miehuuteenne, teidän
kunniantuntoonne ja uskollisuuteenne on ollut niin horjumaton, että minä
ihan epäilemättä olen pitänyt tätä armejaa urhoollisimpana ja
uskollisimpana maamme puolustajana, kuin Suomi olisi koskaan voinut
mistään löytää. Minä olen katsonut suurimmaksi kunniakseni, että olen
saanut olla teidän johtajananne, ja vaikka koko maailma olisi sanonut,
että teidän joukossanne on edes yksi ainoakaan, joka kieltäytyisi
seisomasta kuin mies viimeiseen asti, niin minä olisin vannonut sitä
häjyksi valheeksi. Mutta nyt puhutaan meidän omassa keskuudessamme
sanoja, jotka viittaavat sinne päin, että minä olisinkin ehkä ollut
väärässä. Tässä on lausuttu helvetistä tullut sana: kavallus! Mitä pitää
minun siitä sanoa? Mitä?»

»Vastatkaa itse puolestanne», sanoi Elias, »te jotka aloitte.»

Simo osotti Anteroa. »Tuohan se pani arpaa nappuloilla, miten kauan
vielä kestää, ennenkuin venäläiset omistavat Suomen.»

»Vai sinä, Antero! Senkö näköinen se kavaltaja on?» kysyi kenraali
suruisesti tarkastellen syytettyä.

»Ei häneen ole luottamista!» huusi moni ääni.

»Sotakumppanit!» jatkoi Armfelt. »Se mies, joka nyt teidän
päällikkönänne puhuu teille, ei ole aina ollut kenraali. Olen minäkin
tavallisena sotamiehenä seisonut rivissä ja kantanut muskettia;
sentähden tiedän minä yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä teistä, ett'ei kukaan
rehellinen sotilas, ei häivinkään, tahdo palvella yhdessä sen kanssa,
jonka sotilaskunniasta ei olla oikein varmat. Paljas epäluulokin ja
epätietoisuus riittää tuottamaan häpeää ja kunnian menetystä koko
joukolle. Minä pyydän siis kaikkia teitä, jotka olette tässä läsnä,
yhdessä minun kanssani tutkimaan tätä asiaa ja tuomitsemaan nyt heti
paikalla.»

»Antero», alkoi Simo, »sinä tiedät itse, mistä me sinua syytämme,
puolusta itseäsi, jos taidat.»

Antero astui rohkeasti lähemmäksi. »Älkää pitäkö puheita!» sanoi hän
hurjasti. »Ampukaa minut, niin onpahan yhtä huimapäätä vähempi
maailmassa. Vielä minulla on jäljellä yksi, joka minua siunaa. Minä en
pelkää!»

»Mitä olet tehnyt ja sanonut? Vastaa minulle rehellisesti!» pyysi
Armfelt.

»Minä mietiskelin kauankohan kestää vielä, ennenkuin venäläinen saa
meidät.»

»Tiedätkö sinä siis, että hän meidät saa? Aiotko sinä auttaa häntä?»

»Minä sanoin, että hän voittaa meidät sentähden, että herroilla ei ole
enää siunausta eikä menestystä kanssansa.»

»Sinäkö sitä siunausta sitte annat, koska sen tiedät?»

»Minä sanoin myöskin», jatkoi Antero, »että kenraali Armfelt pitää
kiinni kunniasta ja kenraali De la Barre viisaudesta.»

»Niinpä tunnet meitä kylliksi sen verran, että tiedät, että me emme
kumpikaan voi pitää kiinni molemmista. Entä sitte?»

»Ei minulla ole mitään muuta sanottavaa.»

Armfelt kääntyi toisten puoleen. »Siinäkö on koko syytös?»

Muuan sotamies vastasi: »Hän pilkkaa kuningasta ja päällikköjä ja
puhelee maan myömisestä viholliselle.»

»Hm», sanoi kenraali, »vai olet sinä semmoinen mies. No, pojat, minkä
tuomion me lausumme sellaisesta miehestä?»

Sotamiehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Viimein lausui joku: »Jos me
varmaan tietäisimme hänen tarkottavan totta sanoillaan, niin
tuomitsisimme hänet kuolemaan, vaan koska kukaan ei tahdo uskoa miehestä
niin pahaa, kuin hänen sanansa osottavat, niin eläköön hän, vaan
jalkaväki ei enää tahdo, että hän saisi pitää sen univormua. Ehkä hän
kelpaa hevosväkeen.»

»Mitä meidän tarvitsee olla huonommat», huusivat ratsumiehet toiselta
taholta. »Emme mekään ota vastaan Anteroa.»

»Siis kumppanien hylkäämä ja tämmöisenä päivänä!» sanoi Armfelt
hitaasti. »Antero, sinä entinen asekumppani, nyt on musta tahra
nimessäsi, ja omat kumppanisi ovat pyhkineet sinut pois luettelosta. Se
on pahempi kuin kuolema. Kukapa olisi sitä luullut? No niin, te tiedätte
että minun päiväkäskyni 20 päivältä syyskuuta 1713 on ehkä ankarampi
kuin mikään sota-artikkeli; se tuomitsee säälimättä jokaisen, joka
rikkoo; vaan tänään minä tahtoisin ennemmin vapauttaa kuin tuomita,
sillä lähestyvä taistelu on juhlahetki, josta vielä monen sadan vuoden
kuluttuakin puhutaan. Mitäs arvelette, pojat, jospa jättäisimme tuomion
ja antaisimme Anteron marssia taisteluun pohjalaisten kunniarikkaassa,
paljon kokeneessa univormussa ja näyttää katuvansa ajattelemattomia
sanojaan sekä voittaa takaisin, mitä oli nyt juuri kadottamaisillaan?»

Taaskin neuvottelivat sotamiehet ja lausuivat viimein päätöksen:
»Parempi on vapauttaa kuin tuomita; hän tulkoon meidän kanssamme, jos
hän lupaa parantua.»

»Lupaatko kumppaneillesi elää ja kuolla kunnialla?» kysyi Armfelt.

»Mitäpä minun kunniastani!» vastasi Antero heittäytyen hangelle, jossa
hän itki kovasti ja katkerasti.

»Nouse pois, Antero! Lupaa taistella meidän kanssamme uskollisesti ja
rehellisesti, niinkuin tähänkin asti. Annapas minulle kättä.»

»Minun käteni on teille liian halpa!»

»Sotamiehen käsi, joka on rehellisesti suorittanut tehtävänsä, on yhtä
hyvä kuin kenraalinkin. Anna nyt minulle kättä pantiksi, että kadut ja
parannut.»

Antero ojensi melkein lapsellisesti pakkasesta punottavan kätensä ja
kumartuen sitä tarkastelemaan sanoi: »Näettekö, se on aivan musta. Minua
palelee niin hirveästi.»

Armfelt tempasi auki nuttunsa ja veti sieltä esiin pitkän villahuivin.
»Kas tässä! Enempää minulla ei ole antaa. Jos tahdotte katsoa, ei teidän
päällikkönnekään nutun alla ole parempia varustuksia eikä enempää kuin
teilläkään. Eivätkä nuo saappaatkaan ole paremmat. Tästä irtosi pohja
eilen, mutta nyt ei kukaan jouda paikkaamaan; minä vain käärin riepua
jalkaani.»

Antero seisoi kahdella päällä, huivi kädessä, ja katsoi kenraalia.
»Kääri vain se ympärillesi muistoksi Kaarle Kustaa Armfeltilta.
Mielelläni minä lahjottaisin teille kaikille jotakin tämän hetken
muistoksi, kun ehkä viimeisen kerran näin keskustelemme; mutta minulla
ei ole enää muuta jäljellä kuin lämmin sykkivä sydämeni, joka on
viimeiseen asti tekevä työtänsä Suomen ja sen kansan hyväksi. Siitä
sydämestä minä nyt otan muutamia sanoja ja kiitän teitä kaikista niistä
vuosista, jotka olemme eläneet yksissä taisteluissa ja vaaroissa saman
lipun ympärillä. Me olemme tänä aikana oppineet kunnioittamaan ja
pitämään toinen toistamme urhoollisina, rehellisinä miehinä. Me olemme
kokeneet paljon, mutta saavathan muutkin kokea, vaikk'eivät saa niinkuin
me kärsiä ja taistella suuren, pyhän asian puolesta; se on meidän
kuolematon kunniamme. Elämän suuri pääasia ei ole, miten helposti on
päästy kaikesta, vaan mitä varten on eletty ja miten uskollisesti on
pyritty tarkotuksien perille. Uskollisuutta, pojat! Uskollisuutta niin
vähissä kuin suurissakin asioissa. Eläköön kuningas!»

»Eläköön!» huusivat sotamiehet vastaukseksi.

»Eläköön Armfelt!» virkkoi Antero, juosten innoissaan esiin ja samassa
tunkeutuivat kaikki kenraalin ympärille, ja riemun kaikuessa kohosi hän
heidän käsissänsä ylös ilmaan.

De la Barre lähestyi ja katseli kummastellen tuota outoa näytelmää.
Muutamia värähdyksiä näkyi hänen kasvoissansa, voimatta kuitenkaan tehdä
niitä elävämmäksi; ne pysyivät synkkinä, ainoastaan silmänräpäyksen
ajaksi kalveten.

Sotamiehet huomasivat De la Barren tulon ja Aabel kysyi lähinnä
seisovilta: »Emmekö hurraa myöskin De la Barrelle?»

»Se on teidän asianne», vastasi Simo. »Jalkaväellä ei ole mitään
tekemistä sen miehen kanssa.»

»Olihan ratsuväkeäkin hurraamassa Armfeltille.»

»Entä sitte», virkkoi Simo, »kuningas kyllä tunnetaan kypärästään, ja
osaatpa sinä itsekin erottaa heidät.»

Kenraalit ehtivät jo ohitse ja hurraaminen jäi sikseen.

»Mitä se melu merkitsi?» kysyi De la Barre.

»Se koski kavallusta, mutta toivoakseni oli kaikki vain pelkkää
väärinkäsitystä.»

»Kavallustako!» ihmetteli De la Barre. »No niin, sepä toden totta
olisikin luonnollinen päätös tästä kaikesta, eikä mikään äkkiarvaamaton
ilmiö. Mielettömyys teidän ajatustanne ohjasi, kun vastoin kaikkien
muiden neuvoa päätitte taistella tässä.»

Armfelt pysähtyi. »Haluaisitteko te yhä vielä Ilmajoen metsiin ja
olisiko meidän ollut parempi taistella siellä?»

»Tietysti», vastasi De la Barre. »Siellä olisimme voineet tiheillä
saarroksilla suojella itseämme. Täällä on kaikki avoinna, ja kun meillä
on niin vähäinen voima vihollisen 20,000:tä vastaan, on tähän
pysähtyminen hulluutta ja varma kuolema. Parempi metsääkin olisi vielä
ollut Vöyrin solake.»

»Minulla on aivan päinvastainen vakuutus, sillä metsän hakkuu olisi
enemmän vahingottanut ja väsyttänyt meitä itseämme kuin vihollista, kun,
Jumala paratkoon! emme kuitenkaan ole kyllin voimakkaat saarroksia
puolustamaan. Solakkeita on talvisaikaan yhtä vähän Vöyrissä kuin
muuallakaan koko maassa, sillä kaikkihan nyt on tasaista ja tiet yhtä
huonot kaikkialla. Vahvempi vihollinen ei kuitenkaan pidä lukua tiestä,
vaan kulkee, mistä mielensä tekee, ja se pitää heikomman ottaa
huomioonsa. Tuskin on meillä koko tällä puolella maata kolmeakaan
luotettavaa solaketta, varsinkaan nyt, kun vihollinen on näyttänyt
kykenevänsä kuljettamaan kokonaisia rykmenttejä järvien yli, niin että
hän milloin hyvänsä voi piirittää meidät.»

»Tuohon», intti De la Barre, »minä en yhdy ollenkaan; vaan jos
todellakin on niinkuin sanotte, olisi meidän vielä kerran pitänyt
peräytyä ja odottaa kevättä, sillä jos mikään on raskasta, niin ainakin
on tuo tahallaan meneminen teurastuspenkille tämän vähäisen voiman
kanssa, jonka rohkeus ja kestävyys kärsimisissä kyllä on aivan
verraton.»

Armfelt hymyili suruisesti ja sanoi: »Selvään kuuluu vieras noista
sanoista, sillä ainoastaan se, joka ei koko sydämestään ole kärsinyt
tämän maan kanssa, jaksaa ajatella, ett'eivät ne kärsimykset nytkään
loppuisi. Hänen silmänsä ei näe, mikä kiihkeä halu elää joka sydämessä
kuolettaa viimeinkin epävarmuus, joka jo kauan on rammannut jäseniemme
viimeistä voimaa ja kiskonut sydämestämme viimeisenkin toivon. Me olemme
jo kylliksi odotelleet ja peräytyneet, nyt seisomme tässä ja voitamme
taikka kuolemme.»

»Te puhutte mahtivallan kieltä ja vaaditte kuuliaisuutta.»

»Minun ääneni on kansan ääni, minä tahdon samaa kuin se.» Armfelt otti
taskustaan kirjeen ja avasi sen. »Tässä on sitä paitsi kuninkaan
viimeinen ilmotus, jossa hän pyytää minua olemaan millään ehdolla
väistymättä, vaan kestämään ja taistelemaan viimeiseen mieheen.»

De la Barre vastasi halveksivalla äänellä: »Hyvähän on olla herrana, kun
jumaloidaan ja totellaan kuin kuningasta. Missä te astutte, siinä toivo
vilkastuu ja siinä kasvaa rohkeus ja puolikuihtunut voima jälleen elpyy
sekä nuorukaisissa että miehissä, ja luottamus teihin saa jokaisen
luottamaan itseensäkin ja tulevaan aikaan.»

Armfelt katsahti iloisesti ylös sanoessaan: »Eihän se ole muuta kuin
että kansa tuntee minua kohtaan samaa kuin minä heitä kohtaan. Yhdeksän
vuoden ikäisenä poikana tulin minä tänne kotiseudustani Nevan tuolta
puolen, isättömänä ja ilman muuta rikkautta kuin kaksi tyhjää kättä.
Täällä minä sain leipää ja palkkaa», kertoi hän hymyillen, »sainpa
hevosenkin ja ennen kaikkea luottamuksen omaan itseeni. Sitte minulle
elämä opetti kaikenlaista vieraassa maassa, mutta jos luen kaikki
yhteen, niin on se ennen kaikkea opettanut minut rakastamaan
velvollisuutta ja tätä kansaa, joka pitää velvollisuutta korkeimpana
kaikesta.»

»Tehkää, miten tahdotte, mutta vastatkaa myöskin seurauksista», vastasi
De la Barre tylysti.

Kenraalit saapuivat sen tulen luo, jossa Iikka keitti ja puuhasi. »Onko
teillä kylläksi tarpeita haavotettuja varten, kun tarvitaan», kysyi
Armfelt.

»Kyllä minä paikkailen ja sitelen, jos te vain säilytätte meidän
paikkamme», vastasi vaimovanhus luottavasti.

»Onko teillä kylliksi siteitä kaikille, jotka verta vuotavina tulevat
taistelusta?» kysyi Armfelt vielä.

»Eipä juuri liiaksi, mutta ei puutettakaan. Palttina loppui, mutta tässä
on revittyä tuohta, pehmeätä kuin silkki. Tappuroita ja heiniä on
myöskin sekä tervaa lisäksi, joka on kaikkein parasta. Jos Jumala suo
meille elämää ja voiton, niin tulemme kyllä toimeen sillä, mitä meillä
on.»

»Tiedättehän, mitä sankarimme kärsivät ja kestävät ja minä myöskin. Me
tiedämme molemmat, ett'eivät he lellittele vaaraa; me tiedämme, minkä
arvoiset he ovat taistelussa, ja sentähden minä luulen sen onnistuvan;
sillä meillä on oikea asia ja sitä Jumala auttaa.»

Iikka katsahti synkän näköisenä ylhäiseen herraan. »Jumala on kyllä
teidän kanssanne, herra kenraali, sillä te olette oikeudentuntoinen
mies; mutta olihan Jumala paratiisissakin, vaan kuitenkin pääsi sinne
käärme. Sen ne opettivat minulle nuoruudessani.»

Armfelt katsoi häntä kummastellen. »Tahdotteko ennustaa meille pahaa?»

Vaimovanhus nyykytti päätään paljon sanovasti ja vastasi: »Onni on
uskotun, sentähden sen onnettomuus voittaa; mutta uskottomuus voi
välistä olla onnellisempi kuin uskollisuus, sentähden minä en luotakaan
onneen enkä myöskään usko, että siihen aina kannattaa luottaa sen, joka
pelastaa itselleen onnen ainiaaksi.»

Armfelt kääntyi De la Barren puoleen. »Olikohan tuossa varotus? Mitä hän
oikeastaan tarkotti?»

De la Barre nykäytti halveksivasti olkapäitään. »Minä en ymmärrä
suomalaista, minusta hän on liian umpimielinen. Minun
ranskalais-puolalainen vereni on liian lämmin, mieltyäkseen tämän maan
kylmään ja kuivakiskoiseen äänilajiin.»

Armfelt jatkoi keskusteluaan Iikan kanssa. »Kuinka te muuten jaksatte
täällä? Tämähän on jo kolmas yö.»

Iikka sulloi pataan vehreän olkilyhteen ja ammensi siihen enemmän lunta.
»Vähäpä minusta, joka toimiskelen täällä lämminten tulien luona», sanoi
hän, »huonommin ne voivat tuolla alhaalla jäällä.»

De la Barre kumartui tirkistelemään pataan. »Mitä tuo on? Keitetäänkö
sitä hevosväen hevosille?»

»Siitä tulee viiniä niille, jotka lähtevät kuolemaan.»

»Viiniä hevosilleko?» kysyi De la Barre.

»Ei, herra, vaan niille jotka puolustavat maata ja teitä tänään. Mutta
missä hätä pitelee kiinni tuopinkorvasta, siinä humala ja hunaja eivät
kuohu yli laitojen. Paremman puutteessa on tämä kuitenkin kyllin hyvää,
varsinkin näissä padoissa. Niissä on mehua katajanmarjoista, ja kun
rauhallisissa asunnoissa on kyllin aikaa laittaa niistä juomaa, vähän
jauhoja sekaan pannen, niin kelpaa se hääpitoihinkin; mutta tässä on
kiire ja hätä, sentähden on se katkeraa ja heikkoa, mutta kuitenkin
lämmittävää ja parempaa kuin paljas vesi.»

De la Barre osotti pataan, jonka vieressä he seisoivat. »Vaan entä tuo?
Ovathan ne vehreitä olkia keskellä talvea. Eikö niitä keitetä
hevosille?»

»Jos Jumala suo meidän elää huomispäivään, niin hevoset saavat sen
keitetyn rehun, mutta ei ennen. Se on menneenkesäisten ohrapeltojen
vihanta laiho. Ihmiset leikkasivat peltonsa, ennenkuin laiho pääsi
tähkälle, sillä jos se kerran ehti valmistua, niin tiedettiin, että sen
olisi kruunu ottanut, ell'ei sota ehtinyt sitä jo ennemmin hävittää.
Sentähden he kätkivät oljet talveksi, keittääkseen niistä hädän hetkinä
edes vähän voimaa. Sitä voimaa ei juuri kannata kehua, mutta täydestä se
saa kelvata, varsinkin lapsille, kun taloista maito loppuu. Mutta kaikki
mitä oli koottu ja säästetty monen peninkulman alalla, on nyt tässä.
Äidit ovat riistäneet viimeisenkin aarteensa lapsiltaan, estääkseen edes
muutaman päivän meidän sankarejamme kuolemasta nälkään ja paleltumasta.»

»Mitä heillä sitte itsellään on?»

»Ei mitään! Mutta isänmaa ennen kaikkea.»

»Entä jos he kuolevat nälkään meidän taistellessamme?»

»Niin kuolevat he onnettomuudesta, mutta vapaiden kuoleman. Ennen hauta
Suomessa kuin orjuus vihollismaassa. Sentähden myöskin jok'ainoa panee
viimeisen voimansa miekan kärkeen huomenna.»

De la Barre katsoi ihmetellen vaimovanhusta ja sanoi sitte Armfeltille:
»Kummallinen maa ja kansa, jossa kaikki toisella kädellä työntää minua
pois ja toisella kuitenkin pitää kiinni.» Ja Iikan puoleen kääntyen
jatkoi hän: »Kun miehet kukistuvat, vetävät he kanssansa myöskin vaimot
ja lapset kurjuuteen. Sotamiehen ei pitäisi saada kaikkea.»

Iikka oli vaiti, niinkuin ne sanat eivät olisikaan koskeneet häneen. Hän
kaatoi pullosta viinaa pikariin ja tarjosi Armfeltille. »Ensimäisten
pitää saaman parasta.»

Armfelt taputti vaimoa ystävällisesti olkapäähän. »Kiitoksia, minä juon
pikarin teidän kanssanne, mutta en siitä pullosta; sen säästämme
haavotetuille. Täyttäkää pikari meille kummallekin padasta!»

Iikka kaatoi viinan takaisin pulloon, täytti pikarin padasta ja antoi
sen Armfeltille, joka juodessaan sanoi:

»Kiitos uskollisesta kumppanuudesta, Iikka! Jos Jumala suo meille
voiton, niin kutsun teidät juomaan minun kanssani pikarin vihollisen
viiniä, vaan jos joudumme tappiolle, niin emme ehkä enää koskaan näe
toinen toistamme.»

Iikka nyykäytti myöntävästi päätään. »Kyllä mies tietää, missä on
syntynyt, tietääpä myöskin, missä on elänyt, vaan missä kunkin hauta on,
sitä ei kukaan tiedä. Jumala suojelkoon teitä, jalo herra!» Hän joi.

»Ettekö tarjoa pikaria myöskin De la Barrelle, urhoolliselle
kenraalille, joka on niin kauan yhdessä meidän kanssamme nauttinut
kaikkia iloja ja suruja?» kysyi Armfelt.

»Jos käskette, herra kenraali.»

Armfelt huomasi hänen kylmyytensä, vaan jatkoi: »Ystävyyden pikari on
ystävällisesti tarjottava ja ystävyydellä otettava vastaan; ei sitä
päällikkö voi käskeä.»

Iikka huuhtoi Armfeltin pikarin ja alkoi sitä täyttää, samalla puhuen
vastaukseksi: »Perin harvoin päälliköt antavat ystävyyttä kuormastossa
olijoille niinkuin minulle. Te olette kaikille yhtäläinen, jalo herra,
mutta sentähden ei olekaan toista teidän vertaistanne.»

Hän ojensi pikarin De la Barrelle. »Tahdotteko, kenraali, juoda
voittomme onneksi ja siksi menestykseksi, jota toivomme?»

Mutta De la Barre viittasi eittävästi. »Säästäkää niille, jotka ovat
paleltumaisillaan tuolla jäällä. Kyllä sittekin ehdimme juoda voittomme
kunniaksi, kun sen ensin saavutamme.»

Monta suksimiestä tulla, syöksähti esiin huutaen: »Venäläinen jalkaväki
on lähtenyt Ilmajoelta liikkeelle tänne päin. Galitsin itse johtaa, ja
kohta he jo ovat täällä.»




XXVI.

Napuen taistelu.


Armfeltin kasvot hiukan kalpenivat, hän huoahti syvään ja sanoi: »Hyvä,
että tulevat! Jo onkin saatu kylliksi odottaa. Pärisköön rumpu! Kootkaa
kaikki rukoukseen! Se on ehkä viimeinen hyvinkin monelle. Missä
hevoseni?» Hän kääntyi De la Barreen päin, joka jo kiiruhti pois.
»Kuulkaas, De la Barre, veljeni! Sananen vielä ennenkuin eroamme.»

De la Barre palasi Armfeltin luo ja hän jatkoi: »Mitä hyvänsä lienee
mielessäsi piillyt minua vastaan, syystä tai syyttä, niin anna nyt
minulle kättä sovinnossa, veljellisesti; kas tässä on minun käteni.»

De la Barre ojensi vaiti kätensä, mutta Armfelt ei tyytynyt sen
puristukseen, vaan sanoi: »Miten kylmästi sinä kättä annat. Ennustaako
se tien nyt loppuvan, jota olemme niin kauan yhdessä astuneet?»

De la Barre vastasi kylmäkiskoisesti: »Pitääkö nyt tyhmäin etuluulojen
saada vallita miestä, joka johtaa tuhansia ja jota sekä ylhäiset että
alhaiset alinomaa ylistelevät sotajoukkomme ensimäiseksi mieheksi?»

»Jää hyvästi!» sanoi Armfelt. »Ota vastaan tässä viimeiset sanani!
Tulkoon kohtalomme millaiseksi hyvänsä, niin minä en koskaan, en hädässä
enkä ilossa, unhota, että sinä olit aseveljeni.»

Liikutuksen tunne värähti De la Barren kasvoissa ja hän ojensi vielä
kerran kätensä Armfeltille. »Te jätätte rehellisen nimen perinnöksi
jälkeläisillenne», sanoi hän.

»Armfelt-suvun vaakunakilpi ei koskaan tahraudu», vastasi hän ylevästi.

De la Barre hymyili epäilevästi. »Tulevaisuus ei näyttele mitään ennen
aikojaan. Puhukaa te vain omasta puolestanne.»

Armfelt aikoi niitä sanoja vielä vastustaa, mutta De la Barre viittasi
jäähyväisensä ja riensi pois.

Ylipäällikkö kääntyi sotamiesten puoleen. »Kuulkaa, miehet,
tunnussanamme on tänään: Jumalan avulla!» Ja hän hypähti ratsunsa
selkään ja katosi näkyvistä.

Yö ja aamu olivat kuluneet, päivä alkoi pilvisenä; taivasta verhosivat
raskaat, lyijyharmaat pilvet. Tuuli kiihtyi, kova tuisku alkoi. Tuskin
kykeni erottamaan kättänsä silmäin edestä, ja pakkanen puristeli vielä
tuntuvammin kuin edellisinä päivinä. Mutta nyt näyttivät väsyneet ja
köntistyneet sotamiehet yht'äkkiä virkistyvän eikä sitä ollenkaan
tuntevan. Niin oli, kuin tyttö oli tulen luona sanonut: nyt oli vain
yksi asia ja nyt kaikkia ja jok'ainoata tarvittiin.

Rummut pärisivät kehottavasti, mutta vaikenivat taas; sen sijaan kuului
virren veisuu, kaikki päät paljastuivat ja miehet sitte kumartuivat
aseitansa vasten lyhyeen rukoukseen.

Se tuskin ehti loppua, kun jo uusia suksimiehiä syöksähti sanaa tuomaan.
Lumi tuprusi heidän ympärillään ja he jo kaukaa huusivat: »Nyt ne
tulevat kuin synkät pilvet, kymmentuhansia, kanuunat jyrisevät! Tuo tuli
joka leimuaa takanamme, nousee Turpalasta! Sen venäläiset sytyttivät!»

Korkealle leiskuivat liekit palavasta kylästä, ja nyt sytyttivät
suomalaiset itse Napuen, niin että liekit tuulessa levisivät huimalla
vauhdilla. Pelloilla palavien talojen vieressä oli nyt taisteltava.
Musiikkia kuului etempää ja sitte pari kanuunan laukausta. Viholliset
tulivat pikamarssissa. Jalkaväen ensi linja marssi pitkin jäätä Napuen
kylää kohti ja nousi pohjoisrannalle suomalaisten vasenta siipeä
vastaan. Kohtapa jo ajoi ratsuväkikin metsästä. Palavista kylistä
nouseva kuumuus oli lisännyt tuulen vauhtia; myrskyksi kasvaen ajoi se
lunta ja savua vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin voivat
edes raottaakaan silmäluomiaan. Taistelu tuli kuitenkin tulisemmaksi
kuin missään ennen.

Heti kun ensimäiset kanuunain jymäykset kuuluivat, kantoivat muutamat
sotilaat yhtä haavottunutta rekien luo, jossa naiset olivat valmiina
ottamaan vastaan. »Pitäkää varanne! Tässä on alku, ja se on paha merkki
enteeksi.»

Iikka kumartui haavoitettua tarkastelemaan. Hän oli kuollut ja
vaimovanhus päivitteli: »Hän on piispan aatelis-ratsupoika! Pitikö hänen
nyt ensinnä kaikista kaatua!»

»Niin», sanoi eräs kantajista. »Juuri hänen haavastaan onnettomuus
huutaa meille pahaa ennettä, sillä hän ei kaatunut vihollisten
hyökätessä, vaan meidän omasta leiristämme lentänyt kuula hänet
surmasi.»

Iikka hämmästyi. »Niinkö todella?»

»Yhtä totta se on, kuin että hän tuossa makaa. Hän oli etuvartijana, kun
venäläisen ratsuväen ensi osasto syöksähti esiin ja silloin jymähtivät
meidän rautakanuunamme esikunnan majan vieressä, mutta ensimmäinen kuula
ei ylettynyt viholliseen asti, vaan lensi suoraa päätä häneen, joka
tuossa makaa.»

Syvään huoahten levitti Iikka ratsupojan päälle vanhan hevosloimen ja
sanoi: »Hän on kuoleman oma, ja jos hän merkitsee taistelun päätöstä,
niin olemme kaikki hukassa.»

»Vaiti pahan onnen korppi!» tiuskasi toinen sotamies. Älä ennusta pahaa
ennen aikojaan, tai muuten minä kiskon kielen kurkustasi, ennenkuin se
ehtii laimentaa ja himmentää katseet, jotka nyt pyrkivät voittoon.» Hän
katsoi Iikan suruista muotoa ja jatkoi: »Joko te synkistytte, no antakaa
anteeksi ja unhottakaa, mitä sanoin; mutta älkää puhuko semmoista. Kas
tässä käteni, ollaan sovinnossa ja jääkää hyvästi.»

Sotamiehet riensivät pois taisteluun, joka kiihtyi tulisemmaksi joka
hetki. Venäläinen voima oli mahtavan suuri, mutta kuitenkin työnnettiin
se takaperin ja voitto näytti kallistuvan suomalaisten puolelle. He
ponnistivat joka mies tänään kaikki voimansa, mutta monipa heistä
myöskin kalpeni ainiaaksi. Niiden joukossa oli Israel Peldan. Hän
taisteli pienen osaston johtajana, mutta haavottui ja kaatui. Hänen
miehensä syöksivät ohitse ajamaan pakenevaa vihollista takaa, mutta
kaatunut johtaja viimeisiä hengähdyksiään huoaten kielsi sanoen:

»Ei sinnepäin, pojat, pysykää hyvästi koossa ja pohjoista kohti suoraan
keskelle taistelua! Meidän miehemme voittavat mutta tarvitsevat apua.
Minä en tule kanssanne. Jääkää hyvästi sotakumppanit! Menkää te
voittoon, minä lähden kuolemaan.»

Eräs sotamies kumartui hänen puoleensa sanoen: »Emmekö saa viedä teitä
rekien luo, ehkäpä elämä vielä palaa?»

Mutta Peldan viittasi kiirehtien. »Vähäpä minusta lukua. Nyt jo kuolen.
Ei, nostakaa minua, tuolta kuuluu voittoriemu.» Hän pyöritti hattuaan.
»Hei Armfelt! Eläköön Suomi!»

Sankari ei jaksanut enää, hän putosi maahan ja kuoli nuoruutensa
keväässä, ja uusia miesjoukkoja syöksyi hänen ylitsensä.

Suomalaisten vasenta siipeä ahdistettiin kovasti jo taistelun alussa,
mutta se piti urhoollisesti puoliansa ja sai viimein apua. Oikea siipi,
johon vihollinen ei ollut koskenut, komennettiin jään yli tulisimpaan
kahakkaan, ja sitte venäläiset lyötiin kaksi kertaa takaisin ja heidän
omat kanuunansa käännettiin heitä vastaan. Ne olivat jo kuitenkin
naulatut ja sentähden kelpaamattomat.

Suomalaisjoukko juoksi Fieandtin johdolla ja huusi riemuiten mennessään:
»Eespäin, eespäin! Tänään on voitto meidän!»

Kapteeni Sising tuli heitä vastaan toiselta taholta vastaten: »Seis,
seis Herran tähden! Missä on ratsuväki? Meidän selkäämme hyökätään
pohjoisesta päin!»

Mutta toisaalta huudettiin: »Päinvastoin etelästä! Missä on De la
Barre?»

»Missä hän on? missä?» kuului joka taholta.

Stjernstedt riensi vasemmalta puolelta huutaen: »Herran tähden
keskukseen, heti paikalla, sieltä pitää torjua ne, jotka ryntäävät
etelästä päin! Jalkaväkeä ahdistetaan joka taholta, sillä De la Barre on
kavalasti paennut ja hänen kanssaan on hänen väkensä pettänyt meidät.»

»Onko ratsuväki paennut?» kysyttiin joka taholta hätäillen.

»On», vastasi Flemming hengästyksissään, »kaikki paitsi turkulaiset.
Aksel Bure ja majuri Freudenfelt kaatuivat juuri nyt.»

Miehiä kaatui yhä enemmän molemmilla puolilla, suomalaisten päällikköjen
rivi harveni harvenemistaan, ja viimein täytyi aliupseerin johtaa kolmea
rykmenttiä. Häiriö eneni ja väki riensi eri tahoille. Viimein näkyivät
suomalaiset hajallaan pakenevan ja huuto kuului: »Kaikki on hukassa!
Mahtavampi voima voittaa, kavallus antoi meidät sen käsiin.»

Miihkali taisteli lippu kädessä ja sotamiehet seurasivat häntä.
Pienoinen joukko harveni yhä enemmän ja yhä enempi vihollisia tunkeutui
sen kimppuun.

Silloin ilmestyi siihen Armfelt: »Vartioikaa hyvästi lippua!»

Miihkali katsahti sinnepäin ja näki kenraalin miekka kädessä yksin
taistelevan monia kymmeniä vastaan; hän näytti olevan hukassa.
»Pelastakaa kenraali!» huusi Miihkali ja lähetti kumppanit pois
luotansa.

Venäläiset ahdistivat, mutta suomalaiset seisoivat jäykkinä, ja vielä
kerran hymyili onni heille, mutta ylt'ympäri piiritettyinä kukistuivat
he viimein mahtavan voiman alle ja taistelu oli päättynyt tappioon.

Pimeys, lumipyry ja savu kietoivat kaikki tyyni läpinäkymättömään
verhoon, peittäen niinhyvin toisten kuolintaistelun ja epätoivon kuin
toisten pauhuisen riemunkin.

Heti kun meteli vähän tyyntyi, näkyi ruhtinas Galitsin yksinään
ratsastelevan ja katselevan veristä taistelutannerta. Upseeri lähestyi
ja ruhtinas sanoi hänelle: »Tässä makaa monta jaloa ja urhoollista
sankaria, jotka ansaitsevat kunnioitusta; he täyttivät velvollisuutensa
kuin miehet.»

»He taistelivat hurjasti, mutta meillepä se kuitenkin voitto jäi»,
vastasi upseeri voitonriemussaan.

»Mutta se on minulle vieläkin oikea arvotus», jatkoi ruhtinas, »sillä
kaikki näytti jo niin pahalta meidän miehillemme, ja minä olin jo ihan
valmis peräytymään. Meidän vasen siipemme ajettiin pakoon ja voitto oli
jo aivan livahtamaisillaan suomalaisille, mutta silloin petti De la
Barre paeten ratsumiehineen ja vieden voiton kanssansa.»

»Minkähän tähden hän lienee niin tehnyt?» ihmetteli upseeri.

»Jos hän olisi vain pysynyt levollisena ja poltellut rauhassa piippunsa
loppuun, niin olisimme me joutuneet tappiolle», vastasi ruhtinas ja
katseli kaatuneita, joita makasi mykkinä ja kalpeina niin pitkälle kuin
silmä kantoi. Monenlaisia tunteita liikkui hänen rinnassaan ja viimein
hän sanoi vakavasti:

»Levätkööt rauhassa kaikki, jotka tässä makaavat! Heiltä ovat vaivat
loppuneet ja päivän työ. Meidän on voitto, mutta kunniasta annamme
mielellämme osan Suomen sankareille, joiden maine ei kuole.»




XXVII.

Sissien linna.


Talvi, kevät ja osa kesästäkin oli kulunut tuosta suuresta verisestä
taistelusta Isonkyrön lakeudella. Kaikki oli Suomessa surun vallassa,
hävitettynä ja murtuneena. Ei ollut niitä monta, jotka vielä
kukistumatta jaksoivat kestää nykyistä tilaa ja toivoen katsella
tulevaisuutta, mutta oli niitä kuitenkin. Miihkali Härkman oli yksi.
Luottaen itseensä, kansaansa ja kuninkaaseensa oli hän vielä sittenkin,
kun jo kaikki näytti olevan hukassa, koonnut luoksensa kaikki miehet,
jotka vain tapasi, ja oli nyt valmiina kotiseudussaan uhraamaan
viimeiset voimansa estäessään vihollista leviämästä yli koko maan.
Viekkaasti ja urhoollisesti kävi hän rohkeain miestensä kanssa pikku
sotaa vaikeakulkuisissa solakkeissa ja yksinäisten järvien rannoilla.
»Vielä nykyään näytetään syvää kaivosta, jonka yli maantie kulkee siltaa
myöten, ja sen sillan olivat he linnottaneet, se kun oli ainoa paikka
vähintään kahdentoista peninkulman alalla pohjoisesta etelään mitaten,
josta vihollinen olisi päässyt Jyväskylän puolelta tunkeutumaan
Pihlajavedelle ja Virroille. Se paikka on aivan lähellä Keuruun kirkkoa,
jossa Tarhianjärvi pistää lähelle Kelvenlahtea, joka taas on Kivilahtea
myöten yhteydessä puolta kolmatta peninkulmaa pitkän Keuruunjärven
kanssa. Kaivanto kaivettiin tuskin kymmentä syltä leveän kannaksen
poikki ja kaikki veneet koottiin järvien itärannoilta länsipuolelle.
Tässä paikassa Härkmanin pojat kauan hyvin urhoollisesti taistelivat.»
Kaksinkertaisten, hirsistä ja mullasta tehtyjen vallien takana, joiden
vahvistuksena oli kaksi pientä venäläistä kanuunaa, seisoi osa sisseistä
yöt päivät vartioimassa ja suojelemassa linnotustaan ja muut sill'aikaa
kuljeksivat vakoilemassa vihollista ja tekemässä hänelle niin paljon
vahinkoa kuin mahdollista. Mutta venäläiset partiojoukkueet, joita näin
alinomaa häirittiin, olivat nyt kokoutuneet yhteisin voimin kukistamaan
talonpoikien voimaa ja rohkeutta. Tähän asti oli viholliset aina
onnellisesti saatu torjutuksi, mutta suomalaisten vähäinen joukko yhä
väheni, jota vastoin venäläisten miesluku yhä kasvoi. Nyt kuitenkin
venäläisten huomio todenteolla kääntyi tähän, vaikkapa mitättömäänkin
Suomen sisämaan linnotukseen.

Oli hiljainen ilta. Aurinko oli laskeutunut ja kuun ensi valo kimalteli
järvien tyynessä pinnassa, Keuruun kirkossa ja koivuissa, joihin kaikki
hävittävä sota ei ollut koskenut. Miihkali oli noussut vallille, joka
oli tehty kummallekin puolelle sillan pohjoispäätä pitkin rantoja, ja
katseli pitkään pyssyynsä nojautuen seutua. Kaikki oli rauhallista
vihollisleirissä ja samoin suomalaistenkin. Ainoastaan vahtitalonpojat
astuskelivat hiljaa edestakaisin, muu miehistö sai nyt ensi kerran
moneen viikkoon levätä. Mutta heidän päämiehensä ei levännyt. Hänen
katseensa tähystelivät tutkien joka taholle ja hän pysähtyi silloin
tällöin kuuntelemaan. Tuohon rauhallisuuteen ei ollut luottamista, sen
hän kyllä tiesi. Mutta hiljaisuutta kesti yhä ja se tyynnytti vähitellen
kokeneen sotilaankin. Yö hämärtyi hämärtymistään, mutta valo kirkon
ympärillä kehittyi loistavaksi ja korkea torninhuippu näytti
kirkastuneelta. Vanhan temppelin sisusta, jonka viholliskäsi oli
turmellut, ei näkynyt harmaiden muurien läpi; ainoastaan pois
karistellut ikkunaruudut, joiden läpi linnut päivällä lentelivät,
todistivat, että täälläkin oli ryöstelty ja raasteltu niinkuin
kaikkialla muualla. Miihkali katseli kirkkoa kauan. Se ei ollut koskaan
näyttänyt hänestä niin kauniilta eikä kunnianarvoiselta aina hänen
lapsuudestaan asti, mutta siitäpä olikin vuosia kulunut ja paljon oli
sill'aikaa muuttunut toisenlaiseksi. Itse hän vielä seisoi näköänsä
voimakkaana, mutta kuitenkin oli sekä ruumis että sielu runneltunut.
Vaarat ja ponnistukset, huolet ja murheet olivat kilvan häntä ransineet.
Kuitenkin hän vielä oli voimissaan, vaan ei enää levollisempi kuin
muutkaan koko maassa. Milloin velvollisuus hänelle soi hetkeksi lepoa,
silloin heräsi hänen oma sisällinen elämänsä. Siellä hänen sydämessään,
asui levottomia ajatuksia, pujahdellen ylös ajamaan häntä ulos maailmaan
raskaihin toimiin, sekä sentähden raskaihin että niitä oli olemassa,
että senkin tähden, että niitä ei ollut.

Hänen siinä seisoessaan ja katsoa tuijottaessaan liikkumattomana
eteensä, lähestyi Elias ja asettui kumppanin viereen tähystelemään;
mutta kun kaikki näytti levolliselta eikä Miihkali mitään sanonut, kysyi
hän viimein:

»Mitäs tuolta kaukaa katselet, Miihkali?»

»Minä näen sen tien kulkevan tässä ohitseni, jota minä itse olen
kulkenut aina lapsuuteni ajoista asti. Tästähän se tie juuri alkoi,
läheltä kirkkoa, pappilasta, ja jatkui vähitellen kauas maailmaan pois
toisiin seutuihin, vieden minut monenlaisiin kohtaloihin; mutta vaikka
se onkin hyvin kierrellyt ylös ja alas ja milloin minnekin päin, niin
tännepä se näyttää minut kerran vielä saattaneen.»

»Niin, täällähän sinä ensin aloit elää.»

»Minä aavistan, että olen täällä myöskin kuoleva.»

Se oli hyvin luonnollisen näköistä, mutta Elias kuitenkin vastusti
lohdutukseksi sekä itselleen että kumppanilleen. »Miksipä juuri täällä?
Olethan monesti ollut kuolemaa lähempänäkin kuin nyt.»

»Niin, sinä kyllä tiedät, että olen ollut lähempänä sitä kuin nyt. Olen
istunut sidottuna turvattomana vankina keskellä vihollisia, joille
julmuudessa ei ole vertaista Pohjolassa eikä koko maailmassakaan. Sinä
tiedät, että minä olen kärsinyt kylmää ja nälkää yhtä paljon kuin kuka
hyvänsä meistä. Minua ei ole rasittanut toisten johtamisen taakka ennen
kuin tänä päivänä. Minä olen ollut vastuunalainen elämästä ja
menestyksestä, voitosta ja tappiosta meidän keskellämme. Minä olin
taistelukentällä ja näin kuoleman jo tavottavan minua, viedäkseen minut
ainiaaksi. Olen nähnyt pahintakin, silmiäni räpäyttämättä, enkä ole
askeltakaan peräytynyt rohkealta tieltä, jonka kerran valitsin. Minä en
ole peljännyt enkä vavissut, en katunut enkä itkenyt sitä päivää. Mutta
nyt ei ole enää niinkuin ennen. Juuri nyt tänä päivänä, tänä iltana
vaivaa minua levottomuus, minua melkein vavistuttaa ja mieleni tekee
väistymään pois sen tieltä, jota en näe.»

Joka sana oli totta, tiesi kyllä Elias, mutta tuohon mielialaan, jota
tähän asti ei näkynyt Miihkalissa, tiesi hän luonnollisen selityksen ja
sanoi rauhottaen:

»Eihän se ole kumma. Luonto ei voi edes semmoisessakaan miehessä kuin
sinussa silmänräpäyksessä parantaa vammoja, joita on kauan kokoutunut ja
jotka vielä kauemmin ovat vapaasti saaneet levitä ylt'ympäri. Sinun
veresihän on juossut melkein virtanaan ruumiistasi näinä viime aikoina,
kasvosi ovat kalpeat, valtimosi eivät syki voimasta, vaan kuumeen
tulesta.»

»Ei minulla ole pahempaa hätää kuin kenellä hyvänsä muulla.»

»Me emme kärsi enempää kuin maa kärsii, mutta sentähdenpä onkin kaikki
ympärillämme, koko tämä Pohjola, päässyt irti liitoksistaan. Luonto
ilmottaa kamalan kauhunsa ihmeillä, jotka melkein ennustavat, että ajan
valta on lopussa ja ijankaikkisuus aikoo tuoda tuomion suuren päivän.»

»Niin, kuule luonnon huokauksia ympäriltäsi, kuule ihmisten rukouksia,
miten he pyytelevät säästämään, tulepa katselemaan yön hiljaiseen
pimeyteen, niin näet enemmän kuin itse päiväkään näkee.»

Kun Elias ei siihen mitään vastannut, jatkoi Miihkali: »Minä seisoin
katselemassa kirkkoa, kun sinä tulit. Minun sydämeni halusi rauhaan ja
lepoon.»

Hän vaikeni ja katseli taas purjehtelevia pilviä kohti. Elias katsoi
myöskin sinne päin, mutta ei nähnyt mitään, vaan kysyi viimein: »Mitä
näet siellä? Mitä sinne niin tirkistelet?»

Miihkali muisti kumppaninsa ja vastasi: »Minä näin... Etkö sinä sitte
nähnyt mitään, Elias?»

»Minäkö?» sanoi kumppani. »En, en minä mitään nähnyt. Mitä sinä näit?»

»Kummallista», sanoi Miihkali, vielä kerran katsoen ylöspäin. »Katso
tuonne, ei, tuonne tornia kohti. Siellä minä näin, taikka ei, minä olin
vaan näkevinäni vanhan isäni hopeanharmaan pään.»

»Sehän on vaan pilvi kuun valossa», vastasi Elias, saamatta sitä
miksikään muuksi, ja ne sanat palauttivat Miihkalinkin todellisuuteen.
Hän huomasi jo itsekin pettyneensä haihtuvaisesta pilvestä ja hänen
äänensä kuului vähän surumieliseltä, kun hän vastasi:

»Mikäpä se muu olisi ollut, mutta se näkyy ilmaisee kuitenkin paraiten
kaikesta, minkä arvoinen mies nyt on.»

»Vanhuksen ei olisi pitänyt koskaan sitoa sinua lupauksilla eikä ohjata
pois sankarin uralta», sanoi Elias.

»Häntä älköön kukaan tuomitko, hän teki niin hyvin kuin ymmärsi»,
vastasi toinen.

Talonpoika, joka oli ollut vahdissa, vaan juuri päässyt vuorostaan,
keskeytti heidän puheensa, astuen heidän luokseen ja sanoen »Petos
hiiviskelee meidän keskellämme. Kaikki ei ole niin oikein, kuin pitäisi
olla.»

»Mitä nyt?» kysyi Miihkali ja talonpoika jatkoi: »Meidän varastoihimme,
jotka otimme venäläisiltä Längenmäellä, on taas koskettu ja toisen
kerran on niitä vähennetty. Kaikki vaatteet ja kalliimmat kalut ovat nyt
poissa teillä tietämättömillä. Jauhot vain ovat jäljellä, mutta eivät
nekään koskematta.»

Miihkalin äsken niin väsynyt katse elpyi ja äänikin kaikui voimakkaalta
niinkuin ennen, kun hän nyt sanoi: »Toden totta pitää löytyä sen, joka
niin on tehnyt, ja mistä hyvänsä hän löytyy, pitää hänen kuolla!»

Talonpoika otti vanhaan vaatteesen käärityn kappaleen, joka hänellä oli
ollut kainalossa, päästeli kääreen auki ja antoi pikku arkkusen
Miihkalille sanoen: »Tämä uiskenteli vedessä rannalla. Rosvo näyttää
paenneen Tarhian itärannalle päin ja pudottaneen tämän mennessään.»

Miihkali otti arkkusen ja hänen vahva kätensä näytti vavahtavan. Arkku
oli lukossa, mutta hän tempasi veitsensä tupesta ja mursi kannen auki ja
alkoi ottaa esille papereja, jotka olivat läpimärjät, vaan muuten
vahingottumatta. Hän nosti vihkosen toisensa perästä ja luki ensi
sivulta suurilla kirjaimilla piirretyn nimen: *Mitenkä Jumalan armahtava
rakkaus on lohduttava ystävä niille, jotka kaatuvat isänmaansa edestä
taistellessaan*. Sitte pani hän jälleen paperit arkkuun ja kannen kiinni
sekä viskasi kaikki kauas ulos järvelle. Ilmassa aukesi kansi jälleen ja
suuret irtonaiset lehdet lentelivät, kunnes viimein vaipuivat ja
painuivat veden alle; mutta arkkunen ei painunut, se uiskenteli kansi
auki vesivirran mukana. Miihkali katseli vaiti sen kulkua, vaan
purskahti viimein naurun rehaukseen. Toiset katselivat häntä
kummastellen ja viimein kysyi Elias:

»Mitä siinä oli?»

Miihkali vastasi: »Siinä oli sen kierroksen alku, jonka minä nyt olen
astunut loppuun aina siitä asti, kun minä läksin vaeltamaan elämässä
itsetietoisena. Kun ympyrän loppupiste sattuu yhteen alkupisteen kanssa,
silloin on tiekin aivan valmis. Minun kiertokulkuni on valmis, loppu
yhtyi juuri nyt alkuun. Minä olen kiertänyt, tehnyt oikein suuren
kierroksen ja lopettanut samaan paikkaan, josta aloin. Mitä olemme
tuolla kiertomatkalla voittaneet, tietää Jumala, minä en sitä tiedä,
toden totta en tiedä ollenkaan!»

Elias otti häntä kädestä. »Tule lepäämään hetkeksi, minä rupean sinun
sijaasi. Kaaduthan sinä, ennenkuin vihollisetkaan tulevat.»

»Minäkö kaadun tai käyn lepäämään nyt? Juuri nyt, kun kuulemme itse
petoksen hiipivän keskellämme? Kuka se koira on, joka täällä käy
rosvoamassa? Ei, koira on liian rehellinen nimi hänelle. Kuka se Juudas,
se saatana on, joka rosvoelee meitä vielä viimeisessä hädässämmekin?»

»Niin kuka hän on? Kuka?» toisti Elias.

Vähän aikaa olivat kaikki vaiti. Sitte virkkoi talonpoika: »Eikö ole
synti sanoa, mitä uskoo, jos se usko voi tuottaa syntistä epäluuloa
jonkun raukan päälle, joka sitä ehkä ei kuitenkaan ansaitse?»

Miihkali katsoi häneen terävästi ja kysyi: »Mitä sitte luulet? Sano
suoraan.»

Talonpoika jatkoi: »Minä luulen Anteron kävelevän täällä
varastelemassa.»

»Se on mahdotonta! Eihän hän olekaan täällä», sanoi Elias.

Mutta talonpoika vastasi, niinkuin asiansa tarkkaan tietävä: »Olihan hän
täällä auttamassa meitä kaivostyössä. Päivän seisoi hän toisensa perästä
tuossa vasemmalla ja mätti lapiollaan multaa ja kiviä yhtä hyvin kuin me
muutkin. Olihan hän meidän kanssamme silloin, kun tämä linna
rakennettiin, ja koetteli sekä keihäitä että nuolia tiellä tuolla haudan
toisella puolella. Muistelkaahan vain, kyllä te näitte itsekin hänet.»

»Niin, oli hän täällä, nyt muistan», sanoi Miihkali ja talonpoika
jatkoi:

»Längenmäeltä hän tuli meidän kanssamme tänne samana päivänä, kun
voitimme venäläiseltä saaliin, ja hän riemuitsi enemmän kuin kukaan muu.
Laulelihan hän lakkaamatta tästä voitosta, joka meille tuotti rikkautta
pitkäksi ajaksi.»

»Vai niin, hän, meidän Anteromme», sanoi Elias miettivästi. »Ehkäpä
kyllä. Hänen tiensähän on jo kauan kulkenut alaspäin.»

»Ei häntä vielä saa tuomita; häntä on ensin kuulusteltava», sanoi
Miihkali.

»Hän pysyy siellä, jossa häntä ei voida kuulustella», vastusti
talonpoika.

Miihkali ei tahtonut vieläkään uskoa niin uskomatonta; sentähden hän
sanoi: »Missä hän ei minua kuule, siellä et sinäkään häntä näe; mutta
tässä ei saa mitään umpimähkään uskoa, pitää tietää.»

»Minä luulen sitä sentähden», sanoi talonpoika, »että Antero on kahdesti
käyttänyt meidän venettämme ja soutanut Tarhian yli itää kohti. Ensi
kerran, kun hän palasi, löysin veneen pohjalta nämä rahat, jotka
tietysti olivat pudonneet häneltä.»

Ja talonpoika antoi rahat Miihkalille, joka Eliaksen kanssa niitä
katseli ja tunsi ne venäläisiksi. Mutta sill'aikaa talonpoika jatkoi:
»Kun vene toisen kerran palasi, näin minä jauhoja sekä veneen pohjassa
että myöskin kantajan seljässä, ja se kantaja oli Antero. Hän oli aivan
valkoinen kuin mylläri.»

»Miksi ette sitä heti sanonut?» kysyi Elias.

»Kyllähän se olisi ollut sanottava, niin olisikin, mutta katsokaas,
herra, minun päähäni ei mahtunut, että asia oli niin, kuin se oikeastaan
oli. Kun minä näin hänen soutavan itään päin, niin ajattelin itsekseni,
että Antero oli rohkea vakoilija, ja kiittelin häntä sydämessäni, sillä
pelkuri hän ei ole koskaan ollut, muut asiansa olkoot miten tahansa.
Minä olen vieläkin näkevinäni hänet istumassa veneessä ja hymyillen
puhelemassa itsekseen, niinkuin ei syntiä ja häpeätä olisikaan
olemassa.»

Talonpoika raapasi korvallistansa. Hänellä ei ollut muuta sanomista,
mutta asia rasitti hänen mieltänsä.

Miihkali kysyi: »Kuinka on oikeastaan? Minusta tuntuu maa horjuvan. Onko
kunniantunto kuollut? Ja voiko omatuntokin kuolla?»

»Ei», vastasi talonpoika, »omatunto ei voi kuolla».

»Niin», toisti Miihkali, »omatunto ei kuole eikä sitä voida kuolettaa.
Minä sen tiedän.»

Eräs vakooja lähestyi kiireesti. Hän oli ollut etempänä tiedustelemassa
vihollisten asemaa ja palasi nyt ilmottamaan, mitä tiesi. Hän ensi
sanoikseen virkkoi: »Ei nyt ole oikein asia.»

»Mitä tiedät?» kysyi Miihkali.

»Venäläinen pysyy niin hiljaa ja näkemättömänä tässä ympärillä, mutta
vähän etempänä hänen rannastaan on vasta alkanut elämä ja liike. Hän on
olevinaan kuollut ja kaukana, mutta nyt hän vasta näyttää oikein
rupeavansakin elämään.»

»Mitä hän puuhaa?»

»Hän kaataa suuret alat metsää ja rakentaa täydessä puuhassa, mutta
mitä, en tiedä oikein vielä, kaikki on vasta alussa. Jaakko tuli
toiselta puolelta ja lörpötteli venäläisen saaneen tiedon meidän
asemastamme, niin ett'emme muka enää ole turvassa, vaan saatamme joutua
piirityksiin.»

»Hyvä», vastasi Miihkali, »saavatpahan sitte ainakin piirityslinjansa
veriseksi. Käske Marttia», jatkoi hän vakoojalle, »panemaan toisen
verran vahtia lisäksi. Minä sittemmin itse käyn vielä kaikkia katsomassa
tänä yönä. Mutta te kaksi saatatte levätä. Hyvää yötä!» Ja hän viittasi
sekä vakoojalle että vahdille, jotka molemmat läksivät levolle.

»Mene sinäkin lepäämään, Mikko», pyysi Elias. »Ethän sinä tätä kaikkea
kestä; onpa ihan ihme, että sinä enää oletkaan meidän joukossamme.»

»Kyllä minä ehdin levätä haudassa. Siellä ei meitä enää häiritse mikään
taistelu, hyvä veli.»

Elias katsoi vähän aikaa vaiti sotakumppaniansa ja virkkoi sitte
lämpimästi: »Jos laulu vielä kerran jaksaa kaikua Keuruun seuduilla,
niin kertoelee se sinusta.»

Ilo välähti Miihkalin kuihtuneista, kalpeista kasvoista ja hän kysyi:
»Jos laulu vielä kerran jaksaa kaikua Keuruun seuduilla, niin se ei
unhota minua; sano, uskotko sen? Vaikka minä olen ainoastaan tahtonut,
vaan en jaksanut?»

»Siitä olen varma, sillä kansamme ei voi unhottaa sankareja, jotka ovat
taistelleet, niinkuin Yrjö ja sinä.»

Miihkalin silmät tähystelivät, niinkuin olisi hän nähnyt jotakin
kajastusta entisyydestä; hän sanoi: »Yksi olisi laulanut mielellänsä
meidän teoistamme, sen tiedän varmaan, mutta häntä ei enää ole.»

»Häntäkö?» kysyi Elias. »Ketä? Ihan varmaan tarkotat Elinaa.»

»Elina ei laula sankarilauluja, hän kulkee vain hiljaista rauhan tietä.»

»Eikö hän? Kuka sitte laulaa sinun muistoasi?» kysyi Elias ihmetellen.

»Ei kukaan, ja vähäpä siitä. Kun kaikki muukin kukistuu kuolemaan,
voinhan silloin minäkin vaipua unhotuksen hautaan.» Väsymystä ja
surumielisyyttä kaikui hänen äänestänsä, mutta hän rohkaisihe ja jatkoi
pontevasti: »Mutta ei, me emme vielä jouda kuolemaan. Kaarle-kuningas
palaa tänne meidän luoksemme ja alkaa uusien, suurien voittojen ajan.»




XXVIII.

Historiallisia ristiriitaisuuksia.


Elias ajatteli kuitenkin toisin ja vastasi: »Jos tämä olisi alku eikä
loppu, silloinhan meillä vielä olisi jäljellä toivo ja luja pohja; jos
kuningas astuisi tähän meidän keskellemme, vaikkapa vain paljain käsin
niin toisihan hän kuitenkin voimansa ja sankarillisuutensa meille
lisäksi; mutta nyt on kaikki hukassa, kaikki, mitä on ollut; entisyys
häviää ja nyt alkaa uusi, tuntematon olo, kasvanut meidän verestämme.»

»Mitä uutta sinä luulet näkeväsi?» kysyi Miihkali, tutkivasti katsellen
kumppaniansa. »Minä en näe mitään muuta kuin sodan työt.»

»Silloinpa näet enemmän kuin minä. Minä en näe enää edes sotaakaan
muuten kuin verisenä haamuna, joka tuolta kaukaa viittaillen häviää
yöhön. Kaikki meidän entisyytemme on nyt loppunut tässä sodassa, joka
mustapukuisena hirviönä on siepannut kynsiinsä kaikki ja kietonut
suruharsoon. Mutta kukistettuna itsekin seisoo tämä kolkko kohtalo ja
sota nyt oman hautansa partaalla. Meidän voimamme on lopussa, vähä tässä
on enää apua taistelusta, ja mitä sen jälkeen koituu, elämäkö ja
tulevaisuus vaiko ainoastaan kuolema meille ja koko maalle, kukapa sen
osaa nähdä.»

»Hullua puhetta!» virkkoi Miihkali. »Lopettaako sota! Eikö taistella,
eikö pitää puoliamme, kunnes Kaarle-kuningas pääsee palamaan ja
johtamaan meitä, niinkuin ennenkin voittoihin!»

»Kunnesko Kaarle-kuningas pääsee palaamaan!» toisti Elias. »Sano minun
sanakseni, siihen on vielä aikaa.»

»Katsokaamme me, jotka häntä odottelemme, ett'ei käy vielä pahemmin kuin
täytyi käydä.»

Elias kysyi ihmetellen: »Jos nyt vielä ei ole pahin aika, niin milloinka
sitte? Eikö koko Suomi ole jo erämaana? Eikö sotajoukko ole voitettuna
ja hajotettuna? Kokkolaan on Armfelt koonnut kaikkein viimeisimmät
jäännökset, kouran täyden miehiä repaleissa ja niin nälkäisinä, että
sääret kalisevat liikkuessa. Siellä he ovat ilman aseita ja ilman
toivoa. Mitä he ajattelevat ja mitä he odottavat, en tiedä, mutta
tuskinpa vain kuningasta, joka yhä viipyy turkkilaisten seurassa ja
jättää valtakunnan oman onnensa nojaan.»

»Jumala häntä auttakoon monissa huolissaan! Mitä sinun mielestäsi
pitäisi meidän ja valtakunnan tehdä?»

»Ei mitään. Minun ymmärrykseni ei käsitä mitään ja sentähden minä
taistelenkin kuin hullu ja suojelen vain turhaa tulevaisuuden varjoa,
sillä mitään tulevaisuutta ei oikeastaan näy.»

Miihkali puristi kovemmin pyssyänsä ja vastasi: »Sinä teet itsesi
sokeaksi, kun et tahdo mitään nähdä.»

Sanat kuuluivat etemmäksi kuin Eliakselle, ne kuuluivat Yrjöllekin, joka
nyt tuli nopein askelin. Hänen oli lämmin astunnasta ja hän melkein
läähätti. Vähän matkan päässä seurasi nuori vaimo, suruiset silmät
säihkyvinä; häntä olisi voinut sanoa kauniiksi, jos hän olisi ollut
vähemmin kuihtunut. Hänen vieressään astui joukko poikia, mutta hän ei
näyttänyt heistä huolivan, sillä hänen katseensa oli kiintynyt miehiin
ja hän kuunteli heidän puhettaan, niinkuin siitä olisi elämä tai kuolema
riippunut. Täällä ei kukaan tuntenut vaimoa, mutta vahtitalonpojista
muutamat tiesivät hänen olevan niitä harvoja, jotka vielä uskalsivat
asua näillä seuduilla. He olivat tunteneet hänen miehensä ja sanoivat
häntä Aution Rauhaksi. Täällä hänestä ei kukaan nyt välittänyt. Yrjö
huusi jo matkan päästä vastaukseksi Miihkalin sanoihin:

»Tänään ei kukaan saa olla kuuro eikä sokea, päinvastoin pitäkäämme
kaikki silmämme auki, sillä tässä on enempi kuin yksi asia katsottava ja
pidettävä varalla.»

Miihkali seurasi sitä ajatussuuntaa, jonka juuri äsken puhellessaan
Eliaksen kanssa oli saanut, ja vastasi: »Minä katson ainoastaan yhtä
asiaa, ja se on velvollisuus; se velvollisuus on minulla miekassani. --
Missä asti kävit?» kysyi hän Yrjöltä.

»Korpilahdella asti.»

»Mitä kuuluu?»

»Kaikilla järvien rannoilla vilkas elämä. Shirikov veistätti lauttoja
viidellätoista sadalla miehellä Belgorodin rykmentistä, alempana
hoitelivat Boilshov ja Strelakov kahta rykmenttiä, ja Voronitsin
rykmentiksi tunsin yhden joukon punaisista nutuista ja vehreistä
viitoista, jotka loistivat kuin pihlaja syksyllä heidän noustessaan
päivänpaisteessa maalle.»

»Tänne päinkö he pyrkivät?» kysyi Miihkali.

»Ei kukaan vielä tiedä, minne he pyrkivät, mutta arvattavasti kuitenkin
tänne. Meidän kymmensylinen kaivoksemme on saanut suuren kunnian.
Venäläiset ovat kertoneet Galitsinille, että me muka olemme rakentaneet
itsellemme mahtavan linnan ja puolustaudumme nyt kuin karhut. He
tahtovat saada meidät, pois tieltä, ja sentähden leikki taas kohta
alkaa. Heille tulee apua joka päivä, ja jo nytkin saamme heistä joka
mies osaksemme ainakin kolmekymmentä.»

»Tottahan sinä kutsuit miehiä kokoon pitkin tietä?»

»Kysy ennemmin, löysinkö, ketä kutsua. Koko tiellä näin ainoastaan
ukkoja, vaimoja ja lapsia, enkä paljon edes niitäkään.»

Miihkali kyllä käsitti joka sanan todeksi, vaan kysyi kuitenkin: »Etkö
nähnyt ollenkaan miehiä?»

»En muita kuin nelitoista-vuotisia poikia, mutta näinä aikoina kaikki
valmistuu ennen aikojaan, kaikki jotka tapasin, seurasivat minua tänne.»

»Vai niin, vai kaikki nelitoista-vuotisetkin», toisti Miihkali.

Nyt astui vaimo esiin, kun näytti olevan aika hänenkin puhua, ja sanoi:

»Niin, kaikki ovat seuranneet teitä, mutta he ovat kaikki myllynkivinä
riippuvat teidän kaulassanne viimeisenä päivänä. Heidän äitinsä
syyttävät teitä Herramme Jumalan edessä ja kysyvät, millä oikeudella te
riistätte heiltä lapset uhrattavaksi taistelussa, jossa ei enää ole
toivoa. Niin kauan kun taistelu oli mahdollinen, antoi jok'ainoa, mitä
hänellä oli. Minä olen kadottanut isän, kolme veljeä ja kaksi poikaa
sodassa, eikä koko Suomessa ole ainoatakaan vaimoa, joka ei olisi jo
ammoin antanut kaikkia rakkaimpiansa. Mutta nythän ei enää ole sota,
meidän voimamme ovat perin lopussa, ja viholliset ovat luvanneet rauhaa
ja armoa kaikille, jotka pysyvät hiljaa. Kyllähän elämää vielä voisimme
kärsiä, ell'ei näitä kivekkäitä ja sissejä olisi; mutta he ovat maan
kirous, he saattavat meidät kurjuuteen, josta yksin sotakin on meitä
säästänyt. Oletteko te päällikkö, joka vaaditte kuuliaisuutta
miehiltänne, ettekä tiedä, että huono sotamies on se, joka hylkää
äitinsä ja karkaa pois hänen luotansa.»

Miihkali seisoi synkkänä kuin pimittävä pilvi. »Jos minä», sanoi hän,
»olen vikapää kaikkeen pahaan, josta minua syytätte, ja jos minun
mieheni ja minä olemme liikaa väkeä maassa, niin menkää venäläisherrojen
luo ja sanokaa, millainen on asemamme ja miten vähäinen voimamme. He
eivät suinkaan jätä teitä palkitsematta.»

Ne olivat jäykät sanat ja ne koskivat kovasti vaimoon, hänen siinä
seisoessaan hädissään. Hän vastasi:

»Tahdotteko suruani lievittää riistämällä kunniani? Jos pyydän lastani
takaisin, niin ei teillä sentähden ole mitään oikeutta syyttää minua
kavalluksesta. Jos minä tahtoisin kavaltaa teitä, mikä olisi estänyt
minua tekemästä sitä jo ammoin? Ettekö luule minun tietävän, että
kenraali Osterman on luvannut maksun kaikkien teidän päästänne? Teistä
maksetaan sataviisikymmentä ruplaa, teidän veljestänne yhtä paljo ja
joka miehestä, joita te komennatte, neljäkymmentä ruplaa. Näettekö
herra, yhdestä ainoasta miehestä saisin minä enemmän kuin minulla on
ollut koko elinaikanani. Kaikki rakkaani olen minä kadottanut, yhtä en,
vaan nyt tahdotte te riistää minulta senkin viimeisen. Minä en
kuitenkaan kavalla teitä, mutta katsokaa noita, jotka tuossa seisovat ja
vastatkaa omantuntonne edessä, onko oikein viedä lapsia taisteluun,
josta ei ole enää mitään toivoa.»

Miihkali katsoi Yrjöön ja hän kääntyi lasten puoleen.

»Olenko minä houkutellut teitä tulemaan?» kysyi hän.

Joukosta astui esiin poika ja vastasi: »Ette, mutta kun puhuitte Suomen
hädästä, silloin sanoin minä äidille, että minä lähden mukaan, ja kun
minä sanoin lähteväni, läksi Antti, ja kun kaikki muut läksivät, niin
Heikki ja Lauri karkasivat, kun heille ei hyvällä annettu lupaa tulla
meidän kanssamme.»

Miihkali puhui pojille: »Kuulkaa lapset! Totta on, mitä tämä mies on
sanonut. Suomi on hädässä, kuoleman hädässä. Totta on myöskin, että on
kaunis kuolla taistelussa isänmaan puolesta. Mutta kaikista varmin tosi
on, että tehdään suurta syntiä, jos kiittämättömyydellä ja
tottelemattomuudella palkitaan isää ja äitiä. Ei ole se päivä iloinen,
jolloin ihmisen pahat työt elävinä palaavat hänen silmiensä eteen ja
huutavat: niin teit silloin ja niin teit silloin! Kun Jumala johdattaa
mieleen, mitä luulimme jo ammoin unhottuneeksi ja haihtuneeksi, kun
Jumala panee omat tekomme syyttämään meitä, silloin on pahempi, kuin jos
kuolleet nousisivat haudoistaan. Menkää rauhassa kotiin, lapset, ja
kasvakaa miehiksi äitienne silmäin edessä. Kotona opetetaan teille,
millä tavalla paraiten palvellaan Jumalaa ja isänmaata. Menkää kotiin ja
kasvakaa miehiksi, me sill'aikaa ajamme teidän asiaanne.»

Lapset olivat vaiti, mutta vaimo puhui heidän puolestaan. »Ah, herra»,
sanoi hän, »kenraali Osterman on sanonut, että te yksin olette enemmän
arvoinen kuin viisikymmentä miestä muita, mutta sekin oli huono arvio,
sillä teillä on viisas pää ja sitä paitsi vahva ja jalo sydän. Mutta
miekan valta on loppunut Suomen miesten käsissä ja Venäjän kruunu
tarjoaa rauhaa ja sopua meille. Pankaa pois aseenne älkääkä tehkö meitä
vielä onnettomammiksi, kuin jo olemme.»

»Me taistelemme pyhimpien oikeuksiemme puolesta», vastasi Miihkali
kolkosti.

»Koettakaa saavuttaa ne rauhallisilla keinoilla. Kaikkialla, missä
pitäjien epäillään auttavan sissejä, harjotetaan julmuuksia, jommoisia
ei ole koskaan ennen nähty. Armahtakaa viattomia naisia ja lapsia!»

Nämä sanat valuivat kuin kuuma, tukeuttava hiekka sissipäällikön päälle;
hän vastasi huokaamalla: »Jumala minua armahtakoon!»

»Raskaat ovat ajat», jatkoi vaimo »mutta älkää antako surun laimentaa
miehuuttanne. Jumala elää vielä ja hän ehkä viimein ojentaa väkevyytensä
kilven ja suojelee kansansa ja maansa, koeteltuaan meitä ensin ja
nähtyään meidän tehneen, mitä pitikin ja mitä jaksoimme. Jääkää hyvästi
ja kiitoksia!»

Hän otti poikansa kädestä kiinni ja läksi ja muut pojat seurasivat
häntä. Miehet katsoivat vaiti heidän lähtöänsä, mutta kun he ehtivät
niin etäälle, ett'ei puhe enää heihin kuulunut, sanoi Miihkali Yrjölle:

»Ei sinun olisi pitänyt ottaa lapsia kanssasi.»

»Pojat itse tahtoivat tulla», vastasi Yrjö. »En minä heistä tiennyt,
ennenkuin puoli matkalla, jossa he tavoittivat minut, ja äiti tuli kuin
pilvistä pudoten juuri tuossa rannalla, kun läksimme tänne soutamaan.
Hän ei sanonut minulle asiaansa eikä puhunut lapsillekaan, pyysi vain
päästä päällikön luo. Mutta nyt muuta. Vaimo puhui totta: venäläiset
ovat luvanneet meistä palkintoja, kyllä he nyt kaikin tavoin koettavat
voittaa meitä.»

»Niin, he koettavat kaikin tavoin voittaa meitä», myönsi Miihkali.

»Senpätähden», sanoi Elias, »on aika koetella miehiä. Katso, mitä väkeä
sinulla on ympärilläsi, ja katso pian, meillä ei ole liikaa aikaa.»

»Ei», sanoi Yrjö, »ei aikaa eikä paljo mihin luottaakaan. Koko maa
pelkää kivekkäitä enemmän kuin sotaa, sillä jokaista sissien voittoa
kostaa venäläinen viattomille. Brucen kuulutus leviää seudusta toiseen.
Venäläisten päälliköt kehottavat kaikkia, jotka ovat peloissaan paenneet
pois kodeistansa saloille, huoletta palaamaan asuntoihinsa ja ryhtymään
rauhallisiin toimiinsa, sekä lupaavat, että mitä heidän on täytynyt
maksaa venäläiselle armejalle, se maksetaan heille takaisin.»

»Se on tärkeä uutinen», sanoi Elias.

»Ei siinä vielä kaikki», jatkoi Yrjö, ottaen suuren paperin taskustaan
ja antaen sen Miihkalille: »Katso itse ja arvaa; mitäs tästä mietit?»

Miihkali otti paperin, aukasi sen levälleen ja luki:

»Me PETREVS I:nen, Jumalan armosta, kaikkien venäläisten keisari»
j. n. e.

Miihkali rutisteli paperin. »Tsaari Pietari ei kirjota minulle niin
mitään.»

»Hän kirjottaa sinulle, minulle ja kaikille», vastasi Yrjö.

»Koskeeko se sitte kuningasta?»

»Koskee se kuningasta yhtä varmaan kuin meitäkin.»

Miihkali luki edelleen:

»Lähetämme täten Ruotsin asujamille, olkootpa he mitä säätyä tai missä
varoissa hyvänsä, armollisen tervehdyksemme ja ilmotamme heille, mitenkä
me tätä meidän ja Ruotsin kruunun välillä vielä kestävää sotaa
useimmiten ja kaikenlaisilla keinoilla olemme hartaasti halunneet
loppuun saattaa...»

Miihkali laski kätensä, jossa paperi oli, vaipumaan, katsoi kummastellen
molempia kumppaneja ja sanoi:

»Miksi pitää valheen saada esteettömästi kävellä, niinkuin olisi
rehellinenkin mies?»

»Lue edelleen!» kehotti Elias, ja Miihkali luki:

»niin ... me sentähden ja varsinkin koska ylhäinen Jumala on lahjottanut
niin suurta siunausta ja menestystä sekä niin onnellista edistystä, niin
me, muistamatta pahaa, jota Ruotsin kuningas on hankkinut meidän
isänmaatamme ja meidän omaa henkilöämme vastaan...»

»Ja tätä hän uskaltaa kuulutella täällä meidän keskellämme, jotka
taistelemme ja kuolemme kuninkaan puolesta!» huusi Miihkali.

»Kaikkea uskalletaan, mitä kerran jaksetaan», virkkoi Elias. »Mutta
luehan, niin kuulemme, mitä vielä uskaltavat.»

Miihkali oli vastahakoinen, vaan luki kuitenkin: »...jolle hän on
aikonut tehdä samaa kuin hänen majesteetillensa Puolan kuninkaalle,
olemme, Pultavan luona hänelle tapahtuneen onnettomuuden jälkeen,
kenraali Meierfeldtillä esityttäneet kuninkaalle ja sihteeri
Cederhjelmillä senaatille ja kaikille muille sangen kristillisesti
rauhanehtomme, vaatien vain Karjalaa ja Viipuria!»

»Viipuria ja Karjalaa!» ännähti Miihkali, repien paperin palasiksi ja
polkien niitä. »Nekö pois riistää! Ja tätä sinä niin varovasti kannat
taskussasi ja näytät minulle, kuin olisi se kultaa!»

»Minä näytän vain, miten asiat ovat, nimitäpä sitä sitte miksi tahdot.»

»Mistä se on sinun käsiisi joutunut?»

»Minä sen sain Nordvikin Samulilta ja hän oli saanut vaasalaiselta
Tapanilta; hänelle oli sen antanut Mullovius, jolle ruhtinas Galitsin
oli lähettänyt monta kappaletta ynnä käskyn kuuluttaa seurakunnassa.»

»Mulloviuksen olisi pitänyt repiä se niinkuin minä.»

»Missä kaikki on loppuun ja kuolemaan asti raadeltu, siinä otetaan apu
vihollisenkin kädestä», virkkoi Elias.

»Tarkotatko», kysyi Miihkali, »että rauhakin otetaan vastaan semmoisena,
kuin valtakunnan vihollinen sitä tarjoaa?»

Kumppanin kiivaus ei hämmästyttänyt Eliasta, hän vastasi hiljaa,
melkeinpä nöyrästi: »Minun asiani ei ole alkaa sotaa eikä tehdä rauhaa,
minä olen ainoastaan halpa kivekäs, mutta jos vain maksaisi vaivan, niin
kyllä menisin suurten herrojen luo ja koettaisin saada rauhaa aikaan.»

»Ja antaisitko pois Viipurin ja Karjalan?» keskeytti kumppanin puheen
Miihkali, jonka sydän oli vähällä pakahtua siitä ajatuksestakin.

»Ei niitä anneta, ne on jo otettu. Mutta jos Suomi lupaisi olla
vast'edes käyttämättä aseita Venäjän valtakuntaa vastaan ja itse
rauhallisena hoidella rauhaa sen rajalla, niin tottahan saisimme
takaisin, mitä meiltä on riistetty. Me olisimme silloin todella
siirretyt toiselle puolelle merta ja eläisimme itsenäisinä omassa
maassamme.»

»Ja sen sanot niin levollisesti ja hiljaa ja niin kylmästi kuin olisi
vain muuttaminen toisesta ladosta toiseen», vastasi Miihkali, »eikä edes
linnastakaan».

»Ei linnaa vaihdettaisi, vaan kuningasta», vastasi Elias. »Me juuri
olemme linna, josta Ruotsi ja Venäjä taistelevat. Mitä hyvänsä heillä on
riidan aiheena keskenään, se kaikki selvitellään täällä, tässä Suomen
maassa. Mutta kaksi kuningasta yhdessä linnassa tuottaa turmion
kaikille, ketä on likitienoilla. Sen olemme kyllä saaneet kokea Suomessa
ja saamme lakkaamatta kokea niin kauan, kun olemme Ruotsin itäisenä
muurina, ell'emme sitä ennen vuodata vertamme kuiviin asti.»

Miihkalin silmät säihkyivät. »Vaikka olisin kuolleena haudassani, niin
huutaisin sieltäkin: »Kirottu olkoon, joka niin puhuu!»

»Kiroa minua, jos tahdot», jatkoi Elias, »mutta tutki ensin, eivätkö
sanani ole todet. Turusta kuuluu, että kuningas on kirjottanut kotiin
valtakunnan herroille ja pyytänyt heitä kokoomaan vielä enemmän väkeä
täältä ja ottamaan vielä enemmän veroa meiltä sodan tähden, ja
neuvosherrat tottelevat niinkuin ennenkin, sehän jo vanhastaan
tiedetään.»

»Missä kaikki on lopussa, ei sieltä mitään saada», vastasi Yrjö.

»Ei meidän loppumme ennen tule kuin oikeus lakkaa elämästä; minä odotan
kuningastani ja hänen lakiansa», sanoi Miihkali, mutta Elias vastasi:

»Mitä se laki merkitsee, olemme jo nähneet, ja kauan olemme kokeneet,
miten kurjuus alkaa siinä, johon laki loppuu. Jumala suokoon, että
voisimme pitää kiinni oikeudestamme niiden edessä, jotka tarjoavat kättä
sovinnon merkiksi. Tällä tavalla joutuu maa perikatoon niiden tähden,
jotka ovat pettäneet meidät hädän hetkenä.»

»Luuletko onnea kasvavan petoksesta? Sinä olet petollinen mies ja sinun
pitää kuolla!» ärjäsi Miihkali sivaltaen miekkansa, ja Elias olisi ollut
kuoleman oma ell'ei olisi ehtinyt väistyä syrjään. Kohta seisoivat
molemmat vastatusten taistelemassa. Miihkali hyökkäili alinomaa, mutta
Elias ainoastaan torjui iskut. Vihdoin Yrjö löi miekan pois veljensä
kädestä sanoen:

»Kaikkipa on jo nurin maailmassa, kun ystävyyskin kylvää vihaa ja
rakkaus eripuraisuutta! Oletko, Mikko, sitte ihan unhottanut, mitä niin
usein ja vielä äskettäin sanoit, että minä, veljesi, en ole sinulle
rakkaampi kuin Elias, joka seisoo tässä edessäsi? Miksi niin nopeasti
tuomitset häntä noista sanoistansa? Hän sanoi, mitä ajatteli, ja sinä
sanoit, mitä sinä ajattelit, eikä kumpikaan teistä tavotellut omaa
etuaan, vaan maan onnea, ja tarkoin katsoen, te molemmat pyritte saman
tarkotuksen perille, vaikka eri teitä.»

Miihkali katsoi kysyvästi molempia kumppanejansa silmiin ja toisteli
sitte hitaasti: »Eri teitä, mutta samanko tarkotuksen perille? Minä
pyrin valoon, korkeuteen, vapauteen!»

»Niin mekin», virkkoi Yrjö.

»Niin, aivan niin», todisti Elias.

»Ja sen eteen me elämme ja kuolemme», lisäsi Yrjö.

Ilon valoa välähti Miihkalin kalpeille kasvoille, kun hän vastasi: »No
niin, se ajatus on jo kauan piileskellyt minun sielussani.»

»Ymmärrämmekö sitte toinen toistamme?» kysyi Elias.

»Kyllä», vastasi Miihkali, »mutta suomalainen sotamies ei voi pettää
kuningastansa. Sille tielle minä en lähde.»

»En minäkään aio pettää häntä», virkkoi Elias. »Mutta ell'et näkisi
maailmaa kuumeen silmillä, jonka hehku polttaa näkösi, niin näkisitpä,
että tämä nykyinen elämä on toivoton.»

»Mihin tahtoisit sitte itse ryhtyä?» kysyi Miihkali.

»Minulla ei ole korkeinta valtaa, mutta tuolla ylhäällä on hän, jolla se
on. Hänen kirkkaudessaan on yksin aurinkokin pimeys, ja hänen käsiensä
voima ohjaa maailmaa.»

»Tarkotatko Jumalaa?» kysyi Yrjö.

»Niin, minä odotan häntä ja hänen tulevaisuuttansa, mutta en enää
kuninkaan. Me olemme kärsineet Herran käden alla, ja siitä me olemme
oppineet viisaiksi ja tietäjiksi. Ken meistä tahtoo entisyyden nojalla
katsella tulevaisuutta, hän on näkevä, että meidän jälkeemme tulevat
sukupolvet ovat muistavat meidän veremme ja raivaavat itselleen toisen
tulevaisuuden, kuin meillä on.»

Miihkalin kasvot synkistyivät; hän sanoi: »Ei kirkkoa unilla rakenneta.
Tulkoonpa meille mikä tulevaisuus hyvänsä, niin venäläisen kanssa me
emme kulje. Minä tunnen itäisen maan herrat ja tiedän, ett'eivät he
huoli Jumalasta eivätkä paholaisesta.»

»Olkoot he, mitä ovat, ja olkaamme me, mitä olemme. Eri maat, eri tavat;
ääni on linnun mukaan. Meidän pitää vain rohkeasti pitää kiinni siitä
päivästä, joka meillä on elettävänä.»

»Seuraatko siis minua taisteluun?»

»Minun ystävyyteni kestää, vaikka itse kaatuisinkin.»

»Ystäväni ja veljeni, minä tarjoan sinulle sovintoa», sanoi Miihkali,
ojentaen kätensä Eliakselle, joka siihen luottavasti tarttui, ja
sill'aikaa sanoi Yrjö:

»Tämä hetki tehköön teidät vain varmemmiksi ja lujemmiksi ystäviksi,
sillä nyt on päivä, jolloin koetellaan, mikä on lujaa ja mikä ei kestä.»

»Neuvotelkaamme miestemme kanssa!» sanoi Miihkali, mutta Elias vastusti:

»Ensin on kuitenkin neuvoteltava,» sanoi hän, »eikö tämä sota enemmän
vahingota kuin hyödytä; sillä jos meidät saarretaan, joutuu silta
venäläisten käsiin, ja kun he kerran sen saavat, on heille avoinna tie
yli koko maan, ja silloin he ankarasti kostavat kaikille eläville. Mitä
me silloin taidamme, kouran täysi väkeä. Me emme edes saa suojelluksi
niitä, jotka kärsivät sissien tähden. Mitäs sinä sanot, Yrjö?»

»Kyllä maa pettää miehen, jos mies pettää maan.»

Miihkali seisoi muutaman silmänräpäyksen ajatuksissaan ja sanoi sitte
vakavasti ja levollisesti:

»Lähde minun kanssani Ampialan harjulle, Elias. Käykäämme katsomassa,
mitä voisimme saada aikaan kukkuloilla, jos he koettavat piirittää meitä
täällä alhaalla. Yrjö olkoon sill'aikaa päällikkönä täällä. Jos
onnellisesti pääsemme ylös, lyömme pari kertaa Jylhänkiveen; siitä
arvaat, missä asti olemme.»

Siinä seudussa, jonne Miihkali aikoi lähteä, kohottaa Ampialan harju
kivihuippunsa korkealle ilmaan, ja vuorella on monen sylen laajuinen
paasi niin irrallaan, että jos mies astuu toiselle laidalle, kuuluu
paukaus laajalti ylt'ympäri. Se oli Jylhänkivi. Veljekset tunsivat
seudun lapsuutensa ajoista; Miihkalin ei tarvinnut tarkemmin selitellä
kävelyänsä, hän vain lisäsi: »Kohta me palaamme ja sitte neuvottelemme
elämästä ja kuolemasta. Tule, Elias, lähtekäämme!»




XXIX.

Kodittomat.


Korkean Ampialan harjun rinteellä oli tähän aikaan talonpoikaistalon
raunioita, jonka asujamet olivat jo ammoin paenneet sodan jaloista ja
jonka poltetut kartanot ja hävitetyt viljelykset olivat yhtenä niistä
tuhansista todistuksista, jotka puhuivat ajan kauhuista ja suruista.
Koskematta näytti säilyneen talon puoli-laho sauna ynnä siihen kuuluva,
jotenkin tilava tupa, jonka suuri avonainen uuni osotti, että siinäkin
etuhuoneessa oli ennen asuttu. Nyt se kuitenkin oli pitkät ajat ollut
autiona aina eiliseen asti, jolloin kaksi naista ja monta lasta astui
sinne. Ovea he eivät voineet sulkea jälkeensä, sillä se oli poissa, niin
että lumi ja sade pääsivät vapaasti tekemään hävitystyötänsä. Naiset
olivat Maija Liisa ja Elina ynnä Sakin lapset ja muita, joita he olivat
tiellä turvattomina ja apua tarvitsevaisina tavanneet. Viholliset olivat
hävitelleet Karkussa ja Pirkkalassa niinkuin muuallakin. Ei mitään
säästetty, kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat henkeään
pelastamaan ja pohjoista kohti kulkiessaan olivat nämä niinkuin monet
muutkin ainoastaan töin tuskin tulleet toimeen tähän päivään asti.
Pienoinen joukko pyrki Viitasaarelle, jossa Miihkalin isän sanottiin
makaavan sairaana. Kauan oli kuitenkin siitä jo kulunut, kun Elina sen
tiedon sai, niin että vanhus saattoi nyt jo ehkä olla kuollut.

Läpimärkinä sateesta ja väsyksissä astunnasta, he kuitenkin iloitsivat
suuresti odottamatta löytäissään edes sen verran suojaa, ja kohta paloi
liedessä lämmittävä valkea, joka valaisi koko tuvan ja paljon
etemmäksikin avoimesta ovesta. Sen tulen johdatuksesta, joka muuten oli
hyvin harvinainen näky autioilla saloilla, saapui seuraavana aamuna
tupaan kaksi muuta vaeltajaa. Alli ja eräs vanha sotamies olivat näet
äskettäin lähteneet Porista, jonne venäläiset olivat vieneet heidät
muiden haavotettujen kanssa ja vaikka he vasta nyt olivat paranemassa
Isonkyrön kovan päivän vaivoista, olivat he jo kuitenkin matkalla
kotiseudulleen Kajaaniin, heidän kun täytyi kiiruhtaa, ehtiäksensä sinne
ennen talvea. Ampialan tuvan suuresta liedestä loisti tuli heille
ystävällisenä tervehdyksensä, he astuivat sitä kohti ja saapuivat
viimein toisten, edellisenä iltana tulleiden luo. Tulijat ja
vastaanottajat eivät tunteneet toisiaan. Ne hetket, jotka Alli oli
viipynyt Pirkkalan pappilassa, olivat liiankin tarkkaan kuluneet
tärkeämpiin toimiin, niin ett'ei ollut aikaa painaa muistiin
vähäpätöisempiä asioita. Tuvassa yhtyneet ihmiset olivat kuin vieraita,
niinkuin eivät olisi koskaan ennen nähneet toisiansa.

Mutta suuri yhteinen asia, isänmaan tulevaisuus ja suru sekä yhteinen
vaara liittivät heidät kuitenkin ensi hetkestä asti yhteen. Kolmannelta
taholta tullut mies näkyi joskus heidän seurassansa, mutta pian aina
jälleen katosi. Se oli Antero, joka muista huolimatta hoiteli vain
itseänsä. Hän näytti kaikista vähän kummalliselta ja Elina pelkäsi
häntä, milloin hän itsekseen supisten oleskeli tuvassa. Aluksi
huomasivat kaikki hänet heikkomieliseksi, mutta hiljaiseksi, jonka
tähden hän sai elää omin päinsä. Nyt hän istui kokoon kyyristyneenä
suurella risuläjällä lieden toisella puolella ja kohottihe vain silloin
tällöin katsomaan tulen vieressä istujia. Alli ja Elina olivat menneet
ulos ja sotamiesvanhus oli juuri saanut sidotuksi kylkensä, jonka
venäläinen luoti oli reväissyt tuona viimeisenä veripäivänä. Nyt oli
haava parannut, mutta luoti oli vieläkin ruumiissa ja vaivasi sotilasta
kovin. Eräs akka oli hänelle antanut jotakin kipulaastaria ja sen
asettelemisen oli nyt ukko saanut valmiiksi. Sitä tehdessään ja
istuessaan tulen vieressä oli hän kertonut suuresta Isonkyrön
taistelusta ja Maija Liisa oli istunut lähellä lasten kanssa
kuuntelemassa. Ilta jo alkoi tulla, sotamies pani vanhan nuttunsa kiinni
ja sanoi ikäänkuin päätökseksi:

»Tämän ja paljon muuta olen minä nähnyt, mutta sitä ei ymmärrä kukaan,
ennenkuin itse kokee.»

Kaikki hänen kuulijansa olivat sekä sydämellä että silmillä seuranneet
joka sanaa, ja nyt sanoi Maija Liisa: »Teidän sananne pimittävät sydämen
kuin öiset pilvet, mutta loistaapa siitä kuitenkin lohdutusta, kun
sanotte heidän kaatuneen sankareina.»

»He kaatuivat», vastasi sotamies, »sankareina, niinkuin pilvestä
säihkyvät tulet, jotka sammuvat ja katoovat, mutta samalla musertavat ja
kukistavat kaikki, mitä on esteenä niiden tiellä.»

Hän vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, mutta lapset huusivat: »Kertokaa
vielä, kertokaa, kertokaa!» ja vanhus jatkoi:

»Voisipa riittää ihmisijäksi kertomista siitä, mitä on elettynä, mutta
mieleni on suruinen ja minä jätän ennemmin kertomatta.»

Mutta lapset huusivat taas: »Kertokaa, kertokaa!»

Maija Liisa hymyili. »Surutonna kuuntelee nuori isien vaivoja, ja lasten
kyyneleet ovat vain hymyä kokeneen miehen ilon rinnalla.»

»Niin on», vastasi sotamies. »Mutta kuunnelkaa, te lapset, tarinaa
näistä ajoista ja kätkekää meidän surujemme kertomus niiksi päiviksi,
jolloin uudet ihmispolvet astuskelevat Suomen maita, niin että
entisyyden tuomio tekee oikeutta sille, mitä me tahdoimme, mutta emme
voineet.»

Lapset eivät häntä ymmärtäneet, mutta tahtoivat kuulla yhä enemmän ja
kehottelivat: »Kertokaa, kertokaa! Jutelkaa suuresta taistelusta! Kuinka
sitte kävi? Ja Armfeltista!»

»Voitonriemun hälinä kaikuu vielä korvissani. Me riemuitsimme ensin,
mutta onnettomuus piili takanamme. Vielä näkyvät silmissäni Napuen ja
Turpalan kyläin liekit. Niiden punainen valo lensi kangasta pitkin.
Hurjasti kohisi tuli ja savu tuprusi pitkin tasankoa mustana kuin
kuoleman enne Suomen miehille, jotka seisoivat vastatuuleen. Synkät
pilvet vetivät tuiskua ympärillemme, taivas pudotteli valkoisia
lumenhöytyviä ja kaikki ajautui pyörteinä meidän rivejämme vastaan,
uhaten tehdä meidät sokeiksi. Semmoinen oli ilma kotimaamme
taistelukentällä ja sitä myöten syöksyi vihollinen kuin paisuva virta.
Kuusituhatta miestä meitä oli, mutta venäläisiä kaksikymmentä tuhatta
hyvissä aseissa ja kylläisinä eikä niinkuin me puolikuolleina ravinnon
puutteesta.»

Synkkä oli kuvailu ja kolkosti lausui Maija Liisa: »Kauas on kuulunut
miten te kärsitte. Taistelu ei ollut pahin vaiva eikä kuolemakaan.
Moninkertaista rohkeutta teiltä sinä päivänä vaadittiin.»

»Ei kukaan pitänyt lukua vihollisten paljoudesta. Se ei ollut pahin
vaara, sillä vähäinen on orjan voima ja kasakka taisteli täällä
vieraassa maassa ja toisten käskystä. Mutta me seisoimme sydämestämme
taisteluun kiintyneinä. Meillä oli kaikki alttiina ja kaikin voimin sitä
ponnistettiinkin.»

Sotamies vaikeni taas, mutta lapset istuivat kaikki uteliaina häneen
katsoen, ja viimein kysyi joku:

»Kuinka sitte kävi?»

»Vinkuen ajoi tuuli lunta ja savua meitä vastaan, ikäänkuin ruumisvirttä
vaikerrellen, mutta me taistelimme ja voitimme. Silloin petti Labar ja
vei väkensä pois. Toinen opasti vihollista kiertotietä meidän taaksemme.
Sippola, Sippola, raskaaksi tulee sinulle tuomiopäivä!»

Maija Liisa huokasi: »Jumala olkoon meille kaikille armollinen!»

»Kertokaa vielä! Älkää vielä lopettako!» pyytelivät lapset, ja sotamies
alkoi vielä kerran;

»Lujina kuin kalliot seisoivat meidän miehemme, mutta kalpenivat ja
kaatuivat. Eivätpä kuitenkaan yksin. Niinkuin myrsky ajelee lehtiä
syyspäivänä ja sekottelee punaisia ja keltaisia vielä vehreinä
säilyneihin, niin sekotteli taistelu ystäviä ja vihollisia, nuoria ja
vanhoja kuolemassa. Venäläisten veri virtanaan kasteli Suomen kenttää ja
monta tuhatta ruumista huuhteli jokia mereen ilman hautausta. Meidän
naisemme ovat pitkin kesää lavealti etsineet haudatakseen rakkaitansa,
jotka he sinä päivänä kadottivat.»

Maija Liisa tunsi samaa kuin kaikki muutkin; silmiään kuivaillen sanoi
hän: »Hongankin juuret joskus kuivavat, vaan Suomen kyyneleet eivät
koskaan. Meidän surujemme tarina on täst'edes tuleva lauluksi, jolla
lapsia nukutellaan.»

Sotamies katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena ja vastasi puoliääneen:
»Kukapa muu näkee aikojen läpi kuin Hän yksin. Antaakohan hän vielä
tulla päivän paistetta myrskyn jälkeen? Valkosinervät sumut nyt
lepäilevät Isonkyrön tasangolla ja uus'kuu loistaen katselee kuvaansa
joesta. Kaikki on autiota ja hiljaista siellä. Öiset tuulet puhaltelevat
kankaalla ja sen kukkivassa kanervikossa käyskelevät ainoastaan vainajat
kuulumattomin askelin.»

»Kävelevätkö kuolleet?» kysyivät lapset, silmät suurina.

»Sankarit haluavat oikeaan hautaan ja he tähystellen etsivät niitä,
jotka kavalsivat maata ja riistivät meiltä voiton.»

»Löytävätkö he sitte ne kavaltajat?»

»Kyllä he ne joskus löytävät.»

Antero oli katsoa tuijottaen noussut yhä ylemmäksi. Nyt hän hyppäsi
seisomaan keskelle lattiaa, sanoen kovalla äänellä: »Pitkä on matka
sieltä tänne! Eivät he näe vesien yli.»

Sotamies kääntyi ja katsoen Anteroa kysyi: »Pitkäkö matka on sieltä
tänne? Ja jos he näkevät tänne asti, löytävätkö he sitten täältä
kavaltajan?»

Antero supisi itsekseen, niinkuin ei olisi kuullutkaan mitään: »Ihan
musta, ihan musta. En minä se ollut, vaan Sippola.»

»Sippolako?» sanoi sotamies.

Antero seisoi yhä vielä omissa ajatuksissaan ja supisi, tietämätöntä,
itselleenkö vain vaiko muidenkin kuultavaksi: »Labar se oli, vaan minun
ei pitäisi olla syntynyt. Sippola se oli.» Hän peitti kasvonsa käsillään
ja juoksi pois.

Sotamies katsoi hänen jälkeensä ja sanoi: »Onko hänkin Juudas meidän
keskellämme?»

»Hän on mielipuoli», vastasi Maija Liisa. »Eihän häntä maksa kuunnella.
Arvattavasti hän on kärsinyt ja nähnyt kurjuutta enemmän, kun on
jaksanut kantaa.»

Antero oli asuskellut tuvassa jo ennenkuin naiset siihen saapuivat.
Maija Liisa oli heti alussa huomannut hänet vähämieliseksi ja nyt
tunnusti sen sotamieskin.

»Kukapa», sanoi hän, »voikaan ihmetellä, jos ymmärrys himmenee
tällaisina aikoina, kun kaikki pingottuu kireimmilleen. Aurinko menettää
valonsa, maa vapisee ja ihminen on valmis myömään sielunsa autuuden
pelkästä hetkisen kestävästä rauhan pisarasta.»

»Eikö vieläkään näy loppua kurjuudellemme?»

»Rauha on tulossa, mutta minkä arvoinen, tietää yksin Jumala.»

»Te tarkotatte, että rauha tulee sentähden, että me emme enää jaksa
kestää taistelua.»

»Ei, me emme jaksaa enää. Ainakaan emme yksin.»

Maija Liisa huojutteli huolestuneena päätään. Lapset ymmärsivät jotakin
tärkeätä siinä keskusteltavan ja tunkeutuivat yhä lähemmäksi tarkemmin
kuullakseen.

»Ja rakas kuninkaamme, hän yhä viipyy vieraassa maassa», sanoi Maija
Liisa. »Miten kauan siitä onkaan, kun hän hylkäsi meidät ja koko
valtakunnan?»

Sotamies veteli savuja ja mietti. »Viisi vuotta ja vähä kuudetta, jos
Jumala hänet vielä auttaa tänne takaisin, niin hän ei enää tunne koko
maata eikä valtakuntaa, se ainakin on varmaa.»

»Niin, maa on hävitetty ja haaskattu, kansa surmattu, raadeltu ja
piinattu, viety vankeuteen tai itse paennut Ruotsin puolelle.
Katselkoonpa hän minne hyvänsä, niin kaikkialla näkee hän vain kuoleman
tuskaa, surua ja kurjuutta.»

»Jospa hän vain edes muistaisi meitä ja palaisi tuomaan rauhan
siunausta?» huokasi sotamies.

»Kyllä hän ihan varmaan tulisi, jos vain pääsisi», arveli Maija Liisa,
kykenemättä ymmärtämään muuta kuin että kuningas tietysti rakasti
kaikesta enemmän omaa valtakuntaansa. »Mikähän suuri ja tärkeä tehtävä
häntä siellä pidättänee. Mitenkä luulette meille viimein käyvänkään
täällä? Ruotsista ei ole mitään toivomista ja venäläisiltä tulee vain
kuolema. Mitähän vielä lienee kokematta?»

»Se on Jumalan kädessä. Me olemme tehneet, mitä olemme voineet ja mitä
meidän piti tehdä; nyt Herra pitäköön huolen muusta.»

»Rauhan hän antakoon meille, rauhan!» sanoi Maija Liisa. »Ihmiset ovat
väsyksissä kuolemaan asti.»

Ulkoa rupesi kuulumaan laulua. Elina siellä tuli tietä myöten pitkin
harjun juurta. Risutaakka selässä astui hän tupaa kohti. Hän ei ollut
nyt käynyt kaukana, mutta kuitenkin niin loitolla, että hyvin tunsi
seudun ja talonpaikan. Niillä seuduin hän lapsena usein oli leikitellyt
Miihkalin ja hänen veljensä kanssa. Kaikki oli nyt hävitettynä ja surun
vallassa, mutta iloinen muisto toisensa perästä nousi kuitenkin mieleen,
ja ne katselivat niin lapsellisen raittiisti häntä silmiin, että hän
hetkiseksi unhotti kaikki, mitä siitä asti oli kokenut. Hänen mielensä
keveni ja nuoreni, niin ett'ei hamasta miehen lähdöstä asti ollut
tuntunut niin suloiselta. Hän ikäänkuin aavisti, että he kohta
tapaisivat toisensa, ehkäpä jo tässä kohtaa, ja se tunne kehittyi
ajatuksiksi ja sanoiksi, ja hän lauloi siitä, mitä tunsi:

      »Oi, missä sä viivyt mun kultani viel'?
      Mä kaipaan ja toivon sua tänne.
      Enkä minä tiedä sun oloas, en teitäs,
      En, missä sä lienet ja kuljet.
      Tule jo! tule jo! Tule, tule, tule, tule jo, jo, jo!»

Tuvassa olijat kuuntelivat, ja Maija Liisa tunsi heti äänestä jo
laulajan Elinaksi, joka kohta astuikin tupaan. Hän heitti taakkansa
entiseen risuläjään ja sanoi melkein iloisesti:

»Tämänpä pitäisikin jo riittää ylihuomiseen asti ja sitte kyllä saamme
lisää.»

»Lisääkö?» toisti Maija Liisa. »Emmehän me tänne jääkään ainiaaksi.
Minun mielestäni pitäisi meidän lähteä jo huomenna edelleen.»

»Huomennako?» kysyi Elina, katsoen sotamieheen, ikäänkuin toivoen, että
hänkin pyytäisi kauemmin viipymään, mutta hän vastasi:

»Vaaroja on kaikkialla ympärillämme; sitä parempi siis, mitä sukkelammin
täältä pääsemme pois.»

»Niin minustakin», vahvisti Maija Liisa.

Elinan rohkeus laimeni laimenemistaan, mutta sitä ei kukaan tullut
huomanneeksi. Sotamies jatkoi:

»Jo Ikaalisissa puheltiin Keuruun sisseistä, ja missä he liikkuvat,
siinä turvattomille kostetaan heidän voittonsa.»

Maija Liisaa rupesi pelottamaan. Emäntäänsä katsoen kysyi hän:
»Emmeköhän lähde täältä jo huomenna? Vai mitä te sanotte, rouva Elina?»

Elina purskahti itkuun. Nyt hän viimeinkin oli Keuruulla, Miihkalin
kotiseudussa, jonne oli niin hartaasti ikävöinyt koko matkan, mutta nyt
jo huomenna piti lähteä edelleen, tapaamatta ketään, joka olisi voinut
ilmottaa hänelle, mitä hän hartaimmin tahtoi tietää. Vaan vaara oli
suuri ja sentähden hänkin vastasi:

»Tehkää, miten tahdotte! Minä en jaksa astua etemmäksi. Mutta mitä sitte
tulee lapsista, tietää yksin Jumala. Minä olen ottanut liian suuren
edesvastauksen niskoilleni.» Ja hän itki vielä katkerammin.

Eräs lapsi meni hänen luoksensa ja kysyi: »Onko täällä vaarallinen
olla?»

Toinen vielä pienempi tuli myöskin pyytelemään. »Älkää itkekö noin,
venäläiset kuulevat ja tulevat tänne.»

Elina otti lapsen syliinsä. Kaikki muutkin kokoutuivat kyselemään: »Onko
täällä-olo vaarallinen? Mitä tulee?»

»Ei tänne muuta tule kuin uni ja yö; meidän pitää kaikkien ruveta
nukkumaan», vastasi Elina, pyyhkien pois kyyneliänsä.

»En minä tahtoisi nukkua. Ei minua ollenkaan nukuta! On niin ikävä
nukkua!» huusivat lapset kilpaa.

»Minä tahtoisin mielelläni kuulla kuninkaasta», virkkoi joku.

»Kuningas ja kaikki hyvät lapset jo nukkuvat.»

»Olen minäkin hyvä.»

»No, tule sitte, niin minä laulan sinulle kuninkaasta», sanoi Elina,
ottaen pienimmän lapsen syliinsä. Muut tulivat niin lähelle, kuin
pääsivät, ja laulu alkoi:

      »Niin iloinen kuningas metsässä on
      Ja se seurue, jota hän johtaa.
      Se loistaa kuin tähti, on suruton,
      Vaikka petos jo monessakin hohtaa.
      Oi, herra kuningas,
      Pysy hyvin varoillas,
      Älä usko jokaista, ku tutkii mieles kasvoistasi
      Oi, katso vaaraasi,
      Se uhkaa pianki!
      Metsässä sinua niin paljo kohtaa.»

Lapset seisoivat vaiti vielä laulun loputtuakin. Olivat he sen kuulleet
jo montakin kertaa, mutta nyt ei Elina ollut pitkään aikaan laulanut;
sentähden joka sana kuului heistä yhtä merkilliseltä, kuin he olisivat
ne nyt vasta ensi kerran kuulleet. Kysymyksiä sateli Elinalle aivan
sekaisin niin paljo, että niihin oli mahdoton vastatakaan.

»Oliko se meidän kuninkaamme? Onko hän nyt metsästämässä? Onko siellä
pimeässä metsässä vaarallista? Olemmeko mekin metsässä? Onko täälläkin
vaarallista?»

Laulu kasvoi kasvamistaan, kuninkaan vaiheet muuttuivat pakolaisten
omiksi vaiheiksi; lapset rupesivat toinen toisensa jälkeensä pelkäämään;
niinpä ei auttanut muu neuvo kuin uusi laulu. »Ei täällä ole ollenkaan
vaarallista», lohdutteli Elina. »Nyt minä laulan toisen laulun, jossa ei
ole pimeää metsää.»

»Niin, mutta kuninkaasta! kuninkaasta!»

Ja uusi laulu alkoi:

      »Äitini käski mun, kun olin pieni,
      Ruhtinastani rakastaa.
      Ja tuohonpa olkohon sullakin mieli,
      Kun vuodet varttasi vahventaa.
      Nyt ruhtinas ajaa ja unta hakee,
      Ja mieluisa ois hälle unelma makee,
      Vaan se liitää, lentää
      Poies vaan ja entää
      Meille, meille pirtin ovesta.»




XXX.

Kaksi naista.


Uusia kysymyksiä yritti satelemaan, mutta Elina lauloi laulua aina
alusta uudestaan yhä hitaammin ja hiljemmin, kunnes sylissä oleva lapsi
painoi silmänsä kiinni ja kaikki muutkin pitkillä haukotuksilla
ilmaisivat olevansa nukkumaisillaan. Uni oli todellakin tullut tupaan.
Elina viittasi vanhempia lapsia pysymään hiljaa ja vei nukkuneen lapsen
makaamaan saunan lautasille. Maija Liisa toi jäljestä toisen ja jäi
pienoisten luo.

Vanhemmat lapset saivat luvan leikitellä vielä vähän aikaa ulkona, mutta
kauas he eivät saaneet mennä.

Yksin jäätyään meni Elina heti sotamiehen luo ja kävi istumaan hänen
viereensä. »Tunsitteko Miihkali Härkmania?» kysyi hän.

»Minä tulin hänet tuntemaan Isonkyrön taistelun edellisenä päivänä,
mutta hänen sankarinimensä tunsin minä jo kauan ennen.»

»Sitte pitää teidän kertoa minulle, mitä tiedätte hänestä. Koko päivän
on tehnyt mieleni kysellä, vaan eihän se ole käynyt päinsä, kun on ollut
niin paljo ympärillä muita. Luuletteko hänen vielä elävän?»

»Ei, hän ei ole enää elossa. Tosinhan tuolla Ikaalisissa kerrottiin
hänen veljeinensä nyt olevan johtamassa näitä Keuruun sissejä, mutta se
ei ole totta, sillä omin silmin näin, miten hän suojeli porilaisten
lippua ja kaatui sen kanssa.»

»Kaatuiko hän taistelussa?»

»Hän kaatui Isonkyrön lakeudella. Minä näin hänen katseensa viimeisessä
taistelussa, ja näin hänen sielunsa hädän. Hänen kädessään heilui miekka
ja hän raivasi kaikki pois tieltä, vaan viimein kaatoi kuolema hänet
itsensä; ei häntä enää ole.»

Elina istui kalpeana ja hänen äänensä kuului vain hiljaiselta
kuiskaukselta, kun hän sanoi:

»Siunattu olkoon hänen sielunsa ja siunattu hänen muistonsa.»

Sotamies katsoi häntä säälivästi. »Raskaan surun olen tuottanut teille
sanoillani, sen kyllä huomaan», sanoi hän.

Mutta Elina ei vastannut mitään. Hän nousi ja meni ulos. Hän tahtoi olla
yksin ja kävi istumaan seinäviereen lähelle rappuja. Sotamies katsoi
hänen jälkeensä ja oli pahoillaan, että oli tuottanut surua, mutta
hänkin oli väsyksissä, ja kun nyt ei ollut mitään tekemistä, paneutui
hän pitkälleen leveälle, seinään kiinni tehdylle penkille ja nukkui.
Kaikki oli hiljaista ja yön tapaista autiossa talossa. Ei hisaustakaan
kuulunut, ennenkuin astunta metsän reunassa ilmaisi Allin tulon. Hänellä
oli jousi ja nuolia toisessa kädessä ja pari teiriä toisessa. Nähtyään
Elinan niin kankeana ja kalpeana istuvan ulkona, sanoi hän
osanottavaisesti:

»Älkää siinä istuko, rouva Elina, ilta on viileä.»

»Ei siitä lukua, ei minun ole kylmä.»

»Tulkaa kuitenkin sisään», jatkoi Alli, »te näytätte niin väsyneeltä ja
suruiselta. Enkö saa auttaa teitä?»

»Kiitoksia, mutta en minä tarvitse apua», vastasi Elina, tutkivasti
katsellen Allia, kun hän siinä seisoi lintuinensa.

»Miksi te minua noin katselette?» kysyi viimein Alli.

»Minä mielelläni pyytäisin teiltä jotakin, jos uskaltaisin.»

»Josko uskaltaisitte?» toisti Alli. »Miksipä ette? Mutta mitähän minulla
olisikaan antaa teille?»

»Vaihtaisitteko pukua minun kanssani?»

»Pukuako vaihtaa? Varsin mielelläni! Mutta miksi sitä tahdotte? Onhan
teidän omanne paljon kauniimpi.»

Heillä oli todella jotenkin samanlainen puku, kansanpuku kummallakin,
vaan Elinan oli loistavampi.

»Teidän leninkinne on musta, enkä minä tahtoisi enää pitää näin kauniita
värejä», sanoi Elina.

Alli katsoi häntä tutkivasti. »Miten te olette kalvennut ja itkenyt!
Teillä on varmaankin hyvin suuri suru.»

»Niin, minulla on suuri suru.»

»Onko ken kuollut?»

»Minä olen kadottanut rakkaimpani.» Elina otti esille kaksi sormusta,
jotka hänellä riippuivat nauhasta kaulassa, ja sanoi pistäessään niitä
sormeensa: »Tämä on meidän kihlasormuksemme ja tämän hän antoi minulle,
kun meidät vihittiin. Tähän asti minä olen säilyttänyt niitä kaikelta
vahingolta, mutta nyt koristakoot ne kättäni ja näyttäkööt koko
maailmalle, että minä olin hänen omansa. Nyt vasta oikein tunnen, miten
rakkaat ne ovat minulle. Katsokaas, Alli, vaikka hänet otettiin minulta
pois, niin on hän kuitenkin minun omani, ja minä olen hänen vielä haudan
toisellakin puolella. Nämä sormukset todistavat, että me lupasimme ja
vannoimme sen Herramme edessä; sentähden se liitto pysyy
ijankaikkisesti.»

»Niin, niin, kyllä se niin on.»

Elina jatkoi: »Nyt on hän poissa eikä koskaan palaa; sentähden minusta
tuntuu suloiselta lohdutukselta, kun saan jättää tämän kirjavan pukuni,
jota olen pitänyt, odotellen vielä kerran saavani nähdä hänet tässä
maailmassa.»

Alli ei vastannut mitään, vaan laski pois käsistään kaikki ja riisui
vaatteensa. Elina teki samoin, ja tuota pikaa oli vaihto tapahtunut.

Elina kävi jälleen istumaan, vaan katsoi ylöspäin ja sanoi: »Miten
sydämmestäni teitä kiitän. Tuntuu suloiselta levolta sielulleni, kun
saan pukea ruumiini mustaan; tuntuu melkein ilolta tehdä jotakin hänen
muistollensa.»

Alli ei katsonut Elinaan päin, vain eteensä, kun vastasi: »Teillä on
suuri suru ja kuitenkin olette onnellinen siitäkin.»

»Onnellinenko suuresta surusta? Sitä ei voi kukaan.»

»Eikö ole onni, että saatte koko maailman nähden surra häntä, joka
teiltä on otettu pois?»

»Tottahan saa niin surra kuka hyvänsä», vastusti Elina kummastellen.

»Miksi asian katsoo.»

»Jos teillä on sama suru kuin minulla, niin ettehän mielellänne olisi
antanut pois mustaa pukuanne?»

»Oh, ei niin, vaan samapa se. Kun minä näin hänen kaatuvan, musteni
minulle koko maailma, ja monta viikkoa kului, ennenkuin tunsin jälleen
elämää itsessäni. Sitte virkistyin ja aloin elää uudestaan. Ensimäinen
pukuni silloin oli sinipunainen; nyt se johtui mieleeni, silloin en sitä
ajatellut.»

Hän ei huokaillut eikä vuodattanut kyyneliä, mutta kuului suru kuitenkin
äänen kaiusta.

»Kaatuiko hän taistelussa?» kysyi Elina.

»Hän kaatui Isonkyrön lakeudella», vastasi Alli hiljaa.

»Siellähän Miihkalikin kaatui.»

»Oliko teidän miehenne nimi Miihkali?»

»Oli, eikö se ole kaunis nimi?»

Allin huulilla värähti hymy; hän vastasi: »Minusta pitää miehen, jolla
on se nimi, olla voimakas ja jalo mies.»

»Ja hyvä», jatkoi Elina, »ja viisas ja uskollinen kuolemaan asti.
Semmoinen mies ei voi rakastaa kuin yhtä ainoata koko elinaikansa. Ah,
Alli, miten suloista on tietää hänen rakastaneen minua aina
lapsuudestaan asti ja ihan varmaan myöskin elämänsä loppuun saakka.»

»Oliko sinunkin miehesi nimi Miihkali ja sanoiko hän...»

»Ei hän ollut minun mieheni», keskeytti Alli, »eikä hän koskaan sanonut
rakastavansa minua, mutta minä tiedän sen kuitenkin; hän minua suuresti
rakasti, kyllä minä sen tiedän.»

»Mistä sen tiedät, mitä hän ei koskaan sanonut?»

»Hän ei koskaan puhunut, että me kulkisimme elämämme tietä yhdessä; hän
ei näyttänyt ajattelevan semmoista päivää; mutta hän tahtoi, että
läksisimme yhdessä kuolemaan. Hän ei koskaan puhunut rakastavansa minua,
mutta hän valvoi ja suojeli minua, niinkuin enkeli suojelee lasta, ja
hänen silmänsä huomasi vaaroja minun tielläni, jossa en itse niitä
nähnyt. Hän uhrasi paljon minun tähteni; sitä hän ei olisi tehnyt,
ell'ei olisi rakastanut minua.»

»Hän oli jalo mies», sanoi Elina, katsoen osanottavasti Alliin.

»Semmoisia ei ole monta», vastasi Alli. »Hän oli mahtava taistelussa,
hänen kätensä ei koskaan vavissut vaarassa. Vielä olen näkevinäni, miten
tuuli heilutteli tuuheaa tukkaa hänen päivettyneille poskillensa ja
miten hänen silmänsä leimusivat kuin revontulet. Nyt on meillä kaikki
yhden iskun varassa, oli hänellä tapana sanoa. Elämä on niin lyhyt,
Alli, tehkäämme työtä silloin, kun vielä taidamme. Eikä hän silloin
olisi koskaan tahtonut laskea minua pois luotansa.»

»Ja nyt on kaikki lopussa niin sinulta kuin minultakin. Vielä minun
kuitenkin on vaikea käsittää, ett'ei Miihkali enää koskaan palaisi. Minä
olen odottanut sitä ja siihen luottanut aina siitä asti, kun hän läksi,
ja tänään odotin minä häntä niin varmaan, kuin emme olisikaan koskaan
olleet erossa.»

»Se ajatus on niin suloisesti hiiviskellyt pitkät ajat mielessänne ja
silloin vasta vähitellen opitaan käsittämään todellisuus.»

»Ei, ei se tullut vähitellen, vaan yht'äkkiä. Hän sanoi sen niin
kerrassaan, tuo vanha sotamies.»

»Voi se kuitenkin tulla toisella tavalla, kuin ukkonen, niin että siitä
huumautuu ja lankee pyörryksiin. Silloin tuntee itsensä ensin väkeväksi,
paljon väkevämmäksi kuin myötäkäymisessä, mutta sitte pettää kaikki ja
sitte...»

»Mitä sitte?»

»Parempi on olla siitä puhumatta. Ei sitä kuitenkaan voi sanoin kuvata;
mutta siitä hetkestä on ihmisen sydän kuollut, vaikka hän vielä
astuskelee elävien joukossa. Minä sen tunnen.»

Elina oli juuri vastaamassa, kun jymeä paukahdus kuului kukkuloiden
metsästä. Moninkertainen kaiku kertoi jysäyksen ja ehdottomasti
kysäsivät molemmat naiset:

»Mikä se oli?»

Vaan ennenkuin he ehtivät vastata kysymykseensä, juoksivat lapset
pyydellen: »Emmekö saa ottaa teidän joustanne ja nuolianne? Me
ampuisimme niillä.»

»Nuoliani minä en anna, vaan jousen saatte. Paavo katsokoon, ett'ei se
turmellu; hän hankkikoon teille myöskin nuolia. Mutta etemmäksi kuin
suuren kiven taa ette saa mennä, ja kun teitä huudetaan, pitää teidän
heti palata.»

Lapset hyppivät ilosta ja juoksivat pois.

Jymähti taas. Omituinen ääni kuin ukkonen kirkkaalta taivaalta. Naiset
kuuntelivat ja katsoivat kysyvästi toinen toiseensa.

»Minä tiedän, mikä ääni se on», sanoi viimein Elina. »Tuolla, ei varsin
kaukana, on suuri paasi, joka kumahtaa tällä tavalla, kun ihminen astuu
sen laidalle. Sitä sanotaan Jylhänkiveksi; minä näin lapsena sen, ja
silloin paimenet antoivat sillä merkkiä taloihin, milloin joku vaara
uhkasi tai milloin he olivat kotiin tulossa.»

»Mutta ken sieltä nyt antaa merkkejä, sillä muuta se ei voi olla», sanoi
Alli, nousten seisomaan. »Ei tämä ole leikkiä.»

»Ei, ei se ole leikkiä», myönsi Elinakin, tullen vielä kalpeammaksi.

Maija Liisa oli myöskin kuullut omituisen äänen ja riensi ulos
sotamiehen kanssa, jonka oli kovasti pudistelemalla saanut hereille.

»Minä koetan ottaa selkoa asiasta», sanoi sotamies.

»Te uskallatte liian paljon, jos viholliset ovat niin lähellä», varotti
Maija Liisa tuskissaan. »Yksinäinen mies pian joutuu perikatoon.»

»Jos Jumala tahtoo, niin joudun, vaan muuten sanon vain, että ken on
nähnyt niin paljon kuin minä, hän kyllä metsässä selviää yhtä hyvin kuin
orava ja kettukin. Mutta pahempi on teidän muiden säilymisenne.»

»Niin on, hyvä Jumala, ja mihinkä me panemme lapset? vaikeroi Maija
Liisa.

»Kellari on turvallisempi kuin tupa», sanoi Alli, hän kun oli tarkkaan
katsellut kaikki. »Sinne meidän nyt pitää piilottua.»

»Missä se on?» kysyi sotamies.

»Täällä», näytti Alli, astuen muutamia askelia ja häviten näkyvistä
suurten kivien taa, joiden väliin oli kasvanut sanajalkoja ja vesakkoa
niin tiheäksi seinäksi, ett'ei ollenkaan näkynyt kellaria niiden takaa.
Se oli kaivettu syvälle harjuun; lautaseinät olivat vielä jotenkin
eheät. Kohta palasi Alli ja sotamies vuorostaan meni tarkastelemaan
paikkaa. Piilopaikaksi se kyllä sopi, muuta ei käynyt sanoa, mutta yksi
asia häntä ei miellyttänyt, se nim., että Antero oli sinne ehtinyt ennen
häntä, joten hänkin siis tiesi sen piilopaikan. Sotilas ei kauan
arvellut, vaan päästi vyöltään remelin ja sitoi Anteron kädet selän taa
ja pani hänet maahan makaamaan. Naiset olivat sill'aikaa noutaneet
sisältä makaavat lapset, toimittaakseen heidät heti turvaan. Heitä
vastaan astui sotamies ulos kellarista.

»Kellari on hyvä», sanoi hän, »mutta vartioikaa hyvästi Anteroa. Minä
sidoin hänet, sillä ei siihen mieheen ole luottamista. Ei hän vielä ole
niin hullu, että voisimme olla huoletta hänestä ja hänen hulluudestaan.»

»Rouva Elina on koko ajan peljännyt häntä», sanoi Maija Liisa.

»Minä kyllä vartioin häntä», sanoi Alli. »Paras on meidän kaikkien
ajoissa piilottua, sillä jos venäläisiä liikkuu täällä, niin ei kukaan
arvaa, milloin he näkevät meidät.»

»Huudanko minä lapset pois leikkimästä?» kysyi Maija Liisa.

»Olkoot vielä vähän aikaa ulkona», vastasi sotamies. »Kellari on kostea,
kyllä he vielä ehtivät siellä homehtua. Mäeltä kuuluva ääni tuli niin
etäältä, ett'ei vaara vielä ole tässä. Kirveen minä otan kanssani, ja
jos kaikki on tässä likitienoilla rauhallista, palaan minä pian.»

»Mitähän näemmekään, ennenkuin aurinko toisen kerran laskeutuu? Tämä
rauhallisuus on kuin hetkinen ilman levähdys ennen myrskyä.»

»Jospa Jumala antaisi sen murtaa meidät ainiaaksi», vastasi Elina. »Tämä
ajalehtiminen milloin minnekin on kuin loppumaton kuolontaistelu,
pahempi kuin kuolema itse.»

»Meren ympäri pääsee purjehtimaan, vaan ei onnettomuutensa ympäri. Toivo
kuitenkin sulostuttaa elämän ja lyhentää pitkät päivät. Toivokaamme
aina!»

»Toivoa!» toisti Elina. »Kaukaisten merien takaa palaa mies, vaan ei
hautakummun alta. En minä enää mitään toivo.»

»Haudan kautta vanhurskas menee Herransa iloon», huokasi Maija Liisa,
»ja jospa me kaikki siellä kerran tapaisimme toisemme. Mutta teidän ei
pidä surra eikä haaveksia kuolemaa, vaan pitää kiinni elämästä ja
niistä, jotka teitä tarvitsevat täällä.»

»Täällä minua ei kukaan muu tarvitse kuin lapset ja te olette heidän
turvanansa; kohtahan sitä paitsi ovatkin kaikki surmattuna Suomesta tai
viedyt vangiksi taikka ovat he itse paenneet.»

»Kyllä minä tiedän paitsi lapsia yhden, joka elää ja tarvitsee teitä»,
sanoi Maija Liisa, nyykäyttäen päätään paljo sanovasti.

»Kukapa minua enää tarvitsisi?» kysyi Elina välinpitämättömästi.

»Yksi, joka on kauan muistellut teitä, niinkuin Jumalan enkeliä, joka
kerran luotti teihin, joka sitte on surrut teitä ja joka olisi antanut
henkensä teidän edestänne. Sen minä kuulin jo ammoin sitte.»

»Mitä te loruatte! Ei semmoista ole olemassa.»

»Minä tunnen hänet», jatkoi Maija Liisa, »ja tiedän, että hän elää, ja
te tunnette hänet myöskin.»

Elinan kasvoissa väri vaihteli. Hän astui Maija Liisan eteen ja hänen
äänensä kuului tukeutetulta ja vapisevalta, kun hän sanoi: »Ettehän te
pettele minua. Te ette voisi niin puhua, ell'eivät sananne olisi totta.
Miihkali elää, sanokaa, elääkö hän?»

Maija Liisa säikähti ja huudahti: »Ah, enhän minä häntä tarkottanut.»

Elina katsoa tuijotti vanhukseen. »Ettekö tarkottanut häntä? No,
oletteko sitte aivan mielettömänä? Miten julma te olette!» Hän pakahtui
itkemään. »Menkää pois minun luotani! Tiedättehän, että hän on kuollut!»

»Niin, hän on kuollut eikä palaa enää. Minä tarkotin toista. Antakaa
minun kertoa kaikki.»

Mutta Elina ei tahtonut kuulla mitään; hän vain vastasi: »Ei, ei, te
olette julma! Kun susi hyppää ja saa kiinni saaliinsa, niin repii se sen
pala palalta eikä sen raaka luonto huoli mitään kyynelistä. Tahdotteko
tekin olla kuin peto ja raadella rikki minun sieluni, kun noin
sekottelette valetta toteen ja viskelette petollisia sanojanne
lohdutukseksi ja avuksi; mutta kun minä hukkuvan tavalla tartun niihin
kiinni ja toivon jo olevani pelastettu, silloin te tempaatte kaikki pois
ja syöksette minut takaisin syvyyteen.»

Maija Liisa yritti puhua ja puolustaa itseänsä, vaan Elina jatkoi:

»En, en minä huoli kuulla mitään! Joll'ette olisi niin vanha ja
joll'ette olisi auttanut äitiäni minun hoitelemisessani, niin enpä toden
totta koskaan antaisi teille anteeksi.»

Hän kääntyi selin Maija Liisaan ja siirtyi pois lehtipuiden taa. Samassa
kuului lasten iloisia ääniä ja he kaikki juoksivat hänen ympärilleen.
Paavon kädessä kiilsi Elinan häätuoppi, toinen lapsi näytti kaunista
silkkiliinaa ja kolmannen kädessä kiilsi kaksi kirkasta hopearuplaa.

»Katsokaas, mitä me löysimme!» huusivat he kilpaa.

Elina otti tuopin. »Mistä ihmeestä te tämän löysitte?»

»Tuolta kuopasta, suuren männyn alta!» vastasi Paavo, silmät ilosta
loistavina.

»Antero istui siellä eilen», sanoi toinen. »Ja hän heitteli meitä
kivillä ja kävyillä ja nauroi», kertoi kolmas. »Yksi kivi oli näin suuri
ja se tuli ihan jalkani viereen.»

Nyt Maija Liisakin tointui ja sanoi: »Onhan tuo teidän häätuoppinne,
rouva Elina! Ja tämä on minun kirkkohuivini! Hän tempasi sen käteensä.
»Suuri taivaan Jumala, mitenkä se on tänne joutunut? Se jäi sinne
arkkuun kaiken muun kanssa, mitä minulla oli. Kelläpä oli aikaa niitä
korjata, kun henki oli pelastettava. Ja nyt on huivi tuossa! Kas, miten
ne ovat repineet kaunista reunaa! Kuka Herran nimessä on käynyt
ryöstelemässä Pirkkalassa ja tuonut saaliinsa tänne asti?» Hän kääntyi
lasten puoleen. »Mistä te löysitte tämän? Missä on kuoppa?»

»Tuolla, tuolla!» huusivat lapset.

»Katsokaas, Maija Liisa!» sanoi Elina, näyttäen kädessään tuoppia.
»Tunnetteko meidän häätuoppiamme? Meillä, siellä kotona on käyty
ryöstelemässä, niinkuin muuallakin.»

Kuoleman kauhu valtasi Maija Liisan, kun hän ajatteli kaikkia vaaroja,
jotka olivat olleet niin lähellä heitä; sentähden hän nyt sydämensä
pohjasta sanoi: »Jumala olkoon kiitetty, että pääsimme sieltä hengissä!»

»Niin, Jumala olkoon kiitetty!» sanoi Elinakin. »Mutta minkähän tähden
he ovat haudanneet aarteensa tänne Keuruun salolle?» lisäsi hän
kummastellen.

»Kuoppa on suuren männyn juurien alla», selitti yksi lapsista.

»Ettekö tekin lähde katsomaan?» kehotteli Maija Liisa. »Mennään lasten
kanssa katsomaan.»




XXXI.

Kavallus.


»Minä näytän tietä. Minä osaan sinne. Osaan minäkin!» riemuitsivat
lapset. »Mutta nyt tulee Antero kanssa, ja sitte hän ehkä viskelee meitä
oikein suurilla kivillä, kun näkee meidän menevän hänen kuopallensa.
Katsokaas, hän pyrkii mukaan», sanoi joku, kun huomasi hupelon
riitelevän Allin kanssa kellarin suulla.

»Päästä minut! Minä lähden ulos!» kiisteli Antero.

Alli seisoi hänen vieressään epätietoisena. »Jos lupaatte olla
taipuvainen, niin pääsette ulos.»

»Mitä minä huolin teistä! Ei kukaan muukaan tottele. Minä lähden ulos!
Minun pitää päästä! Herrat odottavat, olen minäkin herra.»

»Oletteko herra?» kysyi Alli, jotakin sanoakseen.

Anteron ääni muuttui yhä rukoilevammaksi. »Tuolla sisällä on niin pimeä
ja paha olla. Päästäkää minut!

»Päästäkää hänet ulos!» pyysi Elina. »Lapset pitää jo viedä sisään
yöksi, vaan minä en uskalla niin kauan, kun Antero on siellä.»

Alli ja Antero tulivat ulos. Anterolla oli kädet selän taa sidottuna;
hän katsoi taaksensa ja koetti irrottaa niitä.

Elina meni Allin luo näyttämään tuoppia. »Katsokaa, tämän löysivät
lapset metsästä.»

»Ja tämän huivin», sanoi Maija Liisa näyttäen ryöstettyä aarrettaan.

»Kyllä siellä vielä voi olla paljo muutakin», vakuuttivat lapset.

»Viekää te lapset kellariin, Maija Liisa», kehotti Elina. »Heidänhän
pitäisi jo nukkua.» Hän sanoi hyvää yötä heille kaikille ja lapsijoukko
poistui kellariin.

Antero astui lähemmäksi ja katsoi tuoppia.

»Aivan musta! sanoi hän, surumielisesti katsoen läsnäolijoihin.

»Itse olet musta, pahan onnen lintu!» tiuskasi Maija Liisa. »Sinäkö
tämän varastit?»

»Mistäpä hän olisi sen saanut», arveli Alli, »ei, se ei voi olla
mahdollista.»

»Lapset ovat nähneet hänet kuopan luona, jossa kaikki oli», vakuutti
Maija Liisa, jonka mielestä Antero kyllä kykeni tekemään mitä pahaa
hyvänsä.

»Päästäkää auki side!» pyysi Antero.

»Emme me uskalla», vastasi Maija Liisa jyrkästi.

Antero katsoi häneen äkäisesti. »Mitä uskallat. Olkaa vaiti! Ette te
mitään tiedä.» Hän kääntyi rukoilevasti Allin puoleen: »Päästäkää te
side auki!»

Alli kumartui häneen päin ja sanoi hiukan salaperäisesti: »Minulla on
vähän puhuttavaa teille.» Mutta Antero ei siitä välittänyt, vaan kääntyi
Elinaan päin, joka oli vaieten katsonut häntä.

»Mikä teidän silmiänne vaivaa, kun ne minua noin katsovat? En minä ole
mikään piikkisika enkä huuhkajakaan. Menkää tiehenne!»

Sitte hän heti sanoi Allille: »Päästäkää irti minun käteni!»

Alli viittasi naisia menemään syrjemmäksi ja kävi istumaan vanhan,
kaatuneen puun rungolle sekä veti Anteronkin istumaan viereensä.

»Päästäkää irti!» pyysi hän taas.

»Minua on kovasti kielletty; en tiedä, uskallanko.»

»Päästäkää auki remeli, se vaivaa minua niin kovin. Minun sieluni on
musta.»

Mutta Alli istui liikahtamatta. »Sanokaa minulle ensin, mistä te saitte
sen tuopin ja huivin ja venäläiset ruplat.»

Antero nyökkäsi päällään, mutta ei kuoppaa kohti. »Tuolta. Ihan musta!»

»Mistä?»

Antero nyökkäsi uudestaan: »Tuolta.»

»Miten te ne saitte?» kysyi Alli edelleen tutkien.

»Minun ei olisi pitänyt syntyä. Sielu on musta.»

»Mistä te ne saitte?»

»Minä tunnen kaikki herrat ja olen hyvin onnellinen. Minä tunnen
kaikki.»

Alli katsoi häntä vielä uteliaammin. »Mitkä herrat? Ovatko ne
suomalaisia vai venäläisiä?»

»Kaikki. Minun ei olisi pitänyt syntyä.» Hän kumartui eteenpäin ja sanoi
viekkaasti ja salaperäisesti hymyillen: »Minä otin kaikki tyyni.
Tuonne!» Hän nousi ylös. »Päästäkää irti side! Minun pitää lähteä.»

»Me lähdemme yhdessä», vastasi Alli, uskaltamatta päästää häntä
näkyvistä. Sitä paitsi hän myöskin toivoi saavansa selkoa hänen
piilopaikastaan. »Odottakaahan vähän», sanoi hän ja juoksi sanomaan
toisille, mihin aikoi lähteä, ja riensi takaisin. Antero sill'aikaa
istui jalkojaan katsellen ja supisten itsekseen:

»Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä. Ihan musta.»

Allin palattua sanoi hän: »Minä näin herran.»

»Älkää pelätkö herroja, eivät ne meille pahaa tee.»

»Päästäkää irti kädet!»

»Tuletteko sitte näyttämään minulle, mistä te saitte aarteenne?»

»Tuolta!» nyökkäsi Antero.

Alli päästi hänen kätensä, ja kun ne olivat irti, ojensi hän ruumistansa
ja polki jalkaa. »Nyt minun pitää lähteä», sanoi hän viimein.

»Tulkaa nyt näyttämään, mihin olette kätkenyt tavaranne.»

Hiljaa ja taipuvaisesti astui Antero sinne päin, jonne oli viitannut, ja
Alli seurasi ääneti jälestä.

Mutta ylempänä mäillä astuskeli sotamies varovasti. Merkit olivat
lakanneet niihin kahteen iskuun, jotka olivat jymähtäneet. Kaikki oli
hiljaa, niin hiljaa, kuin ainoastaan syvässä salossa voi olla. Liiaksi
luottamatta siihen astuskeli ukko joka askeleella kuunnellen ja
tähystellen. Viimein kuuluikin heikosti etäältä ihmisääniä. Sotamies
hiipi vesakkoon ja kumartui piiloon. Kahden miehen astuntaakin saattoi
jo erottaa ja heidän puheensa läheni. Viimein jo kuuluivat sanatkin
aivan selvään, mutta ne eivät olleet vieraita tai vihollisia; tulijat
olivat omia kotimaan miehiä, niinkuin heidän puheensakin: Miihkali ja
Elias. Kun sotamies yht'äkkiä ja kuulumattomasti ilmestyi heidän
eteensä, tarttuivat he molemmat hämmästyen miekkaansa; vaan hetipä
sissit jo tunsivat kumppanin ja Elias huudahti iloisesti: »Kas, Kaska!»
Olipa kuin he olisivat kohdanneet ilon ilmi elävänä. Tervehdittiin ja
lausuttiin ilmi iloa molemmin puolin, seliteltiin, mitenkä oli tultu
tässä yhteen sattumaan, ja nyt Kaska kuuli Jylhänkiven jymäysten olleen
merkkinä Yrjölle ja muille sisseille, että vakoojat olivat onnellisesti
päässeet sinne asti. Kaska puolestaan kertoi, mitenkä hän oli yhdessä
Allin kanssa matkalla Porista Kajaaniin ja miten he täällä olivat
tavanneet Elinan sekä pyysi miehiä lähtemään naisia tervehtimään. Sissit
eivät olisi tarvinneetkaan sitä kehotusta. Talon paikka oli Miihkalille
ennestään tuttu ja nyt hän aikoi käyttää kellaria viimeisenä
luotettavimpana turvapaikkana, jos sissit alkoivat peräytyä tänne päin.
Alas laskeutuessa sanoi Kaska Miihkalille:

»Kalpea olitte silloin, kun teidät viimeksi näin, vaan vielä kalpeampi
olette nyt.»

»Minä en ole nukkunut moneen yöhön, vielä vähemmin päivillä.»

»Surut kalventavat enemmän kuin vaivat», sanoi Elias, »ja huolet tekevät
miehen harmaaksi ennen aikojaan. Jos ajattelemme, mitä Miihkali on
kokenut, niin on ihme, että hän vielä elää.»

»Minulla on vielä jotakin tekemättä, koska Herra on säästänyt minua»,
vastasi Miihkali.

Vähän aikaa astuivat he vaieten ja kukin omissa ajatuksissaan. Viimein
sanoi Kaska: »Jättiläistyön te olette tehneet täällä, niin pieni joukko
ja niin lyhyessä ajassa.»

»Kun hätä on neuvomassa ja hyvää tahtoa on, niin kyllä se käy», arveli
Elias.

»Jos päälliköillä olisi ollut sama mieli kuin kansalla, niin olisipa nyt
aivan toisin moni asia.»

»Niin todellakin», virkkoi Miihkali, »toisin olisi sekä entiset että
nykyiset, vieläpä tulevatkin asiat.» Ja niin alkoivat he puhella siitä
koko Suomen kansalle tyhjentymättömästä aineesta, kunnes saapuivat talon
sijalle.

Vesakon edessä, joka peitti kellarin suuta, istui Maija Liisa mummo. Hän
oli saanut lisähuolen, kun hänen kirkkohuivinsa oli ainiaaksi turmeltuna
ja Tavastien muistituoppi niin huonossa kunnossa, ett'ei siinä näkynyt
rahtuistakaan entisestä kiillosta. Nyt kun hänellä oli aikaa ja rauhaa
lapsilta, koetti hän edes vähän sitä puhdistella. Pesten ja hangaten
tuoppia esiliinansa nurkalla iloitsi hän, kun vähänkin työ onnistui.
Siinä puuhassaan hän ei huomannut miehiä, ennenkuin he kaikki kolme
seisoivat aivan hänen edessänsä. Hänellä ei ollut aikaa nähdä, ystäviäkö
he olivat vaiko vihollisia; hämmästyksissään hän oli näkevinään vain
venäläisiä. Hänen vanhat jalkansa eivät kannattaneet, hän oli kuin
äkisti rampautunut; pääsemättä pakoon heittäytyi hän viimein polvilleen
ja rukoili puoli tukahtuneella ja vapisevalla äänellä: »Armoa!»

»Nouskaa ylös, Maija Liisa!» sanoi Miihkali. »Ettekö te enää tunne
minua?»

»Ettekö te olekaan kuollut, herra?»

»En, en minä kuollut ole, kyllä minä elän ja olen nyt tässä.»

»Jumala meitä armahtakoon!» toivotteli Maija Liisa noustessaan, »sitä
minä en olisi koskaan uskonut. Antakaas minun suudella kättänne.» Ja
ilosta itkien suuteli hän Miihkalin kättä ja nutun helmaa. »Ja te olette
herra Elias! Teidät minä ensin tunsin, mutta minä tiesinkin teidän
olevan elossa, vaikka teidän sanottiin palelluttaneen jalkanne.» Ja hän
suuteli Eliaksenkin nuttua. »Mitähän rouva Elina sanoo? Ah, herra
Miihkali, teidän rouvanne asuu tuolla sisällä ja hän juuri nyt itkee
teidän kuolemaanne. Kerrottiin teidän kaatuneen Isonkyrön taistelussa
eikä hän tahdo ollenkaan huolia lohdutuksesta. Jos hän nyt tulee ulos ja
yht'äkkiä näkee teidät, niin kuolee hän pelkästä ilosta.»

»Sanokaa hänelle, että minä elän», pyysi Miihkali ja Maija Liisa läksi.

»Oletteko te nainut mies?» kysyi Kaska ihmetellen.

»Olen.»

»Sitä ei ole kukaan tiennyt enkä minäkään», sanoi Kaska oudoksuen.

»En minäkään», toisti Miihkali hajamielisesti.

Sotamies ihmetteli vielä enemmän. »Kuulitteko?» kysyi hän Eliakselta.
»Hän sanoi: en minäkään. Eiköhän hänen päässänsä ole vähä vikaa; koko
tien on hän tähystellyt, niinkuin ei olisi oikein selvillä.»

»Eikä se olisi ihmekään», sanoi Elias. »Kun veri juoksee pois ruumiista,
tulee pää heikommaksi ja yhä tyhjemmäksi, ja silloin ei järjelle jää
mitään tukea, ymmärrättehän. Ihan niinkuin herne tyhjässä pallossa. Jos
palloa puistellaan, lentelee herne seinästä toiseen, niin että kaikuu,
ja kun puhutellaan heikkovoimaista ihmistä, niin hän kyllä vastaa, mutta
se on tyhjää ääntä, sillä päässä ei ole verta, nähkääs, ja semmoinen
mies on hän.»

He olivat siirtyneet syrjemmäksi, mutta turhaan, sillä ei Miihkali heitä
enää ollenkaan huomannut; hän istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän
ei huomannut mitään eikä siis Elinaakaan, joka ulos tultuaan
levottomuuden sekaisella ilolla katseli ympärilleen ja huomasi ensin
Eliaksen, vaan ei tämän veljeä.

»Eihän häntä näy!» sanoi hän pettyneenä. »Maija Liisa, näitteköhän vain
oikein? Ettehän toki petelle minua.»

»Tuossahan hän on!» vastasi vanha palvelija.




XXXII.

Jälleen näkeminen.


Miihkali nousi hitaasti, astui Elinaa vastaan ja kysyi: »Elina, etkö
sinä enää tunne minua?»

Elina juoksi hänen luoksensa ja kiersi kätensä hänen kaulaansa. Miihkali
suuteli häntä vaiti. Elina syleili miestänsä vielä kerran ja kääntyi
sitte Maija Liisaa hyväilemään.

»Katsokaa», riemuitsi hän, »Miihkali on täällä! Elämäni ilo on palannut!
Ah, te ette tiedä, ette tiedä! Häntä olenkin ikävöinyt niin kovasti,
ett'eivät vuoret suinkaan paina maata niin raskaasti kuin tämä ikävä.
Mutta nyt hän on täällä, minun luonani. Jospa tietäisitte iloni, mutta
ei kukaan, ei kukaan sitä tiedä eikä ymmärrä paitsi Jumala, joka on
nähnyt minun suruni.»

»Miten ilo nuorentaa ja kaunistaa!» sanoi Maija Liisa. »Tehän olette nyt
aivan kuin toinen ihminen.» Ja Maija Liisa itsekin oli kuin toinen
ihminen; hänen vanhoista kasvoistaan ei ollut näkynyt semmoista ilon
loistoa sitte nuoruuden päivien.

»Paljon olemme saaneet kokea, Elina», sanoi Miihkali.

Ne sanat palauttivat vanhan palvelijan tajuunsa, niin että hän huomasi
sanoa toisille miehille: »Lähtekäämme sisään. Teidän pitää kertoa
minulle herra Miihkalin pelastumisesta, ja sill'aikaa saavat he rauhassa
puhella.» Hän meni kellariin ja miehet katosivat myöskin sinne.

Elina otti Miihkalia kädestä. »Nyt me emme enää koskaan eroa.»

»Älä pyydä minua jäämään, minun täytyy mennä pois.»

»Poisko vielä uudestaan? Ei, ei! Onhan täällä muita, joita ei niin
paljoa kaivata kuin sinua ja jotka eivät niin paljoa voi vaikuttaa
taistelun alkupuolella kuin sinä. Lähetä heidät sijastasi.»

»Itse kukin paraiten tietää, mihin kelpaa, ja minä tiedän paremmin kuin
kukaan, että rauhalliset toimet nyt yhtä vähän sopivat minulle kuin
minäkään niihin.»

Elina katsoi katsomistaankin häntä. »Miten olet muuttunut synkän ja
aivan toisen näköiseksi, kuin ennen olit», sanoi hän. »Tukkasi on
harmaa! Minä huomaan silmistäsi, suustasi ja kaikesta, miten paljon olet
kokenut.»

»Kaikki me olemme kokeneet, sinä ja minä ja kaikki, mitä elävää on
Suomessa!»

He olivat käyneet istumaan vierekkäin ja Elina sanoi ajatuksissaan:
»Niin, niin, on oikein ihmeellistä, miten paljon elämä jaksaa
kukistumatta kestää. Milloinkahan tulee parempi aika?»

»Kohta», vastasi Miihkali vakavasti, »kohta joko valkenee ja me saamme
kuninkaan kotiin taikka on kaikki hukassa. Moni jo nyt uskoo, ett'ei
enää ole mitään toivoa.»

»Onko maa antautunut?»

»Voimat ovat lopussa. Kivekkäät vielä liikkuvat hätyyttämässä
vihollista, mutta meillä ei ole millaistakaan armejaa, ja liian heikot
me olemme ryhtymään ratkaiseviin toimiin.»

»Mitä sitte puhut taisteluun palaamisesta?» Vähäsen toivoa oli
välähtänyt Elinan mielessä, mutta pianpa se sammui, kun Miihkali
vastasi:

»Kun minä läksin sinun luotasi, vannoin silloin voittavani taikka
kuolevani. Voitto yhä vielä pysyy piilossa, mutta minä etsin sitä
kuolemaani asti.»

»Niin, niin», vastasi Elina, »ensimäisen lupauksesi olet aivan
unhottanut. Rauhan ja sanan palvelija on siirtynyt miekan ja taistelun
mieheksi. Mutta minä en sinua moiti, itsehän paremmin tunnet asiasi.»

»Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat, ja sinä päivänä, kun
minä paljastin miekkani, otettiin sana minulta pois. Nyt minä en enää
sitä löydä. Ammatti, jonka itse valitsin, on sysännyt syrjään pakotetun
toimen, mutta mitä etemmäksi tarkotusperä hälvenee, jota varten olen
taistellut, sitä enemmän voimani vähenevät. Minun sieluni ikävöi lepoa
ja sovintoa.»

»Anna elämän sovittaa, mitä elämä on rikkonut», pyysi Elina. »Älä etsi
ennenaikaista kuolemaa, jos kaikki voiton toivo on haihtunut.»

Miihkali ei näyttänyt huomaavan Elinan sanoja, sillä hän puhui ikäänkuin
ajatuksissaan: »Korkeimman käsi on ohjannut minun askeleeni tänään tänne
sinun luoksesi. Anna minulle anteeksi, Elina!» Hän tarttui hänen
käteensä ja suuteli sitä.

»Mitäpä minulla olisi anteeksi antamista sinulle, jota niin suuresti
rakastan!»

Lapset tulivat juosten. He olivat nukkuneet kosteassa kellarissa, vaan
heränneet miesten tulosta. He pysähtyivät ihmetellen katsomaan, kun
näkivät Miihkalin istuvan Elinan vieressä.

»Kenen kaikki nuo lapset ovat?» kysyi hän.

»Turvattomia ja yksinäisiä kuin taivaan linnut.»

»Ja miten sinä olet heidät löytänyt?»

»Kysy, miten puoloja metsästä löytyy. Minä olen poiminut heitä
kaikkialta, missä vain on sattunut.»

Hän viittasi iloisesti: »Katsokaas, lapset, tässä on ystäväni, josta
olen puhunut ja jota olen ikävöinyt ja surrut. Tulkaas tänne! Rakastakaa
häntä kaikki, kaikki! Rakastakaa minuakin!»

Lapset lähestyivät ja Elina jatkoi, hyväillen vetäessään heitä
yksitellen luoksensa: »Nämä ovat olleet minun lohdutukseni ja minun
tulevaisuuteni sill'aikaa, kun sinä olit poissa. Kun suru on raadellut
sydäntäni, olen minä ajatellut: nämä kasvavat toisen ajan varalle ja
saavat iloisempia päiviä. Ja kun tunsin heikkoutta ja horjuvaisuutta
hyvänteossa, olen aina ajatellut: nämä oppivat minun vioistani tulemaan
paremmiksi.»

»Opeta heidät tulemaan itsesi kaltaisiksi, paremmiksi he eivät voi
tulla. Sinä osaat rakastaa ja osaat antaa anteeksi; sitä minä toivon ja
siihen luotan.»

Lapset olivat jo juosseet kellarin suulle leikkimään, ja nyt kuului
Maija Liisa huutavan heitä takaisin.

Mutta metsästä päin lähestyi Alli Anteron kanssa toisten huomaamatta.
Äkkiarvaamatta nähdessään Miihkalin pysähtyi hän katselemaan häntä juuri
sinä hetkenä, kun Miihkali toisen kerran otti Elinan käden suudellakseen
sitä moneen kertaan.

»Anna anteeksi! anna anteeksi!» pyyteli hän.

Elina kiersi kätensä miehensä kaulaan ja vastasi:

»Minulla ei ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, mutta anna sinä
anteeksi, että minun rakkauteni tahtoisi niin mielellään pitää sinua
elämässä ja minun luonani.»

Miihkali suuteli häntä ja Alli katsoi heitä kuin kuolemaa. Hän astui
pari askelta, mutta maa tuntui horjuvan hänen allansa, niin että hänen
täytyi nojautua puuhun. Antero seisoi vieressä ja osotti hymyillen
istujoita. Silloin Elina huomasi Allin ja riensi hänen luoksensa.
Miihkali hypähti seisomaan, mutta ei astunut askeltakaan, katsoi vain
katsomistaan. Viimein sentään riensi hänkin sinne.

Ja miten iloisesti Elina kääntyi häneen päin ja sitte taas jälleen
kuvana seisovaan tyttöön: »Alli, Miihkali elää! Hän on tässä! Katsohan,
tämä on minun mieheni!»

»Se ei ole totta!» vastasi Alli.

Elina otti Miihkalia kädestä. »Hän ei tahdo uskoa, että sinä elät ja
että minä sain sinut jälleen. Ah, tuskinpa sitä osaan itsekään oikein
käsittää. Mutta totta se kuitenkin on. Vastaapas, Miihkali, sano
Allille, että me olemme mies ja vaimo.»

»Me olemme mies ja vaimo.»

Alli katsoi hetkisen, horjahtui ja kaatui tunnottomana maahan. Antero
katsoi häntä suruisesti, pää kumarruksissa.

»Minun sieluni on musta», supisi hän.

»Me pelotimme, häntä», sanoi Elina. »Hän oli kuullut sinun kaatuneen
Isonkyrön kentällä, ja nyt hänestä kaiketi tuntui, kuin olisi nähnyt
haudasta nousseen kummituksen. Ah, ehkäpä hän myöskin ajatteli, mitä hän
itse on kadottanut.»

Miihkali seisoi hämillään. »Meidän täytyy ... pitäisi ... se on ... auta
häntä, Elina, minä en voi.» Hän istuutui etemmäksi muista ja itkeä
nyyhki kuin lapsi.

Elina juoksi kellariin ja palasi heti Maija Liisan ja miesten kanssa,
sanoen: »Tuossa hän on. Meidän pitää koettaa saada hänet henkiin.»

»No, johan minä sanoin», vastasi Maija Liisa. »Kuka käski hänen mennä
yksin Anteron kanssa. Kuka nyt takaa, ett'ei hän ole noiduttu ja onneton
ijäksensä. Lapsi raukka! Vettä hänen pitää saada. Tuokaa vettä! Hän on
kuin kuollut.»

Kaska toi vettä hatussaan, mutta Maija Liisa ei tyytynyt. »Kaatakaa
pois!» sanoi hän. »Eihän tyttö voi juoda hatusta, kun hän nyt
tuommoisena on.» Ja hän meni itse talon rappeutuneelle kaivolle, otti
siitä vettä Elinan häätuopilla. Pian Alli heräsikin ja nousi istumaan,
vaan kaatui uudestaan.

Antero oli levoton, hänkin tavallaan, ja kumartui pyörtyneen puoleen,
sanoen: »Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä.»

Maija Liisa tiuskasi äkäsesti hänelle: »Älkää siinä loitsiko enempää
pahaa hänelle, kuin jo olette saanut aikaan! Mikähän tytöllä on?
Viekäämme hänet kellariin, että saamme häntä rauhassa hoidella.» Alli
kannettiin sinne ja Elina meni sinne myöskin, sanoen: »Voi miten onneton
hän on, tyttö parka!»

Mutta Antero otti tuopin maasta, meni Miihkalin luo, joka istui aivan
liikkumatta, ja sanoi: »Armollinen herra, te olette hyvin onnellinen ja
ihan musta. Minunkin sieluni on musta.»

Miihkali katsahti häneen. »Onneton, mitä sinä täällä teet ja mitä
tahdot?»

»Minun ei olisi pitänyt syntyä.»

»On paljon muitakin, joiden ei olisi pitänyt syntyä.»

Antero hymyili viekkaasti ja sanoi: »Jos maailma olisi oikea, niin
vääryys olisi oikeus, eikä oikeus silloin olisi vääryys, mutta en minä
ollut se, vaan Sippola.»

Elina palasi heidän luoksensa ja Miihkali kysyi häneltä: »Milloin tämä
onneton tuli tänne?»

»Hän oli täällä ennen meitä», vastasi Elina. »Hän näyttää täällä
kuljeksineen jo kauankin ja löytäneen kätköjä. Mutta hänen sielunsa on
pimennyt eikä hänellä näytä olevan rauhaa. Hän on hullu.»

»Hulluko! Niin, työmme seuraavat meitä.»

»Sodanko töitä tarkotat?» kysyi Elina.

»Kavaluuden työt. Kun omatunto polttaa sielua, kuihtuu ymmärrys.
Siinähän on jäänyt tuomio Herrallemme.»

Miihkalin ja Elinan puhellessa sulloi Antero tuopin täyteen hiekkaa ja
sammalia ja ojentaen sen Miihkalille sanoi: »Katsokaa, ihan musta, ihan
musta.»

Elina otti pikarin ja kääntyi Miihkaliin päin. »Katso, tämän ja muutakin
ovat lapset löytäneet metsästä. Arvattavasti ovat venäläiset raastaneet
sen Pirkkalasta, vaan miten se on joutunut tänne?»

Miihkali otti tuopin. »Kurkien häätuoppi! Niin, meidän häätuoppimme.»

»Vaan miten se on joutunut tänne?»

»Me voitimme venäläisten kuormaston Längelmäellä ja otimme heidän
saaliinsa. Siinä oli paljon suomalaisista kodeista ryöstettyä tavaraa ja
myöskin tämä tuoppi. Joku, luultavasti Antero, on ollut petollinen ja
varastanut meiltä suurimman osan.»

Antero katsoa tuijotti Miihkaliin. »Minun sieluni on musta, ihan musta,
ihan musta.» Hän kääntyi ja meni itsekseen supisten metsään.

Elina katsoi murheellisena hänen jälkeensä ja sanoi: »Kohtapa hänen
synneistään tuli kosto. Ehkä katumus ja suru ovat riistäneet häneltä
ymmärryksen.»

»Ehkä. Toinen ei voi mitata, mitä toisen mielessä kytee.»

Elina tyhjensi tuopin ja pyyhki pois tomun, sanoen: »Miihkali, koska
Jumala on niin ihmeellisesti antanut meidän löytää toisemme ja tämän
pikarin, josta ensi kerran joimme toistemme onneksi miehenä ja vaimona,
niin täyttäkäämme se vielä kerran ja juokaamme yhdessä.»

Hän otti tuopin täyteen vettä ja joi sanoen: »Miihkali, minä juon
nuoruutemme ja lapsuutemme rakkauden muistoksi. Minä pyydän sinua
antamaan anteeksi, jos minun sanani eivät ole olleet semmoiset, kuin
olisi pitänyt, silloin kuin sinä läksit minun luotani pois taisteluun.
Ole varma, että ne sanat kyllä ovat puolestaan kostaneet. Kiitetty
olkoon Jumala, kun nyt saan sanoa sinulle, että se hetki on raskaasti
rasittanut minun mieltäni yöt päivät.»

Hän joi vielä kerran ja antoi sitte tuopin Miihkalille.

»Sinä olet Jumalan enkeli ja liian hyvä minulle», vastasi Miihkali
juodessaan, mutta silloin kuului vieno kilahdus, kultarengas katkesi
tuopin ympäriltä, kädet, jotka olivat pitäneet sitä koossa, olivat
irtautuneet ja palaset putosivat maahan.

»Minäkö sen nyt tein? Anna anteeksi, Elina!»

»Älä sano alinomaa tuota anna anteeksi, se kuuluu, kuin olisi sinulla
kuoleman synti sydämelläsi.»

Miihkalin ei tarvinnut vastata, sillä Alli tuli juuri ulos ja Elina meni
osanottavaisesti häntä vastaan, kysyen: »Mitenkä nyt voit, pikku Alli
raukka?» Elina yritti syleillä häntä, mutta tyttö työnsi kylmästi ja
jäykästi pois.

»Surkuttele itseäsi», sanoi hän.

Miihkali nousi ja astui askeleen heihin päin, sattumalta katsellen Allia
silmiin.

»Älä tule lähelle minua», torjui Alli. »Minä en tahdo nähdä sinua!» Ja
hän riensi pois metsään päin.

»Alli raukka», virkkoi Elina. »Sinä muistutat hänelle liian paljon sitä,
jonka hän on kadottanut. Suru saa hänet mielettömäksi.»

Maija Liisa ja miehet tulivat nyt myöskin ulos, mutta Miihkali ja Elina
eivät heitä huomanneet. Käsitysten astuskelivat he edestakaisin pitkin
metsän reunaa.

Maija Liisa katseli heitä iloiten ja sanoi muille: »Nuo kaksi ovat nyt
iloisimmat ja onnellisimmat koko Suomessa.»

»On minullakin yksi odottamassa, jos hän enää lienee elossa», vastasi
Kaska. »Minä toivon, että Jumala suo meidän nähdä toisemme.»

Maija Liisa kääntyi Eliaksen puoleen, sanoen: »Toivosinpa teidän voivan
sanoa samaa, herra Elias, mutta te taidatte olla yksin.»

»Yksin olen ja yksin olen ollut koko elinaikani. Kolmen vuoden ijässä
olin, kun äitini kuoli, ja ihmiset sanoivat hänen kuolleen ankarista
päivätöistä Surunlinnassa. Muutamien vuosien kuluttua herätti isäni
minut eräänä yönä, sanoen: Nouse pois, Elias, sanomaan minulle hyvästi;
minä nyt lähden sotaan. Ja hän meni eikä koskaan palannut. Mutta minua
kuljetettiin talosta taloon, kunnes kasvoin sen verran, että omin
neuvoin tulin toimeen. Siitä asti ei ole kukaan minua odottanut eikä
kaivannut.»

Kaska oli siirtynyt etsimään soveliasta sammalta piippuunsa eikä siis
kuullut, kun Maija Liisa sanoi: »Puhelivathan ne ihmiset minkä mitäkin
teistä Elinan häiden aikaan.»

»Mitä minä huolin ihmisten loruista!»

»No, no, älkäähän pahastuko. Ette te siltä olisi huonompi mies. Kukapa
ei mielellään tahtoisi ystävää?»

Elias leppyi ja vastasi melkein surumielisesti: »Ah, Maija Liisa, ette
tiedä, miltä tuntuu tuo ajelehtiminen aina lapsuudesta asti ilman kotia
ja turvaa ja löytämättä edes yhtään, jolle voisi kertoella kaikki, mikä
on rasittanut tai hyvittänyt mieltä koko elinajan. Kaikkialta, missä
vain kuljeksin, etsin rauhaa ja kotia. Minulla ei ole koskaan sitä
ollut.»

Elina ja Miihkali palasivat heidän luoksensa, ja Miihkali kysyi: »Mitä
arvelet, Elias, eikö meidän pitäisi kohta jo palata?»

»Kyllä minä olen valmis», vastasi hän.

Maija Liisa löi ihmeissään kätensä yhteen, huudahtaen: »Ilmanko ruokaa
ja lepoa! Sanokaa te, rouva Elina, ett'eivät he saa niin lähteä. Meillä
on koko joukko paistettuja lintuja, ja sitä paitsi onhan nyt pimeä yö.
Mihinkä te nyt menisitte. Odottakaa toki, kunnes päivä rupeaa
valkenemaan.»

Elias katsoi Miihkalia ja sanoi: »Sinä kyllä näytät tarvitsevan lepoa,
mutta jos et sitä saa täällä, niin et sitä saa sielläkään.»

»Kun olen kestänyt tähän asti, niin kyllä kestän vielä loppuunkin.»

»Entä jos kaadut väsymykseesi, ennenkuin loppu tuleekaan?» jatkoi Elias.

»Parempi teidän on levätä täällä kuin kaatua kesken tielle», sanoi
Kaska, joka nyt oli myöskin palannut muiden luo.

»Miksi ette pyydä herra Miihkalia viipymään, rouva Elina?» ihmetteli
Maija Liisa.

»Minun pyyntöni», vastasi Elina, »tietää ja kuulee hän sanomattakin.
Minä olen ehkä pyydellyt häntä enemmän, kuin olisi pitänytkään. Mutta
minä vielä pyydän kerran, ehkäpä viimeisen: viivy täällä huomisaamuun!»

»No niin, minä viivyn», vastasi Miihkali hitaasti.

»Jumala olkoon kiitetty niistä sanoistanne», sanoi Maija Liisa. »Tulkaa
minun kanssani, Kaska auttamaan minua sisällä. Olisipa kuitenkin ollut
hirveätä, jos he eivät olisi mitään maistaneet meillä.»

Kaska ja Maija Liisa riensivät kellariin ja toiset istuutuivat lähelle
sen suuta. Elina katsoi rukoilevasti Miihkalia silmiin ja sanoi: »Sinun
pitää viipyä täällä mielelläsi eikä ainoastaan pakosta.»

»Toivokaamme, ett'ei meidän tarvitse sitä katua», vastasi hän.

»Paras pitää hyvänään kaikki, niinkuin on. Tulevaisuus on Jumalan
kädessä ja hän tietää, ett'emme nyt voi tehdä toisin», sanoi Elias.

Ne sanat johtivat Elinan mieleen miesten toimet ja hän kysyi:

»Kohta me eroamme taas, enkä minä vielä tiedä vähintäkään teidän
puuhistanne tai mitä on tulossa.»

»Tuossa istuu Keuruun miesten päällikkö ja etevimpänä heistä
mainittakoon hänen veljensä. Koko Suomi horjuu ja kukistuu idästä
puhaltelevan kuuman myrskyn voimasta, mutta Keuruun seutu ei vielä
tunnusta itseään voitetuksi.»

»Mutta», vastusti Elina, »kouran täysi miehiä voitetussa maassa, mitä te
saatte aikaan? Kohta teidät voitetaan, niin että joudutte turmioon.»

»Pitää vain voittaa aikaa», sanoi Miihkali, »ja viivyttää vihollista
niin kauan kun voimme. Kun Kaarle-kuningas palaa, tottahan silloin
keksitään neuvoja, ja hänen voimansa kasvaa kaksinkertaiseksi, kun hän
näkee meidän pysyneen hänelle ja valtakunnalle uskollisina viimeiseen
asti.»

»Jumala suokoon hänen palata pian!» huokasi Elina. »Minusta vain näyttää
kaikki apu tulevan nyt liian myöhään. Minä pelkään onnen luopuneen
meistä ainiaaksi.»

»Jos velvollisuus pettää, luopuu onnikin», vastasi Miihkali.

»Miten onnelliset te miehet olette», virkkoi Elina, »te voitte
rakennella suuria aikeita ja toteuttaa ne. Me naiset voimme ainoastaan
ikävöidä ja itseksemme toivoa olevamme teidän kaltaisia, mutta meidän
täytyy samalla tukeuttaa ne ajatukset, jotka ovat meille liian
korkealla. Ja kuitenkin, miten mielellämme antaisimmekaan osamme
kaikkeen siihen, joka on suurta ja ylevää.»

»Älkää surko», vastusti Elias, »naisen osaa elämässä, rouva Elina, tai
hänen hiljaista vaikutusalaansa. Kun tarkoin katsotaan, niin hiljaiset
pyrinnöt ne enemmän vaikuttavatkin kuin kaikki huudot.»

Elina ei tiennyt, pitikö hänen uskoa noita sanoja. Hän katsoi kysyvästi
Miihkaliin, joka sanoi:

»Niin, niin, kyllä se on niin. Kun miekka putoaa meidän rauenneesta
kädestämme ja meidän työmme päättyy, silloin elää ja kukoistaa teidän
työnne tulevien aikojen varalle.»

»Jos me silloin vielä elämme, niin lähinnä Jumalaa kiittäkäämme niitä,
jotka ovat turvanneet maata ja meitä.»

»Mitä me olemme puolustaneet, sitä te rakastakaa ja hoitakaa», lisäsi
Miihkali. »Siitä riippuu koko tulevaisuus.»

Elina katsoi häntä silmiin. »Se on oleva minulla lohdutuksena, kun sinä
olet poissa ja minä istun yksinäni erämaassa, ajatellen, että sinä et
ehkä koskaan enää palaa. Mutta uni ei anna minun sielulleni rauhaa,
ennenkuin sinä näyttäydyt, niin että minä tiedän, missä olet, ja kun
sinä tulet, tervehdin minä sinun varjoasi, niinkuin yksinäinen vaeltaja
tervehtii loistavaa tähteä, joka pilkuttaa öisten pilvien välistä.»

Miihkali vastasi: »Suru kasvattaa suuria ajatuksia ja Jumala antaa
sinulle voimaa ne toteuttaa. Lupaa kestää elämää, lupaa säästää
voimiasi, siitä riippuu tulevaisuus; Herra on sinun kanssasi.»

»Jospa sinäkin olisit!»

Maija Liisa tuli kutsumaan sisälle. »Illallinen on valmiina, älkää
viipykö.»

Kaikki nousivat ja menivät sisään. Mutta taivaan rannalta näkyi nousevan
kuun reuna ja mitä pitemmälle yö kului, sitä laajemmalti kirkasti se
lempeällä valollaan metsien hämärää. Kaikki oli hiljaa ylt'ympärillä,
ainoastaan Antero leikitteli risuilla, joita hän selällään maaten viskoi
ylös ja otti jälleen kiinni. Sitte nousi hän ja nojasi selin suureen
kiveen sekä supisten repi havuja oksista, joita riippui hänen päänsä
päällä.

»Ihan musta, ihan musta», mutisi hän, kun Alli hitaasti lähestyi
metsästä päin ja istuutui kivelle vähän, matkan päähän kellarin suusta.
Kädet olivat hänellä jäykkinä sylissä ja silmät puoli ummessa. Sillä
lailla hän istui hetkisen, mutta viimein kuului astuntaa. Kaska tuli.
Nähtyään tytön kalpeana katsoa tuijottavan, meni sotamies hänen
luoksensa ja kysyi:

»Miksi istutte täällä? Teitä kaivattiin sisällä; me pelkäsimme teidän
joutuneen johonkin onnettomuuteen.»

Alli katsoi yhä häneen, vastaamatta mitään. Hän ei näyttänyt ymmärtäneen
sotamiehen sanoja.

»Mitenkä te voitte?» kysyi Kaska edelleen. »Oletteko sairas vai onko
säikäys vienyt teiltä ymmärryksen?»

»En tiedä. Kaikki ajatukseni seisovat, mutta en minä ole kipeä. Mitä
pitää minun tehdä? Onko tässä vaara tulossa? Sanokaa vain, sillä tänä
yönä minä jaksan paljon.»

»Menkää levolle, te olette työskennelleet yli voimienne.»

Alli oli noussut seisomaan, mutta istuutui nyt jälleen, ja äsken niin
kurjannäköiset kasvot muuttuivat vähitellen sangen murheellisiksi. Kaska
ei tiennyt mitä ajatella hänestä; hän aikoi jo lähteä tiehensä, vaan
silloin Alli osotti Anteroa ja sanoi: »Katsokaas tuota! Hän istuu ja
pieksää itseään. Näettekö, miten hän repii oksia ja nauraa omalle
surullensa? Miksi on hän syntynyt maailmaan? Määrääköhän Herra onnea
toiselle ja onnettomuutta toiselle samana päivänä? Kun tuo Antero istui
äitinsä polvella, silloin ei hän aavistanut, mitä pojalle oli tulossa,
eikä poika aavistanut sitä itsekään.»

»Sitä ei kukaan tiedä edeltäpäin», arveli Kaska. »Mutta kuka käski häntä
tekemään vääryyttä?»

»Kukapa tietää hänen sitä tehneenkään, ja jos hän on tehnyt, kuka voi
sanoa hänen tienneen sen olleen väärin?»

»Moni talonpoika», sanoi Kaska, »kertoi hänen olleen hyvän ystävän
Sippolalle, ja saattaapa olla hyvinkin mahdollista, että hän astui
Sippolan jäljissä sitä tietä, jota myöten Sippola opasti venäläisiä
hyökkäämään meidän selkäämme Isonkyrön taistelussa. Eikä Antero siltä
olisi pahempi kuin De la Barre, joka pakeni koko ratsujoukon kanssa
jättäen meidät pulaan; mutta kun kavalletaan maa vihollisille, niin
tietäkööt kavaltajat samalla, että se on pirullinen teko ja ett'ei sielu
siitä suinkaan voi odottaa mitään iloa.»

»Käykö niin kaikille, jotka kavaltavat?»

»Kyllä se on kaikki merkittynä taivaallisen Isän kirjoissa ja se
maksetaan heille ilman meidän rukouksiamme.»

»Ikuisella kadotuksellako?»

»Niin, niin», arveli Kaska. »En minä ole oppinut kirjataitoa, mutta sen
verran toki tiedän, että ijankaikkinen kadotus on ijankaikkinen.»

Alli kumartui ja peitti kasvonsa käsillään.

»Miksikä tuosta rupeatte niin kovin suremaan?» sanoi Kaska. »Eihän
Antero ole ainoa semmoinen, mutta moni pääsee myöskin Herran iloon, ja
sinne pääsette ainakin te, Alli, tehän olette vielä niin nuori ja
viaton.»

Alli nousi. »Ah, enpä suinkaan, en läheskään! Ettekö tiedä ketään pyhää
miestä tai vaimoa, joka taipuisi rukoilemaan tai pitämään sielumessua
niiden edestä, jotka ovat kuolleet? Minä tarvitsisin semmoisen. Ettekö
tiedä ketään?»

Kaska mietti vähän. »Miehillä ei ole kellään nyt aikaa semmoisiin
toimiin ja vähäpä niitä on, jotka siihen kykenisivätkään, koska ei ole
enää pappeja maassa. Naisista en myöskään tunne ketään, ell'ei juuri
rouva Elina sopisi. Mutta, kuten jo sanoin, te olette vielä liian nuori
ja viaton, ollaksenne semmoisessa sielunhädässä, ja muuten sanotaankin
nykyään sielumessua vain paavin vehkeiksi ja tyhjiksi loruiksi, joista
ei ole mitään apua.»

»No mikä sitte auttaa?»

»Minä olen taitamaton mies», arveli Kaska, »enkä tiedä muuta kuin että
niin täytyy käydä, kuin käy. Jumala antakoon anteeksi, pitäisihän kyllä
asiaa enemmän miettiä ja kysellä muiltakin, mutta onko siihen nyt ollut
aikaa?»

Alli ei vastannut mitään. Kaska sentähden viimein palasi sisään.




XXXIII.

Tunnustus.


Alli ei huomannut edes Kaskan poismenoakaan. Hän katseli kauas
avaruuteen, ikäänkuin odotellen apua näkymättömyydestä ja lausui hiljaa
itsekseen: »Sielumessu, sielumessu!» Viimein tunkeutui hänen sielunsa
kapina ilmi, ja melkein tajuamattansa, mitä teki, alkoi hän puoleksi
unhottuneen laulun, jota oli hänen lapsuutensa aikana laulettu
Pohjois-Suomessa:

      »Oi, suuri Herra Jumala,
      Armahda tuskiani!
      Sä olet mailman auttaja,
      Sä olet ainoani.
      Sun valtas voittaa kuoleman,
      Sä voitkin meitä pelastaa
      Viel' kadotuksen reunalta.»

Laulu kaikui Miihkalin korviin, hänen seisoessaan kellarin suulla
puhelemassa Kaskan kanssa; hän läksi ulos. Kaska huomasi sen ja sanoi:
»Minun mielestäni olisi teidän parempi maata rauhassa tämä vähäinen aika
kuin mennä kuuntelemaan vanhoja lauluja.»

»Ei», vastasi Miihkali, »kyllä minä menen. Täällä on niin umpinaista,
että täällä on vaikea tulla toimeen.»

»Tehkää miten tahdotte, oma asiannepahan on.»

Kaska siirtyi syrjään ja Miihkali läksi. Hän astui suoraan Allin luo ja
seisatti hänen eteensä. Alli hypähti seisomaan hänen tullessansa, mutta
istuutui jälleen; kumpikaan ei virkkanut mitään. Viimein nousi hän
uudestaan. Silloin Miihkali veti puukon tupestaan, pani sen Allin käteen
ja paljasti rintansa, sanoen:

»Ota henkeni, jos tahdot! Se on ollut maamme omana, mutta sellaisena,
kuin nyt olen, en minä enää sitä hyödytä. Synti rasittaa raskaasti
minua. Jos tahdot sovinnoksi surmata minut niin tee se.»

»Te olette jo uhrattu», vastasi Alli tukehtuvalla äänellä.

»Oman mielenikö tuomiosta? Olen!»

»Ei, vaan minun tuomiostani!»

»Sinä et voi rangaista minua niin ankarasti, kuin itse tahtoisin. Ja
kuitenkin, vaikka tätä rangaistusta olisi nyt kuluneena aikana joka
hetki näytetty minulle tulevaisuudentajuna, niin, sen tiedän varmaan, se
ei olisi tehnyt minua toisenlaiseksi, sillä minä rakastan sinua, Alli,
enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, niin totta kuin Jumala minua
auttakoon! Jos tämä rakkaus on synti, niin olen tehnyt syntiä, mutta
pettänyt minä en ole sinua.»

»Kun olitte toisen oma ja tiesitte, mikä rangaistus tulee tämmöisestä
synnistä, miksi ette sitte säästänyt itseänne ja minua?»

Miihkali katsoi häntä. »Vähänpä tiedät, miten todella rakastetaan, jos
luulet rangaistuksen pelon saavan ketään peräytymään. Ja kaikkein
vähimmin ajattelin minä itseäni, sillä maamme oli minulla kaikki
kaikessa, mutta sinä minua pidit voimissani ajan verisellä merellä. Yksi
ainoa katseesi, yksi kädenpuristus antoi voimaa koko päivän vaivoihin,
ja kun sinä kiitit minua siitä, mitä tein, silloin tunsin itseni kyllin
väkeväksi taistelemaan koko maailman mahtia vastaan. Ja ett'en minä
yksin ollut onnellinen, näin sinun loistavista silmistäsi. Kaikki
entisyys oli unhottuneena takanani, minulla ei ollut mitään entisyyttä
eikä mitään tulevaisuutta, mutta minä elin valon ja varjojen maailmassa.
Sinä olit valona näyttämässä minulle tietä, sinä sait minut tyytymään
kaikkeen siihen pimeyteen, joka tätä aikaa synkistyttää? Nyt seison
tässä menettäneenä kaikki tyyni. Sinä et ehkä usko, mitä nyt sanoin,
mutta elä vielä vähän aikaa, niin huomaatpa sanani tosiksi. Kerran kyllä
käsität, että minä kunnioitin sinua enemmän kuin ketään muuta ja
rakastin sinua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Minä uhrasin
itseni sinun tähtesi.»

»Ah, jospa en koskaan olisi lähtenyt kotoani valoisasta Pohjolasta.»

»Sano, että annat minulle anteeksi!» pyysi Miihkali.

»Antakaa minun puhua kaikki», vastasi Alli, »ja päättäkää sitte,
kummalla meistä on enempi anteeksi annettavaa.»

»Jospa minulla olisi edes yhtään.»

»Nämä sanat olisitte saattaneet sanoa minulle siihen aikaan, kun minä
tyttärenä iloitsin isäni kodissa, kun äitini minua hellästi hyväili ja
kun minä huolettomasti leikin sisarusteni piirissä. Suloinen kuin
aamurusko oli nuori mieleni. Pohjolan valoisa kesä ei ole niin kirkas,
kuin minun sieluni oli nuoruuden aikana. Niinkuin koivu kasvaa korkeiden
pihlajain suojassa, tietämättä vielä mitään myrskyistä ja aivan
aavistamatta vielä kesäajan kuumuutta, niin kului minunkin nuoruuteni
onnessa ja toivoni oli raitis. Mutta, niinkuin tiedätte, ilo muuttui
äkisti, surun myrskyt kaatelivat kaikki ympäriltäni ja minä seisoin kuin
oksaton ja lehdetön puu palolla, josta kaikki muu oli palanut tuhaksi.
Poissa olivat nuoruuteni aikaiset tuet, poissa kaikki, mikä oli ollut
rakasta ja kallista. Valo oli pimennyt yöksi ja epätoivoksi;
kaipauksessa ja surussa ei ollut edes sitäkään lohdutusta, että omaiseni
olisivat päässeet kuoleman rauhaan. Miten minä ponnistelin, etsin ja
taistelin, te kyllä tiedätte, mutta Jumala yksin on nähnyt ja lukenut,
mitä minä sill'aikaa kärsin. Senköhän tähden hän viimein satutti teidät
minun tielleni ja minut teidän tiellenne? Tahtoikohan hän antaa minun
sydämeni vielä aavistaa elämän iloa ja sitäköhän varten minun annettiin
teidän silmillänne katsella korkeinta, mitä elämässä on, sitä, joka
lepyttää meidät vaikeuksille? Sitäköhän varten, vaiko vain minun raskaan
kohtaloni tekemiseksi vielä raskaammaksi, niin että saisin kärsiä
kaikkein raskainta?»

»Anna minulle anteeksi, Alli!» pyysi Miihkali, mutta Alli jatkoi:

»Ihanana seisoitte te minun nuoren mieleni näkyvissä niinkuin aurinko
kahden sadepilven välillä ja niinkuin kuun loiste järven pinnalla, koko
muun maailman ollessa pimeyden verhossa. Ah, Miihkali, voimakkaasti
käytitte te miekkaa taistelun päivinä, teidän äänenne kaikui kirkkaana
sotilastemme rivien läpi ja maamme miehet tottelivat teidän kehottavia
sanojanne. Mutta lempeänä seisoitte voitetun sivulla, eikä turvattomain
veri ole koskaan tahrannut teidän miekkaanne. Jalolta näytitte te
minusta silloin, mutta vielä jalommalta yksinäisessä teltassa, kun
yhdessä luimme raamattua, ja jaloimmalta silloin, kun puhuitte totuuden
kieltä ja opetitte, mikä elämässä oli arvokkainta rakastaa ja
henkensäkin uhrauksella kannattaa. Totisena kuin totuus itse seisoitte
taistelussa, totisena ja uskollisena turvana kaikkea pahaa vastaan, mitä
on rauhassa. Luottamus teihin oli minulla rauhana, voimana ja toivona
hädässä. Tiedättekö nyt, mitä minulle annoitte ja minulta jälleen
otitte?»

»Tiedän.»

»Kun täällä näin, mitä äsken näin, ja kuulin äskeiset sananne, silloin
musteni silmissäni maailma ja sieluni muuttui mustaksi. Syntisiä
ajatuksia tunkeutui sydämeeni ja ne puhuivat mahtavasti koston
lohdutuksesta. Tahtomattani kuljin, mihin tuskan huumaavat henget minua
veivät, heittäydyin metsän pimeydessä maahan ja rukoilin, niin että
sydän oli pakahtua, ja kyynelettömät silmäni tähystelivät taivasta
toivotellen, että Jumala antaisi sinulle surua ja hätää ja tuskaa ja
ottaisi kätensä pois sinulta koko elinajaksesi eikä koskaan enää soisi
sinulle iloa. Katso, käteni ovat vielä punaiset, niin kovasti minä niitä
puristin yhteen, kun panin ne ristiin ja rukoilin pahaa, surua ja tuskaa
sille, jota olen rakastanut.»

Miihkalia melkein pyörrytti, ja hän tarttui Alliin käsiin. »Alli, minä
rakastan sinua yli kaikkea ja olen niin tehnyt ensi hetkestä asti, kun
sinut näin. Mutta korkeammalle rakkauttani olen kuitenkin asettanut
omantunnon vapauden, sentähden en ole sinulle sanonut kaikkea.»

Alli seisoi myöskin melkein menehtyneenä ja sanoi vain hiljaa: »Synti
lepää meidän päällämme!»

»Tulkoon se vain minun päälleni», vastasi Miihkali. »Minun kätenihän
sinut eksytti.»

»Mutta minun sydämeni toivotteli synnin rangaistusta ja kirousta sinun
elämällesi. Anna minulle anteeksi! Ah, sinä et tiedä, miten oli. Oli
niin hirmuisen hirmuista ja on vieläkin; minähän olen riistänyt kaiken
ilon ja onnen sinulta. Antakoon Jumala anteeksi ja sovittakoon, mitä me
surkuteltavat raukat olemme rikkoneet!»

»Älä itke, Alli. Ei tässä ole apua kyynelistä. Ottakaamme turvaksemme se
voima, joka meillä vielä on jäljellä, ja etsikäämme häntä, joka on tie,
totuus ja elämä, joka arvaa meidän heikkoutemme ja jonka, armo voi vielä
palauttaa eksyneet. Uhratkaamme päivät, jotka meillä vielä on jäljellä
ja turvatkaamme Suomelle se, mikä elämässä on korkeinta ja parasta.
Ehkäpä hän, joka kaikki sovittaa, kuulee katumuksemme ja viimein antaa
meille isänmaan povessa levon suureen tuomiopäivään asti ja sitte
tuomitsee meitä lempeästi.»

»Uskotko niin?» kysyi Alli katsoen kyyneleisillä silmillä häneen.

»Minun täytyy luottaa siihen, jaksaakseni kantaa elämää. Mutta kohtahan
nämä hetket loppuvat; minun täytyy palata väkeni luo. Seuraa silloin
minua!»

Taas katsoi Alli kysyvästi Miihkaliin, ja hänen kalpeat kasvonsa hiukan
punastuivat, kun hän kysyi: »Minäkö?»

»Alli, minä en jaksa mennä yksin.»

»Jos äitini ja isäni nyt näkisivät meidät, kieltäisivät he minua
lähtemästä sinun kanssasi, sen tiedän varmaan. Älä pyydä minua
korjaamaan syntiä synnillä.»

Miihkali seisoi vaiti, pää kumarruksissa. Alli kysyi viimein: »Mitä
mietit?»

»Että sinä olet ennenkin ollut meistä vahvempi.»




XXXIV.

Sissien viimeinen taistelu.


Kaska riensi ulos heidän luoksensa: »Kuulitteko?«

»En. Mitä?» kysyi Miihkali.

»Kuunnelkaa! Ettekö kuule mitään?» Kaska heittäytyi korvalleen
kuuntelemaan maasta ja hypähti heti jälleen seisomaan. »Niin, kyllä ne
tulevat! Kumartukaa maahan, niin kuulette.»

»Mitä sitte?» Ja Miihkalikin painoi korvansa maahan, vaan hypähti heti
jälleen ylös. »Myrsky on tulossa!»

Alli oli myöskin kuunnellut ja ymmärtänyt äänen. »Se kuuluu pohjoisesta
päin», sanoi hän.

»Missä miehet ovat? Minun täytyy joutua pois!» huudahti Miihkali.

»Taivaan nimessä, niin, joutukaa!» sanoi Kaska. »Ja Elias kun makaa!»
lisäsi hän vielä, rientäen kellariin.

Miihkali otti Allia kädestä. »Anna minulle anteeksi nyt ja
ijankaikkisesti! Ja hyvästi! Minä tunnen, että nyt menen kuolemaan.»

»Anna minun sitte jäähyväisiksi siunata sinun muistoasi.»

Kaska ja Elias tulivat juosten ulos ja heidän jäljissään naiset.

»Ääni lähenee lähenemistään. Kellariin kuuluu jo selvään ammunta», sanoi
Elias, ja Kaska lisäsi: »Kuuluuhan jo täällä ulkonakin: se on kuin
tuhansien ratsumiesten pauhu.»

»Minä pelkään, että kaikki vastarinta on turha vaiva», sanoi Elias
Miihkalille. »Ethän sinä enää saa miehiämme kootuksi, jos heidät kerran
on hajotettu.»

»Koettaa voin, mutta koettamatta en voi jättää.»

»Anna minun kuolla kanssasi!» pyysi Elina.

»Jää sinä eloon ja koeta löytää onnea. Sinä voit vielä hyödyttää
elämälläsi, vaan minä ainoastaan kuolemalla.» Hän pusersi nopeasti
Elinan kättä ja sanoi Maija Liisalle: »Auttakaa Elinaa ja jääkää
hyvästi!»

Maija Liisa itki. »Mitä varten teidän tarvitsee syöstä itseänne ja
miehiänne kuolemaan, kun ei enää ole voiton toivoa?»

»Kukapa meistä arvaa, mikä on tarpeen?» vastasi Miihkali.

Sotilaat riensivät pois ja naiset menivät jäljestä näkemään vielä
viimeisen vilahduksen heistä. Mutta Elias katsahti taaksensa ja huusi
vakavasti ja käskevästi:

»Palatkaa takaisin Herran tähden!»

Pois riensivät miehet pohjoista kohti. Miihkali oli ehtinyt edelle ja
juosten joudutti menoaan. Sodan hälinä kuului yhä lähempää ja viimein
joitakuita suomalaisia sotilaita juoksi häntä vastaan, jäljissä
vihollisia. Viisi venäläistä syöksyi näkyviin, mutta Miihkalin tarkka
luoti kaatoi jo matkan päästä kaksi, kolmannelta halkasi pään hänen
miekkansa ja muut kaksi pakenivat. Miihkali seurasi pakenevia ja saapui
kohta erään oman miehensä luo, joka oli kuolemaisillaan vetäytynyt
suuren männyn alle.

»Oletteko vielä elossa, Marttila?» kysyi hän. »Koettakaa kertoa, mitä on
tapahtunut siitä asti, kun minä läksin.»

Kuoleva sotilas vastasi: »Kaikki on tapahtunut ja kaikki on hukassa.
Venäläiset tulivat pitkin Keuruun järveä Kivilahteen ja hyökkäsivät
päällemme kuin ampiaiset niityllä kesäpäivänä. Ampiala koetti muutamien
miesten kanssa suojella selkäämme, kun taistellen tunkeusimme
vihollisrivien läpi. Hän taisteli kuin mies, vaan nyt hän jo on kaatunut
ja kalvennut ainiaaksi nuoruutensa paraassa kukoistuksessa.»

Marttilan ääni sammui. Hän nojasi päätään metsän sammaleiseen kiveen ja
sulki silmänsä; kuolon huokaus puhkesi hänen kylmenevästä rinnastaan.
Miihkali luki hiljaa rauhan rukouksen sankarin sielulle ja riensi
edelleen. Elias ja Kaska olivat kulkeneet toista tietä, vaan hekin
kohtasivat omaa väkeä hajalla pakenemassa, muiden joukossa Yrjönkin,
joka huomattuaan Eliaksen huusi kovalla äänellä:

»Seis, miehet! Pysähtykää! Missä on Miihkali?»

»Eikö hän ole täällä? No, sitten hän rientää leiriin.»

Mutta Yrjö vastasi: »Täällä häntä ei ole ja vielä vähemmin hän pääsee
leiriin, sillä siellä on kaikki lopussa ja hukassa.»

»Piiritettiinkö meidät sitte?»

»Venäläiset tulivat», kertoi Yrjö, »ratsu- ja jalkaväkeä tuhansittain.
Me tunkeuduimme heidän riviensä läpi, mutta moni jäi taistelukentälle
ainiaaksi. Heidän joukossaan oli Ampialakin. Hänen ylpeä sielunsa itki,
kun meidän täytyy paeta, mutta hän ei väistänyt, hän seisoi muutamien
miesten kanssa kuin tulimuuri, suojellen meitä, joiden täytyy väistyä.
Mutta missä on Miihkali?»

»Me erosimme emmekä tiedä hänestä sen enempää, hän ehti paljon meitä
edelle.»

Toisia sotamiehiä tuli eri tahoilta ja Kaska sanoi ennen tulleille:
»Ehkäpä nuo tietävät enemmän kuin me.»

Joku huusi heille: »Hoi, pojat! Missä on Miihkali?»

Muuan talonpoika vastasi: »Sitähän kaikki kyselevät, vaan vastausta en
ole keltään kuullut.»

»Eikö hän tullut sinua vastaan?» kysyi Elias. »Ehkäpä hän on rientänyt
leiriin.»

»Ei», virkkoi toinen, »kyllä hän on täällä päin, siellä on kaikki
hukassa, tulta ja savua vain on leirin paikalla. Sinervämäen luona
koetimme uudestaan vastustaa, mutta meidän joukkomme ei järjestynyt;
venäläisiä oli liian paljo. Kaikki sankarillisuus oli turha vaiva.»

»Onkohan sitte Miihkalikin hukassa?» kysyi Kaska suruissaan.

»Hänen kätensä oli tänään heikko», sanoi Elias, »ja kasvonsa kalpeat.
Suokoon Jumala, ett'eivät olisi vanginneet häntä elävänä.»

»Suuret palkinnot oli luvattu hänen päästänsä. Liian hyvä hän olisi
kuolemaan muuten kuin sankarin tavalla!» kuului ääniä joukosta.

Torven ääntä ja huutoa kuului kukkulalta. Miihkali astui sieltä nopeasti
alas pienoisen joukon kanssa, jonka oli ehtinyt koota ympärilleen. Hän
oli pistänyt punaisen vyönsä miekkansa kärkeen ja kantoi asettansa
pystyssä, niin että kapea vyö liehui kuin sotalippu aamutuulessa.

»Tuolla hän on! Tuolla! Miihkali! Vieläkö elät nähdäksesi meidät täällä
suruun vaipuneena?» huusivat miehet alhaalta ja Miihkali vastasi:

»Kyllä minä elän ja tapaan teidät surun vallassa.»

»Ei tässä juuri enää taida olla toivon varaa», sanoi Kaska, mutta toinen
ääni vastasi:

»Missä sydän vielä sykkii sankarien rinnassa, siellä on aina toki
toivoakin. Näytä meille tietä, Miihkali, niin me seuraamme sinua! Eikö
niin miehet?»

Mutta synkän näköisenä vastasi Miihkali: »Jumala ei tahdo suoda meille
voittoa. Tähän päivään asti olen ilolla koonnut teitä ympärilleni, vaan
nyt pelkään Herran olevan teitä vastaan minun tähteni. Sentähden ei pidä
olla kellekään häpeäksi, jos hän valitsee toisen päällikön, eikä
kenenkään pidä uskaltaa häväistä minua siitä, että minä päästän teidät
vapaaksi. Menkää rauhassa ja valitkaa itsellenne toinen päämies.»

Mutta kuului vastustavia ääniä: »Ei, ei niin! Teidän pitää pysyä meidän
kanssamme! Vai onko täällä ketään, joka toisin ajattelee? Hän astukoon
kohta esiin!»

»Parempaa päällikköä emme koskaan saa.»

Miihkali vastasi: »Katsokaamme kaikkia sen verran valoisena ja pimeänä,
kuin todella on. Kun me Isonkyrön taistelun jälkeen vähän hengähdimme ja
kivekkäinä kokouduimme tänne maata puolustamaan, silloin huomasimme
Tarhianjärven kannaksen siksi paikaksi, joka paraiten soveltui meidän
aikeillemme. Me kaivoimme ja linnotimme itsellemme tänne paikan, me
kestimme kauan ja vallitsimme seutua, mutta nyt on se paikka menetetty.
Mistä ei ennen kukaan päässyt luvatta ohi, se paikka on nyt vihollisella
ja siitä tie avoinna sen kulkea läpi koko maan. Meidän valtamme on
loppunut Suomen sydämestä.»

»Mutta ei heidän pidä saada rauhaa nauttia siitä voitosta?»

»Ei, ei yhtään rauhaa yöllä eikä päivällä. Maa on meidän!» sanoivat
miehet joka taholta.

»Tahdotteko kaikki samoin?» kysyi Miihkali.

»Tahdomme!» vastattiin raikkaasti.

»Hyvä, jos kaikki olemme yksimieliset», jatkoi päällikkö. »Långström ja
Kärkisudd taistelevat pohjoispuolella ja Löfving tekee parastansa
etelässä; koettakaamme me sitte Jumalan nimessä kestää sisämaassa.»

»Eikö niin, miehet, me seisomme eikä kukaan väisty?» kysyi joku ja
toiset vastasivat:

»Kyllä me seisomme niin kauan, kun hengissä pysymme.»

»Kiitos urhoollisuudestanne, sotatoverit!» sanoi Miihkali. »Se kirkastaa
kuin lämmittävä aurinko miehen vaipuvaa rohkeutta. Pysykäämme siis vielä
kerran yhdessä ja taistelkaamme kuin miehet Ruotsin kuninkaan ja Ruotsin
lain puolesta ja turvatkaamme niitä Suomelle!»

»Maa on meidän, kirkko ja laki ovat myöskin meidän, eikä kukaan saa
niitä meiltä ryöstää!» kuului miesten joukosta.

Koko tämän ajan oli Elias seisonut yksin ja vaiti. Nyt kysyi hän
kolkosti: »Sallitaanko yksinäisenkin puhua?»

»Tässä ei mikään sido vapaata miestä», vastasi Miihkali ja Elias jatkoi:

»Minä seisoin voimakkaana ja luotin itseeni niin kauan, kun koko maa
katseli meihin toivolla ja luottamuksella. Nyt maa itse vetäytyy pois ja
pyytää Jumalalta itselleen armoa semmoisesta avusta, kuin me sille
annamme. Mutta missä kansan usko ja luottamus ei ole tukena, siinä on
kaikki hukassa. Meidän lippumme ei enää kulje voittoon, vaan kuolemaan,
vietäköönpä sitä minne päin hyvänsä.»

»Tosin», vastasi Miihkali, »maa kärsii ja sille kostetaan meidän
voittomme. Mitä vastaatte siihen, miehet?»

Eräs vanhimmista vastasi: »Eihän nälkäistä nukuta eikä surulle kannata
nauraa, mutta minä sanon niinkuin teidän veljenne Yrjö, sankareista
sankarillisin: Toden totta maa pettää miehen, jos mies pettää maat.
Kaikkien, jotka täällä elävät, täytyy kärsiä meidän kanssamme
tulevaisuuden tähden.»

Toinenkin astui nyt esiin, sanoen: »Eipä sovi miekan levätä niin kauan,
kun meillä on käsiä sitä liikuttaa.» Ja kolmas lausui: »Tietysti on
sotilaan velvollisuus taistella maansa puolesta niin kauan, kun on
voimia jäljellä.»

Mutta Elias pysyi kuitenkin omassa ajatuksessaan. »Suuret sarvet ovat
härjän kunnia, ja kun sankarit taistelevat, vapisee pelkuri, mutta
kullakin työllä on oma aikansa: ken ei huoli viisauden neuvoista, saa
vuodattaa verensä hulluuden miekkaan.»

»Sodan ammatti on meidän työmme, ja missä velvollisuudesta luovutaan,
siinä ei ole onneakaan!» huudettiin hänelle vastaan.

Nyt oli jo Miihkalin päätös valmiina. »No, Jumalan nimessä sitte!» sanoi
hän. »Vuodata vielä vähän aikaa vertasi meidän kanssamme, oma maamme!
Rukoilkaa, miehet, Jumalaa, ett'ei hän, jolla valta on, ottaisi
henkeämme niinkuin vaipuvia aaltoja, joista ei jää mitään merkkiä
jäljelle. Heittäkööt nämä myrskyt rannalle ijankaikkisuuden ja
katoomattomuuden siemenen niille, jotka meidän jäljissämme huokaillen ja
ikävöiden astuskelevat Suomen maita! Eespäin kukkuloille!»

Miihkali kääntyi etelää kohti ja miehet seurasivat häntä Ampialan
korkealle harjulle päin. Mutta eivätpä he ehtineet pitkälle, kun jo
kasakoita ja jalkaväkeä syöksyi heidän päällensä. Vaikka suomalaiset
sankarit olivatkin väsyneet ja liian vähälukuiset mahtavaan viholliseen
verraten, pääsivät he taistelemalla kuitenkin rivien läpi, mutta siinäpä
myöskin kaatui toinen toisensa jälkeen, niin että viimein olivat
ainoastaan Härkmanin pojat ja Elias jäljellä. He koettivat paeta
läheiseen torppaan, mutta siinä oli ainoastaan sauna säilynyt
hävitykseltä; siihen he nyt pyrkivät. Viholliset ajoivat heitä takaa.
Joka hetki oli kallis, mutta yht'äkkiä loppuivat Eliaksen voimat.
Monesta haavasta vuotaen verta vaipui hän maahan, sanoen: »Älkää minun
tähteni viipykö, rientäkää vain eteenpäin, minä en enää jaksa.»

Sanaakaan virkkamatta kumartui Miihkali, Yrjö auttoi, ja muutamassa
silmänräpäyksessä oli Elias kätkettynä vesakkoon. Siellä Miihkali vielä
kerran ojensi hänelle kätensä, sanoen viimeiset jäähyväiset ja viime
terveiset Elinalle. Samoin antoi Yrjökin kättä, ja sitte veljekset
riensivät edelleen. Jo olivat he perillä, Miihkali oli jo saunassa ja
Yrjö oli kumartumassa ovesta sisään, vaan silloin eräs venäläinen, joka
oli pistänyt hopealuodin pyssyynsä, laukasi häntä kohti. Luoti osui,
lävisti vasemman rintakehän ja pysähtyi selkään. Venäläinen riemuitsi:
»Pyhä Nikolai kuuli rukoukseni! Vihitty luoti tarttui. Nyt on tuo
haavottumaton voitettuna!» Mutta eipä siihenkään vielä taistelu
päättynyt, vaikka pikku sauna oli jo piiritettynä. Iskuja sateli ovella
ja musta veri juoksi virtanaan sekä hyökkääjäin että puolustajain
haavoista. Yrjön käsi oli hervakka, mutta Miihkali taisteli kuin mies ja
kaatoi vielä viime hetkenään monta; vaan herposivatpa viimein hänenkin
voimansa. Tukeuttava savu ympäröi hänet, viholliset olivat sytyttäneet
saunan tuleen. Pimeä oli öinen taivas, kuu ja tähdet olivat kadonneet,
mutta Ampialan harjun töllistä levisi kamala, punertava valo avaruuteen.
Palavia tuohia lenteli ympäri ilmassa, kunnes viimein katto putosi ja
sitte kaikki näytti vain sammuvalta roviolta.

Kaukana täältä seisoi kaksi kalpeata haamua, suruisesti ja vavisten
katselemassa tuota punaista valoa, joka loisti yötaivaan tummalla
reunalla. Ne olivat Alli ja Antero. Murheen tavalla hymyillen otti
mielipuoli Allia kädestä ja osotti tulta kohti, supisten: »Ihan musta,
ihan musta!» Mutta äkisti näytti hänen hämmentynyt ymmärryksensä
palaavan, sillä kauhuissaan näytti hän vielä toistamiseen tulta ja
huudahti tuskaisesti: »Katso, katso! He palavat! Härkmanin pojat!» Ja
samassa hän syöksyi juoksemaan pois kukkuloille päin. Häntä ei enää
koskaan sen jälkeen nähty.

Alli ei pitänyt lukua hänestä, mutta hänen huutonsa oli kuitenkin
tunkeutunut hänen sieluunsa. Kasvot kalpeina ja jäykistyneinä huusi hän:
»Miihkali!» ja läksi juoksemaan tulta kohti. Levottomuus joudutti hänen
askeleitansa, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kun vastaan sattui
venäläinen upseeri, paljas miekka kädessä. Upseeri pilkkaili: »Kun
tapaatte Ivan Petrovitsin taivaan valtakunnassa, niin tervehtikää häntä
ja sanokaa, ett'ei hän kuollut kostamatta», ja työnsi miekan hänen
rintaansa! Alli kaatui kuoliaana maahan. Upseeri riensi edelleen
miesjoukkonsa kanssa.

Sodan melske oli vaiennut; kuoleman hiljaisuus vallitsi saloseudussa.
Kosteat yön sumut olivat vielä paikoillaan, vaikka uusi aamu jo sieltä
täältä alkoi niitä heikosti hajotella. Hetki hetkeltä valkeni
taivaanranta yhä enemmän; sen liekitsevä puna kultasi luontoa yhä
laajemmalti.

Valon ja pimeyden sillä lailla taistellessa istui Elina suurella kivellä
kellarin suulla, lapset hänen vieressänsä. Vuorokausi oli kulunut siitä,
kun hän jäi yksin. Nyt seisoi Elias verta vuotavana hänen edessään ja
kalpeana; eipä monta ollutkaan jäänyt eloon viime taistelun miehistä.
Hän sanoi:

»Minä tuon teille Miihkalin viimeisen tervehdyksen. Hän ei enää ole
elävien joukossa.»

Sureva vaimo ei saanut sanaa suustansa. Hän vain kysyvästi katsoi
surusanoman tuojaan ja Elias jatkoi:

»Kun minä uuvuin, puristi puolisonne minun kättäni, sanoen: jos sinä
jäät eloon, niin koeta päästä pois täältä; kaikki taistelu on nyt turha.
Meillä ei ole enää toivoa, vaan jos tapaat Elinan, niin auta häntä ja
pyydä häntä antamaan minulle anteeksi.»

»Mitäpä minulla on hänelle anteeksi annettavaa? Sekö, että hän pyysi
minua elämään?»

»Hän pyysi teitä elämään maamme tähden.»

»Mitä minä raukka voin?»

Elias viittasi lapsiin, jotka leikkivät hänen ympärillään. »Tuossa on
Suomen tulevaisuus turvattomana ja auttamattomana. Antakaa minun auttaa,
Elina.»

»Minun voimani ovat lopussa ja loppuun on Suomikin nääntynyt.»

»Ei», vastasi Elias, »ei vielä ole kaikki lopussa, Herra vain kääntää
meidän kohtalomme kirjanlehteä.»

Elina istui, katsoa tuijotellen vain, niinkuin ei olisi kuullut hänen
sanojansakaan. Hän oli tuolla kaukana näkevinään Miihkalin verisen
haamun kehottamassa häntä kantamaan elämän taakkaa. Hän näytti oikein
viittailevan. Palasikohan Miihkali vahvistamaan rakkauden työtänsä ja
maansa tulevaisuutta, tämän maan, jonka eteen hän oli elänyt ja kuollut,
vai palasiko hän rukoilemaan apua Elinalta vai oliko hänellä muuta
mielessä? Ei kukaan sitä selittänyt.

Elias katsoi hetkisen vaiti murheellista vaimoa ja sanoi sitte
uudestaan: »Ei kaikki vielä ole lopussa.»

Elina katsahti Eliakseen, jonka sanat tulivat kuin vastaukseksi hänen
sielunsa syvimpään kysymykseen, ja nyt hän ymmärsi, mitä Miihkali
tahtoi. Koko nuoruutensa rakkauden innolla katsoi hän rakkaimpansa
haamua, ja se muisto antoi hänelle voimaa unhottaa kaikki paitsi
nykyhetkeä; hän tahtoi vielä haudan tuolla puolenkin ilahuttaa häntä,
jota oli niin sydämmestänsä rakastanut.

»Katsokaa, Elias, miten hän viittaa tuonne tulevaisuutta kohti! Hän
tahtoo sitä.» Ja Elina ojensi kätensä tuota silmiensä luomaa harhakuvaa
kohti, mutta sumu haihtui ja sen kanssa hävisi kuvakin.

Silloin Elina nousi hitaasti, ojensi kätensä Eliakselle ja sanoi
nousevaan aurinkoon katsahtaen: »No, Herran nimessä sitte, Miihkalin
tähden, alkakaamme tehdä työtä uutta aikaa varten. Mitä rakkaus on
kylvänyt ja vielä kylvää, se ei koskaan kuole!»




SISÄLLYS.

                                        Siv.
1. Häiden valmistelut.....................3.
2. Kutsumattomat vieraat..................7.
3. Nuorikot..............................14.
4. Huonoja uutisia.......................24.
5. Karkulaiset...........................41.
6. Tuul'ajolla...........................50.
7. Huimapää..............................54.
8. Kirkkoherra...........................63.
9. Pappilassa............................69.
10. Arpa heitetty........................84.
11. Varusteluja..........................91.
12. Äiti ja poika........................96.
13. Luotien valanta.....................107.
14. Lähtö...............................117.
15. Lybeckerin päämaja..................127.
16. Sotaneuvottelu......................136.
17. Kansaa..............................147.
18. Venäläiset tulevat..................161.
19. Pälkäneen kirkolla..................176.
20. Vankien aikeet......................188.
21. Ruhtinas Galitsin...................198.
22. Vapaaksi päästetyt..................210.
23. Ambulansi...........................217.
24. Sotilasten ilveilyä.................227.
25. Armfelt.............................235.
26. Napuen taistelu.....................248.
27. Sissien linna.......................254.
28. Historiallisia ristiriitaisuuksia...265.
29. Kodittomat..........................279.
30. Kaksi naista........................290.
31. Kavallus............................302.
32. Jälleen näkeminen...................309.
33. Tunnustus...........................325.
34. Sissien viimeinen taistelu..........331.






End of the Project Gutenberg EBook of Härkmanin pojat, by Betty Elfving

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄRKMANIN POJAT ***

***** This file should be named 15637-8.txt or 15637-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.net/1/5/6/3/15637/

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders.


Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.net/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.net),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.net

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.