Kristus Ja Hänen Miehiään

OLFERT RICARD

KRISTUS

JA HÄNEN MIEHIÄÄN

OLFERT RICARD

KRISTUS

JA HÄNEN MIEHIÄÄN

RAAMATULLISTEN HENKILÖKUVIEN
JA TAPAUSTEN VALOSSA
USKONNOLLISTA SIELUNELÄMÄÄ
KÄSITTELEVIÄ TUTKISTELUJA

TANSKANKIELESTÄ SUOMENTANUT

G. A. HEMAN

PORVOOSSA
Werner Söderström Osakeyhtiö

PORVOOSSA 1910
Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa

Käsilläolevaa Olfert Ricard'tin kirjaa, jonka suomentamisella
allekirjoittanut on saanut paljon iloa ja toivoakseen
hyötyäkin, tarjotaan tässä suomalaiselle lukijalle.
Ennenkuin T:ri Carl Friesin oivallinen ruotsinnos mainitusta
kirjasia ehti suomentajan käsiin, oli suomennos
jo valmis, jopa kustantajankin huostaan annettu. Mutta
kun ruotsinnos saapui suomentajan käsiin ennenkuin painaltamistyöhön
oli ennätetty ryhtyä, oli vielä aikaa verrata
suomennosta ruotsinnokseen. Siten sai suomentaja aihetta
ottaa moniaita kohtia uudestaan harkittavakseen. Eikä
tällainen uudistettu harkinta suinkaan ollut vahingoksi
asialle, sillä epäilemällä siten selvisi moni seikka suomentajalle
ja kirkastui moni ajatuksenvivahdus, joka muutoin
ehkä olisi hämäräksi jäänyt. Kuitenkin piti suomentaja
aina mielessään, että häneltä oli suomennettavanaan
tanskalainen eikä ruotsalainen teos, ja tästä on seurauksena,
että suomennos pysytteleikse alkutekstiä lähempänä
kuin ruotsinnosta.

Mainita sopinee myös, että kirjan tekijä on erittäin
suositellut ruotsinnosta ja että suomentaja hänen viittauksestaan
on kirjan loppuun ruotsinnosta mukailemalla
pannut huomautuksia sellaisista kohdista, jotka suomalaiselle
lukijalle saattaa olettaa olevan oudonpuolisia.

Jos lukija edes likimaille saa samaa iloa ja tyydytystä
tätä kirjaa lukeissaan kuin suomentaja on saanut
sitä suomalaiseen kieliasuun siirtäessään, ei olisi tämä
suomennos turhaan päivänvaloa nähnyt. Tulkoon se
siunaukseksi monille, sekä vanhoille että nuorille — varsinkin
nuorille!

Suomentaja.

Ja me näimme hänen kirkkautensa. —
Johannes.

Hän on kuin vuori; me saatamme sitä kiertelemistämme
kierrellä, kierrellä tuntikausia: se pysyy
vain yhtä etäällä ja saavuttamattomana valkeassa
ylevyydessään. Näin ihmeellisen Fusijama-vuoren
avaruuden sinessä purjehtivan kevyenä
keilana, lumoavan kauniina, unelmantapaisena näkynä
ilmassa, ja etanan hitaalta tuntui kulkumme,
kun tuntikausia kaartelimme rautatietä myöten
sen ympäri, mutta vuori näytti yhä vain meistä
etääntyvän.

Kuinka mielelläni kirjoittaisinkaan kirjan Jeesuksesta
Kristuksesta — , olenpa jo kauvan halunnut
sen tehdä — kirjan, joka puhuisi nykyajan kieltä
ja joka saisi autetuksi aikani nuorisoa ihailemaan
hänen olentonsa rikkautta ja hänen ihanaa muotoansa
katselemalla tulemaan iloiseksi.

Mutta se ei minulta ota menestyäkseen, ei ainakaan
vielä nykyään; kenties joku, joka hänen
kanssansa on useampia vuosia kuin minä vaeltanut,
on pystyvä sen tekemään.

Hiukkasen lähemmäksi vuorta tulemme sentään
yhä, ja moniaat sen kauneudet alkavat vähitellen
tulla näkyviin ja selvemmin ilmikäydä. Luulenpa
kuitenkin nytkin jo tietäväni vähäisen sellaista,

8

jota saatan Kristuksesta kertoa, luulen tietäväni
kertoa siitä valosta, joka loistaa hänen kasvoistaan,
ja siitä heijastuksesta, joka lähtee niistä ihmissydämistä,
jotka häntä ympäröivät, ymmärsivät ja
rakastivat. Nyt lukija sen tietää: mitään tyhjentävää
tahi yhtäjaksoista kuvausta en voi antaa, —
esitän vain katkelmia, jotka saattavat näyttää tilapäisiltä,
mutta tuskin kai tuntuisivat sellaisilta, jos
tuntisin omaa sielullista kehitystäni paremmin.
Nämät ovat niitä piirteitä, jotka erityisesti tulivat
näkyviin, kun katselin häntä ja hänen miehiään,
ja joista minä sen vuoksi lähemmin saatan paraiten
kertoa.

Aineksinani on ensi sijassa peruskirja, jonka
muodostavat nuo neljä silminnäkijäin ja aikalaisten
kirjoittamaa kertomusta ja jota minun on viime
vuosina ollut uudestaan ja perinpohjin tutkittava.
Ihmeekseni ja ilokseni on tämä tutkimus
uudelleen vahvistanut minussa sen vakaumuksen,
etteivät evankeliumien kirjoittajat olleet ainoastaan
totuutta rakastavia ja selvästi ajattelevia, vaan myös
korkeamman hengen vaikutuksen alaisia miehiä.
Mutta sen olen asettanut yhteyteen niiden kokemusten
kanssa, joita minulla vuosien kuluessa on
ollut oman sielunelämäni alalla ja työstäni, jota
täällä kotona olen nuorison keskuudessa tehnyt; ja
tästä on tämä kirja niin sanoakseni pohjasakeutuma.
Tältä kannalta katsottuna on menettelytapani
selvä. Olen yrittänyt ymmärtää noita etäisiä
henkilöitä lähtemällä siitä, niitä nykyaikainen,
uskonnollinen sielunelämä saattaa meille opettaa,
lukea rivien välistä niin hyvin kuin taisin, arvailla
vaikuttimia ja ajatuksia ja seurata sekä Kristuksen

9

että hänen lähimpäin ystäväinsä sielullista kehitystä,
verraten heidän sanojaan ja ajatuksiaan omiin kokemuksiimme;
ja päinvastoin havaitsin myös, että
aivoituksiin ja vaikeuksiin, joita tapasin itsessäni
ja nuorissa aikalaisissani, saattoi löytää ratkaisun
tahi ainakin jonkinlaisen selityksen Jeesuksen ja
hänen ensimäisten opetuslastensa samansuuntaisista
kokemuksista.

Se yksipuolinen kehitys, jonka alaisena nuorison
keskuudessa harjoittamani monivuotisen työni
vuoksi olen ollut, sopinee mainita selitykseksi siihen,
että kirja enimmiten tähtää nuorten sielunelämää.
Mutta kun tämän työni aikana olen itsekin
jo vähäisen vanhentua ehtinyt, saattavat ehkä
vanhemmatkin lukijat löytää siitä jotakin tuttua.

Pari kappaletta on ennen ollut painettuna sanomalehdissä
tahi joulujulkaisuissa ja sittemmin
osittain muutettuina tähän otettu. Useimmat eivät
ole ennen päivänvaloa nähneet; kaikki ne ovat
ensinnä olleet suullista esitelmää varten muodostetut
ja useimmat niistä ovat saaneet lopullisen asunsa
matkalla kahden valtameren yli.

Johannes Kastajan elämäntaru ja ihmiselämässä
tapahtuva valmistustyö.

Kuusi ja Johannes kuuluu aikaan adventin,
Ja viittovat siis aikaan tulevaiseen;
Ja kuusen joulutähtönen sätein lempein
Se viittaa Herranpäivään ihanaiseen.

Chr. Richardt.

I.

On olemassa eräs tähti, jota sanotaan kointähdeksi.
Harva silmä sen näkee; sillä se nousee
myöhään yöllä, nousee niihin aikoihin kuin viileä
tuulenviuha ajaa öiset laineet pitkissä jaksoissa
aamun rantaan. Pieni laivapoika yksinäisessä vartiossansa
ja sotilasvartija vartijapaikallansa sen näkee
ja iloitsee lyödessään käsiään ruumistaan vasten
lämpimänä pysyäkseen; sillä nyt hän tietää,
että päivä pian tulee. Vaaleanvihreä väräjävä kointähti
on auringon sanansaattaja ja ennustaa aamuruskon
tuloa.

Israelissa nousi kointähti. Johannes oli sen
nimi. Silloin oli yötä kestänyt pitkältä, toinen lupauksen
tähti oli tuikkinut toisensa perään. Ensimäinen
sellainen tähti syttyi jo suljetun paratiisinpuiston
yllä, kun Jumala lupasi vainion siemenen,
joka oli rikki polkeva käärmeen pään; suuri ja
ihana tähti loisti Abrahamillekin, kun hän lähti

11

maastansa, kodistansa ja suvustansa matkalle penikulmien
laajuiseen, yksinäiseen erämaahan: sinussa
siunataan kaikki maan sukukunnat! Ja tähti tähden
perästä syttyi taivaalla; mutta loppuyö oli tähdetön
ja pimeä, ja hartaasti ikävöittiin aamun tuloa.
Ja niinkuin joskus saamme nähdä kokonaisen parvisen
ihmisiä kokoontuvan sairaalan portille odottamaan
hetkeä, jona omaiset ja tuttavat pääsevät
sairaita katsomaan, samoin seisoi lopulla parvi
hurskaita, enimmäkseen vanhoja ihmisiä, temppelin
esikartanolla odottamassa, päivää odottamassa. Ja
juuri nämä, nämä ne sittemmin olivat muodostavat
suojavartioston Jeesus-lapsen kätkyen ympärille
ja yhtyvät taivaallista auringonnousun huomenvirttä
laulaen muinoisen Daavidin-harpun säveliin.

Silloin nousi yksinäinen Johannes-tähti ja päilyi
Jordan-virran vedessä; nyt oli aurinko varmaan
pian nouseva.

— Meidän kaikkein on syytä oppia tuntemaan
Johannes Kastajaa, sillä hän on kenties suurin ihminen,
mikä milloinkaan on elänyt. Ainakin sanoi
Jeesus häntä suurimmaksi. Ei hän sanonut
sitä hänelle itselleen, vaan hän sanoi sen hänen
ystävilleen ja vihollisilleen; ei hän sanonut sitä silloin,
kun Johanneksen onni oli korkeimmillaan;
vaan silloin, kun hän oli sortunut suuruus, sanoi
Jeesus nämät sanat: »Totisesti sanon teille, vaimosta
syntyneiden joukosta ei ole noussut suurempaa
kuin Johannes Kastaja». Mimmoinen Beethoven
on säveltäjänä ja Rembrandt maalarina; mimmoinen
Shakespeare on runoilijana ja Spurgeon saarnaajana;
mimmoinen Napoleon on sotapäällikkönä,
semmoinen on Johannes Kastaja ihmisenä.

12

Hän oli papin poika, ja pappein pojathan, kuten
tunnettua on, pahimpia ovatkin. S. o.: asian
laita on todellisesti niin, että he usein ovat vilpittömimpiä
kaikista. Sillä kun he eivät tahdo palvella
Jumalaa, tietävät he jo kotoa käsin, ettei
hyödytä mitään olla tahtovinaan. Niin eivät he
ryhdy kaksinaiseen peliin, kuten niin monet nuoret,
jotka koettavat pitää sopua Jumalan kanssa
samaan aikaan kun elävät omain halujensa mukaan.
He rikkovat sillan kokonaan — ainakin
ajaksi. Ja Tanskanmaan tulisi vähimmin kaikista
liian paljon papin poikia syyttää, sillä monelle
heistä olemme kiitollisuuden velassa, aina Grundtvig'sta 1
ja Kristian Winter'istä 2 alkaen Henrik Pontoppidan'iin 3
ja Vilhelm Andersen'iin 4 asti.

— Tuli kerran nuori neito ja sai suurta
apua vanhalta papinvaimolta Juudan vuorimaassa;
mutta tuo vanha papinvaimo sai kuitenkin itse
enimmän tämän kyläilyn aikana. Nuori Maria
tässä nyt tuli Elisabetilta neuvoa pyytämään. Juuri
kun hän eräänä päivänä istui pienessä huoneessaan
Nasaretissa, tapahtui hänelle ihmeellisiä asioita.
Nimi, kaikista nimistä korkein, oli siellä ensi kerran
mainittu. Pienestä ikkunastaan uloskatsellen
näki hän hätähätää kuningaskunnan, alaltaan äärettömän.
Jumalan enkeli oli tullut hänen kynnyksensä
ylitse, ja siitä hetkestä oli huoneessa kaksi
olentoa. Hän oli oikeastaan ensimäinen kristitty
ja viimeinen juutalaisnainen. Hän oli ensimäinen,
joka rakasti Jeesusta, sillä hän kantoi häntä sydämensä
alla, ja hän oli ensimäinen, joka tunsi Kristuksen
kärsimysten osallisuutta, sillä hänen paras
ystävänsäkään ei häntä aluksi uskonut. Ja hän

13

oli Israelin päämäärä ja tarkoitusperä. Kerrotaan
olevan olemassa muutamia harvinaisia kasveja,
jotka monen vuoden perästä tuottavat yhden ainokaisen
ihanan kukan ja sitten kuolevat. Puolentoista
vuosituhatta oli Jumala hoitanut ja suojannut
Israelin istutusta ja katso, silloin puhkesi valkea
mariankukka. Israelin elämäntaru oli päättynyt,
sillä . sen päämäärä oli saavutettu: siitä oli
Herran äiti syntyvä.T Siitä ja monista muista asioista
keskustelivat nuo kaksi naista, ja he veisasivat siten
ensimäiset jouluvirret toistensa kanssa. Arvelen,
ettei Jeesus sittemmin unhottanut, mitä hyvää hänen
nuori äitinsä oli siinä kodissa kerran saanut osaksensa,
vaan oli siitä kiitollinen vielä Johanneksellekin.

Kun Johannes syntyi, sanoivat ihmiset: »Mitähän
tästä lapsesta tuleekaan?» Niin sanotaan ainakin
kun lapsi syntyy maailmaan. Äidistä näyttää
aina siltä, ettei hänen lapsosensa vertaista ole koko
maailmassa; ja oikeassa hän onkin, sillä jokaisessa
lapsessa on aivan uutta ja erikoista kaikkiin muihin
lapsiin verrattuna. Mutta tässä oli syytä odottaa
paljoa.

Kun vanhat vanhemmat varhain kuolivat, olisi
ollut syytä sanoa: »Mikähän tästä lapsesta nyt tuleekaan?»
Jumala otti itse hänen kasvatuksensa
huostaansa, ja erämaa avautui hänelle oleskelupaikaksi.
Siellä hän kasvoi.

Erämaa painoi koko elämän ajaksi leimansa
häneen. Hänestä tuli vapauden intohimoinen rakastaja.
Siitä sitten kerran hänen henkinen masennuksensa
lähti; mutta siinä taivaanvaltakunnassa,
jonka oven hän aukaisi, oli tunnuksena, että siinä
rakastetaan vapautta. Vapaudesta ei voida liian

14

kallista hintaa milloinkaan maksaa, oli erään hyvän
ystävättäreni tapa sanoa; — mutta se myydään
usein polkuhinnasta, lisäisin niinä hyvin mielelläni.
Ei kukaan voi myös sanoa, että Johannesta tässä koulussa
lelliteltiin: hänen pukunsa ja ruokansa tietää
jokainen lapsi, ja Jeesus kuvasi hänet sittemmin
sellaiseksi, joka ei häilynyt sinne tänne niinkuin
ruoko Jordanin rannoilla eikä ollut hienoihin
vaatteisiin hovissa oleskelevien ihmisten tapaan
puettuna. Monet, jotka olivat vähimpiä taivasten
valtakunnassa, saivat sittemmin nauttia paljoa useampia
tarpeettomia elämäntarpeita, kuin mitä hän, joka
oli suuri ulkopuolella taivaan valtakuntaa, vaati.

Niinpä oli hän tavattoman rohkea. Hän oli
niin usein kuullut erämaassa petojen karjuntaa,
ettei ottanut säikähtyäksensä kettua, joka esiintyi
neljännesruhtinaan levättiin puettuna. Ja tuolla
korvessa painui ainaiseksi hänen uskonnolliseen
elämäänsä ratkaisun leima; sillä hän oli enimmäkseen
ollut kahden Jumalan kanssa eikä milloinkaan
ihmisiltä oppinut mukautumisen taitoa.

Sillä tavoin oli hän koulutettu ja varustettu,
kun hänelle Jumalalta tuli kutsumus.

Luukas kuvaa senaikaista historiallista asemaa,
kun »Jumalan sana tuli» Johannekselle, kuten vanhatestamentillis-profeetallinen
sanontatapa kuuluu. On
kuin näkisimme senaikuisen maailmankartan olevan
levitettynä — ja Jumalan sanan leijailevan korkealla
ilmassa kuin petolinnun, joka tahtoo iskeä
saaliiseensa jossakin paikassa. Tiberius oli keisarina
Roomassa; siellä istui valtaistuimellaan maailman
mahtavin mies, hänelle kai Jumalan sana tuli? Ei,
ei hänelle. Pilatus oli maaherrana Syriassa, keisarin

15

edustajana Itämailla — mutta ei se hänellekään
tullut. Se liitelee vielä vaanien tuolla ylhäällä sinisessä
avaruudessa, valitakseen aseensa. Herodes
oli neljännesruhtinaana Galileassa ja hänen veljensä
Filippus oli neljännesruhtinaana Ituraeassa ja Trakonitiksessa
ja Lysanias neljännesruhtinaana Abilenessä;
— mutta ei, ei kellekään niistäkään Jumalan
sana tullut. Mutta Annas ja Kaifas olivat ylipappeja,
valtiokirkon korkeimpia edustajia, joilla
oli pyhän viran kaikki arvonmerkit, — niille Jumalan
sana tietysti tuli? Eipä; ei se niillekään
tullut. Se tuli nuorelle papinpojalle, joka oleskeli
erämaassa.

Sitä silmänräpäystä, jona hän astui esiin, ei
voida liian tärkeäksi arvata, eivätkä ihmiset sitä
milloinkaan unhottaneet. Juutalainen historiankirjoittaja
Josefus, joka eli Titus keisarin aikana,
ei mainitse mitään Jeesus Nasareetilaisesta, mutta
tietää kertoa Johannes Kastajasta ja siitä hengellisestä
liikkeestä, jonka hän sai aikaan. Ja kun Pietari
ensi kerran julisti kristinoppia erään pakanan
talossa, alotti hän julistuksensa Johannesta mainitsemalla.
Markus, joka on kirjoittanut Jeesuksen
elämäkerran, alkaa kirjoituksensa sanoilla: »Tämä
on Jeesuksen Kristuksen evankeliumin alku», ja
»alku» on Johannes.

Tuossa seisoo siis suuri adventtimies oven edessä
ja soittaa syvästi kumajavin sävelin taivaanvaltakunnan
huomenkelloa.

Hänen julistuksessaan on kaksi puolta.

Hän julisti tuomiota ja sanoi, että kaikkien
ihmisten tuli kääntyä. Hänen puheessaan oli rajujen
kevätmyrskyjen kohinaa, siinä oli kaikua

16

semmoista kuin lähtee syksyllä metsässä kirveen
iskuista. Mutta kun sielut olivat tuskassa ja tulivat
ja kysyivät: mitä meidän on tehtävä, puhui hän
käytännöllisesti ja avuliaasti heille. Sotilaille ei
hän pitänyt epäkäytännöllisiä aseittenriisumisesitelmiä,
vaan sanoi: »Älkää tehkö kelienkään väkivaltaa
älkääkä kiristäkö!» Tullimiehille hän ei sanonut:
jättäkää maallinen työnne ja ruvetkaa maallikkosaarnaajiksi,
vaan hän sanoi: »Olkaa tästälähin
pettämättä ihmisiä!» Kuninkaallisille henkilöille
hän ei sanonut: teidän majesteettinne on
luonnollisesti poikkeusasemassa, vaan hän sanoi:
»Ihan sama siveyden vaatimus, joka pannaan kaikille
ihmisille, koskee teitäkin: sinun ei ole sallittu
pitää veljesi vaimoa!» Yhteiselle kansalle hän ei
sanonut: »en minä niin jyrkkä siinä tahtonut olla»,
vaan hän sanoi: »Jakakaa vaatteitanne ja ruokaanne
niille, joilla ei mitään ole!» Mutta kansan hengellisille
johtajille puhuessaan käytti hän mitä kovimpia
sanoja; niille sanoi hän: »Te kyykäärmeiden
sikiöt, kuka on teitä neuvonut pakenemaan tulevaista
vihaa? Tehkää siis parannuksen mukaisia
hedelmiä!» Perheenemännille taas oli hän varmaankin
sanonut: »Älkää milloinkaan unhottako,
että palkollisenne ovat kodin lapsia niinkuin omatkin
lapsenne!» Ja palvelijattarille: »Tehkää työnne
niin, että Jumalan silmä voi mielisuosiolla sitä katsella.
Sanomalehtimiehille hän varmaan olisi sanonut:
»Ei teidän ole lupa valhetella!» Ja aivan mahdotonta
on arvata, mitä hän olisi sanonut Tanskan
valtiopäivämiehille. 1 )

l ) Ja niitä Suomen?

Suomentajan muist.

17

Mutta hänen jousessaan oli vielä yksi jänne.
Hänellä oli, kuten kaikilla oikeilla saarnaajilla
tulee olla, Jeesuksen kuva. Ei hän ainoastaan
sanonut: »Kääntykää, sillä helvetin henget ovat
kintereillänne», vaan hän sanoi: »Kääntykää, —
sillä taivasten valtakunta on lähestynyt!» Rajut
myrskyt tietävät kesää. Jeesus oli kesän aurinko,
ja Johannes oli se mies, joka avasi tämän päiväpaisteenmaan
ovet. Ensin hän sanoi: »Hän tulee!»
Ja sitten crescendo: »Hän on tuossa!» Ja sitten
— fortissimo: »Tuossa hän on», sekä osotti häntä
sormellaan.

Ja todellakin: tuossa hän oli.

Jeesuksen odotusvuodet olivat päättyneet, ja
hän oli saapunut sille kohdalle, että hänen täytyi
saada selvyyttä kutsumuksestaan ja hetkestään. Ja
niin pyrki hän sinne, mihin kaikki sillä kertaa pyrkivät:
Johanneksen pakeille.

Hän etsi neuvoa Johannekselta, niinkuin hänen
nuori äitinsä aikanaan oli etsinyt neuvoa Johanneksen
äidiltä. Hän löysi myös, mitä hän etsi;
mutta Johannes kuitenkin sai enimmän, niinkuin
ennen Elisabet.

Hän puhui usein siitä sittemmin ja sanoi, aivankuin
itseään moittien: »Enkä minä häntä tuntenut
— !» Ja itseään hän ajatteli sanoessaan aikalaisilleen:
»Hän seisoo keskellämme — hän, jota ette
tunne!»

Sillä kertaa oli hän korkeimmillaan, ja Israelin
paras nuoriso oli häneen kiintyneenä. Hän oli
opettanut heidät rukoilemaan, ja he paastosivat
niinkuin hänkin.

Mutta kun hän, jota hän oli odottanut, oli tullut,

18

heitti hän heille kaikille jäähyväiset. Kyllä hän
pitkään ja ikävöiden silmäili heitä, kun he menivät;
mutta hän soi heille kaikille — niinkuin todellisen
nuorison johtajan tuleekin — mitä parasta
oli, ja iloitsi, kun he ottivat Jeesuksen mestariksensa.

Kun häneltä kysyttiin, kuka hän oli, tyytyi hän
nimittämään itseänsä »ääneksi». Se oli nöyryyttä;
enempää hän ei tahtonut olla; ja kuitenkin oli siinä
itsetietoisuutta; hän tiesi, että hänellä oli sanottavaa
ja kenen puolesta hän puhui. Monet luulivat,
että hän oli odotettu profeetta, mutta hän sanoi
sanomistaan: »En minä se ole!» Ei hän siitä kiitosta
ansaitse, ettei hän itseänsä Messiaaksi sanonut,
sillä silloin olisi hän ollut tavallinen petturi; mutta
se on suuremmoista, että hän aina on iloinen viitatessaan
toiseen ja valmistaessaan tietä sille, joka
tuleva oli.

Kun hän kuolinvirtensä lauloi, esiintyi se, mikä
hänessä oli suurta ja inhimillistä, aivan uudella ja
entisestä erilaisella tavalla. Se seikka, onko mies
todella suuri vai ei, ilmenee sillä hetkellä, jona hän
kaatuu tahi on antava vallan toiselle. Silloin käy
ilmi, itseänsäkö vai muita nuo suuret tahtoivat
palvella. Tämä koskee sekä neuvoston puheenjohtajia
että muita suurmiehiä. Onpa ihaninta runollisuutta
hänen sanoissaan, ja enemmänkin, niissä on
mitä miehekkäintä ja täysipitoisinta nöyryyttä — ei
mitään riutuvaa itsensäkuluttamista, vaan mitä rehellisintä,
iloisinta palvelijanmieltä ja mitä alttiinta
vastaanottavaisuutta: »Hänen tulee kasvaa ja minun
vähentyä. Se, jolla on morsian, on ylkä; mutta
yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee

19

suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt
tullut täydelliseksi.»

Kynttilä loistaa muille > mutta palaa itse loppuun.
Me tahdomme kaikki loistaa; — mutta tahdommeko
palaa loppuun? On paljon »ihailua»> joka
on huonosti salattua kateutta> ja paljon »valittelua*^
joka on naamioittua vahingoniloa. Siihenkin aikaan
oli palvelevaisia sieluja > jotka tulivat ja sanoivat:
> Kaikki juoksevat tuon uuden profeetan perässä !»
Hän vastasi vain sumeamielisesti: »Mutta hänen
todistustaan ei kukaan ota vastaan!»

Johannes oli ehtinyt korkeimmalle kannalle >
mille ihminen saattaa ehtiä olematta kristitty. Hän
tahtoi toteuttaa ylitä ainoata asiaa: en niinä > vaan
Kristus.

II.

Jos tämä kaikki olisi ollut sepitettyä > olisi sen
runollisuus tässä noussut korkeimmilleen > ja tähän
se nyt olisi päättynyt. Mutta se olikin todellisuutta >
ja murhenäytelmä siitä tuli.

Johannes joutui vankeuteen ja kun oli siellä
istunut kyllin kauvan> vaipui epäilykseen.

Makaeros nimisen kalliolinnan rauniot ovat vielä
nähtävissä > — surullisena muistomerkkinä viimeisistä
seikoista > mitkä tiedämme hänestä > joka oli
suurin taivasten valtakunnan ulkopuolella. Raunioksiko
hänkin viimein raukesi.

Vanhaan aikaan puhuttiin niinsanotusta a c ediasta,
joka oli yksi seitsemästä kuolemansynnistä.
Saattoi tapahtua munkille, joka oli etsinyt rauhaa
luostarissa ja mennyt sen muurien taakse kaikkia

20

maailman kiusauksia pakoon, että vastustamaton
elämäänkyllääntymys valtasi hänet. Hän ei jaksanut
kaalimaata kääntää ja voi töintuskin helminauhansa
loppuun saada rukoilluksi. Hän oli ikävystymässä
ihan kuollakseen. Se valtaa vielä tänäpäivänä rikkaan
nuoren englantilaisen, ja tämä antaa sille nimen
spleen.

Mutta ei ainoasti tämä tällainen kyllääntymys
Johannesta kohdannut. Hän ihan epäili Jeesusta.
»Oletko sinä se tuleva, vai toistako meidän on odottaminen?»

Eikä se ainoastaan yksinäisyydestä johtunut;
siihen oli hän jo lapsuudesta tottunut ja sitä hän
rakasti. Se tuli varmaan pikemmin siitä, että erämaanasukas
oli menettänyt vapautensa. Nämä ahtaat
muurit ja sitten tämä toimettomuus. Sillä onhan
tykkänään toista oleskella Jumalan korkean,
sinisen taivaan alla, edessä loistava tehtävä suoritettavana,
ja toista taas astuskella edes ja takaisin,
edes ja takaisin kuten peto häkissä. Kunpa saisi
kuolla avoimen taivaan alla, muuta ei hän enää
pyytänyt.

Ja olihan siinä vielä sekin seikka, että Johannes
oli israelilainen ja pysyi israelilaisena. Ja kun
hänen nyt oli menehdyttävä vankikomerossa ja yksinäisyydessä
tuskalliseen kuolemaan mentävä, tuntui
luonnollisesti tämä hänestä osoittavan, että Jumala
oli hänet hyljännyt ja että hän oli joutunut
Jumalan epäsuosioon. Nehän olivat Jobin kärsimyksiä
uusiutuneina. Ja nehän veivät välttämättömästi
suoraa päätä ahdistuksiin, — siihen tilaan,
jossa usko sairastaa kuumetautia ja hourailee kauheasti,
että Jumala muka on vihoissaan. Ja sen

21

lisäksi tuli vielä se seikka, että Johannes ei kärsinyt
ainoasti ahdistuksen takia, vaan israelilaisena
myös epäili, oliko Jeesus sittenkään Messias.
Sillä minkätähden hän ei ottanut viskintänsä ja
puhdistanut puimatannertansa, että kaikki kyykäärmeen
sikiöt ja pahennukset viskattaisiin tuleen? Ja
miksi ei kuulunut mitään Pyhästä Hengestä, joka
oli uudistava ja muuttava Israelin? Ja miksi ei jo
tullut Herran päivä, suuri ja hirmuinen, tuoden
kostoa vihollisille ja voittoa hurskaille?

Tuli kun tulikin, mistä sitten lienee tullutkaan,
hedelmätön, hyinen epäily.

Sellainen on myös perinnäistä. Ja olihan pappivanhus
myös kerran hetkisen epäillyt, jopa itse pyhäkössä,
— kun hän seisoi ja suitsutti alttarin
edessä. Onko senvuoksi ihmeteltävä, että papinpojasta
saattoi tulla epäilijä, kun hän kuukausi
kuukaudelta sai nääntyä maanalaisessa vankeudessa?

Mutta epäileminen on hirmuista, joko sitten seisomme
alttarin edessä tahi olemme vankilassa.

Oi, jos silloin on pari ystävää, joihin voi luottaa,
— ja jos silloin on vilpitöntä mieltä!

Johanneksella niin köyhä kun olikin, oli molempia.

Saattoi tosin se, että oli ystäviä, tuottaa tuskaakin,
kun näin epäili. Rohkenisko hän sen niille
sanoa? Eikö hän siten kylväisi heidän mieleensä
samaa siementä? Eikö hän siten tulisi horjuttaneeksi
sitä, mitä hän itse oli heissä rakentanut?

Mutta hän löysi kaksi, jotka hän oli ymmärtänyt
neuvoa siirtymään luotansa Jeesuksen luokse.

22

Näille hän uskalsi sanoa epäilyksensä, ja ne hän
lähetti Jeesuksen luo.

Ja se oli vilpittömästi tehty, — että hän lähetti
sanansaattajia Jeesuksen luo. Epäilijät ovat aina
niin herkkiä epäilemään uskoansa, mutta eivät he
epäile omia epäilyksiänsä. He lukevat mielellään
kaikenlaisia epäuskoisia kirjoja ja kuuntelevat kaikkia
niitä ajatuksia, jotka vastustavat uskoa, eivätkä
ensinkään tahdo kuunnella, mitä uskolla on sanomista.
Mutta Johannes lähetti sanan Jeesukselle ja
kysyi: »Oletko sinä se tuleva, vai onko meidän
toista odottaminen?»

Se vastaus, jonka hän sai, sisältää kolmenkertaisen
avun.

»Menkää ja kertokaa, mitä näette!» He olivat,
kuten Luukas kertoo, juuri nähneet Jeesuksen herättävän
kuolleista nuoren, kuolleen miehen Nainin
portilla. Menkää ja kertokaa se hänelle, kertokaa
että sokeat näkevät ja että kuolleetkin heräävät!
Teidän tulee olla hänen silminään nyt, kun hän ei
enää itse näe. Teidän tulee olla hänen valonaan
nyt, kun hän istuu pimeydessä.

Niin, se on totta. Kristityt voivat tulla epäilijän
luo ja tuoda hänelle valoa vahvalla uskollaan
ja iloisella todistuksellaan.

Huomaa nyt, että kaiken sen, mitä heidän oli
kerrottava, oli Johannes jo ennen kuullut. Hän
tunsi ne asiat kaikki. Mutta kaikkea sitä tuli hänen
nyt muistaa. Jos hän olikin tullut mykäksi,
kuten isänsäkin kerran oli ollut, olisi muistoilla nyt
oleva suu ja ääni. Muistot ovatkin usein puhuneet
epäilijälle, niin että usko on syntynyt, ovat ennen

23

muinoin ja jälkeenpäinkin. Näin kävi senkin miehen,
joka 42 psalmin on kirjoittanut. On aivan
selvästi nähtävissä, miten tämä psalmi on syntynyt
syvästi ahdistetussa sielussa. Siinä näemme israelilaisen
vankiraukan, joka matkalla maanpakolaisuuteen
lepää viimeisen kerran vielä lyhyen hetken
kotoisella maaperällä ja kyyneleet silmissä
heittää jäähyväiset rakkaalle maalleen. Pienet vesiputoukset
Jordanin lähteiden läheisyydessä Hermonin
vuoren juurella kuohuvat ja vaahtoavat hänen
jalkainsa edessä; mutta vielä enemmän kuohuu ja
vaahtoaa hänen ahdistetussa sielussansa. »Mitäs
murehdit, sieluni, ja olet niin levoton? Niinkuin
peura himoitsee vesiojille, niin minun sieluni himoitsee
sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa,
elävää Jumalaa!» Mutta silloin juuri pakenee
tämä murheellinen ihminen muistojensa aarteiden
luo ja viihdyttää levotonta sieluansa lepoon,
eläen autuaat silmänräpäyksensä muistossa uudelleen:
»Näitä muistellen vuodatan minä sydämeni
itsestäni; sillä minä menin mielelläni joukon kanssa
ja vaelsin heidän kanssansa Jumalan huoneeseen,
ihastuksella ja kiitoksella juhlaa pitävän joukon
kanssa!» Sitä varten me muistomme saimme.

Mutta erittäin tuli avuksi yksi ainoa sananen,
tuo viimeinen sananen, joka oli ikäänkuin mieskohtainen
tervehdys: »Autuas on se, joka ei loukkaannu
minuun». Johannes: — minuun! Eikö
meidän välimme ollut sellainen, että meillä oli luja
luottamus toisiimme? Minäpä juuri, minä Jeesus,
sinua tervehdin, etkö enää minua uskokaan? Se
oli autuas päivä tuolla alhaalla Jordanin virran
rannalla, kun sinä tunsit ja uskoit minun; voivatko

24

monet vankeuden pimeät päivät asiata muuttaa?
Minä olen vielä sama.

Niin se on: usko on lopullisesti puhdasta mieskohtaisuutta;
muuta tietä ei epäilijällä ole.

Ottiko hän sitten vastaan avun? Oi, emme
sitä tiedä. Pyhä raamattu ei kerro mitään katumuksesta
tahi voitosta; se vaikenee tässä kohden.
Hänelle on toivoa olemassa, sillä Israelin hurskaille
on Jumalalla tie varattuna, ja näistä hurskaista
oli hän suurin. Muista epäilijöistä emme
mitään tiedä. Heidän kohtalonsa on lukittu kammio
sielussamme, jonne emme pyri sisälle ennen
kuin kerran saamme, kuten Brorson'iu virressä sanotaan,
»puhua Jeesuksen kanssa».

III.

Hänen jälkimuistonsa on ihana.

Jeesus sanoi hänestä näin: »Johannes oli paistavainen
ja palavainen kynttilä; mutta te tahdoitte
ainoastaan vähän aikaa hänen valossansa iloita».

Opetuslapsi Johannes kirjoittaa nämä sanat,
jotka tosiaan muodostavat ihanan, lyhyen hautakirjoituksen:
»esiintyi mies, Jumalan lähettämä; hänen
nimensä oli Johannes». Niin ajattelivat he sitten
hänestä: hänet lähetti meille Jumala, kun olimme
nuoria.

Mutta Jeesus sai kokea seuraavaa: Vaikutuksensa
loppupuolella, kun Juutalaiset Jerusalemissa
olivat tahtoneet hänet kivittää, vetäytyi hän yksinäiseen
seutuun Jordanin toiselle puolelle — juuri
sinne, missä Johannes aikanaan oli kastanut. Ja
monet kansasta tulivat hänen luokseen ja sanoivat:

25

»Johannes ei tosin tehnyt mitään merkkiä; mutta
kaikki, mitä Johannes tästä sanoi, oli
totta!» Ja, sanotaan, monet siellä uskoivat häneen.

Jeesus niitti kylvöstänsä maallisen elämänsä
aikana ainoastaan vähän. Ei syntynyt silloin suuria
näkyväisiä tuloksia, harvoin tapahtui suurempia
herätyksiä, ja ainoastaan pieni joukko häntä
lopulta seurasi. Mutta täällä korjasi hän vihdoin
mitä runsaimman sadon — köyhän ystävänsä kylvöstä.

Älä siis milloinkaan sano, että työ menee turhaan,
tahi todistus tahi esirukous. Sinä itse ehkä
et saa milloinkaan hedelmää nähdä; mutta se tulee
varmaan aikanaan.

IV.

Niin hallitsi siis Johanneksen henkilökuva kokonaan
historiallista näyttämöä siihen aikaan, jolloin
Kristus esiintyi.

Mutta tämä ei ole mikään sattuma. Hän tiesi
parhaiten itse, että Jumala oli asettanut hänet siihen,
missä hän seisoi; ja hänen aikalaisensa pitivät
vihoviimeisiin asti varmana, että Jumala oli hänet
lähettänyt heitä tapaamaan. Mutta kysymyksenä on
nyt se, oliko Johannes jumalallisessa suunnitelmassa
vain yksityinen jäsen, jolla oli asiaa heille
ainoastaan sen kerran; vai eikö hän pikemmin merkitse
periaatetta, lakia, joka alituisesti uusiutuu Jumalan
talousmenossa; ainoastaan silloinenko sukupolvi,
Kristuksen aikalaiset, tarvitsi Johannesta, vai
eikö sitä sovi sanoa meistä kaikista? Siinä tapauksessa

26

merkitsee Johanneksen henkilökuva sanalla
sanoen ihmiselämässä tapahtuvaa valmistustyötä.

Jumala valmistaa edeltäpäin kaikkea, mitä hän
tekee.

Israeliin ja sen historiaan nähden on
päänäkökohtana : valmistus, kasvatus. Siihen seikkaan
on aina pantava huomiota, kun tutkistelemme
vanhanliiton kirjoituksia. Kovin harvat kristityt
ovat perehtyneet vanhaantestamenttiinsa, ja lutherilainen
kirkko on siihen suuressa määrin syypää;
se ei milloinkaan ymmärtänyt kiinnittää lastensa
mieltä siihen kirjaan, joka kuitenkin oli Jeesuksen
raamattuna. Liian monet Tanskan kristityt tyytyvät
ilmaisemaan rakkautensa Moosesta ja profeettoja
kohtaan siten, että hyljeksivät ja ahdistelevat
raamatunkritiikin harjoittajia, mutta eivät itse tunne
eivätkä lue profeettain kirjoja likimainkaan niin
tarkkaan kuin vastapuolue. Entisaikain kristityt
menettelivät toisin. Marttyyrikirkon kristinuskonpuolustajat
eivät väsyneet vetoamasta messiaallisiin
ennustuksiin ja niiden ihmeelliseen täyttymiseen
kristinopin totuuden varmimmaksi todisteeksi. Ja
siinäpä onkin ihme, jolla on pysyväinen arvo.

Mutta ei vain Israelissa, vaan kautta koko ihmiskunnankin
käy valmistustyö, kasvatus. Sekä muinoisessa
että nykyaikaisessa pakanuudessa
on se havaittavissa. Saattaa näyttää siltä,
kuin olisivat kansat joutuneet unhotuksiin ja jätetty
omin neuvoin hurjia teitään taivaltamaan. Niiden
nimet ovat mainitut ensimäisen Mooseksen kirjan
10 luvussa; mutta 11 luvussa ne kaikki aivankuin
työnnetään huoneeseen, jonka raskas ovi suljetaan;

27

ja kun he joutuvat aina paksumpaan pimeyteen,
alkaa Jumala asian aivankuin alusta 12 luvun mukaan
siten, että hän erottaa hoitoonsa yksityisen
miehen, Abrahamin. Mutta se tietää ainoasti sitä,
että Jumala tekee ja toteuttaa suunnitelmansa järjestyksessä.
Hän pitää silmällä heitä kaikkia; mutta
kuten kaikki hyvät kasvattajat, on hän kiirettä pitämättä.
Ja pian mainitaankin kansoja: sinun siemenessäsi,
sanoo hän Abrahamille, tulevat kaikki
maan sukukunnat siunatuiksi.

Melkisedekin ihmeellinen häämöitys; Bileamin
sekavapiirteinen, arvoituksentapainen haamu; idän
viisaat, jotka kaukaa tulevat kuninkaanlasta kumartaen
rukoilemaan — eivätkö nämä kaikki todista,
että Jumalalla on pakanakunnassakin johto käsissään?
Samoin katseli Paavali asiaa. Omassatunnossa
tekee Jumala valmistustyötään pakanakansain
piirissä, Johanneksen äänenä, joka ei milloinkaan
kokonaan vaikene. Se puhuu vielä tänäkin päivänä.
Kaikki siveyslaki, kaikki siveysoppi toimii
Johanneksena, joka valmistaa tietä uskonnolle. Uskonto
rakentuu suorastaan siveydelle. Ilman uskontoa
raukee siveys voimattomuuteen, kuten Johannes
vankeudessa; siltä puuttuu perustuksensa ja
voimansa. Se on kuin kissa, joka leikkii häntänsä
kanssa. Ja ilman siveyttä jää uskonto juurettomaksi.
Sanon: uskonto, ja tarkoitan ainoasti kristinuskoa,
sillä se on vakituinen uskonto; ja minä käyn
sitä todistamaan yhtä vähän kuin aurinko on todistava
valaisevansa paremmin kuin kuu ja kaikki
tähdet; sillä se on itsestään päivänselvää.

Samaa Johanneksen toimintaa, joka hallitsee Israelin
ja pakanakunnan historiassa, on myös nähtävissä

28

yksityisen ihmisen elämässä. Aina
huomaamme Jumalan valmistavaa, kasvattavaa
työtä, ja selvimmin niissä suurissa henkilöissä,
joita Jumala tahtoo käyttää joihinkin erityisiin tehtäviin.

Se mies, jonka Jumala on valinnut uudistajaksi
ja kansan johtajaksi, saa kasvatuksensa itse Egyptin
kuninkaan hovissa, sen ajan etevimmän sivistyskansan
keskuudessa. Ja kun hän siten jo nuoruudesta
pitäen on varustettu, päässyt tiedoissa niin
korkealle kuin hänen aikanaan voi päästä, puuttuu
enää ainoasti mielen kasvatus ja valmistus.
Niinpä vie Jumala hänet erämaahan ja tekee näinä
pitkinä vuosina tuittupäisen nuorukaisen sävyisimmäksi
kaikkien miesten joukossa. Ja niin on hetki
tullut, jolloin Mooses voi jättää laumansa mennäkseen
Israelia paimentamaan. Ja se mies, joka on
viepä evankeliumin pakanamaailmaan ja valava
määrättyihin lauseisiin kirkon ajatukset kaikiksi
ajoiksi, syntyy hyvästä israelilaisesta suvusta, Kreikankieltä
puhuvassa kaupungissa, mutta nauttii
myös kansalaisoikeutta maailmanvaltakunnassa; hän
saa nuoruudessaan istua Gamalielin, tuon rabbiineista
parhaan, jalkain juuressa ja nähdä ensimäisen
kristityn veritodistajan kuolevan. Sillä tavoin
valmistetaan Saulusta muuttumaan Paavaliksi.

Ja samoin kuin näemme asian olevan suuriin
henkilöihin nähden, samoin huomaamme myös olevan
pieniin nähden. Kovin hyödyllistä ja rakentavaa
onkin ihmisen tarkastella ja ottaa huomioon
sitä valmistavaa työtä, jota Jumala hänen elämässään
toimittaa. Paljon siitä, mitä meille ja muille
tapahtuu, voidaan ylimalkaan kestää ainoasti siten,

29

että sitä katsellaan Jumalallisen kasvatuksen, armon
valmistavan työn kannalta.

On olemassa muutamia valoisia suuntaviivoja,
joita saatamme seurata aina Jumalan ijankaikkiseen
armopäätökseen asti. Ajatus edeltämääräyksestä
ja ijankaikkisesta valitsemuksesta ei
tosin meidän aikoinamme ole voimallisena esillä,
mutta etevimmät uskonnolliset henget. - Jeremias,
Paavali, Augustinus, Lutherus, Kalvin — palasivat
kokonaan ijäiseen armonsyvyyteen ja laskivat sinne
ankkurinsa eivätkä musertaneet päätään tähän kallioon,
vaan lepäsivät oikein turvallisesti vasta sitten,
kun olivat niin pitkälle taaksepäin ehtineet.

Nykyaikanakin saamme usein tavata kasvattavan
käden ja valmistavan ajatuksen — aina lapsuuden
vuosista alkaen kautta nuoruuden aikojen
ja kauvas ihmiselämän myöhäisimpiin vaiheisiin,
Ensimäisen ja suurimman Johanneksentyön tekee
koti. Sitten tulee lisäksi monia muita vaikutuksia
ja sallimuksia. Salama, joka tappoi nuoren
Lutheruksen ystävän; sanoma suuren Kaarle-keisarin
kuolemasta, joka tuli nuoren Ansgariuksen korviin;
Vapahtajan kuva ja sen alla oleva kysyvä kirjoitus:
mitä olet sinä tehnyt minulle?, joka aivankuin
polttamalla piirtyi nuoren Zinzendorff'in mieleen
— kaikessa tässä esiintyy Johannes. Ne hetket,
joina saimme rippikouluopetusta; jalo ja hereillä
oleva toveri, joka antoi meille kehoitteita; se innostava
kirja, joka tuli käsiimme oikealla ajalla; sairaus,
joka näytti olevan kuolemaksi ja vältetty
hengenvaara; ohimennen tehty kysymys, joka mieleen
palaamistaan palasi; unettomat yöt vanhuuden
vuosina; — Johannes, Johannes!

30

Hän on kaikkialla. Oikeastaan pitäisi meidän
kuulla hänen äänensä luonnossa; siellä hänet jo
muinoin Israeli näki. Sen huomaat yötaivaan hymnissä
(8 psalmissa) tahi virressä, joka on viritetty
taivaalle semmoisena kuin se päivällä on (19 ps.),
tahi suurensuuntaisessa luonnonlaulussa (104 ps.)
tahi niissä lyhyissä hallelujapsalmeissa, joissa metsät
laulavat ja virrat pauhaavat ilosta (96 ja 98 ps.),
tahi ukkosilman psalmissa (29 ps.), jossa näemme
rajuilman kulkevan seudun yli pohjoisesta etelään
ja pirstovan vanhat sedripuut; — muistan vielä vaikutuksen,
minkä tämä psalmi teki meihin, kun kerran
me, parvi nuoria, istuimme avonaisessa ladonovessa
ja luimme sitä samalla kun komea kesäinen
ukkosilma kulki ohitse, kasteli ruohon ja teki ilman
vilpeäksi. Pakanakin kykenee lukemaan Jumalan
sormen kirjoitusta tähtitaivaalla ja kuulemaan hänen
puhettaan huokailevassa metsässä. (Room. 1,
19; Ap. T. 14, 17.) Mutta mitä he voivat vain arvailla,
se pitäisi meidän, jotka kotona olemme lukeneet
läksyn siitä joka päivä, löytää luonnossa
omin neuvoin. Mutta tiedän, että uudenaikainen
luonnontiede on tehnyt meille vaikeaksi löytää Jumalaa
luonnossa, — ja ehkäpä tätä vaikeutta on
osaltaan aiheuttanut myöskin se vastustus, joka
kristillisyyden puolelta on luonnontiedettä kohdannut.
Luonnontiede on tahtonut nähdä vain maailmassa
muuttumattomia lakeja ja taistelevia voimia,
armottoman, suuren konehiston, joka jauhaa murskaksi
kaiken, mikä on heikkoa; toiselta puolen taas
pelättiin tuskallisesti uutuuksia ja ani harvoin yritettiin
täydellä todella katsoa, eikö tieteen väitteissä
siinä kohden piillyt joku totuus, jonka valossa ehkä

31

luonnossa ilmenevä Jumalan viisaus ja voima olisi
nähtävänä meille entistä ihanampana ja suurempana.
*) Nyt eivät monetkaan voi nähdä metsää puiden
tähden; ei nähdä luojaa paljasten luonnon lakien
tähden.

Ehkäpä myös on tarpeen hieno korva, jos mieli
kuulla mykässä luonnossa Johanneksen äänen.
Mutta ihmismaailmassa me kaiketi sen kuulimme
puhuvan? - Historiassa ja sukupolvien vaiheissa
kuulimme kai Kaikkivaltiaan askelten kaiun? Tuskinpa
kyllä. Israelin profeetoilla — niin, niillä se
oli tarkka kotkansilmä näkemään Jumalan kulkua
kautta aikakausien, ne katselivat todella asiaa historiallisesti,
ja jo siitä syystä ovat sellaiset kirjat
kuin Hesekielin, Aamoksen ja Habakukin opettavaisia.
Heidän oli silmänsä auki ja he ottivat vaarin
siitä, mitä ulkona suuressa maailmassa tapahtui
ja he tiesivät että Jumala oli myös kansojenkin
Jumala; sentähden uskalsivat he uskoa, että se Israeli,
jonka maa ei ollut Jyllantia suurempi ja joka
seitsemän vuosikymmentä oli maanpakolaisena ollut,
oli palaava kotiin, kun maailman vallat kukistuivat.
Ja se saatiin nähdä. Ja Paavali myös näki
maailmanhistoriassa Jumalan sormen ja osoitti sitä
pitäessään mestarillisen puheensa Ateenan Turulla.
Mutta me! Kun historia oli vielä kirkon ystävien
käsissä, annettiin meille kertomuksia ainoastaan kuninkaista

*) Kauniin, mutta raskaasti vaikuttavan yrityksen on Edv.
Geismark tehnyt kirjoituksessaan »Kristillisyys ja kehitys». Luotaan
pelottava, ymmärtämystä puuttuvassa hillittömyydessään, on
F. Bettex erittäin myöhemmissä, liiankin monilukuisissa kirjoissaan,
jotka ovat paljoa alempiarvoisia, kuin hänen ensimäinen esityksensä
(»Luonnontutkimus ja Kristillisyys»).

32

ja sodista; vuosilukuja ja nimiä kyllä,
mutta ei mitään sellaista, mikä olisi kääntänyt ajatukset
siihen käteen, joka maailman menoa hallitsi.
*) Ja nyt on menneitten aikain historia ennakkoluuloisten
kristinuskon vihollisten käsissä ja
sisältää ainoasti yhden rivin Jeesuksen syntymästä
Augustus keisarin aikana; ja nykyajan historiaa kirjoittavat
osaksi sanomalehtimiehet, joilla ei ole uskontoa
eikä siveyttä. Kaiken pitää olla vain kehitystä,
jopa ihmiskunnan elämän kulunkin ; valtavat
ihmisjoukot, joissa kiehuu ja kuohuu, tallaavat
Kaikkivaltiaan jäljet; — missä on hän, kun me
näemme nälkää, valumme verta, taistelemme ja
kuolemme?

Mutta onpa itsekullakin ihmisellä oma, vähäinen
historiansa. Jokapäiväisen elämänmenossa
kohtaa Jumala ihmisiä. Erittäin kun pyörä
joskus pysähtyy ja ihmiselämän suuret tapaukset
kohtaavat, — silloin kehoittaa Johannes heitä silmänräpäykseksi
ajattelemaan kohtiansa ja joko kiittämään
Jumalaa, tahi nopeasti häntä rukoilemaan.
Eikö totta: kun »kuolon enkeli lensi huoneittesi
kautta mustilla, äänettömillä siivillään», kun sinä
seisoit ja näit hikihelmet kirpoavan kelmeältä otsalta,
kun te suuret, täysikasvuiset lapset sähkösanomalla
kutsuttuina tapasitte toisenne vanhassa
lapsuudenkodissa, kun te tuskaisina kuuntelitte kuumeisen
kuolonkorinaa ja sitten hiivitte huoneeseen
nähdäksenne nuot kummallisen vieraat, vahankeltaiset
kasvot, joilla oli neitseellinen hymy ja

*) Sen huomasi jo Grundtvig, jolla eli kokolailla profeetallista
silmää (Maailmankrönika 1812),

33

jotka olivat niin sanomattoman vähäisiksi käyneet,
ja kun sitten tuli silmänräpäys, jolloin arkku vietiin
ovelle: sillä silloinhan onkin vasta todenperään
selvää, että kaikki on mennyttä, kuu ei ihminen saa
enää edes olla omassa huoneessaan ; - eikö totta, kun
kaikki nämät pikkutapaukset, jotka kuolema mukanaan
tuopi, kohtasivat sinua elämässäsi, silloin
lensivät ajatuksesi äärettömyyteen ja etsivät kysyen
Jumalaa ja toivoa, ja silloin et ainoastaan luvannut
olla hyvä jälellejääneitä rakkaitasi kohtaan ja
uskollinen vainajan muistolle, vaan silloin työntyi
myös sieluusi ajatus: olen etsivä Jumalaa vakavammin
tästälähin. Kenties niin oli; kenties ei.
Sillä minunkin, vaikka sanonkin itseäni kristityksi,
käy niin, että kun seison kuoleman aikaansaamilla
raunioilla, minun on tarkoin pidettävä varani, ettei
uskostani saisi tihkua jotakin näkymättömän reiän
kautta pois ja hävitä tuohon rukouksia kuulemattomaan,
muuttumattomaan: »kaikki ohitse». »Vainajan
ruumis on käsittämätön esine», sanoo Johannes
Fibiger 5 , »jos sitä katselee tarkoin, näyttää kasvot
liikkuvan, ja katselija vapisee sitä enemmän,
kunnes hän taas näkee kaiken olleen hairausta
Sellaisesta saattaa sekä menettää ymmärryksensä että
joutua pois uskosta.» Sitä puhetta ymmärrän.
Oli suurta, että Abraham voi uskoa, vastoin toivoa
toivoen, kun hän ajatteli Saaran kuollutta kohtua;
suurta on myös, kun voimme pitää uskomme, nähdessämme
kuoleman tekevän tuhotyötään hetkestä
hetkeen. Ihmisenpoika puhkesi kyyneleihin, kun
hän sen näki. Jumalan kiitos, minusta näyttää kuitenkin,
että jonkun ajan kuluttua, kun vainajaimme
haudoilla alkaa ruoho vihottaa ja ruusut pian kukkivat,

34

eivät ainoastaan muistot käy minulle lempeästi
puhumaan, vaan masentunut toivokin herää
uudestaan henkiin ja hymyilee kyynelten läpi.
Vapaa-ajattelijat, ja Niels Lyhne 6 niiden etunenässä,
kertovat kertomistaan että heidän rakkaittensa kuolema
vasta oikein pani heille taivaan takalukkoon
ja katkaisi heidän välinsä Herramme kanssa.

Niin, mutta he unohtavat lisätä, että mitä kuolema
ei pystynyt tekemään, sen voi elämä usein
tehdä. Elämä, ihmeellinen elämä, aina yhtä riemullinen,
missä se sitten orastikin ja pyysi meiltä
hyväntahtoisuutta. Olemme nähneet useammankin
kerran vapaa-ajattelijoita, vähäpätöisiä, tyytymättömiä
kandidaatteja nenälasi silmän eteen puserrettuna
ja suippoparta somasti leikattuna, tulipunaisia
taidemaalareita, työmiehiä, ihmisiä, jotka mitä sydämellisimmin
halveksivat pappeja, mutta jotka
siitä huolimatta toivat äskensyntyneen lapsensa
kastettavaksi. He tahtoivat kun tahtoivatkin, että
»se» saisi kasteen. Mitä tämä sitten on? Niin, siinähän
oli elämä, Jumalan ihana, ihmisille antama
lahja, joka nyt oli annettu heillekin; ja sellainen
pikkuolento, joka siinä makaa ruusunpunaisena ja
nukkeroisena ääntelee valkeain uutimiensa takaa,
sehän on pieni pyhimys, joka yhtäkkiä on heille
uskottu, ja heidän sydämensä tulee niin liikutetuiksi
ja kiitollisiksi siitä.

Siten puhui siis Johanneksen ääni meille milloin
kuoleman ankaran enkelin kautta, milloin lapsen
hymyssä; mutta luonnollista on, että se usein
kuului ainoasti hätähätää, vaikutti tunnelman, eikä
muuta. Tottuuhan sitä kaipaukseenkin ja menetykseen;

35

ja lasten narinaan saattaa myös pian kyllääntyä.

Mutta pysyvän vaikutuksen sellaisesta Jumalasta,
joka on elävä todellisuus, saavat ihmiset
useimmiten siten, että tapaavat tiellänsä eläviä
kristityitä, ihmisiä, joissa Jumala silminnähtävästi
elää. Sellaista ei hevin unhoita ja se tuottaa
enimmiten hedelmänsä, vaikkakin usein myöhään.

Kuulin kerran puhuttavan vanhasta ylhäisestä
herrasta, joka oli aivan kielteisellä kannalla kaikkeen
uskontoon nähden. Hänen kotiinsa oli aikanaan
joutunut vanhanpuolinen sukulaisnainen, joka
oli uskovainen kristitty eikä sitä salannutkaan.
Monta vuotta sen jälkeen, — hän oli aikoja sitten
kuollut ja haudattu, — makasi vanha herra kuolinvuoteellaan.
Hänen ajatuksensa kääntyivät tuskallisesti
tulevaista elämää ja Jumalan edessä tehtävää
tiliä kohden. Ja silloin kuultiin hänen monta
kertaa sanovan: »Kunpa olisi asiat niinkuin hänen
olivat»; juuri tuo yksinkertainen, köyhä sukulainen
virkosi eloon hänen muistissaan ja todisti hänelle
hiljaisella esimerkillään.

Eräs pappi kertoi minulle myös seuraavaa:
»Muuan mies, sivistynyttä kansanluokkaa, sairasti ja
hänen vaimonsa, joka tapasi käydä kirkossa, pyysi
pappia tulemaan häntä oppimaan. Useista keskusteluista
kävi kuitenkin ilmi, että hän oli aivan
vastaanottamaton ja uskomaton. Mutta sitten eräänä
iltana joulun edellä, kun ohut lumikerros peitti katuja,
tuli papin mieleen käydä vielä kerran sairaan
luona. Keskustelussa tulee pappi tehneeksi kysymyksen:
»Sanokaapas minulle: ettekö milloinkaan

36

elämässänne muista tavanneenne kristillisyyttä sellaisessa
muodossa, että huomasitte sen takana todellisuuden
olevan?» »En», mies vastasi, mutta
lisäsi vähän ajan perästä: »Aivan oikein, nyt muistan,
että ani varhaisessa nuoruudessani, kun opiskelin
Soro'n akademiassa ja olin tosin jo ylimmällä
luokalla, oli meillä uskonnon opettaja, joka todella
oli persoonallisuus ja jonka sydämeen oli koskenut
se, mitä hän puhui; ja hän saikin meidät kaikki
mukaansa.» Kun myöhemmin sain tietää, että se
oli Rudolf Frimodt, Johanneksenkirkon ensimäinen,
kuuluisa pappi, ymmärsin sen kylläkin. Mutta nyt
olikin pappi löytänyt sairaassa kosketuskohdan. Se,
mitä silloin oli alkanut, virkosi nyt todella henkiin.
Kun pappi viimeisen kerran tuli ja soitti ovikelloa,
tervehti vaimo häntä ovella ja sanoi: »Rientäkää
huoneeseen mieheni luokse, hän halajaa hartaasti
saada puhua kanssanne; hänessä on ihan muutos
tapahtunut.» Hän oli nähnyt jonkinlaisen näyn,
jossa Jumala oli hänelle puhunut, ja hän kuoli Vapahtajaansa
uskoen.

Johannes oli tullut tämän sairaan luokse ihmismuodossa,
ja oli valmistanut tietä esimerkillään ja
puheellaan.

V.

On aikoja, jolloin sellainen yksityinen, suuri
Johanneksen haamu esiintyy ja puhuu kokonaiselle
miespolvelle ja tulee olemaan suurimerkityksellinen
monelle. Sellainen oli Mynster 9 sivistyneille
vuosisata sitten; sillä vaikka hän pitikin jotenkin
pehmeitä vaatteita, ei hän kuitenkaan ollut

37

sinne tänne häilyvä ruoko. Sellainen totuuden todistaja
oli Soren Kierkegaard 1 - siksi sinua nyt, Soren,
sanotaan, vaikka oletkin suutuksissasi; me muut
sen tiedämme paremmin. Ja niin oli Grundtvig
myös: ne, jotka eivät sitä voi hänestä nähdä, katsokoot
häntä vain ystävä Gunnii Busck'n 11 suosiollisilla,
rakastavilla silmillä, ja he oppivat hänen
kanssaan sanomaan: »Jumala siunatkoon Grundtvig'iä!
Jumala siunatkoon häntä! Pyhä henki suojelkoon
häntä!» Silloin oltiin rikkaita.

Voi, jospa joku Johannes esiintyisi meidänkin
keskuudessamme ja antaisi äänensä kaikua! Jospa
kuuluisi profeetallinen ääni yliopistossamme, ääni,
joka johtaisi kuuntelevaa nuorisoa lähteille ja lähteitten
lähteelle, ääni, joka olisi sellainen kuin Schelling
lienee ollut ensi ajoillaan, tahi Henrik Steffens 12 ,
kun hän piti ensimäisen luentonsa, tahi nuori
professori Martensen 1 8 — sanotaan, että Martensenin
luennoidessa ylioppilaat laskivat kynän kädestään,
kuuntelivat hengenhiiskeettä ja ihastuksissaan; sillä
hengen kyyhky lenteli matalalta luentosalissa nuorten
päiden yli.

Ja jospa meillä olisi useampia kuin yksi Johannes
saarnatuoleissamme! Sillä meillä on useoita
hyviä ja vankkoja sananjulistajia, varsinkin pääkaupungissa;
ja häpeäksi on ylioppilaillemme, jos
eivät milloinkaan käy kuulemaan Henry Ussing'ia 14 ;
mutta meillä tosin ei ole Vilhelm Birkedal'ia 1 5 , joka
vielä synnyttää hehkua vanhain silmissä, kun he
hänen puheitaan muistavat; ei ole meillä Rudolf
Frimod'ia 8 , jonka kauniita ja ihania jälkiä olen
vielä siellä täällä kodeissa havainnut.

38

Niin — ja joku Johannes runoilijoidemme joukossa!
Sellainen, joka olisi herättävä aamuruskon
ja löytävä kultatorvet 1 6 uudestaan, sellainen Joka kutsuisi
tanskalaisia ja havauttaisi nuorison ja puhdistaisi
meidän Augiaan tallimme — huh, sitä tarvittaisiin!
— nuori Björnson, joka ei viskaisi pyhien
salaisuuksien avaimia luotaan vanhoilla päivillään ;
mehevä, niinkuin hänkin, jalo, niinkuin Carlyle, ja
jolla olisi Johannes V Jensenin 17 hieno hajuaisti.

Niitä tulee, kun henki tahtoo, näitä suuria
kylvömiehiä, jotka siroittelevat kultasiemeniänsä tuhansiin
sydämiin, niitä kasvaa jossakin salaisessa
paikassa, me emme voi keinotekoisesti saada emmekä
loihtia niitä ilmoille tulemaan - mutta seurakunta
ei ole vielä koettanut, mitä se voi
saada aikaan rukoilemalla niitä Jumalalta,

Ja siihen asti on meidän tyydyttävä kunkin
omaan hiljaiseen Johannekseemme sellaisena kuin
hän meitä kohtaa elämämme teillä. Kiitän Jakob
Paul'ia 1 8 , hän kun jo ensimäisellä rippikoulutunnilla
puhui taivasten valtakunnasta tavalla semmoisella,
että ymmärsin sen olevan todellisuutta, ja siunaan
J. C. Heuch'ia 1 9 ja hänen saarnakokoelmaansa, josta
todenperään opin, että meillä on elävä Vapahtaja,
Ja sinun tulee myös kiittää niitä, joille tiedät
olevasi kiitollisuuden velassa, sinun tulee kiittää
Johannestasi,

Ja minä sanon: Älä pidä valmistustyötä
halpana! Äläkä sittekään kun se on tarkoituksensa
saavuttanut. Älä siis sano siitä Jumalan palvelijasta,
josta tuli ase sinun herätykseksesi : »Hän
ei kyllä tosin ole oikea uskovainen!» Älä myöskään

39

sano siitä työstä, jota sinun on kutsumuksestasi
kiittäminen: »He kyllä eivät tosin ota asiaa kyllin
vakavalta kannalta!» Mutta kiitä sinä Johannestasi
ja rukoile hänen puolestansa!

Mutta älä myöskään ainiaaksi valmistuksen
kannalle jää! Johannes on suurin vaimoista
syntyneistä, mutta se, joka on väliin taivaanvaltakunnassa,
on häntä suurempi! Hän kastaa
ainoasti vedellä, mutta se, joka hänen jälkeensä tulee,
kastaa Pyhän Hengen tulella. Valmistustyö on
kristillisyyden inhimillistä, edeltävää puolta-, mutta
ratkaiseva merkitys kristillisyydessä on sillä uudella,
ihmeellisellä elämällä, jota Jumalassa eletään ja joka
tuli maailmaan ensimäisenä jouluyönä ja joka
ensimäisenä helluntaipäivänä tuli lahjaksi kaikille,
niillekin, jotka kaukana olivat. Johannes on ainoasti
adventtihaamu, joka seisoo ja lankee vain
herransa edessä ja lopulta tekee omasta sielustaan
tiliä ainoastaan Jumalalle. Hän teki mitä hän voi,
neuvoakseen sinua Kristuksen luo; sinä yksin tiedät,
löysitkö hänet ja menitkö hänen luoksensa.

Kahdentoistavuotias Jeesus ja nuorisossa tapahtuva
hengellinen murros.

i.

Jotta tahtos saisi pontta,
Vapaasti se taivuta;
Nasaretin nuorukaiselt'
Opi kuuliaisuutta.

Jakob Paulli.

En käy alkamaan esitystäni joulukertomuksilla.
Syynä siihen ei ole se, etten niitä tuntisi, vaan se,
ettei Jeesus milloinkaan puhunut syntymästänsä.
Kuluikin vuosisatoja ennenkuin kirkko alkoi joulujuhlaa
pitää. Siihen asti oli kuolleistanousemisen
tapahtuma varjonnut, tahi oikeammin säteihinsä
peittänyt joulun salaisuuden. Kuitenkin tunnen
olevani vakuutettu siitä, että, vaikkei kukaan meistä
tuntisikaan jouluevankeliumia, mutta vilpittömästi
itseänsä koetellen oppisi tuntemaan Jeesusta Kristusta
ja hänen ajatuksiaan, tulisimme kutakuinkin
samoihin tuloksiin kuin Luukaskin hänen maailmaantulemisestaan,
tahi jotenkin samanlaisiin tuloksiin.
Olen itse aikoinani koetellut parantaa Luukasta
ja voin vakuuttaa, että se on kovin vaikeaa.
Tosin en nyt usko, että kristillisen uskontunnustuksen

11

jäsenet ovat sellaisessa yhteydessä kuin kattolampun
vitjat, että, jos yksityinen jäsen poistetaan,
koko kruunu putoaa maahan, menee pirstaleiksi ja
valkeat sammuvat. Riistä tähdeltä hyvinkin monia
sen säteistä, se tuikkii kuitenkin; eikä meiltä kuulustella
tuomiopäivänä dogmatiikkaa, sen kyllä tiedän.
Ja kuitenkin on minun velvollisuuteni totuutta
kohtaan kertoa, että viime vuosina olen ollut
tekemisissä ainakin kolmen kelpo ylioppilaan kanssa,
joiden uskonnollista elämää oli häirinnyt se. että epäilivät
lapsuudenevankeliumia ja yliluonnollista sikiämistä.
Kun juuri katkaistaan, kuihtuu latvus.
Mutta latvus saattaa kukoistaa ilman ettei juurta
käydä tutkimaan ja menestyykin siten paraiten.
Ja, kuten sanottu, Kristus ei milloinkaan viittaa
maalliseen alkuperäänsä, ja me mielimmekin tässä
katsella vain latvusta - sitä elämää, joka on ilmeisenä
nähtävissä ja jossa mekin paraiten voimme
katsella niinkuin kuvastimessa omaa elämäämme.

Juuri Luukas, historioitsija neljän evankelistan
joukossa, on säilyttänyt meille lapsuudenevankeliumin,
sekä itse joulukertomuksen että kertomuksen
tuosta verrattomasta kohtauksesta, joka tapahtui
Jerusalemin temppelissä, kun Jeesus oli kahdentoista
vuotias. On syytä uskoa, että tämä huolellinen historiankirjoittaja
(hänhän on katsonut hyväksi »kirjoittaa
alusta pitäen järjestyksessä tarkkaan
kaikki tutkittuansa») on saanut tietonsa
lapsen äidiltä tahi ainakin häntä lähellä olevasta
piiristä. Muutamat lyhyet, puolittain sulkujen väliset
lauseet ehkä viittaavat siihen suuntaan; ja
sulkumerkkilauseisiin on tarkoin huomiota pantava.
Ajattelen moniaita, näköään hyvinkin vähäarvoisia,

42

pieniä muistutuksia nuoren äidin ajatuksista
ja mietteistä (»Maria tutkisteli», »hän säilytti kaiken
tämän sydämessään», Luukk. 2, 19. 33. 51),
joista on nähtävissä, että tapaukset on kerrottu sellaisina
kuin ne ovat kuvastuneet hänen tietoonsa ja
muistoonsa.

Lukijat tietysti muistavat kertomuksen, ja siltä
varalta, että yksityiskohdat olisivat unhottuneet,
pyydän heidän uudestaan lukemaan sen (Luuk. 2,
40—52), ennenkuin ryhtyvät tätä vähäistä kirjoitusta
lukemaan, saadakseen siitä oikean käsityksen.

Mitä silloin tapahtui poikasen sielunelämän
alalla, siitä on kai eri mielipiteitä, ja erilaiset käsitykset
johtuvat aivan tarkoin siitä kannasta, jolta
yleensä »Jumalihmistä» katsellaan. On jumaluusoppineita,
jotka ajattelevat, että Jeesuslapsi tuossa
jouluyönä seimen pahnoilla maatessaan oli sisimmässään
tietoinen siitä, että hän oli yksi kolminaisuuden
persoonista.

Toisista on tämä mahdotonta ajatella. Me ajattelemme,
että kun Logos (»Sana») tuli lihaksi, sammui
hänen jumalantietoisuutensa sen tähden, että
hän tuli ihmiseksi, ja että lapsi, joka tuossa makasi
ja sai nuoren äidin unhoittamaan kaiken hätänsä
ja murheensa, oli todellinen pieni ihmislapsi. Olkoonpa
niinkin (kuten Heprealaiskirjeen kirjoittaja
ajattelee Mooseksesta), että hän oli mitä kaunein
lapsi, jonka silmät loistivat kuin tähdet ja joka oli
aivan vapaa siitä raskaasta suvunperinnöstä, mikä
meillä muilla oli jo syntyissämme, sen tähden että
Jumalan hyvä henki oli suojannut hänen pyhää
elämäänsä sen ensimäisestä sydämentykähdyksestä
alkaen. Tuo pieni köyhä kuninkaanlapsi makasi

43

sijallaan eikä tietänyt enempää kuin mekään.
Enintäin saatamme ehkä ajatella, että kun hän katseli
ympärilleen huoneessa, hän näki valkopukuisia
enkeleitä, jotka olivat piirissä seimen ympärillä ja
kokoontuivat ovelle, mutta joita ei kukaan täysikasvaneista
enää voinut nähdä. Ja niin häämöitti
tämä jumalantietoisuus ensin hajallisina muistoina
ja puoleksi tajuttuna sittemmin selvempänä aina
sen mukaan kuin lapsi kasvoi: oliko hän sellaista
uneksinut taikka oliko äiti sitä hänelle kertonut
tahi oliko hän joskus ennen — ? Ja illalla kun poikanen
antoi katseensa kiiriä yli Galilean vuorten,
tajusi hän kaiketi vielä selvemmin, kuin ne muut,
että hän oli kotoisin siitä maasta, jonka aurinko ei
milloinkaan laske.

Ja tämä salaperäinen ihmetietoinen elämä on
sitten tunkeutunut esiin ja noussut itsenäiseen selvyyteen
Jerusalemissa temppelissäkäynnin aikana, —
ei täysin kehittyneenä, vaan siihen tapaan kuin raikas
lähteensilmä, josta vähitellen kasvaa yhä väkevämpi
virta, kunnes se nuorukaisen kolmannellakymmenellä
ikävuodella paisui täydeksi tietoisuudeksi
sekä hänen kotoperästään että hänen kutsumuksestaan.

Jos tämä käsityksemme on oikea, on itsestään selvää,
että koko tässä ilmiössä on seikkoja, jotka ovat
aivan ominaisia Vapahtajan persoonalle ja luovat
siihen tärkeätä valoa, mutta joille ei käy rakentaminen
yleispäteviä, inhimillisiä sielunelämän lakeja.
Mutta niin totta kuin Jeesus täydellä todella tuli
ihmiseksi ja niin totta kuin mekin olemme Jumalan
sukua (Ap. t. 17, 29), niin on kuitenkin poikasessa
Jeesuksessa ja siinä murroksessa, joka tapahtui
hänen hengellisessä elämässään, havaittavissa
monia opettavaisia kohtia, jotka ovat verrattavia
siihen, mitä jokaisessa hänen ikäisessään, tahi ehkä
täällä pohjolassa muutamaa vuotta vanhemmassa
nuorukaisessa, yleensä pitäisi tapahtua.

Koetamme siis saada selville ensiksi Jeesuksessa
tapahtuneen varhaisen murroksen peruskohdat,
sitten muutamia piirteitä, jotka usein
tällaisen murroksen mukana kulkevat; ja vihdoin
ne seikat, jotka tavallisesti käyvät murroksen
edellä ja kulkevat sen jäljessä.

11.

Ja mitä sai kahdentoista vuotias poika tuona
merkillisenä päivänä Jerusalemin temppelissä kokea?
Mitkä ajatukset elähyttivät häntä, kun uusi
tietoisuus murtautui esiin hänen sielussaan?

Onneksi emme ole tässä kohden paljaan arvailun
varassa. Hän on itse ilmaissut nämä ajatuksensa.
Hän teki sen tosin yhdellä ainoalla vastauksella,
jonka hän antoi äidilleen; mutta jos tarkoin
kuuntelemme — emme ainoasti sen sisällystä, vaan
myös äänenpainoa, jolla se sanotaan, — riittää se
meille, jotta siitä voimme luoda itsellemme käsityksen
hänen sielunsa tilasta. Tämä vastaus onkin
avain, jolla pääsemme koko tapausta käsittämään
joutumatta silti syytettäväksi siitä, että puristaisimme
sanoista sitä, mitä niissä ei ole, tahi panisimme
tekstiin omiamme sen sijaan kuin meidän olisi sitä
selitettävä.

Hän lausui vastaukseksi murheellisille vanhemmillensa

45

nämä sanat: »Ettekö tietäneet, että
minun tulee olla Isäni huoneessa?»

Tämä sana luopi valoa koko tapaukseen. Tässä
paljon merkitsevässä vastauksessa on minusta ilmilausuttuna
ainakin kolme kohtaa, jotka olennaisesti
sisältyvät puheenalaiseen murrokseen.

»Ettekö tietäneet — .» Se tietää: hänelle on
asia aivan luonnollinen. Onpa se erinomaista,
ettekö sitä tietäneet, eihän siinä mitään kummallista
ole, — se on silminnähtävästi tämän vastauksen
ajatus. Ei ole siinä minkäänlaista hermostunutta
kiihtymystä, ei muilta lainattua, ei puserrettua, ei
hengellistä väkivaltaisuutta, ei mitään epäraitista
vanhusmaisuutta. Se, mitä hän sanoo, on niin
äärettömän selvää, niin vilpitöntä ja lapsellista, niin
todellisen poikamaista, niin yksinkertaisen tervettä.
Vanhemmat ovat kyllä vähäisen kummastuksissaan;
häntä ei ole asia ensinkään kummastuttanut.

Toisen tärkeän kohdan muodostaa tämä sana:
»Isäni». Tavallaan on tämä tällainen puhetapa
aivan uutta. Tosin ei siinä mielessä, ettei Jumalaa
olisi ennenkin tiedetty siinä mielessä isäksi mainita.
Israelin hurskaat tahtoivat kai useimmin nimittää
häntä isäinsä Jumalaksi, Abrahamin, Iisakin, Jaakobin
Jumalaksi; sellaisena tahtoivat he häntä ajatella,
eikä sellainen puhuttelutapa saattanut Israelin hurskaimmalle
pojalle mitään uutta olla. Yksityinen
Israelilainen saattoi kyllä myös joskus puhutella
Jumalaa Isän nimellä, mutta jos hän olisi lähemmin
ottanut itselleen selittääkseen, mitä oikeutta
hänellä oli tätä nimitystä käyttää, olisi hän sellaisen
oikeutensa varmaankin perustanut ainoastaan
siihen, että oli liitonkansan jäsen. Mutta sana

46

Isäni, niin sanottuna, siinä ijässä ja siinä tilassa
kuin hän sen sanoi, — sehän viittaa aivan mieskohtaiseen
kokemukseen. Tässä nuorukaissielussa on
kaikkein syvimmässä hiljaisuudessa tapahtunut mitä
suurin uskonnollinen edistys: hän lepää luottavaisessa
uskossa Jumalaan ja puhuttelee häntä isäksensä.
Täällä Jumalan pyhäkössä tuntee hän olevansa
kuin omassa kodissaan ainakin. Hän on
päässyt Jumalan kanssa yhteyteen sellaiseen, jommoisessa
hän ennen ei ollut tuntenut olevansa
— omin neuvoin.

Ja vielä kolmanneksi: »Minun tulee olla
Isäni huoneessa», niissä, jotka Isäni ovat, — ne
sanat ilmaisevat sitä siveellisellä alalla saavutettua
voittoa, joka oli seurauksena siitä, mitä hänelle
uskonnollisesti oli ilmitullut. Tuollainen luottamuksellinen
asema sisältää myöskin kalliin velvoituksen.
Se on antanut kutsumuksen hänen tahdollensa,
ja hän on koko sydämellensä vastannut
kutsumukseen myöntävästi. Hänessä ei nyt liiku
ainoastaan hurskaita lapsellisia tunteita, vaan kaikki
on tästälähin näyttävä toiselta. Lyhyesti sanoen,
nyt on käsissä täysi tosi!

III.

Niin, aivan samat kolme kohtaa on hengellisessä
murroksessa, kun nuori ihmissielu nykyäänkin
sen alaiseksi joutuu.

Ensiksi tämä, — että mitä siinä tapahtuu, on
niin äärettömän luonnollista.

Kunpa nyt kuitenkin saisin sen selväksi! Näinä

47

nuoruudenvuosinahan herää kaikki, mitä ennen on
ollut uinuksissa, kaikki sielunvoimat ovat murrostilassa;
mikäpä silloin olisi luonnollisempaa kuin
että myös tuo pyhin ja syvin aisti puhkeaa näkyviin.

Arvosteleva mieli herää. Kukapa voi kestää
näiden viisitoista vuotiasten herrain arvosteluja? Eivät
edes heidän vanhempansa. Olen itse kerran nähnyt
sen todellisen tuskan, jota eräs nuori Saksan
Juutalainen tunsi havaitessaan, että isänsä, jota hän
oli jumaloinut, oli mitä suurimmassa määrässä itsekäs,
niin ettei edes itse viitsinyt hakea tohveliansa,
ja että äitinsä, jota hän palvoi, oli täynnä höpelöitä
ennakkoluuloja. Hyväksi onneksi huomaavat jotkut
myös ne hyvät ominaisuudet, joita he lapsina
eivät osanneet nähdä. »Isä on raatanut ja nähnyt
vaivaa meidän kaikkien hyväksi, ja vaikka hänelle on
tehty suuresti vääryyttä, on hän kuitenkin säilyttänyt
hyvän tuulensa.» »Äiti ei oikeastaan ole terve, hän
on hokihermostunut, mutta siinähän se sentään
menee.»

Itsenäisyydentunne pyrkii määrääväksi
kaikilla aloilla. Lapset tahtovat itse valita vaatteensa,
ja äiti saa tuskin luvan ottaa tahran nutusta
tahi asettaa huivin suoraan, kun se on vinoon
mennyt. Tahdotaan mieluimmin ajatella toisella
tavoin kuin vanhemmat, sekä valtiollisissa että uskonnollisissa
asioissa, — ainoastaan sitä varten, että
muka oltaisiin itsenäisiä. Koulupakko tuntuu sietämättömältä.
Jospa olisin ylioppilas! Niin kirjoitin
minä jo toisella latinaluokalla ollessani Iversenin
Latinankielen harjoituskirjan, tämän kauhean
pikkukirjan reunustoihin. Älköön uskonnonopettaja

48

olko kovin pahoillaan, jos isommat oppilaat
eivät näytä opetusta seuraavan (paitsi jos opettaja
itse on kuiva ja ikävä, jolloin hänen tulee tehdä
parannus tahi poistua) — se on oppilaitten puolelta
osittain jonkinlaista hätäpuolustusta: hekin tahtovat
olla uskonnollisesti itsenäisiä ja pelkäävät, että heitä
pidetään alaikäisyyden tilassa; mutta eivät se sillä
likimainkaan niin pahaa tarkoita kuin heidän käytöksensä
ehkä näyttää.

Nuori kaipuu puhkeaa tuhansissa eri muodoissa
ilmoille. Annapa Kööpenhaminan nuoriso-osaston
pojille lupa valita laulu mielensä mukaan,
niin varmaa on, että laulettavaksi tulee Arnen laulu:
»Ma kauas mennä tahdon niin, niin, niin — ».*)
Mitä he kaipaavat? Mitä ikävöivät? Mistä minä
sen tiedän! He halajavat ennen kaikkea kasvaa
isoiksi, päästä pois olevista oloistaan, saada kokea
jotakin, saada kuolla (tätä he halajavat vain lyhemmän
aikajakson), halajavat räjäyttää koko yhteiskunnan
ilmaan, kaipaavat rakkautta, oikeata ystävää,
tahi mainetta, kuten eritoten nuoret Jaappanilaiset,
halajavat ja kaipaavat niin paljoa! Mitä kaipaamme
me puoli-ikäiset nuorukaiset aina kun kevät tulee,
tuoden suloista alakuloisuutta " tullessaan? Rouva
Heiberg'in 20 sana: »sinikaipuu» ei ole ensinkään
huonosti keksitty.

Mielenkiinto toista sukupuolta kohtaan
alkaa myös ilmaantua, joskus hauskassa muodossa,
usein mitä hienoimmaila, miellyttävimmältä
tavalla. Käy vaikeaksi valita yksi, monellekin; he,
näet, ihailevat tavallisesti samalla kertaa kolmea,

*) Tanskaksi: »Ud vii jeg, ud, aa saa langt, langt, langt — ».

49

jopa neljääkin; ja kun lopulta ovat ratkaisevasti
tehneet valintansa - ei ole takeita, eikö heitä seuraavana
päivänä kohtaa joku vielä somempi kaunotar.
Heine ja Kr. Winther saa niinä aikoina
monta ihailijaa. Hänen tulee olla saman näköinen
kuin äitini oli nuorena, sanoo joku. Me olemme
vain hyviä ystäviä ja pakinoimme järjellisesti keskenämme
kaikista mahdollisista asioista, — mutta
luuletteko, että se on oikein, kysyy toinen.

Silmä avautuu havaitsemaan luonnon
kauneutta. Loistava lännen taivas ja laskeva
aurinko saa monia uusia ystäviä. Siellä, mihin
ennen muinoin rakennettiin indiaanimaja, on nyt
loukko, jossa luetaan ja ajatellaan.

Eiköhän sitten sielun pyhin ja jaloin kyky
tässä kohden myös saisi sananvaltaa? Kaikki muut
voimat saisivat vapaasti murtautua esiin ja kehittyä,
mutta sekö yksin olisi poikkeuksena? Poikkeuksenako
olisi hyväksitulemisenkaipuu,
palvomisen tarve, aisti, joka vetää Jumalan luo,
sekö ei saisi luonnollista oikeuttansa? Uskallan
lausua päinvastaisen väitteen. Jos ei tämä aisti
pääse mukaan, eivät asiat ole oikealla tolalla, vaan
on pelättävä, että kasvaminen on käynyt virheelliseen
ja sairaaloiseen suuntaan. Saamme pitää
tosiasiana ainoasti sen olevan luonnollista, että
nuorukais vuosi in siirryttäessä uskonnollinen
murros tapahtuu. Olen sen jo kauvan tietänyt.
Uskonnollinen sielutiede, uskonnonpsykologia,
joka Amerikassa on jo tieteeksi muodostumassa
ja on meillekin jo muutamissa käännöksissä*)

*) James: Religiose Erfaringer (Uskonnollisia kokemuksia).
Coe: Det religiose liv (Uskonnollinen elämä).

50

ehtinyt, vahvistaa todeksi sen, että viidentoistavuoden
ikä on keskimäärin se ikä, jona hengellinen
murros tapahtuu. Ihanin temppeli, missä minä
milloinkaan olen ollut, temppeli, jossa näin useampain
aivan nuorten ihmisten mitä luonnollisimmalla
ja juhlallisimmalla tavalla tulevan selville uskonnollisesta
asemastaan, oli poikaleiri Jägerspris'in
luona 21 . Sitä suojaa lehvikkömuuri — Slotshegnet
(Linnanpuisto)jättiläishuoneineen,riippapyökkineen,
ystävällisine aukeamineen lehtojen lomissa, ja sen
taaitse kulkee polku tohisevien toukovainioiden
halki alas Isselahden raittiiseen ja vaarattomaan
kylpypaikkaan. Pohjoispuolella levitteleikse Nordskoven
(Pohjoismetsä) puistoineen, jonka hyvin saattaa
ajatella Vanhan Gorm'in istuttamaksi, todellinen
taikametsä, joka kenenkään koskematta saa unelmoida
järvineen ja sammaltuneine polkuineen. Kun
panimme valmistuksia toimeen ja vedimme viirit
ja lipun ilmaan, tunsimme samantapaista juhlallista
iloa kuin vanhemmat tuntevat joulukuusta kaunistaessaan.
Mehän tiesimme, että olimme luomassa
iloa parillesadalle rivakalle pojalle. Täällä näimme
neljällekymmenelle nuorelle pojalle kuutena päivänä
tapahtuvan niin paljon, että melkein paremmin
alkoi käsittää mahdolliseksi sen, että luoja voi
kuutena päivänä saada niin paljon aikaan, kuin
kerrotaan. He tekivät pitkiä kävelymatkoja ja pitivät
mahtavia urheilukokouksia ja olivat ruokahalultaan
aivan sankarimaisia. — Siten se alkoi se
leirikokous. Ja niin tapahtui puolittain huomaamatta,
että Tanskanmaan kauneus kävi ilmi muutamille
ja toisia viehätti se kuva, joka tästä kauneudesta
oli Tanskan runoudessa ja ihanissa lauluissa

51

nähtävissä. Pojat eri yhteiskuntaluokista
rupesivat toistensa ystäviksi ja hivuttivat pois toistensa
pieniä töykeyksiä eivätkä milloinkaan sanoneet
pahaa sanaa toisilleen. Ja Tanskan lippu tuli
Tanskan nuorisolle kalliiksi, kun se laulettaessa
kohosi ilmaan. Mutta kaiken tämän yllä kupuili
Jumalan' taivas; ja kun Jumalan sanaa puhuttiin
yksinkertaisesti ja suoraan aamuin ja illoin, ja kun
johtajat saivat puhua veljellisesti ja taitavasti yksityisten
kanssa kahdenkesken, niin kuuntelipa, sen
tiedän, moni aivan toisin tavoin kuin ennen konsanaan.
Kuu poikaparvi sitten läksi paluumatkalle,
ja kun 1 näimme poikain vaapperat seljät katoavan
kunnaitten väliin, tiesimme, että useampi kilin
yksi heistä meni kotiin, ollakseen tästä lähin entistään
parempi poika. Emme tahtoneet omatekoisesti
aikaansaada kääntymyksiä, joista ei sitten jälkeenpäin
mitään olisi, vaan halusimme opettaa heitä
itsiään menemään Jumalan luokse. En pysty sanomaan
kuinka hyvin se onnistui, annan nuorten
itse puhua puolestansa; he ymmärtävätkin itse paremmin
valita sanansa.

Tässä otteita kirjeistä, joita pojat ovat kirjoittaneet:
»Voi, kuinka siellä huomaa taivaan! On
kuin tarvitsisi vain nousta varpailleen, nähdäkseen
kohta taivaaseen.» — »Rukoilen Jumalaa, että vielä
kauan olisi huomattavissa minun olleen kesäleirillä.»
— »Siellähän minä löysin itseni ja tulin huomaamaan,
miten minun tuli olla ja elää, ja tein sen
päätöksen, jota sitten olen yrittänyt noudattaa.» —
»Kaikki muistoni niiltä ajoilta, joina ensin seurustelin
Jumalan kanssa, ovat kotoisin sieltä kesäleiriltä,
— eikä tämä suinkaan ole niinkään vähäistä.»

52

— »Olen päättänyt, sen saatte uskoa, että paljon
on muuttuva toisenlaiseksi, ja tiedän sen onnistuvan,
sillä Jumala on kanssani, ja päätökseni tein
hänen kuullensa.» — »Varmaa on, että kesäleiri on
oleva minulle suurena, loistavana tähtenä niin kauan
kun hengellinen taivas päälläni kupuilee.»

Tämähän on kaunista ja todellakin luonnollista.
Mutta sehän on vain alkua, on ehkä kokenut mies
sanova. Niinkuin en minä muka myös sitä tietäisi.
Kyllä, kyllä minä sen tiedän, se on vain alkua, —
mutta crikein kaunista alkua.

Näimme, että täydellinen, lapsellinen luottamus
Jumalaan oli toinen kohta siinä murroksessa,
joka kahdentoistavuotiaassa Jeesuksessa tapahtui.
Mielestäni on asia vielä tänäänkin sama.
Suokoon lukija, että hetkeksi rupean mieskohtaiseksi;
asia on siksi kyllä vakavaa laatua: minun
itseni kävi niin.

Alkuna oli eräs iltavirren värsy. Sen viimeinen
rivi kuului: »Som ledet har min Fod idag»
(Kun tänään johdit jalkani). Niin, mutta minä sen
olin käsittänyt näin: »Som Leddet 22 ta'r min Fod
idag» (Kun Ledde tänään otat jalkani). En ymmärtänyt
kuinka Ledde minun jalkani ottaisi, mutta
ei se hartautta häirinnyt. Sittemmin lisäsin siihen
omatekoisen, jonkinlaisen yöhyväistervehdyksen,
jonka pidin hyvin riittävänä ja joka oli tällainen:
»Hyvää yötä, nukkukaa hyvin, uneksikaa suloisesti
kaikki, kaikkea ja kaikkia tyyni, kiitos tästä päivästä»,
ja jonka lausuin ääneen. Myöhemmin sain
selville, että vanhempi veljeni, joka jo oli koulussa,

53

oli oppinut Isämeidän, ja minun kunnianhimonani
oli nyt oppia se. Sain salavihkaa käsiini hänen katekismuksensa
ja löysin siitä lihavilla kirjaimilla painetut
rukoukset. Pahaksi onneksi puuttui se lehti,
joka aina putoaa katekismuksestapa niinä sain siis
aluksi tyytyä Isämeitään, jossa oli ainoastaan viisi
rukousta, mutta suoriuduin sentään; ja tällainen oli
iltalukuni muutaman lapsuusvuoden ajan, lausuttuna
lapsen luottavalla uskolla siihen Herraan,
josta olin koulussa lukenut koko joukon ja joka
aina oli harvennettuna painettuna Andersenin Seikkailuissa
ja joka kaikessa yleisyydessä edellytettiin
asuvan ylhäällä pilvien yläpuolella.

Ja sitä muutosta, joka murroksen kautta tapahtuu!
Nuorukainen uskoi itse aivan mieskohtaisesti
Jumalaan ja sai mitä suurimmaksi tyydytykseksensä
ja levoksensa kokea, että häntä sai rukoilla
omin sanoin ja kaikissa elämän oloissa ja että hän
todella kuuli rukoukset ja antoi mitä rukoiltiin!
Uskonnossa on monia kohtia, jotka ovat suljetuita
ja vieraita sen ikäiselle nuorisolle; ja monilla nuorukaisilla oli
sill'aikaa hillitön halu rytkyttää niitä
ovia, joiden takana ne piilevät (ijankaikkinen helvetti,
Jumalan ennaltatietäminen, Johanneksen ilmestys
j. n. e.), — mutta yhden asian taitaa poika
heti suoraa päätä, hän taitaa rukoilla. Ja se se
on kuitenkin alkeellista kristillisyydessä ja se perustuu
juuri siihen lapselliseen luottamukseen, että
Jumala tarkoittaa minulle hyvää, kuten isä ainakin,
ja tahtoo kuulla puhettani. Kentiesi koskee asia
vaan koulututkintoa, — olkoon niinkin; Jeesuksen
äiti pyysi häneltä viiniä hääjuhlaa varten. Pian
tulee kyllä vakavampiakin asioita, ja jos ei silloin

54

olisi luottamusta Jumalaan niinkuin omaan isään,
kuinka;sitten uskaltaisi tulemistaan tulla samoja
asioita uudestaan pyytämään.

Autuas huolettomuus, joka annetaan niille, jotka
oikein ovat oppineet ymmärtämään, että Jumala
on heidän isänsä; — niin, juuri huolettomuudeksi
minäkin sen havaitsin, ja kuinka olisimmekaan
ilman sitä läväisseet kaiken tuon mielettömän
kiinalaisen tutkintomenon. Mutta ensimäinen
evankeliumi, jonka opin ja jota pohjaltaan en sitten
milloinkaan kokonaan unhoittanut, oli tämä:
älkää murehtiko! Enkä suinkaan väsy milloinkaan
opettamasta sitä muillekin.

Multa oli vielä kolmaskin kohta: »Minun tulee
olla niissä, jotka Isäni ovat»: tästälähin ei
käy elää niinkuin tähän asti. Kaikki on nyt menevä
toiseen laihin. Nyt on tehtävä täyttä totta,
— ennen kaikkia itseen nähden; nyt oli halu olla
hyvä, hyvä ja puhdas. Pitää olla tunnettavissa,
että nyt palvelen kaikessa Jumalaa: minun tulee
olla Isäni huoneessa.

Koulussa pitää olla nähtävissä: kristitty poika
taitaa läksynsä (yleensä!). Pitää olla huomattavissa
jokapäiväisessä työssä: »Olen tänään tehnyt työni
ilolla, jommoista minulle ennen harvoin on tapahtunut.»
Siten kirjoitti minulle nuori puusepän oppilas
samalla viikolla, jolloin hän oli herännyt. Pitää
olla huomattavissa kotona: koetan tästälähin
olla hyvä poika.

On, näet, totta, Jumalan luokse tullaan aivan

sellaisina kuin ollaan, — mutta sitä varten ettei
enää jäätäisi sellaisiksi.

Sellainen on peruskohdiltansa uskonnollinen
murros jokaisessa nuoressa ihmisessä, joka sen
alaiseksi joutuu.

IV.

Yleensä kulkee hengellisen murroksen jäljessä
muutamia piirteitä, jotka osittain ovat
havaittavissa nuoressa Jeesuksessa.

»Minkätähden minua etsitte?» Se puhe
on hyvän omantunnon kieltä. He olivat olleet
kovin huolissaan hänen tähtensä, ja kun he vihdoin
löytävät poikasen, on äidin aikomus oikeastaan
pitää hänelle pieni nuhdesaarna: »Poikani,
miksi teit meille näin? Katso, isäsi ja minä olemme
huolestuneina etsineet sinua». — Mutta kuinka täydelleen
vaikeneekin kaikki moite tämän täysin hyvän
omantunnon edessä! Tässä ei ensinkään huomaa
verukkeita ja tekosyitä, jommoisia meillä muuten
on liiankin helposti saatavilla, kun meidät tavataan
jollakin odottamattomalla paikalla: »Minä
luulin, että te odotitte; minä aivan unhoitin ajan;
kyllä luulin saavuttavani - .» Ei, vaan hän sanoo
suoraan, miten asia on; ja niin on olevakin.

Ja vielä yksi seikka. Hänen vanhempansa
hämmästyivät, sanoo evankelista, kun näkivät
hänet siellä, ja he vaikenivat, kun hän on puhunut.
Minkätähden? Eivätkö he ole huomanneet
jonkinlaista muutosta? Eikö hänessä ole sellaisen
korkeuden leima, jommoista eivät ennen olleet
havainneet? Jotakin on heidän pojassansa tapahtunut,

56

se on selvää. — Hän on kasvamassa erilleen
heistä.

Nämä kaksi piirrettä pyrkivät vielä nytkin seuraamaan
nuorisossa tapahtuvaa murrosta, vaikka
tosin paljoa heikommin kuin hänessä. Jokainen,
joka sellaista on kokenut, muistaa kuinka hyvä
heidän oli olla alkuaikoina, kuinka helppoa oli
olla hyvä. Uusi elämä oli alussa niin voimakasta,
että paha ehkäistyi ja taisteleminen tuskin oli tarpeen.
Mitään epäiltävää kaksimielisyyttä ei esiinny,
ei silloin hiivitä umpimielisenä ja vaieten, ummehtuneena
ja murjotellen. »On niin helppo olla kohtelias»,
kirjoittaa eräs nuorimmista heti kesäleiriltä
kotiin tultuaan. »Isä ja äiti sanovat, että olemme
nyt parempia poikia kuin ennen.» Käymme myöhemmin
ja laajemmin tätä ilmiötä katselemaan.

Ja muutos on huomattavissa, jos kohta ei
heti alussa, niin kuitenkin jälestäpäin, jos kokemus
on ollut todellista laatua. Ȁiti, nyt olen antanut
Jeesukselle sydämeni», sanoi eräs poika, joka oli
kotoisin eräästä kauppalastamme, ja ojensi molemmat
kätensä äidilleen, kun tämä tuli hänen pieneen
huoneeseensa. Tämä kertomus ei ole niitä,
joista eniten pidän, vaikka tiedänkin sen todeksi;
mutta poika ei ollut itse noita sanoja löytänyt.
Verrattain harvat tulevat tuota asiata kertomaan;
mutta tarkalta äidiltä ei se jää jälestäpäin huomaamatta.
Kirja, jota hän usein lukee, halu mennä
kirkkoon tahi nuorison kokoukseen ilmaisee hänet,
ellei itse hänen olentonsa muuttuminen ole riittävä
sitä osoittamaan. »Mutta miksi et ole siitä meille
puhunut; tiedäthän, että se meitä vain ilahuttaisi»,
sanoi eräs äiti, kun sai tietää, että poika jo pitemmän

57

aikaa oli elänyt omaa itsenäistä elämää Jumalan
yhteydessä. Ja vastaus, todellakin oikea
pojan vastaus kuului: »Halusin ensin nähdä, oliko
se pysyväistä.»

Mutta tässä sopii lisätä kolmas piirre, jota ei
ollut Jeesuksessa havaittavissa siitä syystä juuri, että
hän oli Jeesus. Sanat voi löytää puheenalaisesta kertomuksesta,
mutta Jeesus ei niitä sanonut. »Olemme
huolestuneina»*), sanoi hänen äitinsä. Kaikki
tämän tapauksen tuottama tuska eli huolestuminen
oli vanhempain puolella, he kun eivät olleet parempaa
vaaria hänestä pitäneet eivätkä heti voineet
arvata, että hänet täällä löytäisivät. Hän puolestaan
ei mitään sellaista tuskaa tuntenut. Mutta niin ei
ole meidän laitamme. Meidän nuorisossamme tapahtuu
murros harvoin tuskattomasti. Synnintunto
herää voimakkaana ja murrosaikana vuodatetaan
usein paljon kyyneliä.

Tässä tarvitaan viisautta. Minä puhun tässä
aivan nuorista, — ja jos he itse saavat tämän kirjan
käsiinsä, puhun heille, kuten niin usein olen
puhunut.

— — Kerro minulle, miten on laitasi.

No niin. Sinusta näyttää, että olet kovin kylmä,
ettei rukouksestasi lähde mitään, että olit paljoa
iloisempi, kun kävit rippikoulua tahi kun juuri olit
tullut N. M. K. Y:een, ettet muka ole enää ensinkään
innostunut, että lankeat paljoa helpommin

*) Tanskal. raamatun käännöksen mukaan: Med Smaerte
(tuskallisesti).

58

kiusauksiin ja ettei Jumala tahdo olla sinun moisesi
kanssa tekemisissä.

Kuulepas nyt. Sinun ijälläsi ei kristillisyys ole
muuta kuin Jumalan hyvä lahja, jolla hän tarkoittaa
hyvää, — pidä ennen kaikkea siitä kiinni.
Et saa mennä menojasi ja tulla vielä raskasmielisemmäksi
sen vuoksi, että olet joutunut Jumalan
kanssa tekemisiin. Kaikki apeus lähtee sinusta itsestäsi,
äläkä Jumalaa siitä ensinkään syytä; hänen
apunsa tulee sinun ottaa vastaan tullaksesi vain
iloisemmaksi ja väkevämmäksi.

Minä sanon, näet, sinulle, että hän tuntee sinut
läpikotaisin ja hän pitää sinut hyvänä. Älä luule,
että Kristus istuu ylhäällä taivaassa ja ajattelee:
»Olenpa pettynyt pahoin Aatuun nähden — uskoin
saaneeni erinomaisen oppilaan, ja nyt hän tuottaa
minulle vain häpeää ja murhetta, sitä en todellakaan
olisi odottanut. Hän tiesi, että niin oli
käyvä. Luuletko, että vallankumous menee saattamatta
aikaan kaikenlaista sekasortoa ja tuhoa?
Mutta ihmisessä ei milloinkaan tapahdu niin suurta
maanjäristystä kuin nyt sinun ijälläsi tapahtuu.
Kaikkihan sinussa itää ja muuttuu päivästä päivään.
Koko sinun luontosi on mullistuksissa. Oletko nähnyt
peltotietä sangen varhain keväällä? Vai et. Se
ei niin kaksista olekaan, se on likaaja lokaa. Lumi
sulaa, pienistä lähteensilmistä pulppuaa vettä, kaikki
on vetelänä rapakkona, jossa jalka tuskin pohjaa.
Mutta silloin on kuitenkin ihana, lupauksista rikas
aika, sillä kaikki, mitä maassa on, elää ja pyrkii
nyt ilmoille. Niin sinussakin tapahtuu, Aatu. Tämä
on kevätaikaa, ja senvuoksi on nyt paljon likaista ja

59

kylmää ja autiota, mutta elämä on kuitenkin voimallisin
kaikista, ja se se nyt esiin pyrkii.

Älä ole kärsimätön äläkä lupaa Jumalalle enempää
kuin voit pitää. »Jos eivät asiat nyt ala olla
paremmalla kannalla, jos vielä ainoankin kerran
käy taaskin hullusti, ei siitä ikänä hyvää synny.»
Mistä sen tiedät? Minä puhun tässä sinun hitaan,
inhimillisen luontosi puolesta, Aatu, minä pidän
siitäkin, ja Kristus tahtoo myös vähitellen puhdistaa
ja auttaa sitä ja vihdoin kokonaan sen pelastaa,
— mutta sinun pitää sille antaa jonkunverran
aikaa. Kyllä sinä ymmärrät, mitä tarkoitan:
emme lippua alas laske, emme ihannetta tuumaakaan
typistä; tähdet ovat alimpia esineitä, jotka
tahdomme saavuttaa. Mutta sinun tulee ottaa laskuun
aika ja luonto. Sinun ijässäsi (ja minun
myös), sanon sinulle, hallitsee se laki, että uskonnollisen
elämän alalla rientää tunteminen ja mielikuvitus
kappaleen matkaa tahdon edellä.

Saattaisin myös puhua sinulle Jeesuksen rististä,
mutta paras on, luullakseni, jättää se myöhempään
aikaan. Sinun ei ole mentävä nyt syvemmälle,
se ei ole sinulle tarpeen se. Sinun tulee
uskoa Jumalaa. Hän on auttanut monia sinun
edelläsi; tunnen monta heistä.

Tiedätkö, mitä tämä niin elävästi muistuttaa
mieleeni? Monta vuotta sitte tulin erääseen huoneeseen
ja näin pojan, joka oli minua vähän vanhempi
ja josta pidin paljon, seisovan ja itkevän
pää kirjalaudakkoon nojautuneena. Pelästyin suuresti,
luulin ensin, ettei hän voinut laskea matemaattisia
tehtäviänsä; — mutta ei vika siinä ollut.
Sitten ajattelin, että hän ehkä oli kipeä, — mutta

60

ei asia niinkään ollut. Vihdoin sai hän sanotuksi,
että hän oli murheissaan oman itsensä tähden.
Mitään erityistä, jota olisi mainita sopinut, ei hän
ollut tehnyt; hän sanoi vain — se kaikuu vieläkin
korvissani — : »Voi, minä olen niin paha».

En voinut sitä käsittää, sillä minusta tuntui
hän aina olleen hyvä. Mutta nyt ymmärrämme
sen kumpikin. Ei tuskatta päästä täysikasvaneeksi,
mutta on olemassa eräs, johon saamme luottaa ja
jota saamme pitää parhaana ystävänämme ja liittolaisenamme,
ja se on Jumala.

V.

Myös on opettavaista nähdä, mitä tapahtui ennen
murrosta Jeesus-poikasessa.

Kaikkein ensin on huomattava, että hän oli
yksin. Sillä ei hän matkaseurasta jäänyt väärinkäsityksen
takia tahi sen vuoksi, että hän olisi unhoittanut
ajan kulun. Ilmeisesti on hän ehdollaan
jättäytynyt matkueesta, sillä hän on tuntenut tarvetta
olla yksin ja aavisti, että erityinen elämänkokemus
oli hänelle tulossa.

Ja sitten on hän kuunnellut. Varmaan on
hän jo varhaisimmista ikävuosistaan alkaen tarkemmin
kuin kukaan kuunnellut, kun Joosef tahi
joku muu maaseudun perheenisä oli vuorostaan
lukenut ääneensä lakia ja profeettoja synagoogassa.
Mutta täällä pyhässä temppelissä on koko hänen
sielunsa kuunnellut. Yleensä ajatellaan, että hän
tällöin kävi ensi kertaa Jerusalemissa. Sitä ei kukaan
tiedä. Mutta jos niin oli laita, niin kylläpä

61

silloin virtasi vaikutuksia pojan mieleen, kun hän
ensi kerran näki kaikki nuo muistorikkaat paikat
ja seisoi vanhalla temppelinpaikalla. Mutta jos hän
on siellä ollut varemmin ja jo ennen nähnyt kaikki,
on hän varmaan kokenut samaa, mitä mekin tunnemme:
että se mitä ennen usein on nähnyt ja
kuullut, uudistuu ja tulee eläväksi sen vuoksi, että
mieli on aivan toisella tavoin ennen vireessä ja
avoinna sellaista vastaanottamaan.

Ja vielä yksi asia: hän on kysellyt, — sanoo
evankelista nimenomaan. Niihin moninaisiin asioihin,
joita hän on ihmetellen miettinyt, toivoo hän
saavansa selvitystä Israelin vanhoilta, viisailta opettajilta.
Kunpa tietäisi, mitä kysymyksiä hän teki!
Ne, jotka sen kuulivat, olivat ihmeissään hänen
ymmärryksestänsä.

Samat oireet ovat vieläkin havaittavissa silloin,
kun tulossa on murroskohta nuorten elämässä.

Siihen aikaan oleskelee nuori yksinään, jopa
pysyy loitolla omasta äidistään ja isästään. Se on
sumeamielistä ja se on omituista oloa, niin kyllä
- mutta todellista se on. Niin on nyt kerran asian
laita, ja parempi on meidän katsoa totuutta suoraan
silmiin kuin uinailla kauniissa luulotteluissa. Olisi
varmaan onnellisempaa ja luonnollisempaa, jos lapset
isoinakin yhä edelleen uskoisivat asiansa äidille
ja isälle, niinkuin pieninäkin tekivät; ja kyllä se
on rakkaudenpuutetta, että syrjäytetään toisensa,
ettei milloinkaan tahdota mitään toisilleen kertoa,
ettei edes viitsitä muistella eikä puhua sellaisia
pikkuasioita kuin — niin, sellaisia kuin mitä saatiin

62

päivälliseksi eilen kuin vieraissa oltiin, kun äiti kysyy
sitä ja on halukas saamaan siitä tietoa. Ja ne,
jotka eivät voi puhua toisilleen vähäpätöisistä jokapäiväisistä
asioista, joista elämä kuitenkin pääasiallisesti
on kokoonpantu, salaavat myöskin tavallisesti
painavat asiat toisiltaan. Mutta syytä tähän
on vanhemmissakin. On monia vanhempia, jotka
eivät milloinkaan ole itselleen selvittäneet, minkälaisten
periaatteiden mukaan he aikovat lapsensa
kasvattaa eivätkä milloinkaan näitä periaatteita keskenään
pohtineet. He arvelevat, että lastenkasvatus
menee vain ihan kuin itsestään. Ja kaikki käykin
ehkä ihmeellisen hyvin niin kauvan, kun lapset
ovat pieniä. Mutta kun ne ovat kasvaneet isoiksi,
eivät he niitä enää käsitä, vaan ovat aivan avuttomia,
kun eivät aavistakaan, mitä lasten sisäisessä
elämässä tapahtuu. Vähän silloin on apua tunkeilemisesta.
»Kerro kaikki äidillesi!» Äiti saattaa
myös olla liian äidillinen, liian »rovastinnamainen»,
se on, hiukan vallanhimoinen. Silloin sulkeutuu
nuori vielä kiinteämmin; ei ole enää sovelias
aika äidin suoranaisesti^ vaikuttaa. Ja käypä
niin, että lapsi valitsee neuvonantajan kodin ulkopuolelta
— sen papin, joka hänet ripille laski, tahi jonkun
opettajan, johon oppilaalla on luottamusta, tahi
nuorisonjohtajan, joka on saavuttanut nuorison luottamuksen.
Tälle vieraalle hän ehkä avaa sydämensä,
häneen hän luottaa. Mutta jos hän ei löydä ketään,
jonka luo hän uskoo saattavansa mennä, jää hän
yksinäiseksi. Joskus näkee sellaisen nuoren ihmisen
aivan yksin tulevan ehtoollispöytään. Hyvä on, kun
hän sinne osaa mennä; usein päättävät tuollaiset
yksinäiset retkensä tuiki toisenlaisissa paikoissa.

63

Juuri tähän aikaan nuoret kuuntelevat.
Kuinka saattavatkin ne istua ja särvätä jokaisen
sanan, mikä puhutaan! Kuinka tarkkaan saattavatkin
he kuunnella ja kuinka tyystin he muistavat,
mitä ovat kuulleet! Sille, joka nuorisolle puhuu,
ei mikään pane suurempia vaatimuksia kuin
se tietoisuus, että hänen edessään istuu kuulija,
joka koko sielullaan kuuntelee. Olisi varottava,
ettei tällainen kuulija tuntisi pettyneensä. On suuri
synti, ellei puhuja ottaisi nähdäksensä vaivaa, —
ja kyllä tässä kohden kannattaakin vaivaa nähdä.
Sattuipa kerran minulle eräänä iltana, kun T:ri
Norregaard'in 23 oli määrä pitää esitelmä N. M. K.
Y:n juhlasalissa ja minun piti samaan aikaan puhua
nuoremmille, että eräs poika tuli minulta kysymään:
»Onko se tärkeätä, mitä tänä iltana puhutte,
vai menemmekö kuulemaan Norregaard^ia?»
Ja toinen tulija sanoi: »Saammeko kuulla sen, mitä
tänä iltana aiotte sanoa, toisen kerran toisella tavalla,
sillä me haluaisimme mielellämme kuulla
Norregaard'ia». Tietysti laskin heidät menemään
Norregaardia kuulemaan. Mutia siinä sen näkee!
Sanotaan, että ihmisellä on viisi aistia, — vai viisi!
Pojalla on useampia. Hänellä on eräs aisti, joka
tekee, että hän aina suoriutuu hyvin mitä uhkarohkeimmista
seikkailuista, joihin hän huimapäisyydessään
on ryhtynyt; pojalla, joka asuu syrjäisessä
esikaupungissa, on aisti, jolla hän vainuaa
poliisimiestä aikoja ennen kun tämä on kadunkulmauksesta
näkyviin ehtinyt. Ja hänellä on myös
tarkka aisti eroittaa todellisuutta siitä, mikä on tekemällä
tehtyä, hänellä on vaarallinen aisti, joka
viepi hänet kuuntelemaan sekä sellaista, josta on

64

hänelle apua että sellaista, joka tulee hänelle tuhoksi:
hän on aivan avoin ovi, hän on kuin olisi
hän janoovia huokosia täynnä; käytäpä tätä asiaintilaa
hyväksesi. Mutta älä yritäkään heille löperrellä!
Vaikka kaksikymmentä kertaa toistaisit: »Rakkaat
nuoret ystävät», se vaan pahentaa asian. Sitä vastaan
ei ole ensinkään tarvis peljätä puhua heille
Kristuksesta. Hänen kanssaan he kyllä tulevat toimeen.
He ymmärtävät kyllä paremmin esikuvaa
kuin sovittajaa, he ymmärtävät paraiten opettajaa,
ystävää. Ja semmoisen Kristuksen luokse voivat
he mennä, sellaiselle tuntevat he saavansa puhua
kaikki asiansa. He voivat käyttää hyväksensä koko
joukon Uudesta Testamentista, erittäin tietystikin
neljästä evankeliumista. Olen vihdoin jo saanut
pitkäaikaisen toiveeni täytetyksi: Uusi Testamentti
on nyt saatavissa miellyttävillä, latinalaisilla kirjasimilla
painettuna ilman tuota ikävää värsyjakoa,
vieläpä punaisiin kansiin, ei noihin surullisiin ja
pelottaviin ruumisarkun koristeihin, puettuna.

Ja kun he sitten uskaltavat käydä kyselemään,
on hetki läsnä! Sillä siinä ijässä merkitsee
kysymys paljoa enempää kuin vastaus. Vastauksen
olemme näet osaksi me saaneet syntymään kysymyksellämme;
ainakin olemme "frie aineen valinneet;
mutta kysymys se lähtee heistä itsistään
ja se ilmaisee, minkä asioiden ympäri heidän ajatuksensa
pyörivät. On hyvä merkki, kun nuorilla
on paljon kysyttävää. Tosin kyllä saattaa yksi
hullu kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta
osaa vastata, mutta niin suuri hullu ei kysyjä olekaan,
että hän menee viisasten luo, jotka yleensä
ovat kovin epäkäytännöllisiä; hän menee sinne,

65

missä hän havaitsee olevan myötätuntoisuutta ja
miehekkyyttä.

Hän kysyy sinulta, mistä se tulee, että hänessä
on ikäänkuin kaksi luontoa; itse hän ei sitä ymmärrä.
Hän käsittää, että hänen nyt on itse tartuttava
peräsimeen ja tuntee olevansa itse erinomaisen
monimutkainen kone, jonka rakennusta
hän ei tunne. Hän kyselee asioita, joiden tietämisestä
hän ei välitä — , kun hänellä ei vielä ole rohkeutta
kysellä sitä, mitä hän oikeastaan haluaa tietää;
mutta jos vastauksesi yhä ovat vakavia ja silloin
tällöin sisältävät pienen kehoituksen, on hän
vihdoin kysyvä sinulta juuri sitä asiaa, jonka vuoksi
hän luoksesi tuli. Hän on sinulta kysyvä, mistä
se tulee, että hän samaan aikaan on niin onneton
ja kaikkeen ikävystynyt, ja onko ketään, jonka asiat
ovat samalla lailla kuin hänenkin. Hän kysyy, miten
hän pääsisi voitolle kiusauksista ja miten hän
voisi oppia oikein lämpimästi rukoilemaan — ja
muuta senkaltaista.

VI.

Kertomus ei pääty Jerusalemissa. Meidän on
seurattava Jeesusta ja hänen vanhempiansa kappale
matkaa edelleen, ja siten saamme tietää, mitä sitten
Jeesuksessa murroksen jälkeen tapahtui. Se
on muutamin sanoin sanottu. Poika matkusti kotiin
vanhempiensa kera ja oli heille alamainen ja
kasvoi yhä viisaudessa ja armossa Jumalan
ja ihmisten edessä.

— Ja jos kohta nuorukainen kerran olikin

66

ikäänkuin vieraantunut kotiväestään, tuli hän poikana
entisestään monta vertaa kallisarvoisemmaksi
nyt, kun hän todella oli saanut elämänkokemuksia
ollessaan Jumalan kanssa tekemisissä. Ei ole
tässä kohdin yleensä epäraitista menoa pahoin peljättävä.
Muuan äiti haastoi minua kerran tilille
siitä, että hänen poikansa olisi muka minun takiani
tullut mielisairaaksi; poika näet oli tullut herätykseen
— ikävä kyllä, ilman minun vaikutustani.
»Mieheni ei kirjoita», hän lisäsi, »koska tapaus on
tuskallisesti häneen koskenut». (Mies, johon tapaus
oli tuskallisesti koskenut, oli pappi.) Ei! Ei kristillisyys
lapsia kodilta varasta; sen tekevät tavallisesti
ihan toiset seikat. Ihan toiset seikat ne ne
riistivät erään kahdeksantoistavuotiaan nuorukaisen
kodilta ja äidiltä, niin että hänet oli lähetettävä
Atlantin toiselle puolen. Ja sinä päivänä, jona äiti
oli ollut saattamassa häntä laivalle ja »nähnyt,
miten viheriä ulappa hänen ja poikansa välillä oli
levenemistään levennyt», kirjoitti hän: »Hän oli
minun ainut poikani; — kun hänen herttaiset
kasvonsa katosivat, sammui viimeinen
valoni.»

— »Hän oli heille alamainen»; — se on:
ei hän ensinkään lörpötellyt eikä mukissut. »Hän
edistyi viisaudessa», se tietää: hän on oppinut
yhä oikeammalta kannalta kaikkia asioita katselemaan,
eli, kuten Skovgaard-Petersen kerran
aivan oikein selitti: hän on oppinut katselemaan
kaikkea Jumalan valossa. »Ja armossa
Jumalan ja ihmisten edessä»: hän
on tullut entistä rakastettavammaksi, sillä
hän elää Jumalan kasvoin edessä ja mielisuosiossa.

67

Eiköhän tämä kaikki kuonnu vetoamiseksi
koteihin?

Juuri kodin henki se se tässä kohden on
äärettömän tärkeä. Onhan kirjoitettu Nasaretin
lapsesta jo ennen kuin tämä suuri käännekohta
Jerusalemissa tapahtui, että se »kasvoi ja vahvistui
ja täyttyi viisaudella ja Jumalan armo oli hänen
kanssaan»: puhdas luonne ja hurskas mieli
olivat jo kauniisti kasvamassa. Tunnemme jo vähäisen
niitä kahta ihmistä, jotka Jumala oli valinnut
luomaan lapsuudenkodin maailman vapahtajalle.
Joosef oli puhdas, hienotunteinen, ylevästi ajatteleva
mies, joka ei tahtonut häpeää tuottaa kihlaamallensa
naiselle (Matt. 1: 19). Ja Maria oli nöyrä,
hurskas nainen, joka alistui asiaan, joka kyllä näytti
pelottavalta, hiljaisesti lausuen: »Katso, olen Herran
palvelijatar; tapahtukoon minulle sanasi mukaan!»
(Luuk. 1: 38.)

Ja missä kodissa vallitsee puhdas henki,
siellä käytetään somaa puhetapaa, on kauniita esineitä
seinillä, kunnollisia sanomalehtiä pöydällä,
hyviä ihmisiä vieraina, ystävällistä ymmärtämystä
palvelusväkeä kohtaan, lämmintä myötätuntoisuutta
vähäväkisiä kohtaan, rakkautta isänmaahan, iloa
kukista ja eläimistä, ylevää ajatussuuntaa ja ritarillista
menoa niiden keskuudessa, jotka kodille
leiman antavat — siellä on myös olemassa hyviä
edellytyksiä lapsen puhtaan luonteen kehitykselle.

Ja missä vanhemmat ovat todella hurskaita,
— missä sunnuntai on toisenlainen ja juhlallisempi
kuin muut päivät; missä Jumalan sanaa
joka päivä viljellään; missä ehtoollisellakäyntiä ei

68

ole unhoitettu ja missä kiitollisuus hyvistä päivistä
ja kärsivällisyys vaikeina aikoina on pettämättömänä
merkkinä todistamassa Jumalalle antautuneesta
mielialasta, — siellä myös hurskas mieliala
aivan luonnollisesti alkaa orastaa pienokaisissa.
Ei niitä kenenkään tarvitse kirkkoon väkisin retuuttaa;
itse ne tahtovat tulla ja kysyvät, pääsevätkö
sinne ja istuvat niin hiljaa, ettei hiiren hivahdusta
kuulu. Ja taivas yksin tietää, mitä he saarnasta
saavat.

Sellaisia koteja tulisi meidän Tanskalle*) toivottaa,
toivottaa »Nasaretia maanpäällä». Missä
puhdas luonne ja hurskas mieliala on rakastamalla
saatu lapsuudenvuosina oraalle nousemaan, siellä
on myös nuorissa tapahtuva murros oleva samantapainen
kuin se oli Jeesuksessa hänen poikana
ollessaan, — ja ehkäpä käypä myöskin tuskattomimmin.

*) Ja tietysti Suomelle!

Suoment. muist.

Jeesus Jordanin rannalla.

Ihanne ja salaisuus.

(Ideaali ja mysteerio.)

(Ylioppilaille omistettu.)

»Tuossa on Henry Camp, täydellinen
mies, joka ei milloinkaan
ole tehnyt mitään, mikä vahingoittaisi
hänen ruumistaan tahi
sieluaan.»

(Erään toverin lausunto H. O.stä.)
I.

Kuten tunnettua, on Jeesuksen nuoruudenvuosista
ainoastaan sangen harvoja ja niukkoja tietoja
säilynyt. Meistä on se valitettavaa, varsinkin meistä,
jotka itse olemme nuoria tahi saaneet tehtävän
nuorison keskuudessa. Tahtoisimme niin kovin
mielellämme kuulla vähän enemmänkin juuri niistä
vuosista, joina Jeesus nuorena Nasaretissa oleskeli.
On muutoin yleisenä piirteenä melkein kaikkien
tunnettujen miesten elämäkerrassa, erittäin kun he
itse elämänvaiheitaan kuvaavat, — että kertomus
aina on huvittavinta ja miellyttävintä niin kauvan
kun kertomus liikkuu heidän lapsuutensa ja nuoruutensa
ajoissa. Ei tiedä, onko näin laita sen

70

vuoksi, että lapsuuden ja nuoruuden tapaukset ovat
pysyneet paremmin muistossa, vai eikö pikemmin
sen vuoksi, että niinä aikoina tapahtuu enimmän;
mutta niin se vaan on, että kun ehdimme
myöhempiin ikävuosiin, virkoihin, politiikkaan ja
kunnianosoituksiin, ei elämä likimainkaan enää ole
niin raikasta ja mieltäkiinnittävää kuin ennen. Tässä
kohden käy samoin kuin Goldschmidfin 24 kirjoissa
kuvatuille sankareille; sankari on aina miellyttävä
ja kertomus hänestä jännittävä niin kauvan, kun
hän on poika ja nuorukainen; mutta kun hän
ehtii täysikasvuiseksi, käy kirjakin ikäväksi. Niinpä
vain! Mutta Vapahtajamme ei milloinkaan tullut
vanhaksi, ja hänen historiansa sukeutui niin aivan
lyhyeksi, mutta sisällykseltään kuitenkin niin ikirikkaaksi,
ettei jää aikaa ikävystymiselle, ja että
siinä on yllin kyllin meille syventymisen tilaisuutta.
Mutta jospa sittenkin olisimme johdannoksi saaneet
sarjan kertomuksia ja pikku piirteitä hänen
nuoruudestaan! Eipä kuitenkaan ole sattuma,
unhoitus tahi tietämättömyys syynä siihen,
että nuo neljä pyhää kirjoittajaa ovat mitään hiiskumatta
mestarinsa nuoruudenvuosista. Ne vuodet
ovat kokonaan hänen omiaan, eikä mikään utelias
silmä saa häiritä pyhää huomaamattomissaoloa.
Siitä vähästä, mitä tiedämme, saammekin
riittävästi aineksia voidaksemme esittää näiden vuosien
pääsuunnan. Kolmekymmentä vuotta, joista ei
mitään kerrota, siinäpä on käsittämättömän pitkä
jakso hiljaisia ja toistensa kaltaisia päiviä, pitkä
odotusaika nuorelle, joka tuntee olevan asioita sydämellään,
eikä kuitenkaan liian pitkä sille, joka
viisaasti käyttää ajan valmistukseensa.

71

Mutta kun sitten odotusaika oli mennyt ja valmistustoimi
päättynyt, lausui hän sanan, joka kertoo
paljoa enemmän noista menneistä nuoruudenvuosista
kuin monet kertomukset. Piiloon peittyneen
valmistusajan ja julkisen vaikutuksen rajalla
hän sen sanan lausuu; ja Jordanin vierivä virta
asettaa rajasampaan odotusvuosien ja messiaan työn
välille. Vaiettuaan kahdeksantoista vuotta siitä ruveten,
kun hän poikana temppelissä istui, lopettaa
hän äänettömyyden ja puhuu taaskin, puhuu niin,
että kaikki sukukunnat kuulevat.

Hän tuli Johannes Kastajan luo hänen kastettavakseen;
mutta tämä ei katsonut voivansa sitä
tehdä, sillä tämä kastettava oli tuiki toisellainen
kuin kaikki muut. Muut tunnustivat syntinsä
ennen kuin he kastettiin; ja olemme tottuneet ajattelemaan,
että kun Johannes oli kuullut Jeesuksen
synnintunnustuksen, oli hänen täytynyt suuresti ihmetellä;
kun hän kuuli Jeesuksen tunnustuksen,
tuli hän itse tuntemaan itsensä syntiseksi, sillä
eipä Jeesus ollut tunnustanut omiaan, vaan kansansa
synnit, aivan kuin nämä olisivat häntä itseään
painaneet. En, en, kasta sinä ennemmin
minut, tuumasi Johannes. Mutta kun hän siinä
viivytteli ja vastusteli, sanoi Jeesus vapauttavan sanan,
joka ratkaisi asian ja lopetti kaikki arvelut.
»Salli nyt», sanoi hän, »sillä näin meidän sopii
täyttää kaikkea vanhurskautta».

Niin sanoo hän tässä, emmekä suinkaan erehdy,
kun ajattelemme, ettei tämä sana koske ainoastaan
tätä yksityistä tilaisuuttakaan että se ilmaisee nuoren
Jeesuksen mielialaa yleensä. Tästä ainoasta sanasta
lähtee valaisua niihin piiloon peittyneisiin vuosiin,

72

jotka hän siihen asti oli elänyt; hänessä tapahtuneen
luonteenkehityksen tulos, se sääntö, jonka mukaan
hän on tottunut elämään on tämä: »näin meidän
tulee täyttää kaikkea vanhurskautta».

»Minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta
»; — sitä sääntöä oli hän leikissä noudattanut.
Mielikuvitusta oli kyllä hänen leikissään ollut;
mutta leikki ei ollut hurjaa eikä hän milloinkaan
heikompaansa lasteella pitänyt; todennäköistä
on että yhteinen leikki oli ajaksi menettänyt herttaisuutensa,
kun Nasaretin leikkivän nuorison ihanne,
rakentaja Joosefin poika, kuten häntä nimitettiin,
ei enää ollut leikkimässä. Pojat voivatkin turmella
toisiltaan leikin. Sen oli hän hyvin huomannut.
(Matt. 11, 16, j. s.)

»Minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta
»; — sitä sääntöä on hän noudattanut työssään.
Hän on toimittanut työnsä tehdyksi sovittuun
aikaan; hän ei ole luvannut tehdä työtään huomiseksi,
kun se saattoi ehkä valmistua vasta ylihuomiseksi;
ja lujaa, huolellista työtä on hän käsistään laskenut.
Ahkera on hän myös ollut, erittäinkin, jos
hän verrattain varhain on menettänyt kasvatusisänsä,
kuten monesta seikasta päättäen saanee
olettaa, ja jos hänen silloin esikoisena oli pidettävä
huolta äidistä ja monista pienokaisista.

»Minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta
»; — sisko parvessakin on tämä ollut hänen
tunnussananaan. Tavallisesti ajatellaan, ettei
hänen ja hänen veljiensä välit olleet hyvät. Sellaista
päätöstä ei saa tehdä. Totta kyllä on, että
he eivät ymmärtäneet häntä, mutta hänen rakkaan
äitinsäkin oli usein myös vaikea häntä seurata*

73

Mutta he ovat ihailleet häntä ja rakastaneet. He
tahtoivat harhaan käyvässä huolenpidossaan säästää
hänen terveyttään ja toimittaa hänet pois kansan
joukosta ja taas toisen kerran veljellisessä ylpeydessään
saada hänet huomattavammin esiintymään
(Mark. 3, 21; Joh. 7, 3). Kun hän oli kuolleista
noussut, oli Jaakob ensimäisiä, joille hän itsensä
ilmoitti (1 Kor. 15, 7), ja kaikki veljet ovat
koolla siinä pienessä seurakunnassa, joka odottaa
Pyhää Henkeä (Ap. t. 1, 14); ja monien Jeesuksen
sanojen ja ajatusten kaikua on huomattavissa veljen
kirjeessä (Jaakobin kirjeessä), mutta häntä itseä
nimittää hän nyt pyhästi kunnioittaen »kirkkauden
Herraksi, Jeesukseksi Kristukseksi» (Jak. 2, l)ja pyytää,
että veljet eivät muotoa katsoen pitäisi uskoa
häneen; sillä sellaista muodon katsomusta ei ollut
rahtustakaan tällä veljellä, joka kerran vaelsi niin
suorana ja teeskentelemättömänä, kaikkien kanssa
tasa-arvoisena ja veljellisenä heidän keskuudessansa.

»Minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta
»; — tällä elämänsäännöllä on hän nuoruudesta
pitäen torjunut kaikki kiusaukset. Kertomus
hänen vapahtajatoimestaan alkaa kolmesta
suuresta kiusauksesta, jotka häntä erämaassa kohtasivat.
Sinne vie hänet henki heti, kun hän on
saanut Jordanin virrassa kutsumuksensa vahvistetuksi.
Ja kun Luukas on saanut kerrotuksi sen
suuren kohtauksen, joka hänellä oli kiusaajan
kanssa ja joka päättyi siten, että vihollinen hävisi
kautta koko rintaman, lisää hän sisällysrikkaan
sanan: perkele poistui hänestä »ajaksi» (Luuk.
4, 13). Se tietää, että tämä kiusaus oli vain suuri

74

johdanto, joka seurasi heti kasteessa saatuja rikkaita
kokemuksia, — vieläkin käy niin, että usein
vaarallisimmat ja pahimmat kiusaukset seuraavat
kaikkein parhaimpien ja pyhimpien hetkien
jälkeen, — mutta että kiusaaja palasi sittemmin
monta kertaa uudelleen muissa muodoissa. Hän
oli ennenkin ollut hänen kimpussaan.
Niin totta kuin Jeesus oli todellinen ihminen, niin
on hän jo poikuudenvuosista alkaen kautta koko nuoruutensa
ollut kiusausten alainen. Se, mitä me sanomme
»kiusaukseksi korvessa», oli vain erittäin
rajuja eriskummallinen kiusauksen muoto, joka liittyi
hänen vastikään saamaansa kutsumukseen; mutta
monien ja pitkien hiljaisten odotusvuosien kuluessa
ovat kiusaukset muodostuneet niiden erityisten olosuhteiden
mukaan, joissa nuori Israelilainen siihen
aikaan eli. Ja tässä oli vastustettava jokaista kiusausta
elämänohjeella: »Minun tulee täyttää
kaikkea vanhurskautta», ja sillä kiusaus voitettava.
Ei milloinkaan kerrota, että Jeesus joutui
kiusaukseen sillä alalla, jota useimmat nuoret ehdottomasti
ajattelevat, kun sana kiusaus mainitaan.
Ei, sillä siihen aikaan, jolloin hän esiintyi kaikkien
nähtäville ja kertomus alkaa, on tuollainen taistelu
jo aikoja sitten loppuun taisteltu. Mutta varmaa
on myös, että sellainenkin kiusaus on häntä kohdannut;
muutoin ei hän olisikaan täydellä todella
ollut nuori ihminen; mutta kiusaus ei saanut rahtuistakaan
tilaa hänessä, vaan jo ensi silmänräpäyksestä
alkaen työnsi hän sen luotaan kummastuksella
ja inholla; — minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta.
Niinpä kävikin, että hänen vihollisensa
sittemmin saattoivat syytää kaikenlaisia muita vääriä

75

syytöksiä häntä vastaan, mutta eivät milloinkaan
uskaltaneet viskata pienintä vihjaustakaan tähän
kohtaan, vaikka tiedettiin, että tullimiehiä ja
porttoja oli hänen alituisina seuralaisinaan; siten olisivat
he osoittautuneet tahallisiksi valehtelijoiksi.
Ainoasti ilkeämielinen ja likainen sielutiede on
sittemmin ollut löytävinään harrasta yhteyttä uskonnollisen
ja sukupuolisen sielunelämän kesken.
Kaiken todellisen uskonnon alkuperä on ollut
paljoa korkeammalla kaikkea sellaista. Mutta
hän oli ihminen, joka seisoi molemmin jaloin tämän
matalan maamme päällä, ja on voittanut voittonsa
taistelulla. Ja Heprealaiskirjeen tuntematon,
henkevä tekijä oli sittemmin johtava tästä tosiasiasta
sen ihanan ja apua uhkuvan opin, että hän
on kaikessa koeteltu, mutta ilman syntiä, ja että
hän senvuoksi ymmärtää meitä, joita kiusataan, ei
halveksi eikä inhoa meitä, ja voi meitä auttaa. Ja
salaiset voittonsa voitti hän tällä ajatuksella: Minun
tulee täyttää kaikkea vanhurskautta.

II.

Mutta huomatkaamme, että tämä elämänohje,
joka valaisi hänen tietään kautta koko hänen nuoruutensa,
johti hänet suoraa päätä salaisuuteen
eli mysteerioon. Kun hän kulki velvollisuuden tietä,
kohtasi hän kerran ihmeellisyyden. Seuratessaan
ääntä: sinun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta
kaikissa jokapäiväisissä oloissa, tuli hän yht'äkkiä
tehneeksi sisimmässä olennossaan ihmeellisen havainnon.

76

Hänen kaita polkunsa johti alas Jordanille
ja siellä kohtasi häntä eräs ilmestys.

Ei kukaan tiedä tarkalleen, mitä muutoin Jeesuksen
kasteessa siellä tapahtui, sillä hän on sellainen
henkilö, joka on ainoa laatuaan; ja mielipiteet
jakautuvat sen mukaan, miltä kannalta yleensä
kukin Kristuksen kuvaa katselee. Olemme siitä puhuneet
edellisessä kappaleessa (siv. 36). Sen jälkeen,
kun hänelle kahdentoistavuotiaana Jerusalemin
temppelissä oli tapahtunut tuo suuri asia, on seurannut
tasaisen, hiljaisen kasvamisen aika. Kun
kertomuksessa sanotaan, että lapsi kasvoi ijässä
ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, ei sana
»kasvoi» ole satunnaisesti valittu. Tämä sana tarkoittaa
juuri tasaista, salaista, sisäisen luonnonlain
mukaan tapahtuvaa edistystä. Ei hän milloinkaan
unhoittanut kutsumusta, jonka hän sinä päivänä sai
temppelissä. Ja hän on noudattanut ja seurannut
sitä valoa, jossa hänelle Isän rakkaus kirkastui;
persoonallisiin väleihin, joihin hän siellä silloin tuli,
on hän syventynyt.

Soisin kerran näkeväni Nasaretin. Muuten
useimmat Pyhän maan paikat, joilla on nuo
yleensä tutut nimet, tuskin vastannevat toivioretkeläisen
odotuksia. Viisas ja voimallinen käsi on
umpeen lakaissut pyhät jäljet, eikä Kristuksen ole
siihen syytä, että pyhiä paikkoja palvellaan hänen
asemestaan, joka niitä kerran vaelteli. Mutta Nasaretiä
sietäisi nähdä; sillä tottahan vuoret kuitenkin
ovat samat; ja laaja näköala, aina RermeFille,
lumipukuiselle Hermon'ille, Itä-Jordaninmaan kaukaisille
erämaanvuorille asti, satumaisen kauniille
Libanon ille, Tabor ille ja kauvas länteen siniulappaiselle

77

Välimerelle, niin, sehän on kuitenkin sama
näköpiiri, jossa hänen nuorten silmäinsä katse
liikkui, kun hän iltasella seisoi mäenharjanteella ja
varjosi kädellään silmiään ja hänen katseensa kaipaavana
kiiri suureen avaraan maailmaan ja päättyi
lopuksi seuraamaan kultaisia iltahattaroita. Mutta
hänen tuli kaikkea vanhurskautta täyttää, ja niin
kauvan, kun käskevä ääni ei ollut selvänä hänelle
kuulunut, tuli hänen odottaa vielä hetkinen ja valmistautua
suureen kutsumukseensa, siten, että oli
vähässä uskollinen.

Sitten sai hän kuulla suuresta liikutuksesta,
johon kansa oli joutunut. Eräs Johanneksen ääni
kaikui kutsuvana, ja kaikki Israelin paras nuorisokin
meni kuulemaan. Hänkin läksi sinne. Hänen
tuli täyttää kaikkea vanhurskautta; ja tottahan
oli oikeata nähdä ja kuulla sitä miestä, jolla oli sanottavaa
koko kansalleen ja joka toi sanaa Jumalalta.
Hän näki hänet, kuuli hänen puhuvan ja
antautui hänen kastettavakseen. Hänen tuli täyttää
kaikkea vanhurskautta. Ja tämä mies, joka
ilmeisesti puhui Jumalalta saamallansa valtuulla,
vaati kaikkia antamaan itsensä vedellä kastaa; ja
kyllähän tämä siis oli Jumalan tie kaikille siihen
aikaan, myös hänellekin. Hän oli kyllä elämässään
saavuttanut ihanteen, mutta tätä käskyä, jota
hän kenties ei kokonaan ymmärtänyt, ei hän silti
katsonut olevansa vapautettu noudattamasta. Ja
juuri se, että hän oli ihanteen saavuttanut, teki hänelle
käskyn noudattamisen helpoksi ja luonnolliseksi.
Sen tähden kävi hänkin Johannekselta kastetta
pyytämään.

Ja siellä se nyt tapahtui. Siellä kuului tuo ääni

78

uudestaan — ja vielä selvempänä kuin silloin, kun
hän ennen poikana pääsiäisenä temppelissä oli. Se
puhui hänelle helyllä, jonka hän tunsi, ja herätti
henkiin kaikki uinuvat muistot ja salaiset ikävät.
Korkealle kohosi mieli, taivas ei ollut kaukana,
vaan nuo kaksi maailmaa sulivat yhteen:
tämä maa ynnä Jordanin virran vienosti väreilevät
laineet ja taivaallinen pyhäkkö valoineen, johon ei
ihminen päästä voi. Kuului niin kotoisalta kuin
olisi se tullut suuresta sykkivästä sydämestä: »Sinä
olet minun rakas poikani, johon olen mielistynyt»,
ja valkea siipipari toi kyyhkystervehdyksen kodista
— hengen lahjan mitattoman, määrättömän. Olipa
kannattanut seurata ihannetta: salaisuus
aukeni hänelle. Se oli vihkimys kauvan odotettuun
kutsumukseen, — hänen oikea papiksivihkimyksensä.
Siinä hän varustettiin suurta, pyhää
tehtävää varten. Hän sai uudistetun varmuuden
siitä, että Jumala oli hänen isänsä, että isä rakasti
häntä, että hän oli kotoisin tuolta ylhäältä, missä
hattarat hasertivat ja peittivät kirkkauden säteilevän
linnan hänen silmistään; eikä otettukaan häneltä
pois saamaansa lahjaa, hengen voitelusta ja
tulta, vaan tämä lahja valtasi kaikki hänen ihanat
inhimilliset kykynsä, pyhitti ne ja valmisti ne
Jumalan palvelukseen.

Tämä nyt on kertomus ihanteesta ja salaisuudesta,
kertomus hänestä, joka nuoruudestaan alkaen
elämässään saavutti ihanteen ja sen vuoksi,
kun Jumalan aika tuli, sai ihmeellisellä tavalla vihkimyksen,
joka vei hänet salaisuuteen.

79

III.

Ja juuri sitä haluaisin todeta, että sama ihanteen
ja salaisuuden välinen silta on vielä tänäkin
päivänä olemassa. Ja, kun niin monet eivät
pääse sillan toiselle puolelle, uskonnollisesta vakaumuksesta
johtuvaan rauhaan, tulee tämä siitä,
että niin harvat täydellä todella pyytävät ihannetta
noudattaa.

Se, mitä nyt kirjoitan, koskee sellaisenaan kaikkea
nuorisoa, mutta aivan erityisesti tarkoitan sitä
sanoa opiskelevalle nuorisolle. Sen poluille
pannaan monia kiviä; ja sen on kenties helpoin
ymmärtää ajatuksiani.

Opin teitä kulkevalla on vuosia kestävä valmistusaika,
ja kauvan täytyy hänen odottaa ennen
kuin voi mitään hyötyä tuottaa ja elatuksensa ansaita.
Toisten täytyy varemmin maailmalle lähteä,
ja se saattaa olla kylläkin kovaa, mutta se tuottaa
itsenäisyyttä ja vie myös pikemmin päämäärään.
Muistan, miten eräänä päivänä välitunnilla katselin
ulos yliopiston eräästä akkunasta ja huomasin sinipuseroisen
oppipojan seisovan ja asettavan muutamia
laatikoita käsirattaille ja miten minut valtasi
kummallinen häpeän tunne: kumpikahan meistä
kahdesta oikeastaan tuottaa enemmän hyötyä, sinäkö
täällä, vai hänkö tuolla alhaalla? Saattaa tuntua
tuskalliselta, varsinkin köyhästä ylioppilaasta,
jonka täytyy olla oppimattomain vanhempainsa rasituksena
ja ehkäpä ottaa vastaan apua aivan vierailta
ihmisiltä. Se kuluttaa myös ihanteellisuutta;
on kerrassaan helpompaa katsella asioita suurisuuntaisesti
ja hienontua harrastuksiin, olentoon ja

80

ajatuksenjuoksuun nähden, kun ei ole täytymys pitää
taloudellista hoitoa leipälaatikosta ja voiastiasta,
vaan saa arvelematta ostaa mitä mielii. Tiedetään
monia ylioppilaita, joiden täytyy tyytyä puutteelliseen
ravintoon ja jotka saavat opiskeluvuosiensa aikana
terveytensä koko ijäkseen murretuksi;*) ja paljon
siitä, mitä poroporvarisuuden nimellä tuomitaan, on
seurauksena ylioppilasvuosien ahdinkotilasta ja niukoista
elämänehdoista. Ihmiset, joilla oli varoja ja
jotka pystyvät vetämään puoleensa nuorisoa, voisivat
saada paljon hyvää aikaan avaamalla kotinsa
nuorille ylioppilaille, ja tekemällä sen niin, etteivät
ainoastaan anna heille päivällispöydässään armoleipää,
vaan koettavat haukkia heille kodikkuudentuuuetta.
Niinpä saattaisi talon isäntä myös silloin
tällöin antaa oivallisen neuvon ja emäntä hiukan
ojentaa käytöstapaakin, mutta itse kodin hengen
tulisi ennen kaikkea vaikuttaa jalostavasti. Mutta
niillekin ylioppilaille, joille olevat olot eivät sanottavaa
taistelua tuota, saattaa odotusaika monien
valmistusvuosien kuluessa tuntua kylläkin pitkältä
— varsinkin niille, jotka eivät lue ainoastaan sitä
varten, että kerran saisivat yhteiskunnassa aseman,
vaan ovat asettaneet päämääräkseen kutsumuksen,
jota haluavat päästä täyttämään.

Mutta voidaanko keksiä parempaa esilauselmaa
pitkälle nuoruudenvuosien sarjalle kuin oli se esilauselma,
joka loi valoaan Vapahtajan valmistusaikaan:

*) Bisinarck on osoittanut, että melkoinen prosenttimäärä
Saksanmaan opiskelevaa nuorisoa kuolee liiallisen ponnistuksen
vuoksi verrattain varhain. Lafcadio Hearn tuo esiin samansuuntaisia,
sydäntä vihlo via piirteitä Jaappanin opiskelevan nuorison
oloista.

81

Minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta?
Koeta asettaa se ylioppilaan elämän eri
aloilla käytäntöön; minun tulee täyttää kaikkea
vanhurskautta; se merkitsee tietysti ensinnä: sinun
tulee olla ahkera. En puhu siitä asiasta paljoa;
sillä meidän päivinämme ovat ylioppilaamme enemmän
liiallisen ahkeruuden vaarassa kuin päinvastaisessa;
olemassaolon taistelu vaikuttaa jo tässäkin
kohden.

Eräs toinen vaara on lähempänä, itsekkyyden
vaara. Ja se vaara se meidän kaikkien ympärillämme
pyörii: mutta ylioppilaisiin on erittäin
juurtunut itsekkyyttä, josta eivät itse ole tietoisia.
Tämä seikka johtuu siitä, että he elävät vielä valmistusajassa
eivätkä vielä ole mitään aikaansaaneet;
silloin on lähellä se ajatus: kun hoidan opinnoltani,
kuuntelen luennoitani ja otan varteen opiskeluohjaajani
neuvot, olen tehnyt velvollisuuteni; —
yhä vaan liite: -ni, -ni, -ni, -ni, siis opinnoitani,
luennoitani, opiskeluohjaaja n i. Mutta minun tulee
täyttää kaikkea vanhurskautta, ja
onhan muillakin kuin vain minulla ja minun
opinnoillani vaatimuksia, jotka on otettava huomioon.

Jopa on minussa itsessänikin toisia kykyjä,
jotka myös vaativat oikeutta ja huomiota, — ja minun
tulee täyttää kaikkea vanhurskautta. Ei ollut
tarkoitus, että se, joka sai tuon suuren etuoikeuden
kuulua ylioppilasten onnellisiin parviin ja luvan
ammentaa viisauden lähteistä, olisi ainoastaan raataja
ja työjuhta. Velvollisuutesi on pyrkiä sivistyneeksi
ihmiseksi, koskapa varmaan kerran olet vaikuttava
laajoissa piireissä. Sen unohtaa moni ylioppilas.

82

Ennen oli asia toisin; ylioppilaat kerkisivät
silloin sentään lukemaan Goetheä ja Schiller'iä
ja omia klassikkojamme. Mutta haluaisinpa tietää,
kuinka paljon ylioppilas ylimalkaan nykyään lukee
muita kirjoja kuin sanomalehtiä ja paria uudenaikaista
erityisesti maineessa olevaa kirjaa lukutuvassa.
*) Kenpä saisi elää ylioppilasaikansa uudestaan!
Jonkun verran kyllä ennätti lukea ja nähdä.
Mutta esimerkiksi geologiaa, oman maapallomme
historiaa ei ollut aikaa opiskella; ja me huomaamme
ilmenevän yhä useampia asioita, joita silloin olisi
pitänyt ehtiä oppia.

Minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta;
— niin, se sääntö on tietysti noudatettava
kotiinkin nähden. Mutta tässä kohden jää se
helposti laiminlyödyksi jossakin määrin; uusi, vapaa
maailma ja monenmoinen yhteys samanikäisten
kanssa vaatii piankin liikoja, ja lopulta käy
pianaikaa niin, että isäsi saa nähdä sinut ainoasti
silloin kun kirjalasku on maksettava ja että äitisi
tulee tekemisiin enemmän vaatteitesi kuin sinun
itsesi kanssa ja että nuoremmat siskosi huomaavat,
meidän kesken sanottuna, että sinä olet aikalailla
olevinasi.

Minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta;
— niin, ylioppilaan kiusauksissa pitäisi
tämän säännön erittäin olla tunnussanana. Ja kiusaukset
ovat monet, ja monet niihin sortuvat erittäin

*) Täällä kotimaassamme kohtasi meitä surkea näkö. Yliopisto
suunnitteli sarjan yleissivistäviä luennoita nuoremmille ylioppilaille,
mutta oli pakoitettu ne pian lakkauttamaan valtiopäiväin
kitsauden tähden. (Koskee Tanskan oloja. Suom. huomautus.)

83

meidän maassa, jossa pääkaupunki on yliopistokaupunkina
eikä ainoastaan aseta ylioppilaille
kaikkia suurkaupungin hienon hienoja kiusauksia,
vaan myös helpottaa mitä suurimmassa määrässä
yksityisen ylioppilaan katoamista toisten joukkoon.
Toista olisi, jos Roskilde tahi Sora olisi yliopistokaupunkina;
silloin olisi meillä ollut todellinen
Tanskalainen ylioppilassääty, ja toverillinen yhteishenki
jo suojelisi monesta vaarasta, ja sellaisessa
pienehkössä kaupungissa, jossa ylioppilas voidaan
helpommin tuntea ja jossa myös kiusauksia olisi
vähemmän, onnistuisi monen paremmin pysyä seisaallaan.
Mutta yliopistokaupunkeja ovat nykyään
Köpenhamina ja Berlin ja Kristiania ja Tokio, ja
sen vuoksi onkin tarpeen hyvin selvä esilauselma,
jos mieli pystyssä pysyä, ja hyvin luja luonne, jos
mieli sellaisen esilauselman toteuttaa.

Meitäkin kiusataan aivan samoin kuin Jeesustakin
kiusattiin Nasaretissa tahi erämaassa. »Jos
olet Jumalan poika, niin käske, että nämä
kivet muuttuvat leiviksi» — se on: noudata
luonnollista viettiäsi, mutta tee se nyt paikalla
omassa nimessäsi, uskomatta Jumalaan. On luonnossamme
perusviettejä, joilla on jumalallinen oikeus,
ja väkevimmät niistä ovat kaiketi »nälkä ja
rakkaus». Elämän voimassapitämisvietti ja elämän
uudestaanluomisvietti, katso siinä kaksi mitä
väkevintä viettiä, joista ei kukaan saa puhua häveten
ja inhoten. Nälän sammuttamiseen on jokaisella
oikeus, ja Kristuksen tehtäväksi tuli myöhemmin
ruokkimisihme — ja kuitenkin oli kivien
leiviksi muuttaminen Jumalan pojalle kiusaus,
kun hänen erämaassa oli nälkä. Sillä nyt ei ollut

84

aikaa ihmettä tehdä eikä haluaan noudattaa; hän
ei ollut saanut siihen lupaa Jumalalta, ja jos hän
itse anasti oikeuden siihen, teki hän silloin epäjumalaksensa
halun, joka muutoin oli viaton. Lordi
Palmeston kuuluu määritelleen likaisuuden tähän
tapaan: likaisuutta on kaikki, mikä ei ole oikealla
paikallaan. Ja hän oli oikeassa. Sitä onkin kaikki
synti sukupuolisuuden alalla. Se, mikä oikealla
ajalla, kun onni otetaan Jumalan kädestä, on kaunista
ja juhlallista ja oikeata, anastetaan omankädenoikeudella
ennen aikaa silmänräpäyksellisen
halun tyydyttämiseksi, menetellen siten siveettömästi.
Nuoriso, ole varuillasi ja karta ennakoimista:
varo, ettet käy itse ottamaan, ettet murra
sinettiä, ennenkuin Jumala antaa siihen oikeuden,
ettet valitse silmänräpäystä oman halusi mukaan,
ettet varasta onneasi ajattomalla ajalla. Kaikki synti
on olennoltaan tottelemattomuutta, niinpä sukupuolisenkin
elämän alalla. Jos tällä alalla ottaa
palkkansa ennakolta, tekee siten vietin epäjumalakseen
ja itsensä sen orjaksi. Ja seikka, joka luonnon
järjestyksen mukaan olisi tuottava iloa, se sen
sijaan alentaa miehen, kun sitä ei ohjaa pyhä tahto
eikä se ole asetettu korkeamman tarkoituksen palvelukseen.
Seuraus ei jää tulematta: — epäilevä
mieli. Huomaa sanojani: elämänkatsomus
ei, kuten luulisi, muodosta elämän kulkua.
Päinvastoin määräävät ja suuntaavat useimmissa
tapauksissa elämäntavat elämänkatsomuksen.
Toistan vielä: nuorison usko ei yleensä määrää
sen elämää, vaan asia on päinvastoin, — sen
epäsiveellinen elämä vieroittaa sen Jumalasta. »Autuaita
ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä

85

Jumalan» — niinpä kyllä ja autuuttomia ovat saastasydämiset,
sillä niiden on aina vaikeampaa ja vaikeampaa
nähdä Jumala. He ikävystyvät pian uskonnollisiin
kysymyksiin. Jokainen voitto vahvistaa
uskoa, jokainen lankeemus heikontaa sitä.

Toinenkaan, Vapahtajaamme kohdannut suuri
kiusaus ei ole meille aivan tuntematon. Kiusaaja
asetti hänet pyhäkön harjalle ja neuvoi hänen heittäytymään
sieltä alas, nähdäkseen, tulisivatko enkelit
kantamaan häntä käsillään. Hän kieltäytyi
jyrkästi, sillä se olisi ollut Jumalan kiusaamista.
Tunnet hyvin tämän kiusauksen: koetapas
vain kerta, miten pitkälle voit mennä. Kuka
sanoi konsanaan: tahdon langeta! Ei kukaan. Eipä
suinkaan, vaan koetella, koetella vain haluan:
tahdon vain vilkaista siihen ja siihen kirjaan, nähdäkseni,
onko se niin huono kuin tädit sanovat;
kävelymatka ei välttämättömästi ole mikään edeltäpäin
sovittu kohtaus, vaan äiti käsittääkin kaikki
aina väärin; vaikka seuraankin tovereita, ei minun
silti ole välttämätöntä seurata heitä kaikessa,
mutta onhan mies kuitenkin aina mies; puhun vain
hetkisen aikaa jokapäiväisistä asioista tämän ihmisen
kanssa, joka minuun vaikuttaa niin ihmeellisesti
ja vaarallisesti; olen sittekin näyttävä, että
siedän sitä minäkin sentään jotakin, — ja niin täytetään
vielä lasi — niinpä kyllä, tahdot vain asettua
pyhäkön harjan äärimmäiselle syrjälle ja vielä
vähän ulommaksikin ; mutta tarvitaan erittäin
selvää päätä ja varmaa käyntiä nyt, kun on pysyttävä
tasapainossa pyhäkön harjalla; ja usko minua,
100 pudonneesta putosi 99 pää pyörryksissä; ja tavallisesti

86

kävi niin, ettei enkeliä kuulunutkaan käsissään
kantamaan sitä, joka Jumalaa kiusasi.

Silloin viskasi kiusaaja vihdoinkin naamarin
silmiltään, rupesi törkeäksi ja koetti oikein yllättämällä
saada Kristuksen antautumaan ja sanoi:
lankea maahan ja kumarra minua, niin minä annan
sinulle kaiken maailman loiston, sillä se on
minun. Ja sittemminkin on nähty, että ne, jotka
jaksoivat vastustaa kiusausta, kun se tuli hienommassa
muodossa, saattoivat tulla yllätetyiksi, kun
törkeä kiusaus heitä kohtasi, varsinkin jos kiusauksen
tausta oli loistava ja suuremmoinen. Ainoastaan
voimakkaalla tahdon tempauksella saadaan
kiusaaja lyödyksi: minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta;
— oi, hyvä Jumala, että saatoinkaan
olla sen ihan unohtamaisillani! *)

Myös koskee tämä sana omaisuuteenkin
nähden ylioppilasta, joka ihanteellista ylioppilaselämää
tahtoo elää. Tavallisesti on ylioppilaalla
ani vähän omaisuutta hoidossaan; mutta vähäisissä
oloissa uskollisuus pannaankin koetukselle, ja onhan
niitäkin, jotka ovat sinua köyhempiä. Muistan
niin hyvin sen : oli eräs ilta siinä aivan joulun
edellä, keli oli sellainen tavallinen joulukuun keli
ja vaaleat sumukehät ympäröivät katulyhtyjä; olin

*) Minua liikuttaa aina, kun muistelen, miten eräs pieni
laivapoika Brasilian rannikolla kirjoitti: »Kaksi tai kolme kertaa
olen yrittänyt lukea raamattuani, mutta joka kerta tuli mieleeni:
vai niin, nyt hän taas äityy pyhänä olemaan! Kerran koettivat
he minua houkutella syntiin, mutta minä vastustin ja säilytin
viattomuuteni, jonka kyllä tahdon pitää». Erittäin viimeinen
kohta on herttainen : se on samalla kertaa yrmeätä ja urheata
— todellisen poikamaista puhetta.

87

tullut Norrebron 25 etäisimpiin osiin ja mieleeni juolahti,
että minun olisi pitänyt ostaa muutamia joulukynttilöitä.
Lähistössä oli maustekauppa maakerroksessa
kadun kulmassa. Menin sinne. Kauppias
toi laatikon kynttilöitä, mutta ne olivat minusta
kuitenkin liian huonoja. Hän kiipesi tikapuille
ja löysi muutamia hienompia joulukynttilöitä,
jotka kyllä saattoivat käydä laatuun, vaikka ne olivatkin
minusta hyvin halpoja. Mutta sivullani seisoi
eräs nainen, ei sanottavan ijäkäs, mutta kovin
vaivaantuneen näköinen, tukka ohut ja pörröinen,
ja hartioilla kulunut harmaa huivi, jolla oli puolisulanutta,
nuoskaa lunta. Luulen, että hän halusi
riisisuurimoita. Ne havaittiin maksavan äyriä enemmän
kuin hän oli laskenut. Varmaan en milloinkaan
unhoita, vaan vieläkin näen ajatuksissani,
millä viivyttelevällä hitaudella hän otti puuttuvan
äyrin kukkarostaan ja kuinka hän ikäänkuin puolittain
epäillen laski sen myyntipöydälle. Tietystikään
en silloin mitään syntiä tehnyt, ainakaan
en siitä tietoinen ollut: mutta minusta tuntui,
kuin olisi rikos ollut omallatunnollani. Ostamani
joulukynttilät polttivat minua taskussani, naisen
kuva — hän itse ja hänen muutamat roponsa —
seurasivat minua seuraamistaan; koko illan oli
mielialani taustana alakuloisuus, sielullinen kaameus,
joka saattaa minut vieläkin vallata, kuten
huomaan. Nuoret ylioppilaskumppanit, meidän
tulee oppia ottamaan huomioon muita. Tarkastakaamme
aina joskus varojamme ja luovuttakaamme
niistä, mitä emme välttämättömästi tarvitse.
Etkö myös tunne sitä salaista iloa, joka syntyy
siitä, että lähettää jonkun säästetyn rahamäärän

88

jollekulle, josta on lukenut tahi johon erityisesti
mielenkiinto on kohdistunut?

Meidän tulee täyttää kaikkea vanhurskautta;
ja tuntoa, joka ottaa varteen toistenkin
oikeuden, vaaditaan ennen kaikkea niiltä, jotka
ovat päässeet valta-asemaan henkien valtakunnassa.
Saako, kysyn, antaa mennä viisi ylioppilasvuotta
tahi useammankin siten, ettei yhteiskunnallinen
kysymys vielä ole ovellesi kolkuttanut; jopa
on sanottava enemmänkin — sillä se on useammankin
kerran kolkuttanut, — mutta ei ole päässyt
harrastustesi piiriin? Ei voida vaatia, että tn e
pystyisimme tätä kysymystä lopullisesti ratkaisemaan
tai olisimme siitä täysin selvillä. Mutta sinun
tulee ainakin jossakin määrin tuntea tätä kysymystä,
edes muiden kanssa tutkia, pohtia ja ymmärtää
sitä, — ja iloita siitä, että ehkä kerran saat
edes vähäisen olla mukana sitä perille viemässä.*)
Minua on aina huvittanut ajatus, mitenkä jo kauvaa
ennen kuin ylioppilasyhdistys 26 tuumaili toimittaa
asianajoapua varattomille, Job oli ryhtynyt
tuumasta toimeen: »Tuntemattoman riita-asiaa minä
tarkasti tutkin», hän sanoo (Job. 29: 16). Ja piispa
Martensen'in pysyvää suuruutta on osaltaan sekin,
että hän ensimäisinä otti työväenkysymyksen, kristillisessä
etiikassansa, taidokkaan ja myötätuntoisen

•) Kirjallisuuta : Herkner: Die Arbeiterfrage (Työmieskysymys
). Benjamin Kidd: Den sociale Udvigling (Yhteiskunnallinen
kehitys). Henry Georgie: Fattigdom og Fremskridt (Köyhyys ja
edistys). Lähemmin viitataan: Det sociale bibliothek'iin (Yhteiskunnallinen
kirjasto). — Sekä: Skjoldborg: Gyldholm, Jeppe
Aakjär: Vredens Born (Vihan lapsia), kahta viimemainittua ei
ole kuitenkaan ehdottomasti — eikä lapsille — suositeltava.

89

käsittelyn alaiseksi. Tämä on kentiesi kylläkin
muistuttamisen arvoista, kun kirkkoa aina moititaan
siitä, että se on piittaamaton tähän kysymykseen
nähden tahi ollut sen synnynnäinen vastustaja.

Minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta;
— mutta suurimman vääryyden tekevät
monet aikamme opiskelevan nuorison piiristä hengen
valtakunnalle. Hienomman tuntonsa ja
rikkaimmat arvot, jotka heidän ovensa edessä viruvat,
he joko laiminlyövät tahi ottavat ivataksensa.
Olen kuullut erään professorin pilkkaavan Paavalia
suurelle kuulijakunnalle ihan nuoria ylioppilaita ja
erään toisen professorin opettavan, että perkele
joutuu sadan vuoden päästä poistetuksi, kun taas
eräs kolmas syytti kristillisyyttä rikosten edistämisestä.
Tiedän myös, että kaksi professoria, jotka
vaikuttavat eräässä oppilaitoksessamme, eivät milloinkaan
jätä käyttämättä tilaisuutta esittää raamatullisia
käsitteitä naurettavassa ja narrimaisessa
valossa ylioppilaille, ja toinen heistä on hyvinkin
halukas kehoittamaan nuorisoa aisoista irtautumaan.
Tiedän viisaustieteen tohtorin, joka historiantunneilla
seminaarissa törkeästi ivasi Herran ehtoollista.
Semmoinen koulu on monen ylioppilaamme
käytävä. Saattaako siis meitä kummastuttaa, että
sadat nuoria akateemisia kansalaisiamme tottuvat
tuomionsa lausumaan uskonnollisista totuuksista
olutlasin ääressä ja sytytetty sikaari hampaissa sen
sijaan, että antautuisivat näiden totuuksien tuomittavaksi?
Sellaista, mikä kristillisyyttä vastustaa —
Troels Lundin 27 haaveiluja, Georg Brandes'in halveksivia
lausuntoja ja H0ffding'in sumeamielistä

90

vararikontunnustusta — semmoista ne lukevat,
ja sittekin aivan hätiköiden. Mutta toista asianosaista
he eivät kuule, raamattu ei heiltä saa
ajatustakaan osaksensa. Onko tämä oikein? Se
on mitä ilmeisintä vääryyttä, sekä vääryyttä ilmestyksen
totuutta kohtaan että kaikkea sitä kohtaan,
mikä heissä itsessään on jalointa ja parasta.

IV,

Nyt sanon: hänet, joka oli jaloin meistä
kaikista, tuon ainoan, joka koko valmistusaikansa,
monien odotusvuosiensa ajan, täydellisesti ja kaikissa
kohdin, milloinkaan poikkeamatta, vaelsi tämän
ohjeen mukaan: minun tulee täyttää kaikkea
vanhurskautta; hänet, ihmiskunnan nuorison joukosta
ainoan, joka pysyi ihanteelle uskollisena,
— hänet vei ihanne salaisuuteen, hänet vei
tuollainen elämänsääntö aivan luonnollisesti yliluonnollisuuden
alalle.

Siten on käyvä meidänkin.

Kahden tien saattaa se tapahtua. Toinen tie
on se, että opitaan näkemään hänen muotoaan.
Se, joka urheasti vaeltaa tämän tunnussanan
mukaan: minun tulee täyttää kaikkea
vanhurskautta, saa hienon ja teroittuneen aistin
ihannetta huomaamaan. Hän kääntää katseensa
kohden kaikkea, mikä on ylevää, puhdasta ja
pyhää. Hän ei silloin pääse kohtaamasta Jeesusta
Kristusta. Hän on huomaava hänet henkiheimolaiseksensa
— ja myös sellaiseksi, joka on äärettömän
korkeammalla häntä itseään. Mutta sen jälkeen

91

ei hän voikaan enää tyytyä alempaan esikuvaan.
»Kun kerran on saanut katsahtaa siihen
maahan, ei sitä voi enää milloinkaan unhoittaa»,
kuten eräs nuori indialainen ylioppilas sanoi. Ja hän
haluaa oppia tuntemaan tätä Kristusta kaikella innolla
ja totuuden rakkaudella ja menee itse lähteille.
Ja silloin on hän havaitseva, että se, jota hän ihaili,
ei ainoastaan oleile tuolla äärettömässä kaukaisuudessa,
vaan viittaa ja vetää kaikkia luoksensa, jopa
sinuakin. Sinä tulet häntä lähemmä ja kuulet,
mitä hän itsestään sanoo. Hän ei voi valhetella
eikä itseensä nähden väärässä olla. Mutta kummallisia
asioita hän itsestään puhuu. Hän ei sano
olevansa täältä alhaalta kotoisin; hän on salaperäisissä
ainoanlaatuisissa väleissä Jumalan kanssa.
Hänen lähteensä pulppuaa ijäisyyden vesisuonista,
hänen valtansa ulottuu yli kaiken vastaisuuden;
hän on Jumalan poika. Näin olet keskellä mysteeriota,
ihan salaperäisyyden helmoissa, ja monta
kokemusta on sinulla vielä odotettavissa. —

On olemassa toinenkin tie, ja se on paljoa tavallisempi
kuin edellinen. Tavoittelit ihannetta —
mutta et sitä saavuttanut. Halusit seurata puheenalaista
elämänohjetta, mutta saitkin kokea,
kuinka vaikeata on täyttää kaikkea vanhurskautta.
Hätäinenkin katse todisti pian sinulle, että kaikkialla
olit joutunut tappiolle. Näin oli käynyt opiskeluihin
ja harrastuksiin nähden. Kuinka
pintapuolista olikaan kaikki ollut, aikeita ja halua
ja harrastelua, mutta ei juuri paljon mitään päähän
saatettua ja todella täysivalmista. Ja kotiväkeesi
nähden sitten! Toverit saivat kaikki
harrastuksesi, ja mitään hyötyä aikaansaamatta, synkensit

92

mielialan kodissasi sillä, että isoäänisesti
puolustelit nuoria mielipiteitäsi, jotka, kuten hyvin
tiesit, olivat isällesi vastenmielisiä ja jotka eivät
voineet hänen mieltään muuttaa. Ja aniharvoin
tulit äitisi luo ja sanoit; »Emmekö mene tänään
kävelylle yhdessä — et edes sitä tehnyt! Ja sitten
sinun ja toverien väli? Enimmältään oli siinä
varmaan itserakkautta; nautit olemassaolon suloa
valituiden ystäväisi seurassa ja etäännyit niin paljon
kuin mahdollista »ikävistä» tovereista; mutta
eräänä päivänä kuulet, että muuan luokkatoveri
on jo joutunut hunningolle; ja nyt kun sen
kuulet, juolahtaa mieleesi, että olit jotakin siitä
tietänyt ennen, mutta et milloinkaan ojentanut kättäsi
häntä auttaaksesi, — sillä tavoinko kaikkea
vanhurskautta täytetään? En kärtä sinulta tuttavallisuutta,
olen kovin arkeillani pakoittaa ketään
ripille; mutta alistan ajateltavaksesi, mitenkä olet
pitänyt kiinni ihanteesta kiusauksissasi. Ja
tiedänpä, että kun nämä seikat otetaan tilitettäviksi,
esiytyy moni maahan lyötynä miehenä. Ken tässä
kohden kuitenkin tekee täyttä totta, ei tähän pysähdy,
vaan katsoo, mistä olisi apua saatavissa, jotta
pälkähästä voisi päästä. Tällä taustalla esiintyy
Jeesuksen kuva kirkkaan ja lempeän valon hohteessa.
Katso, kuinka merkillistä! Hän on maailmassa
ainoa, joka sanoo syntiselle: tule syntinesi,
minä voin sen ottaa sinulta. Niin hän sanoo ja
panee elämänsä sanojensa vakuudeksi. Etkä sinä
sitä ymmärrä, mutta sinä uskot sen, sinä uskot
häntä — ja ihanne, murtuneet ihanteet ovat
vieneet sinut keskelle mysteeriota, salaisuutta.

93

V.

Jumalasta lähtevä liikutus, sellainen, joka
tuulen tavoin kulkisi yli aikain ja kansain, auttaisi
monia ymmärtämään tätä ihannetta ja tajuamaan
tätä salaisuutta. Sellainen henkiaalto, joka Jeesuksen
nuoruuden aikana kävi kautta Israelin ja valmisti
aikalaisia Messiaalle ja Messiasta hänen kutsumukseensa
— se se voisi tämän tehdä.

Nykyinen polvikunta ei milloinkaan ole nähnyt
tässä kohden satoisia päiviä, eikä kenestäkään
opastajasta ole ollut nuorison sankariksi. Mutta
Jordanin virran pienet syrjäjoet vierittelevät sittenkin
vesiänsä siellä täällä, ja suurien henkituulien
karut virvoittavat meitä kaikkina aikoina. Niitä
on useampiakin kuin se, minkä nyt mainitsen;
mutta paraiten tunnen kristillisen nuorisoliikkeen
ja kiitän onneani, että sain olla nuori
siihen aikaan, kuu sekin oli nuori. Ja vaikka ylioppilasliike
ei vielä ole saanutkaan ratkaisevaa
voittoa täällä kotimaassa, on kuitenkin ilahuttavaa
muistella pohjoismaisia ja kansallisia kristillisiä
ylioppilaskokouksiamme, aina Hillerod'in 28 kokouksesta
alkaen ja Rondessä 29 , Ry'yssä ja Aarup'issa pidettyjä
latinakouhilaisten kokouksia. Ne ovat kuitenkin
maininkeja sen suuren henkiaallon jälkeen,
joka käy lännen ylioppilasnuorison yli. En milloinkaan
unohda Lake Genevan luona (lähellä Chicagoa
) vietettyä viikkoa, kun loistavat hyönteiset survoivat
pensasten välissä, kuten pienet hiljalleen
häilyvät lamput, ja rantaa vasten läikkyvät aallot
kaiken aikaa toivat ehdottomasti mieleemme Genesaretin

94

järven, ja meistä tuntui, kuin saattaisi Kristus
millä silmänräpäyksellä tahansa, kävellen kasteisessa
ruohossa, tulla nuorien ylioppilasten luo;
en unhoita auringon laskua Moodyn kunnaalla
Northfield'issä, kun olimme sijoittuneet vehreän
kaitaan kupeille lehtevien puiden alle ja kuulimme
John Motfin puhuvan vastaisesta kutsumuksestamme,
ja katse seurasi virran kapeata hopeanauhaa
aina etäisille punasinerville vuorille asti ja
vielä kauvemmaksikin. Mielelläni muistelen, kuinka
kaikkien maailman kristillisten ylioppilasyhdistysten
lähettiläät tapasivat toisensa SoiVssä meidän kotoisten
pyökkipuittemme alla ja muutamia vuosia
sen jälkeen Tokiossa, auringonnousun loistoisassa
saarivaltakunnassa. Emmekä ole ainoastaan nähneet
eteviä johtajia, vaan myös jaloluonteisia nuoria
miehiä, joita tämä ylioppilasliike oli kasvattanut;
me näimme heidät usein paraiten sitte vasta,
kun he äkkipikaa katosivat meiltä, jättäen valoisat
jäljet, kuten Hugh Beaver'in 30 Itä-Amerikassa ja Horace
Rose' n Lännessä, Eustace Maxweirin Englannissa
ja Verling Helman Japanissa, ja meidän maassa
kelpo Mads Samuel Jorgensen'in ja hurskaan, nuoren
Holger Tolstrup'in.

Ei meidän pidä kiittää itseämme, mutta ei
myöskään miehuuttamme menettää. On aivan liika
varhaista laskea voittotoitotuksia Brandesilaisuuden
häviön johdosta: vasta nyt saamme käydä hedelmää
etsimään; ne, jotka 70-luvulla olivat nuoria,
ovat nyt johtavia miehiä yliopistossa ja sanomalehdistössä.
Mutta uusi sotajoukko astuu jo esiin.
Ilahuttavaa on ajatella, että talvi talvelta olemme
joka keskiviikkoilta saaneet kootuksi ympärillemme

95

parisataa nuorukaista, joista suurin osa oli vastaisia
ylioppilaita; ja kaikki he tiesivät, etteivät saaneet
mitään muuta kuin raamatuntutkisteluhetken.
Ja on kun onkin tosiasia, että useampia ylioppilaita
kaikista tiedekunnista nykyään on uskoansa
tunnustavia kristityitä tahi uskonnollisia kysymyksiä
harrastavia kuin ennen on moneen polveen
ollut. Tiedämme olevan Kristusta vihaavia opettajia;
mutta tiedämme myös olevan yhä useampia, jotka
tarkoittavat oppilastensa kaikenpuolista, sopusointuista
kehitystä: sekä ruumista että sielua ja henkeä.
Ja tosin saattaa ääni vielä lääketieteen ylioppilasten
keskuudessa Tanskan sairashuoneissa olla luvattoman
raaka, — se, joka tulee Skotlantiin ja Amerikaan,
huomaa heti tässä kohden hyvältä tuntuvan
eroituksen, mutta lääketieteen ylioppilasten joukossa
ei kuitenkaan ole aivan harvassa niitä, jotka aikovat
palvella häntä, joka »lähetti heidät julistamaan
Jumalan valtakuntaa ja tekemään sairaita terveeksi»
(Luuk, 9: 2); ja niistä, jotka eivät pääse ulos suureen,
ihanaan maailmaan, tulee sellaisia iloisia,
miehekkäitä kristityitä, jommoisia uskovaiset lääkärit
usein ovat ja jommoisia Luukas ehkä on ollut
ensimäinen. Ja Tanska on ehkä ensimäinen
maa, jossa oikeustieteen kandidaatti on useita vuosia
ollut Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen
sihteerinä; ja »Senas lainoppinut» (Tiit. 3: 13) on
piakkoin saava useoita nuoria uskonveljiä täälläkin.
Ja tosin oli äänensävy usein rivo ja kunniallisille
miehille arvoton sekä eläinlääkärikoulun harjoituksissa
että polyteknisessä oppilaitoksessa, — tiedän
ylioppilaita, joita ei kukaan voi syyttää siirappimaisuudesta
tahi pietismistä, mutta joille toverien keskustelun

96

kuuleminen tuotti jokapäiväistä kärsimystä;
mutta tiedän myös luetella koko useita nuoria
insinöörejä kristittyjen ystäväin joukosta; ja heitä
voidaan käyttää Kiinassa, kun olot täällä käyvät
heille liian ahtaiksi. Olemme usein kyllä kuulleet
jonkun koulun varajohtajan puhuvan ivallisesti
uskonnonopetuksesta ja nähneet jonkun välikoulun
johtajan käyttäytyvän huonosti Sosialidemokraattilehdessä;
mutta missään ei myös ole paremmin
kuuntelevaa nuorisoa kuin seminaareissamme. Enpä
uskokaan, että seurakunnan tarvitsee menettää rohkeutensa,
vaikkapa sillä onkin syytä olla huolissaan
opiskelevan nuorisonsa vuoksi.

Mutta nuorille ylioppilaille sanon: ottakaa vaari
ajasta! Kuva se vain oli, näet sen, aivan ohimenevä
vaikutelma: meitä asteli pitkin maantietä parvi,
meitä nuorukaisia ja isoja poikia; ja me olimme
silkkaa iloa; ilo siitä kulki ohi ja pani laulun neljästäkymmenestä
suusta helkkymään; aidan takana
tuolla seisoi hän, nuori tyttö yksinkertaisessa puvussa,
hän herkesi työstään ja katseli niin pitkään
nuorta parvea, joka siitä meni ohi ja pian katosi
tien polvekkeeseen. Hän oli ulkopuolella,
hän ei ollut milloinkaan mukana siellä, missä toiset
lauloivat ja riensivät valoisia päämääriä kohden,
ja puutarha kävi kymmenen kertaa autiommaksi,
kun hän nyt oli nähnyt ilon kulkevan ohitse aidan
toiselta puolen: Und wer's nie gekannt der
stehle weinend sich aus diesem Bund*)
Kenties oli se vain minun mielikuvituksiani, —

*) Ja ken sitä ei milloinkaan tuntenut, hän varkain, itkein
poistukoon tästä joukosta (Schiller: Ode ilolle).

97

mutta sinä ymmärrät kuvan: kun elämänliikunta
kulkee ovesi ohi, ällös jää sisäpuolelle
istumaan! Sillä se ehkei enää milloinkaan
palaa luoksesi, ainakaan niin juhlallisenmuotoisena.

Nouse, ota vastaan kasteesi! Älä tyydy vain
siihen, että pyrit asemaan, jossa voit mennä naimisiin,
mutta pyri sellaiseen kutsumukseen, jonka
voit täyttää! Poroporvari meni nukkumaan ja laski
akuttimet alas sinä iltana, jona Kristiansborgin 3 1 linna
paloi, muutoin ei hän olisi saanut unta, ja komensi
vaimonsa ja lapsensa yöpuulle, — me muut katsoa
tuijotimme koko yön tuohon ihmeen ihanaan hirveään
rovioon ja näemme vielä siitä unta; ja sinä
päivänä, jona linna ja torni uudestaan rakennettuina
ovat taas paikoillaan, me riemuitsemme.

Sinua kutsutaan; lähde liikkeelle onnesi hetkeä
kohtaamaan.

VI.

— — Sanoinko, että sen hintana on oleva
kärsimystä? Kyllä asia niin on. Sanotaan kyllä
tavallisesti, että Kristuksen kärsiminen alkoi silloin,
kun hän avasi Getsemanen puiston veräjän tahi
meni Kidronin ojan poikki pientä porrasta myöten;
mutta todellisuudessa alkoi se sinä päivänä, jona
hän kasteella kutsumukseensa vihittiin Jordaninvirrassa;
ja vasta saamme nähdä, että jokainen uudistettu
vihkimys salaisuuden rikkauteen maksoi hänelle
sen, että hän vaipui yhä syvemmä kärsimyksiin.

98

Mutta sentähden halasikin hän kärsimistä, vaikka sielu
sitä ajatellessaan vapisikin. Hän puhkesi kerran sanomaan:
tulta olen tullut heittämään maan päälle;
ja kuinka hartaasti soisinkaan, että se jo olisi syttynyt!
Mutta minä olen kasteella kastettava, ja
kuinka olen ahdistuksissa, kunnes se on täytetty!
(Luuk. 12: 49—50.) Ja onkohan ylimalkaan mitäänkään
oikein arvokasta maan päällä, jota ei
olisi taistelulla saavutettava? Onkohan tapahtunut
mitään edistystä ajatuksen tahi sivistyksen maailmassa
ilman marttyyriyttä, ilman kärsimisentodistusta.
Niinpä karkotettiin Robert Fulton vihellyksillä,
kun hänen höyrylaivansa silmänräpäykseksi jäi paikalleen
— naurettavia tuumia, että laiva saattaisi
kulkea höyryllä! — Ja kun Fulton silmäili rantaan,
huomasi hän vanhan isänsä kiihkeimpäin viheltäjäin
joukossa. Kristofer Kolumbuksen murhenäytelmän
täytyi päättyä niinkuin se päättyi. Sehän
esitettiin täällä maan päällä, ja kanssaihmiset olivat
hänen kanssansa sitä esittämässä. Kaikki valloitus
vaatii uhria. En kutsu mukavasti elämään,
kun kehoitan nuoria ylioppilaskumppaniani suuntaamaan
elämänsä tämän esilauselman mukaan:
minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta! Suuri
hinta on aina maksettava, kun on tarkoitus saavuttaa
suuri päämäärä. Ei ole suurempaa päämäärää
kuin on päästä Jumalan vihityksi, sellaiseksi,
joka on Jumalan tuttavuudessa; mutta mysteerion
onnea ei anneta umpimähkään, sen saavuttavat
ainoastaan ne, jotka eivät milloinkaan
kadota ihannetta näkyvistään ja joka päivä panevat
elämänsä alttiiksi sitä saavuttaakseen. Ja rinnan
jokaisen edistysaskeleen kanssa hengellisessä

99

kokemuksessa, linnan jokaisen kokein uksen kanssa,
joka saadaan Jumalan läsnäolosta ja mysteerion rikkaudesta,
kulkee yhä syvempi vihkimys, joka vie
siihen tilaan, jota Paavali nimitti Kristuksen kärsimisten
osallisuudeksi.

Niinkö paljon se vaikuttaa? Ktliän sinä etsinyt
asemaa etkä leipää, vaan kutsumusta ja ihannetta.
Eikä kukaan saata sanoa sen maksaneen
liian paljoa, kunhan hän vain saa nähdä vilauksenkin
siitä, mikä ijankaikkista on. Sen verraksi
ei mitään voi vetää, sillä kaikki muu sen rinnalla
kelmenee. Oli kyllä suloinen tunne — muistan
sen vielä ja aivan luonnonomaisesti vaikutti se
omituisena, suloisen kutittavana tunteena pitkin
selkäpiitä, kun professori Schat Petersen 32 luki miehen
harjoituskirjoitelman ääneen kokoontuneen
kuulijakunnan kuullen. Mutta voi sitä iltaa, jolloin
eräs kuolemallaan oleva köyhä poika lähetti sanan,
että tulisin heti hänen luokseen! Lentämällä menin
portaita alas, sydämeni tykytti valtavasti ja
iloni oli suuri, Ajattelepas, silloin pyysi ensi kerran
joku apua mieheltä, joka itse oli vasta yhdeksäntoista
vuotias. Mutta ei kukaan rakastaja voinut
odottavammalla riemulla mennä rakastettuansa
tapaamaan kuin silloinen ylioppilas, joka sai mennä
Jumalan asialle köyhän pojan luo.

Ihanne — nuoret ylioppilaskumppanini —
niin, tämä vanhanaikainen sana älköön teitä pelottako;
pitäkää siitä kiinni, sitä tavoitelkaa! Tämän
sanan sisällys saadaan myös lausutuksi sanoilla,
jotka mahtuvat yhteen riviin ja jotka kaiken nuorison
ihanne asetti oman nuoruutensa esilauselinaksi:
minun tulee täyttää kaikkea vanhurskautta!

KK)

Ja palkkana on oleva salaisuus, mysteerio; älä
pelkää tätä Kreikankielen kaikuista sanaa; se tietää
sitä, että elävä Jumala sanoo sinulle: sinä olet
minun poikiani ja tyttäriäni, joista minulla on iloa,
— ja antaa sinulle Pyhän Henkensä.

Johannes ja Jumalan Karitsa.
Kolme lehteä erään sielun historiasta.

Vasta sitten, kuu tulin
kristityksi, koitti valo sieluuni
ja toi voimallisesti ja ihanasti
ilmi, kuinka syvä ja rikas on
Karitsa-sanan merkitys.
(Eräs kiinal. kristitty kapteeni.)

I.

Ei milloinkaan ole profeetallinen henki kohonnut
korkeammalle kuin siinä verrattomassa luvussa,
*) jossa kuvataan kärsivää Messiasta ja
joka on niin täynnä kauneutta ja murhetta ja vaikuttaa
meihin yhtä paljon ylevyydellään kuin tuskallaan.

Ei hänellä ollut muotoa eikä kauneutta, ja
me näimme hänen, mutta ei hänessä ollut sitä
muotoa, että me olisimme häneen mielistyneet
Hän on haavoitettu meidän pahaintekoimme tähden,
hosuttu meidän synteimme tähden; rangaistus,
joka meille rauhan tuotti, oli hänen päällänsä, ja
hänen haavainsa kautta olemme me paratut. Me
vaelsimme kaikki eksyksissä kuin lampaat, ja kukin
meistä poikkesi omalle tiellensä; mutta Herra heitti
meidän kaikkein synnit hänen päällensä. Hän

*) Esaiaan ennustus raamattu 53: 2 — 7.

102

lyötiin ja vaivattiin eikä hän suutansa avannut;
niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, ja kuin
lammas, joka keritsijänsä edessä vaikenee, niin ei
hän suutansa avannut

Nämä sanat puhuvat samalla kertaa sekä ajatuksellemme
että s y d ä m e 1 1 e m m e. Ja kuminankin
täytyy tulla liikkeelle, saati Jumalan totuus
on pääsevä tahtoomme käsiksi. Ei riitä, että
selvät ajatukset pääsevät ymmärrystämme valaisemaan;
myös tunne, tämä erityinen sielunelämän
ala, jota usein vähäarvoisena pidetään, on mukaan
päästettävä. Sen juuri pitäisi saada antaa mielelle
se lämpöaste ja herkkyys, joka on välttämätön,
jotta jumalan ajatus voi painaa pysyväisen leimansa
ihmistahtoon.

Tämä vanha profeetallinen teksti vetoo ymmärrykseen.
Se antaa ymmärryksen vastattavaksi
tämän kysymyksen: mitenkä on voinut
käydä niin, että pitkäperjantai on näin piirre
piirteeltä kuvattu puolta vuosituhatta ennen pitkäperjantaita?
Melkein valokuvauksen tapaisella tarkkuudella,
silminnäkijän välittömyydellä kuvataan
tässä koko kohtaus ja itse murheiden mies koko
rajattomassa tuskassaan monia vuosisatoja ennen
kirin hän tuli ja sen kärsi. Miten on ajatus selittävä
tämän ihmeen muutoin kuin siten, että sen
teki sama Jumalan henki, joka profeetalle
tämän näyn antoi ja joka kaikessa täydellisyydessään
asui pojassa, kun hän tuli?

Mutta samalla kertaa liikuttaa tämä kuvaus
suuresti s y d ä n t ä k i n. Taikka onko sellaista ihmistä,
joka saattaa lukea nämä murhesisällyksiset,
kaikessa yksinkertaisuudessaan niin kuvaavat rivit

103

saamatta tunnettaan väkevästi liikutetuksi ja mielikuvitustaan
toimimaan sen johdosta, mitä näkee?
Eikö tunnu siltä, kuin näkisimme rakastettua
nuorempaa veljeä julmasti ruoskittavan, kuin
näkisimme kallista ystävää ihmisten mitä häpeällisemmällä
tavalla väärin tuomitsevan ja vihdoin
raa'asti rääkkäävän, näkisimme hänen verissään
jalkoihimme vaipuvan? Tunteet sellaiset, tahi ainakin
tunteet sen sukuiset, täyttävät mielemme, kun
oikein syvennymme tähän lukuun, niin että se astuu
ilmielävänä sielun silmäin eteen.

Sen syvyyttä, enempää kuin itse pitkäperjantaisalaisuudenkaan
syvyyttä ei kukaan ole voinut mitata.
Muotokuvan tapaista yhtäläisyyttä saamme
tässä samoin kuin evankeliumeissakin turhaan etsiä.
Mutta puheenalaisessa ennustuksessa tapaamme kuvan,
vertauskuvan, joka siinä yht'äkkiä esiytyy,
joka ensi kerran on tavattavissa tässä niiden Vapahtajan
vertauskuvien joukossa, jotka sittemmin
tulivat niin rakkaiksi: se on karitsan kuva. Siihen
piiloutuu ajatuksen arvoitus samalla kertaa kun
se koskettelee sydämen kieliä sillä mielikuvalla,
jonka se ehdottomasti luopi meissä viattomuudesta
ja liikuttavasta suloudesta.

Jeesuksen, Jumalan karitsan kuvan
ympäri on siis tämä kirjoitelma liikkuva, — ei kuitenkaan
yleiseen tämän kuvan ympäri eikä tämän
kuvan ympäri semmoisenaan, jommoiseksi tämän
kirjan tekijä erittäin on sen käsittänyt. Koetan
katsoa tätä kuvaa toisen silmillä. Johannes
apostoli, se opetuslapsi, jota Herra rakasti —
sillä hän oli se opetuslapsi, joka parhaiten häntä
ymmärsi, — on kolme kertaa maininnut Jeesusta

104

Jumalan karitsaksi. Ja aina joka kerta, kun
hän sen teki, näyttää, kuin olisi silloin juuri tapahtunut
ratkaiseva murros apostolin oman sielun sisimmässä.
Näyttää siltä, kuin olisi Jeesus juuri
tämän kuvan muotoisena saanut aikaan suurimmat
vaikutukset hänen sielussansa, tahi ehkäpä oikeammin
sanoen : kuin olisi Johannes Jumalan karitsan
kuvaa käyttämällä parhaiten voinut ilmi
lausua ne sanomattomat asiat, joita hän tunsi sielussaan,
kun Jeesus siinä sai syntymään jotakin
uutta.

Näistä kolmesta apostoli Johanneksen sisäisestä
kokemuksesta, jotka Jeesus Jumalan karitsana
hänessä aikaansai, puhutaan seuraavassa.

11.

Raamatunlukijoille ei saata olla tuntematonta,
että kolmen ensimäisen evankeliumin Kristuskuva
eroaa silmiinpistävästi siitä käsityksestä, joka on
Jeesuksesta Kristuksesta neljännessä evankeliumissa
nähtävissä. Erotusta ei ole kiellettävä eikä poistettava;
se on tunnustettavana lähinnä tehtävänämme
on saada se selitetyksi ja käyttää sitä hyödyksemme.
Tämän kuvauksen tehtäviä ei ole näyttää, kuinka
se voi tapahtua, kuinka on olemassa silta Johanneksen
evankeliumin ja noiden kolmen muun välillä,
mistä eroavaisuudet aiheutuvat ja mitä niissä on
yhteistä. Tässä muistutettakoon vain, mikä on tuon
suuren erilaisuuden pääsyy, Johanneksen evankeliumi
on evankeliumeista persoonallisin, mieskohtaisin;
ja se seikka juuri tekee tämän evankeliumiin

105

erityisessä mielessä arvokkaaksi. Saatetaan
pitää oivallista valokuvaa parempana kuin maalattua
muotokuvaa, hyvinkin kuvatun näköistä; mutta
saatetaan myös jälkimäiselle suurempi kiitos antaa.
Kolme ensimäistä evankeliumia esittää pikemmin
Jeesusta Kristusta valokuvan tapaisesti; neljäs on
maalattu kuva, ihmeellisen sielukas sekä käsitykseen
että tekoon nähden. Edelliset kertovat, minkälainen
Jeesus oli; Johannes sanoo, mitä Jeesus oli
hänelle. Hänen kirjansa esittää sillä tavoin
jonkinlaisen kaksoiskuvan Jeesuksesta, esittää
historiallisen Jeesuksen, esittää hänet sellaisena,
kuin hän kuvastui opetuslapsessaan, joka eniten
häntä ymmärsi. Vielä tänä päivänä saatetaan puhua
historiallisesta Jeesuksesta erotukseksi elävästä
Jeesuksesta, se tietää: raamatun Kristuskuvasta
ja siitä heijastuksesta, jonka elävä vapahtaja
luopi jokaiseen elävään kristittyyn, jossa hän
on todellisuudeksi päässyt. Johanneksen evankeliumi
esittää myös meille Jeesuksen sellaisena kuin
hän oli, mutta erittäin sellaisena kuin hän oli Johannekselle.
Johanneksen evankeliumi on todistus.
Se osoittaa valaisevaa keskipistettä, joni moisena
on Jumalan poika, mutta katselee sitä yleensä
uskon valaistuksessa. Paikoin tulee myös näkyviin,
miten hänen oman uskonsa on käynyt,
ja näissä vilahduksissa esiintyy silminnäkijä
niin ilmeisesti, ettei näytä olevan epäiltävissä, ken
kirjoittaja on. Siten saa tämä evankeliumi kahdenkertaisen
arvon. Siinä tarjotaan uusi historiallinen
kuvaus ihmisestä, Jeesuksesta Kristuksesta niiden
kolmen lisäksi, jotka jo olivat olemassa, mutta se
on samassa sielutieteellinen selvitys siitä, miten

106

Jeesuksen kuva Johanneksen sielussa on syntynyt
ja kasvanut.

Tämä silminnäkijä kohtaa meitä jo ensimäisessä
luvussa, jossa niin mukaansa tempaavasti on
kerrottu, kuinka Jeesus kokosi ympärilleen kokonaisen
parven nuorisoa ja kuinka usko heräsi kaikissa
näissä miehissä, jotka sitten saivat kristillisessä
kirkossa kuolemattomat nimet. Yksi heistä kertoi
itse siitä, miten Kristus ja hänen nuori opetuslapsensa
ensi kerran kohtasivat toisensa, kertoi siten
kuin kohtaus vielä hänen vanhoilla päivillään säilyi
hänen muistossaan. Meillä on tässä todellakin
ensiarvoinen historiallinen asiakirja, silminnäkijän
kertomus ensi päivästä, jonka Jeesus ja hänen ystävänsä
olivat yhdessä. Sillä hän, tuo erinomaisen
vaatimaton kirjoittaja, salaa tosin nimensä, mutta
hän ilmaisee sen sittekin sillä viehättävällä sulolla
ja todellisella taituruudella, joka hänen kertomuksessaan
ilmenee, milloin aivan vähäisin, ohimenevin
sanoin, milloin taas kuvaavin yksityiskohdin. Hän
kertoo, että Andreas löysi »ensin» veljensä ja saa
siten lukijan aavistamaan, että hänellä itselläänkin
oli veli, jonka hän »sitten» löysi. Ja kerrottuaan
ensimäisestä kohtauksesta ja keskustelusta Mestarin
kanssa, kuinka he menivät hänen perässään ja
saivat kutsumuksen tulla hänen luokseen hänen
kotiinsa ja kuinka he siellä viipyivät koko päivän,
jopa koko elämänsä ajankin hänen luonaan, lisää
hän: »Silloin oli noin kymmenes hetki»; he muistivat
sittemmin aina hetken, «sillä siinä aivan erityisessä
valaistuksessa oli koko kuva polttautunut hänen
muistiinsa, — joko hetki, jona tapaus sitten sattui,
oli roomalaisen ajan laskun mukaan kello kymmenen

107

aikaan edellä puolenpäivän, siis aikaan, jona meidän
puolipäiväjumalanpalvelukseni me alkaa, aikaan,
jolloin sininen kesätaivas kupuilee ja leivon laulu
kukkivan nurmen yllä helkkyy, — tahi juutalaisen
ajanlaskun mukaan neljän aikaan ikäpuolella, jolloin
aurinko oli kallistumassa länttä kohden ja
taivaan sini oli vaaleahkoa ja pitkät varjot peittivät
vuorenkupeita ja mieltä täytti se omituinen rauhallisuus,
jonka iltapuoli mukanaan tuopi.

Tässä evankeliumissa on meille sitten kuvattu
Kristuksen ensimäiset opetuslapset, kuvattu aivan
harvoin viivoin ja pehmein piirtein, kuten hyvin
varhaisissa nuoruudenkuvissa; mutta keskellä kaikkea
tätä nuoruutta seisoo Jeesuksen kuva korkeana
ja puhtaana, lempeänä ja ystävällisenä, ja jokainen
näistä uusista, innostuneista opetuslapsista liittyy
kunnianseppeleeksi hänen päänsä ympäri ja antaa
hänelle nimen,

»Rabbi» — se merkitsee; opettaja! Siten nimittivät
nuo kaksi, Johannes ja Andreas, häntä, ja
he seppelöivät ja valitsivat hänet tästä hetkestä alkaen
mestariksensa, opettajaksensa, jonka koulua
he tästä lähin tahtoivat käydä ja jota he uskollisina
opetuslapsina lopun elämäänsä tahtoivat seurata.
Mutta Simon ja Filippus laskivat toisen seppeleen
hänen päähänsä. Toinen sanoi: me olemme löytäneet
»Messiaan», ja toinen nimitti häntä siksi,
»josta Mooses on kirjoittanut laissa ja josta profeetat
ovat kirjoittaneet», odotetuksi profeetaksi He tunsivat
raamattunsa ja tunsivat Jeesuksen raamatun
Messiaaksi. Ja hidasteleva Nathanael, tuo vankka
epäilyä, hänpä laski vielä kauniimman seppeleen
jopa kultakruunun hänen päähänsä, sillä kun hän

108

havaitsi, kuinka nuo silmät olivat lukeneet hänen salaisimmat
ajatuksensa, ja sen vuoksi tuli tuntemaan
hänen olentonsa, puhkesi hän sanomaan: »Rabbi,
sinä olet Jumalan poika, sinä olet Israelin kuningas!»

Kauniimpi kuitenkin kaikkia näitä seppeleitä,
joilla nuoriso häntä kunnioitti ja tervehti, oli se
seppele, jonka Johannes Kastaja oli laskenut
hänen ohimoilleen silloin, kun hän sanoi: »Katso,
Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman
synnin!» Silloin kietoi hän ensimäisen
ruususeppeleen ristin ympärille ja lausui ääneen
syvimmän salaisuuden, salaisuuden sellaisen, ettei
kukaan nuorista oppilaista sitä vielä ymmärtänyt:
että hän oli kantava kaiken ajateltavan synnin sydämellään
ja antava viattoman elämänsä maailman
pelastukseksi, ottaakseen pois maailman synnin.

Ja juuri tämä sana se se ensin oli avannut
opetuslapsi Johanneksen silmät Mestarin kuvaa näkemään
ja saanut hänet häntä seuraamaan, — sana
karitsasta, Jumalan karitsasta, joka kantoi maailman
synnin.

— Pääsiäinen oli tulossa. Lammaslaumoja
ajettiin silloin pitkin kaikkia teitä, aina Galilean
niityiltäkin, Jerusalemia kohden. Siinä niitä juoksi
lampaita, hypellen yli ojien pelloille, paimen edellä
palvelijoineen ja koira jäljissä; uskollisesti seurasi
määkivä lauma johtajaansa, — teurastettavaksi juhlalla
Jerusalemissa. Mutta sitä eivät lampaat viattomuudessaan
aavistaneet, kun he siinä huolettomina
haukkasivat mennessään viheriää nurmea. Tämä
kuva oli joka päivä nähtävissä.

Katso, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman
synnin! Ja he näkivät, ja katso, vii viheriän,

109

kukkatähdillä kirjaillun uurnien tuli hän kävellen.
Hänen haamunsa kuvastui selvästi ja hienosti syvän
sinisen kevättaivaan taustalle. Hänellä oli todennäköisesti
valkea turbaani päässään, ja hän näytti
siinä tullessaan niin sanomattoman lempeältä ja rakastettavalta
ja samalla aikaa niin merkillisen vakavalta
ja miettivältä. Hänellä olikin ollut pelottava
kohtaus Asasel'in kanssa erämaassa, johon
henki oli hänet vienyt Jordanin juhlahetkeltä, ja
sieltä hän nyt tuli löytääkseen tehtävänsä siinä
maailmassa, joka nyt kaikessa ihanuudessaan ja
tuskassaan häntä kohtasi.

Katso, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman
synnin!

Ja he näkivät hänet, eivätkä he ensinkään ymmärtäneet,
mitä siinä kuvassa oli, mutta itse kuvan
— niin, sen he ymmärsivät. Ehdottomasti veti
tuo harvinainen kuva heitä puoleensa, ja he seurasivat
häntä. Silloin kääntyi hän ympäri, eivätkä
he milloinkaan unhoittaneet sitä silmänräpäystä, kun
hän kysyi: mitä etsitte? Oi, juuri häntä olivat he
ikävöineet ja etsineet aina varhaisimmasta nuoruudestaan.
Se verraton viattomuus, joka loisti tämän
uuden, ylevän opettajan kasvoista ja johti mieleen
juuri niitä pieniä karitsoita, joita he joka päivä näkivät
ympärillään juoksevan, se se heidän sydämensä
valloitti voimalla ennen kuulumattomalla,
eivätkä he voineet muuta kuin seurata häntä. Sillä
aina on asian laita niin ollut, että kun nuoret kohtaavat
puhtautta ja viattomuutta, silloin tulee
heissä hereille parasta, mitä heissä on. Niinpä eivät
he voineet keksiä muuta vastausta kuin: Rabbi,
haluamme nähdä, missä oleskelet. Tulkaa, niin

110

saatte nähdä, sanoi hän. Ja he menivät hänen kotiinsa
ja istuivat hänen huoneeseensa mihin sopi,
leporahille ja vuoteelle ja lattialle, ja niin puheli
hän heidän kanssansa, ja ennenkun he huomasivatkaan,
oli iltapuoli mennyt, ja niin joutuivat he
kiinnitetyiksi häneen eivätkä enää milloinkaan voineet
ajatellakaan häntä jättää.

Katso, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman
synnin!

Mitä ymmärsi Johannes ja mitä ymmärsivät
hänen kumppaninsa siitä sanasta, jota hän heille
puhui tahi kristillisyydestä sinä päivänä? Niin sanomattoman
vähän. Mahdotonta ainakin oli heidän
sitä selittää. Hän veti heitä, siinä kaikki.
Heitä veti hänen viattomuutensa ja luottavaisuutensa.
Hän kohteli heti heitä avomielisesti
ja otti heidät luokseen ja katsoi heidän sydämiensä
pohjaan ja valitsi heidät opetuslapsikseen sellaisina
kuin olivat. Hän tunsi heti Johanneksen ja
hänen ystävänsä etsiviksi sieluiksi ja antoi heille
luvan seurata itseään ja avata sydämensä hänelle.
Heti hän tutkivin, rakkain silmin katsoi Siimon
kalastajaa kasvoihin ja luki hänen luonteensa
hänen kiinteästä suustaan ja avoimesta silmäyksestään;
— nämä vakavat silmät näkivätkin paljoa syvemmälle
kuin suuhun ja silmäykseen, ja heti antoi
hän hänelle nimen: Pietari, Kallio, ja uskoi
hänestä hyvää ja tuki hänen heikkoa puoltaan antamalla
hänelle tämän lujan kunnianimen. Ja
Nathanaelista, joka heti oli asettunut varovaan ja ylhäiseen
asemaan häneen nähden, — niin hänestäkin
uskoi hän parasta ja lausui: katso, todella israelilainen,
jossa ei ole vilppiä! Ja kun Nathanael kysyy:

111

mistä minut tunnet (jos minut tuntisit, et minusta
niin hyvää puhuisi), vastaa hän: minä näin
sinut viikunapuun alla (tunnen sinun parhailta hetkiltäsi!
) Tavallisesti ajatellaan, että Nathanael oli
viikunapuun varjossa rukoillut Israelille pelastusta
ja Messiaan tuloa. Olen kuullut uudemmankin selityksen:
toiset ovat, näet, tietävinään, että viikunoiden
korjausaika oli iloinen juhla-aika, jotenkin samanlainen
kun meidän syksy- tahi kevätjuhlamme; levitettiin
kirjavia peitteitä ruohostoon lehtipuiden
varjoon; ja siinä nuoriso, naiset ja miehet, lauloi,
iloitsi ja leikki ja piti juhlaa illan tyvenessä. Kaikki
ei suinkaan käynyt aina kauniisti ja siivosti. Nathanael
oli silloin loikonut yksinään eikä ollut voinut
olla mukana kaikissa toisten hassutuksissa ja
riehunnassa. Ja silloin eräs vaeltaja oli mennyt
ohitse pitkin tietä ja nähnyt tämän vakavan, ajattelevan
nuorukaisen. Katso, Jumalan karitsa, joka
ottaa pois maailman synnin!

Tämän asian syvintä kohtaa, ristiä, he tuskin
ensinkään ajattelivat. Tosin heidän entinen opettajansa
oli hämärästi lausunut, että hän kantoi
maailman synnin, ja se oli kaiketi myös koskenut
heihin omituisella tavalla, aivan niinkuin
sellainen asia, joka on liian korkeata lapsen
käsittää, usein koskee lasta enimmin, — mutta
mitä merkitsi »maailman synti», sitä eivät ollenkaan
käsittäneet. He eivät aavistaneet omankaan
syntinsä syvyyttä. Heidän kävi siten, kuin
niin kauniisti sanotaan Birkedalin virressä: »Ristipä
kätkynyt kaukan' on lehviin.» Nythän oli lehden
puhkeamisen aika ja kevät, nyt oli heidän sielunsa
häämatkalla. Ja jospa jonkun harvan kerran

112

ikäänkuin pilven varjo kulkikin heidän nuoren
mielensä yli, kuten silloin, kun Jeesus sanoi, että
»oli tuleva päiviä, joina ylkä otetaan heiltä pois ja
joina he saisivat surra» — se jätti vain hetkellisen
selittämättömän apeamielisyyden tunnelman; mutta
kun he vain näkivät hänen edessään, oli eläminen
heille taaskin juhlaa, ja niin saivat he kokea uudestaan
niiden aavistuksista rikkaiden sanojen totuutta,
joilla hän oli vihkinyt heidät opetuslapsiksi : »Tästälähin
saatte nähdä taivaan olevan avoinna ja Jumalan
enkelien nousevan ylös ja laskeuvan alas
ihmisen pojan päälle,» Juhlallisempaa ylöskäytävää
ei kukaan ollut ystävilleen rakentanut: mihin
vain he kulkivat hänen kanssaan, oli niillä tienoin
oleva valkeita ystävällisiä olennoita, jotka kuljettivat
Sanomia avatun taivaan ja heidän Mestarinsa
välillä.

Katso, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman
synnin!

Te nuoret, myöntäkää se, ette ole oikein kotiutuneet
syntiin ja saastaisuuteen, eikä teidän ole synnissä
ja saastaisuudessa eläessänne hyvä olla. Teissä
oli aina sellaista tunnetta, joka syvimmällä inholla
tahtoi kääntyä siitä pois, ja synninteon jälkeen tuntui
teistä olo niin katkeralta ja raskaalta. Mutta
kun me jo täällä matkallamme tapasimme jonkun
noita harvinaisia sieluja, kun meidän oli onni ikäistemme
joukossa tavata joku sellainen, jonka kasvoilla
oli puhtauden, viattomuuden ja valoisan, avomielisen
rohkeuden ihmeellinen leima, turisimme

113

jonkin voiman ehdottomasti vetävän itseämme heidän
luokseen. Erhetynkö, jos sanon, että Niels Finsen
'issä 33 oli sellaista vetovoimaa? Ainakin oli sitä
Roberd Vilder'issä 34 . Mutta jos kerran nuoriso luonnostaan
rakastaa viattomuutta, kukapa silloin voisi
sitä vetää puoleensa niin kuin Jeesus Kristus?
Ja jospa risti vielä onkin lehväin peitossa kaukana,
ja jospa ei teillä vielä olekaan sanottavasti mieltä
ja ymmärrystä ristin evankeliumia käsittämään:
jospa ei vielä näytäkään synnistä ja armosta puhuvaiset
voimakkaat säveleet oikein sointuisesti yhtyvän
nuoruutenne iloisiin lauleluihin; — no niin,
nostakaa Jumalan nimessä silmänne ja katsokaa
Jumalan karitsaa: missä kohtasitte olennon, Jeesusta
Kristusta viisaamman, täysivaltaisemman, rakastettavamman,
hienomman ja niin säteilevän puhtaan,
niin sanomattoman viattoman? Tehkää siis hän
nuoruutenne sankariksi ja seuratkaa häntä niin likeltä
kun voitte?

Jos on todellista aihetta puhua erityisestä
nuorisolle tapahtuvasta sananjulistuksesta meidän
päivinämme, olisi kai tällainen erityinen julistus
oleva sitä, että nuorisolle evankeliumia julistettaissa
asetetaan Jeesus ihanteena etualalle, Kristus-sovittajan
edelle. Itsestään selvää on, että tässä on
vain puheena vivahdus, asian toisen puolen suurempi
tärkeäksi-osoittaminen; sillä evankeliumi muodostaa
kokonaisuuden ja on kaikille ikävuosille
sama. Mutta muutoin voimme hyväksyä sen, mitä
edellä on sanottu.

Haluan lisätä siihen vähän sellaista, joka olisi
omansa asiaa syventämään. Emme ainoasti sano
nuorille: sellainen hän oli, — seuratkaa häntä, vaan

114

lisäämme: sellainen on hän vielä, — uskokaa itsenne
hänelle! Hän ei ole ainoastaan nuorten
sankari; hän tahtoo olla heidän tuttavallinen ystävänsä.
Juuri sellainen oli hän Johanneksen ja niiden
toisten nuorten nähdä. Ei ainoasti hänen viattomuutensa
vetänyt heitä hänen puoleensa; yhtäpaljon
teki sen hänen luottavaisuutensa, hänen rakastavainen
ymmärtämyksensä. Antakaa sen vetää
teitäkin, sillä te tarvitsette sitä. Te tiedätte, että te
kaikkein kipeimmin sitä tarvitsette, tarvitsette juuri
sitä, josta sitten tulette olemaan äärettömän kiitollisia,
kun sitä saatte: rakastavaista ymmärtämystä. Tiedän
asian niin olevan. Nuori ihminen saa luottamusta
ja käy kiitolliseksi koko elämänsä ajaksi, kun
hän kohtaa toisessa vilpitöntä ymmärtämystä, varsinkin
elämänsä ratkaisevina aikoina. Harvoin hän
kyllä sellaista saa osakseen. Vanhempien kehoitukset
saattavat olla niin sydämellisen hyvää tarkoittavia,
— ne auttavat vain niin tavattoman vähän
ja tekevät joskus asian entistäkin sotkuisemmaksi
ja toivottomammaksi. Eipä todellakaan johtunut
tottelemattomuudesta, vaan siitä, että sydän
oli ahdettu liian täyteen ja pantu ymmälle, erään
kymmenvuotisen poikasen omituinen vastaus. Kun
hänen äitinsä ainakin kahdennenkymmenennen kerran
kielsi hänen tekemästä sitä ja sitä, sanoi hän:
»Äiti, — älä nyt enää useampia asioita minulta
tänään kiellä, — sillä minä en voi muistaa
niitä kaikkia!» Ihmiset väsyvät ja menettävät
rohkeutensa alituisista kehoituksista ja nalkutuksista.
Ja siitä, mitä heiltä oikeastaan puuttuu, —
niin, siitä ei kukaan heille puhu. Heille käy niin,
kuin sanotaan Kr. Winther'in runossa: »Ei syvintä

115

haavaa hän nähnytkään.» Nuori tyttäreni kertoo
minulle kaikki. Minä luen hänen sydämestään kuni
kirjasta — ja niinkö te luulette, hyvä rouva? Te
ette tiedä, että hän ennen kuin tulee huoneeseen,
pesee vielä kerran kasvonsa ja katsoo kuvastimeen,
nähdäkseen, voitaisiinko huomata hänen itkeneen,
ja hymyilee sitten kuvastimeen, silittää tukkaansa
— ja tulee niin huoneeseen säteilevin kasvoin:
>tuolla tulee meidän auringonsäde!» Katselkaapas
kerran Jarlin 35 kaunista kuvapatsasta. Sen nimenä on
kyllä »soukennetut siivet», mutta silloin kun se
ensin pantiin näytteille Pariisissa, oli sillä parempi
nimi, sen nimenä oli silloin: Le secret fatal —
kohtalokas salaisuus. Tuossa hän seisoo, nuorukainen,
kasvot vakavina ja miettivinä, puristaa nyrkkiänsä,
tehden sellaisen liikkeen kuin punnitsisi hän
jotakin ja kuin olisi hänellä oma kohtalonsa ratkaistavana:
siitä mitä nyt valitsen, saattaa tulla elämäni
tuho taikka onni. Onpa se kohtalokas salaisuus,
ja kuinka moni nuori tunteekin sen?

Niin tulkaa siis, kaikki te nuoret, mukananne
tuskallinen salaisuutenne, neuvoton mielenne, katkera
avuttomuudentunteenne; täällä on hän, joka
ymmärtää teitä, teihin luottavainen, joka uskoo teitä
paremmin kuin te itse, vaikka hän tietääkin kaikki,
mitä teihin koskee. Sanokaa asianne hänelle; hän
ei sitä muille kerro eikä sinua halveksi, mitä sinulla
lieneekin hänelle kerrottavana. Sillä hän tiesi
kaiken sen ennalta ja odotti vain, että sinä tulisit
ja uskoisit hänelle sen, jotta hän voisi sinua
auttaa.

Katso, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman
synnin!

116

Nuo nuoret miehet, opetuslapset näkivät hänet
ja seurasivat häntä, vaikka hän vei heidät mitä
omituisimmille teille. He ottivat hänet sankarikseen
ja oppaakseen, ja niin tuli hänestä heidän vapahtajansa.
Heitä veti hänen viattomuutensa ja
luottavaisuutensa, veti aina hänen ristinsä luo. Mutta
hän alkoi vetämistyönsä Jumalan karitsana.

III.

Aikanaan oli kyllä tuleva ristikin, risti tuskineen.
Johanneskin oli kypsyvä ristiä varten. Sillä
ei hänkään voinut pysähtyä ensimäisiin nuoruudenaikaisiin
vaikutelmiin, jotka Kristus häneen teki.
Menojaan meni kultainen kevät ja pitkä, ihana
kesä, ja sitten alkoi raivokas syksymyrsky. Lehti
lehdeltä riistettiin nuoruuden ja onnen lehvikkö,
kunnes se jäi kurjaan alastomuuteensa, kunnes jäljelle
jäi surkea risti. Paha päivä oli tullut, jona
ylkä otettiin pois. Jalo sydän, joka viimeisenä iltana
ja yönä oli säteillyt tyhjentymättömän rikasta
rakkauttaan lämpimämmin ja voimallisemmin kuin
milloinkaan ennen, oli nyt pakahtunut. Mitään puhumatta
ja tuskansa painon alla oli Johannes seisonut
ristin luona ja katsellut ystävänsä ahdistusta; emmekä
mekään juuri voi tehdä sanottavasti enempää
kärsivien ystäviemme hyväksi. Niin oli Johanneskin
mennyt kotiin, kuten toisetkin, murheitaan
mielessään hautomaan.

Mutta sinne ei hän voinut jäädä. Kun kaikki
olivat menneet matkoihinsa ja Jeesus oli taistelunsa
taistellut, palasi Johannes vielä kerran takaisin ja

117

seisoi kuolleen opettajansa ristin juurella! Mitä oli
hänen sinne asiaa? Tahtoiko hän saada uudestaan
varmuutta siitä kauheasta tosiasiasta, jota ei hän
näyttänyt voivan uskoa, — tahtoiko hän varmuutta
siitä, että Mestari oli kuollut? Tahtoiko
hän vielä kerran vain seisoa ristin juurella ja katsella
hänen rakkaita kasvojaan? Tahi tahtoiko
hän olla kunniavartiona Mestarin ruumiin ääressä
ja torjua ahnaita petolintuja sen luota? En sitä
tiedä; mutta kun hän siinä seisoi, katselemiseen
vaipuneena, saa hän nähdä hirmuisia asioita. Tulee
roomalaisia sotilaita nuijineen ja ne alkavat murskata
kahden pahantekijän sääriluita. Se oli jonkinlaista
laupeutta, joka tarkoitti tehdä pikemmin lopun
poloisten kärsimyksistä. Ja Johannes joutuu
kauhun valtaan; eivät suinkaan he tule tännekin,
eivät he suinkaan tule tekemään väkivaltaa hänen
Mestarinsa kalliille ruumiille? Mutta katso, he pysähtyvät.
He huomaavat hänen jo kuolleeksi ja
puhuvat keskenään siitä, kuinka pian kuolema
on tullut, ollen aivan välinpitämättömiä muuten
koko asiasta; ja yksi heistä työntää vain keihään
hänen kylkeensä, ja siitä juoksee verta ja vettä
kuoleman pettämättömänä merkkinä.

Silloin hän, joka on kertonut asian kauvan sen
jälkeen kuin se tapahtui, katkaisee yht'äkkiä kertomuksen
kulun ja lausuu juhlallisesti: »Ja joka
sen näki, on sen todistanut, ja hänen todistuksensa
on tosi, ja hän tietää totta
sanovansa, jotta tekin uskoisitte.» (Joh.
19, 35.)

Sillä tavoin hän sanoo, sanoo juhlallisesti ja
vakuuttavasti. Ja ilmeistä on, että jotakin erityistä

118

on täytynyt tapahtua hänen sielussaan silloin ja
että hän nyt tahtoo painaa sen meidän mieliimme.

Seuraavassa on nähtävissä, mitä se oli. Sillä
nyt lisää hän: »Sillä tämä tapahtui, jotta
kirjoitus kävisi toteen: älköön häneltä
luuta särjettäkö. Ja vielä sanoo toinen
kirjoitus: he luovat katseensa häneen,
jonka ovat lävistäneet». (Joh. 19, 36 — 37.)

Kun hän seisoo hämärässä siinä ristin ääressä
ja näkee kaiken tämän tapahtuvan — toisten luut
rikottiin, mutta ei vapahtajan, — nousee hänen
muistoonsa eräs kuva: kotoinen pääsiäisjuhla, kun
hän oli lapsi ja valot olivat sytytetyt ja asunnossa
oli juhla ja pöydällä happamatonta leipää ja
katkeria yrttiä ja kaikkein merkillisimpänä vähäinen
pääsiäislammas, joka oli kokonaisena paistettu
ja jonka luita ei oltu rikottu. Hän näkee kaiken
tämän edessään: vanha Sebedeus-isä kertoo
kuunteleville lapsille ja kalastapojille surman enkelistä,
joka meni verellä sivuttujen pihtipielien ohi,
säästäen ne huoneet, joissa pääsiäislammas oli teurastettu.
Ja silloin kävi sielun läpi ihmeellinen
aavistus: pääsiäislammas, jospa olikin ollut Jumalan
ajatus, että hän, joka ristillä riippui, juuri
oli teurastettu pääsiäislammas, hän, joka siinä riippui
Jumalan tahdon mukaan pelastaakseen meitä
maailman synnistä. Ja kun nyt keihäs työnnettiin
hänen kylkeensä, häämöitti hänen sielulleen eräs
toinen Vanhan Testamentin ennustus: »He nostaisivat
katseensa häneen, jonka olivat lävistäneet»;
niin sanotaan Sakariaan kirjassa Messiaasta, hyljätystä
paimenesta: oi, jospa tämä ristiinnaulittu Mestari,

119

kansansa hylkäämä, olisi kuitenkin huolimatta
kaikesta Messias, Jumalan pyhä!

Ja tämä usko, joka siten alkoi sarastaa ristin
juurella, se koitti aamuruskon koko helevyydellä
pääsiäisaamuna tyhjästä haudasta. Silloinhan nuo
kaksi opetuslasta, Pietari ja Johannes, juoksivat kilpaa.
Ja kun Pietari oli ehkä raskasruumiisempi
heistä taikka oli ehkä vanhempi, ennätti Johannes
haudalle ensimäisenä, mutta seisahtui ensin silmänräpäykseksi
haudan ulkopuolelle; ehkäpä hän tahtoi
odottaa ystävää, joka tuli pitkin tietä perässä,
taikka kukatiesi hän tahtoi silmänräpäyksen vielä
miettiä, ennenkuin meni hautaan, sillä nyt oli kysymyksessä
kuolema tai elämä! Silmänräpäyksen
perästä tiedän varmasti, onko voitto saavutettu, vai
onko kaikki menetetty! Ja jos hän nyt Pietaria
odotti, huonon kiitoksen hän siitä sai, sillä Pietari
hyökkäsi — aivan Pietarin tapaisesti — Johanneksen
ohi ja meni suoraa päätä hautaan; ja niin meni
toinenkin sinne ja näki, kuten Pietarikin, että lepokammio
oli tyhjä ja vaatteet olivat järjestyksessä
kukin vaatekappale paikallaan, aivan kuin ne voi
jättää ainoastaan se, joka levollisesti ja päättäväisesti
on noussut unestaan ja jättänyt maiset vaatteensa;
ja — kertoo Johannes — hän näkijä uskoi.
Sillä, lisää hän, he eivät vielä ymmärtäneet raamattua,
että hänen oli kuolleista nouseminen (Joh.
20, 8 — 9). Mutta silloin koitti pääsiäisaurinko hänen
sydämessään ja nousi voitollisesti. Ja juuri
tällä uskolla juoksivat he kiistassa avaraan maailmaan,
voittaakseen monia sieluja ristiinnaulitulle ja
kuolleista nousseelle vapahtajallensa. Ja he juoksivat
hyvin, ja Johannes juoksi kauemmin ja kun

120

hän jo ijällisenä piispana Efesossa kirjoitti kirjeensä,
saattoi hän kirjoittaa: meidän uskomme on
se voitto, joka maailman voitti.

Mutta senpä uskon oli juuri Jumalan karitsa
hänessä synnyttänyt. Sillä tämä usko oli
kuollut samalla kertaa kun Jeesus kuoli; ja vasta
sitten, kun Johannes huomasi, ettei hänessä luuta
rikottu, ja siten tuli tämän pienen niin satunnaiselta
näyttävän piirteen johdosta teurastettua pääsiäislammasta
muistelleeksi, alkoi kuollut usko kohoiltua
uutta elämää kohden. Aivan ristin juurelle
tuli hänen joutua ennen kuin hänestä saattoi tulla
kypsynyt, kristitty mies. Ristin juurella oli hän
oppiva, että kristillisyyden ytimenä ja sisällyksenä
on Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman
synnin.

— En tiedä, mistä on kotoisin seuraava kuva
eli kertomus. Kaksi lasta, pieni poika ja hänen
sisarensa, joka oli veljeä hiukkasta isompi, käveli
suuressa metsässä, pitäen toisiaan kädestä. Oli syksyaika,
sentähden valui alituisesti hiljaisen sateen tavalla
kellastuneita lehtiä äänettömästi maahan. Silloin
pillahti poika itkemään. »Mitä varten itket», sisar
kysyi. »Itken senvuoksi, että kaikki lehdet
varisevat», poika vastasi. »Älä sitä itke, veljeni»,
lohdutteli tyttö, »sillä sittenhän näemme paljoa
paremmin taivaan.»

Muutamat meistä sen ymmärtävät. Kun raivoisat
syysmyrskyt elämässämme puhalsivat ja riipivät

121

metsän lehdiköt ja leikittelivät meidän murretulla
onnellamme ja hyytivät meidät sydämen
uumeniin asti, oli nyt, kun lehvistö kauttaaltaan
oli kuihtunut ja riistetty, pimeä, alaston risti aivan
lähellä. Silloin opimme, että ainoa paikka, johon
sai paeta sekä hekumasta että tuskasta, oli risti.
Silloin saatoimme paremmin nähdä taivaan.

En ajattele minkäänlaista lumouksentapaista
vaikutusta. Saa kyllä joskus kuulla sellaista julistusta
rististä, jossa veri ja risti esiintyvät melkein
kuin loihtusanana, jonka pitäisi voida varman
varmasti vaikuttaa. Ja kyllä se onkin totta, että
missä ristin evankeliumia uskollisesti ja yksinkertaisesti
saarnataan, siellä asioita tapahtuu, siellä
ihmisiä todella pelastuu; ja kyllä jokaisessa saarnassa
tuleekin olla sellainen ydinkohta, jossa ristiinnaulittu
Jeesus kuulijoiden nähtäväksi elävästi kuvataan;
ja kristitty tekee myös hyvin, kun hän joka
päivä elää jonkun hetken Golgatalla, tietoisesti
ja vakavasti ajatellen, että Kristuksen kuolema
pätee tähänkin päivään ja sen synteihin katsoen.
Mutta Kristuksen ristiä älköön eroitettako hänen
muusta elämästänsä, joka aina ja alituisesti suuntautui
ristiä kohti; älköön sitä myös eroitettako elävästä
vapahtajasta itsestään, joka sai voiton ristillään
ja jolla nyt kuolleista nousseena ja taivaaseen
menneenä on voima pelastaa; ja kaikkein vähimmän
saa sitä eroittaa meidän jokapäiväisestä elämästämme,
jota juuri yhä ja alituisesti on elettävä
Jeesuksen ristin siimeksessä.

Kristillisyys ilman ristiä on lapsellisuuden kanta,
joka ei voi kautta elämän sellaisenaan pysyä. Ei voi
kukaan määrätä, kuinka paljon ristin uskonnosta

on tietoisesti omaksi otettava, eikä myöskään,
kuinka monia ja kuinka selviä ajatuksia on ristiin
kiinnitettävä. Mutta se aika on tuleva, jolloin »vapis'
syntinen edessä tuomarin pyhän», ja »kun kuoleman
aatos se elon halun sorti», ja silloin juuri
Jeesuksen ristin varjo siimestää meidän elämäämme.
Kun meidän on kannettava raskasta ristiämme,
kannettava sitä häpeää ja tuskaa, jonka itse olemme
synnillämme itsellemme tuottaneet, kannettava niitä
katkeria kärsimyksiä, joiden kautta meidän juuri
kristittyinä on kulkeminen, silloin ei riitä meille
vain sellainen Kristus, joka oli nuoruutemme ihanne
ja tuttavallinen ystävä, vaan silloin tarvitsemme kokonaista
vapahtajaa, juuri häntä, joka oli kärsinyt
Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittu,
kuollut ja haudattu, astunut alas tuonelaan ja kolmantena
päivänä noussut kuolleista. Silloin esiytyy
Jumalan karitsa uudessa ja entistä vakavammassa
valossa, Jumalan karitsa, joka ottaa pois
maailman synnin ja minunkin syntini.

Tässä valossa on Jumalan karitsaa päästy näkemään
raskasten kokemusten kautta; mutta tässä
valossa näemme taivaan entistä paremmin.

IV.

Oli sitten eräs sunnuntai monta vuotta jälkeenpäin.
Johannes oli jo vanha mies ja oleskeli maanpakolaisena
Patmoksen saarella. Mihin hän katsoikin
— aina vain meri, ahnas meri, joka nieli
niin paljon miehiä ja poikia, petollinen meri, joka
aamuisin leikki niin välkkyvän sinisenä ja ennen

123

iltaa vaahtoisena vihassaan hyrskyi, ääretön meri,
joka erotti hänet kaikista hänen rakkaista seurakunnistaan.
Taivaassa ei merta enää olisi. Silloin
tapahtui, että hän joutui henkeen ja näki ne valtavat
vaihtelevat näyt Jumalan valtakunnan tulevaisuudesta
ja taivaan kirkkaudesta, jotka ovat ilmestyskirjassa
kuvattuina.

Eräs näitä näkyjä oli seuraava. Ovi avattiin
taivaassa, ja taivaassa oli valtaistuin. Se, joka istuimella
istui, säteili jalokivien loistoa ja hohdetta, ja
smaragdinvihreä taivaankaari kaareili hänen päällänsä.
Häntä kumartaen rukoilivat vanhimmat, kultakruunut
päässään, ja ihmeellisennäköiset elävät olennot
ja enkelien maailmat. Seitsemän tulisoihtua paloi
hänen edessään, ja kristallinkirkas meri kimmelsi
taivaallisessa pyhäkössä. Mutta oikeassa kädessään
piti istuimella istuva kirjakääröä. Se oli molemmin
puolin kirjoitusta täynnä, mutta oli kokoonkääritty
ja seitsemällä sinetillä huolellisesti lukittu. Ja kun
eräs enkeli suurella äänellä huusi: kuka on mahdollinen
tämän kirjan avaamaan ja sen sinetit murtamaan,
syntyi hiiskaukseton hiljaisuus, sillä ei kukaan
taivaassa eikä maan päällä eikä maan alla
kyennyt kirjaa avaamaan eikä siihen katsomaan.

Mutta apostolista oli sanomattoman tärkeätä,
että kirja saatiin avatuksi ja selitetyksi. Hänelle
sanottiin, että se oli Jumalan kansan ja koko maailman
kohtaloiden kirja ja että vastaisuus ja ijankaikkisuus
oli sen kirjan sisällyksenä. Ja niinkuin
lapsi saattaa uikuttaen itkeä unissaan, niin hyrskähti
vanha Johanneskin tuon näyn nähdessään
katkerasti itkemään sitä, ettei ketään havaittu mahdolliseksi
kirjaa avaamaan ja sen arvoituksia selittämään.

124

Silloin puhutteli yksi noista kruunupäisistä
vanhimmista häntä ystävällisesti, sanoen: Älä
itke! Katso, jalopeura Juudan sukukunnasta, Daavidin
juurivesa on voittanut, niin että hän voi avata
kirjan ja murtaa sen seitsemän sinettiä. Ja lohdutettuna
tähysti vanhus kyyneleisin silmin taivaan
avaruuteen. Jalopeura Juudan sukukunnasta oli
voittanut. Hän ei ollut epätietoinen siitä, ken se
oli. Nyt hän varmaan tulisi sinettiä murtamaan ja
kirjaa selittämään. Hän odotti varmaankin näkevänsä
väkevän jalopeuran tuimin katsein ja komein
harjoin astuvan pitkin taivaankaarta. Ja katso,
tuossa seisoi istuimen ja vanhimpien välillä —
pieni karitsa, joka oli haavoitettu aivankuin olisi
se ollut teurastettu: se se oli Juudan voittava jalopeura
ja se asettui istuimen eteen ja otti tuon kohtalokkaan
kirjan Jumalan kädestä. Ja silloin heittäytyivät
kaikki vanhimmat karitsan eteen, ja heillä
oli kitara kullakin ja kultaiset maljat täynnä suitsutuksia,
jotka olivat pyhien rukoukset. Ja he virittivät
uuden virren, sanoen: sinä olet arvollinen
ottamaan kirjan ja avaamaan sen sinetit, sillä sinä
annoit teurastaa itsesi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle
ihmiset kaikista sukukunnista, kielistä ja
kansoista! Ja enkelien epälukuiset laumat korottivat
kautta kaikkien maailmojen valtavan äänensä,
sanoen: karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen
saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden
ja kunnian ja ylistyksen ja kiitoksen! Ja
koko luomakunta yhtyi kiittämään häntä, joka istuimella
istui ja karitsaa kaikessa iankaikkisuudessa
(Ilm. 5). Ja se oli siis se Jumalan karitsa,
jonka Johannes oli nähnyt tuona ensimäisenä

125

päivänä, kun hän oli nuori ja kun hän heti oli ruvennut
hänen opetuslapsekseen ainaisiksi ajoiksi;
se oli se Jumalan karitsa, jonka hän syvimmässä
murheessaan ja hädässään oli ristillä tuntenut teurastetuksi
pääsiäislampaaksi; — se oli sama Jumalan
karitsa, sama, jonka hän nyt vanhuksena uudestaan
tunsi, tuo pieni, valkea karitsa kipeine, punaisine
haavoineen, teurastettu Jumalan karitsa, hän,
tuo voitollinen jalopeura Juudan sukukunnasta, hän,
jolla nyt oli kädessänsä maailman kohtalo ja joka
yksin pystyi maailmanarvoituksen ratkaisemaan ja
oli asetettu murtamaan sinettejä ja avaamaan kirjaa
ja hallitsemaan kaikkia aikakausia ja sukukuntia.
Hänen, Jumalan karitsan käsissä olimme
me siis kaikki.

Semmoisena kuin hän näki hänet tuona ensimäisenä
kevätpäivänä, näki hän hänet myös vihdoin
syksymyöhäisellä. Viaton, vaeltava opettaja,
ristiinnaulittu, väärin käsitetty vapahtaja oli nyt kohonnut
maailman herraksi. Ja nämä kolme olivat
kuitenkin tuo sama, teurastettu Jumalan karitsa,
joka pois otti maailman synnin. Viimeisen
raskaan murheen: kuinka käykään meidän
kaikkein, kuinka käy Jumalan kansan ja koko
maailmaraukan, oli Jumalan karitsa myös häneltä
ottanut. Kolmannen kerran kohtasi Jumalan karitsa
hänet hänen tiellään ja tuli hänen elämänsä iloksi.

Istuitko joskus ja itkit, kirja pöydällä edessäsi?
Et voinut suoriutua kertotaulusta tahi mittausopillisista
tehtävistä. Lyhyen hetken ainoasti kestivät

126

nuo lapsenhuolet, mutta ne olivat kuitenkin kyynelisiä
ja tuskallisia, ja minä soisin omaisteni säästyvän
niin monilta sellaisilta huolilta kuin suinkin.

Myöhemmin elämän kuluessa istuimme taaskin
ja itkimme katkerasti vaikea kirja edessämme.
Silloin oli se omien kohtaloittemme kirja,
jonka sinettiä emme voineet saada auki ja jonka
sisällystä me suurella pelolla ajattelimme. Sangen
varhain saattaa ihminen tiellänsä kohdata sellaisia
seikkoja, että hän alkaa miettiä: nyt en milloinkaan
enää voi iloiseksi tulla; tämä oli pahinta
mitä saattoi tapahtua. Saattaa joskus tavata ihmisiä,
jotka näyttävät miltei vetävän onnettomuuksia
ja murheita puoleensa: niitä oikein kasaantuu tuolle
ihmisraukalle. Voi, mitä ihmisen täytyykään silloin
menettää!

Eihän kristitty ajan pitkään saatakaan olla piittaamaton
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
Mutta siihen kirjaan on vaarallista ryhtyä; kuka
pystyy sen sinettiä murtamaan! Ken oikein alkaa
tutkia ihmisten kohtaloiden kirjaa, häntä
odottavat monet raskaat hetket. Sillä me olemme
tehneet olon tässä maailmassa toisillemme niin kauhean
vaikeaksi.

Ajatelkaamme, miten pakanuuteen mahtuu
kärsimyksiä. Lähettiläämme tietävät joskus vähäsen
niistä kertoa. He saavat usein nähdä, miten
pieni kiinalainen tyttö, joka on ruvennut kristityksi,
annetaan sen pakanan haltuun, jolle hän jo
lapsena on vaimoksi myyty. Tiedätte, mikä häntä
odottaa, ja hän tietää sen itsekin. Jos satutte hänet
vuoden perästä tapaamaan, on hänessä nähtävissä
lyöntien merkkiä ja hänen jalkaraukkansa ovat rutistetut

127

ja sidotut. Ja hän on vain yksi miljoonista.
Tahi ajatelkaamme, mitä kaikkea piiloutuu sanaan
sota. Eihän sota ole näytelmää, jossa vain esiintyy
kauniita asepukuja, tyhjiä ampumapanoksia,
helinää ja rähinää. Taistelutantereelta sitävastoin
kohoaa ilmoille raivokasta tuskaa ja pelkoa ja hulluutta
ja löyhkää. En milloinkaan voi unohtaa
kuvaa, jonka 1899 näin eräässä kuvalehdessä — se
oli valokuva eräästä suuresta kuljetuslaivasta, joka
vei Englannista vereksiä joukkoja sotaväkeä. Siinä
niitä oli pää pään vieressä tuhansittain pitkin laivan
laidetta, ja iloisin kasvoin nyökkivät he maalla seisoville
rakkailleen; ihan kuudentoista vuotiailta pojilta
ne näyttivät, ihan niin nuorilta; ja sitten he
olivat, niin, mitä he sitten olivatkaan, teuraskarjaa
ja kanuunanruokaa ihan kaikki tyyni, määrätyt toinen
toisensa perästä Buurien luodeilla kaadettavaksi.
Seisoin eräänä lämpimänä kevätpäivänä Port Arthurin
ulkopuolella, pienet lavendelin näköiset siniset
kukkaset levittivät ilmaan tuoksua, ikäänkuin olisi
tässä ollut rauhallisin paikka maan päällä; mutta
tuossa vähän matkan päässä paistoi valkoista; se oli
kappale joko miehen tahi hevosen kylkiluuta, ja
koko maisema oli täynnä kranaattien tekemiä kuoppia
ja syvennyksiä. Pieni Jaappanilainen seisoi siinä
ja kertoi kiihkeästi: tässä lepää kolmesataa Jaappanilaista,
sillä katsookas, me olimme laskemassa miinaa
salakaivantoon, joka oli kaivettu maan alatse Venäläisten
linnaan, mutta he huomasivat meidät ja kaivoivat
tien taas meidän alipuolellemme, räjähyttääkseen
meidät ilmaan; he sytyttivät miinansa
liian varhain, niin että maahan syntyi suuri
aukko, josta me hyökkäsimme heidän kaivantoonsa,

128

mutta sementtimöhkäleitä putosi alas ja niiden alle
murskautui meistä 300 — , niin, murskautui 300
nuorta, elävää ihmistä, jotka juuri äsken olivat niin
lämpimästi hengittäneet ja vähän aikaa sitten kotimaassaan
seisoneet pienen temppelin edustalla ja
lyöneet käsiään ja vetäneet kellonnauhasta rukoillessaan
Jumalalta suojelusta. Katso, tämmöistä on
sota: muutamat inhoittavat vanhat valtiomiehet eivät
:>ta tyytyäkseen ajelemaan vaunuissaan ja jättämään
käyntikorttia toisilleen, eivät saa kylläänsä siitä, että
kolotus jaloissaan kävellä köpöttelevät toistensa
brysselimatoilla ja pelaavat »bridgeä»; sitten levittävät
he kartan ja alkavat leikkiä sotaa, mutta,
huomattakoon se, eivät ole itse leikissä mukana —
sen he kyllä jättävät tekemättä — vaan lähettävät
terveen, lupaavan nuorison sotaan, teurastettavaksi
elävänä kaukaisissa, tuntemattomissa maissa, saamaan
surmansa ihmisiltä, joiden kanssa eivät ole
riidassa olleet, ja tietämättä, mitä hyötyä siitä lähtee.

Taikka ajattele, niitä kärsimyksiä, joita hätä
ja vääryys tuottavat ihmisille rauhankin aikana
aivan lähellä sinun olinpaikkaasi. Ken on lukenut
Krapotkinin muistelmat ja Stepniak'in kirjan, ei
milloinkaan saa unhoitetuksi niitä nuoria venäläisiä
ylioppilaita, jotka makaavat verissänsä, kasakkain
sapeleilla miltei mäsäksi lyötyinä, katulyhtyjen valossa
Pietarin kaduilla, tahi niitä jaloja ruhtinaita
ja sivistymättömiä talonpoikia, joita kidutetaan vankeudessa,
kunnes tulevat mielipuoliksi. Eteläpuolella
rajaamme on kansalaisiamme, joiden lapset
ovat saksalaisilta opettajiltaan saaneet selkäänsä
siitä syystä, että ovat tulleet sanoneeksi sanasen
äidinkielellään. Mitä onkaan näiden vanhemmat

129

saaneet kärsiä! Ja täällä kotimaassakin nääntyy
täysikasvuisia voimallisia ihmisiä hitaasti nälkään,
kun ovat työttöminä kuukausi kuukauden perästä.
He eivät saa työtä; tässä ei ole syynä laiskuus
eikä juoppous, vaan onnettomat yhteiskunnalliset
olot. Puhuttelin monia heistä viime talvena
ja huomasin heidän olevan mitä kunnollisimpia
ihmisiä. Ja ajatelkaamme sen lisäksi, mitä monien
eläinten täytyy kärsiä, ja eläimethän eivät voi puhella
eikä valittaa. Olen vielä näkevinäni aasiraukan,
joka oli valjastettu kivikuorman eteen ja veti
sitä jyrkkää mäkeä ylöspäin. Sen oli juuri kinnerpolven
alla suuri avonainen haava, ja kaksi italialaista
ruoski sitä kiivaasti, saadakseen sen menemään.
Aasi seisoi hiljaisena ja kärsi ruoskan iskut.

Voi, voi, kuinka olemmekaan käyttäytyneet toisiamme
kohtaan, kuka saakaan selville kohtaloiden
kirjan hirveän sisällyksen ja murtaa sen sinetit?

Sen tekee karitsa! Sen tekee teurastettu Jumalan
karitsa, joka tietää, mitä kärsiminen on ja
itse on meidän kärsimisiämme kärsinyt, — ja joka
nyt on valtaistuimelle korotettuna ja voi sinetit
murtaa ja kirjan avata.

Sitä toivoa on meidän tarvis saada keskuudessamme
elähytetyksi. Vähän me siitä kuulemme
sekä saarnatuolista (sen jälkeen kun P. Grag 36 ei
enää ole Jaakopin kirkon saarnaajana) että keskenämme
puhellessamme.

Täällä alhaalla emme milloinkaan opi ymmärtämään
kärsimisiä. Mutta sanon: on kuitenkin tuhat
kertaa parempi kärsiä niitä tahi nähdä niitä
kärsittävän, kun Jumala on kanssamme, kuin

130

jos aivan yksin olisimme. Sillä hän säälii meitä;
ja on pannut kärsimykselle tarkoituksen ja voi vihdoin
kaikki meidän hyväksemme toimittaa. Kantakaamme
siis Jeesuksen nimessä kannettavamme,
ja pyytäkäämme olla toisiamme kohtaan niin hyviä
kuin voimme ja ennemmin huojentaa toisten
tuskia kuin arvotuksen tapaisista asioista jututa.
Tuleehan kerran aika, jolloin Jumala meillekin on
sanova: lakatkoon nyt kyyneleesi vuotamasta, nyt
on kaikki menojaan mennyttä, käy nyt minun paratiisiini
ja ole iloinen. Siellä ei kuole lintunenkaan,
ei oksakaan puusta putoa.

Mutta aina, kun taivaassa käymme Jeesusta lähelle,
tunnemme hänet hänen kirkastetussakin muodossaan
hänen haavainsa arvista, jotka eivät milloinkaan
katoa. Hän on Jumalan karitsa, —
niinkuin teurastettu. Ja silloin on meidän
sielumme vielä kerran sanova hänelle: kiitos, sinä
siunattu, sinua ja noita merkkiä yksin on minun
kiittäminen siitä, että vihdoin kuitenkin pääsin
tänne.

Siimon Pietari ja taivaallinen näky.

Yleispiirteitä ihmisten kääntymisessä.

Sentähden, kuningas Agrippa, en voinut
olla tottelematta taivaallista näkyä.

Paavali.

I.

Ani harva kuolevainen on nähnyt taivaan ; mutta
Ksaias profeetta oli näyssä siellä silmänräpäyksen
aikaa. Hän muisti sittemmin tarkalleen vuoden,
jona se hänelle tapahtui; se oli Ussia kuninkaan
kuolinvuosi ja meidän ajanlaskumme mukaan kutakuinkin
vuonna 740 ennen Kristuksen syntymää.

Kun hän sittemmin muisti asian ja kertoi siitä,
ilmeni näössä neljä jaksoa vastaavine sieluntiloineen.

Hän näki ensin Jumalan ja ihmetteli kotvan
aikaa tätä taivaallista näköä. Israelin pyhä istui
valtavalla, korkealla istuimella ja hänen vaatteensa
liepeet täyttivät pyhäkön. Lempeät Serafit ympäröivät
häntä. Kahdella siipiparilla kunnioittivat ne
Jumalaa ja kolmannella parilla ne lensivät. Ne ylistivät
Jumalaa, huutaen: pyhä, pyhä, pyhä, niin että
pihtipielet vapisivat, ja lauloivat Jumalan kunniaa,
joka koko maailmankaikkeuden täyttää.

132

Tavaton hämmästys valtasi profeetan ja samassa
sai hän luoda silmäyksen itseensä aivan
kuin salaman leimausten valossa. Kaikessa tässä
häikäisevässä puhtaudessa tunsi hän, että hänessä
oli kaikki saastaista. Hän oli kantapäästä kiireeseen
asti syntinen. Hänen vapisevat huulensa olivat
saastaiset, kansa, josta hän oli sukuisin, oli saastainen
kansa.

Mutta silloin kohtasi hänen katseensa taivaallista
alttaria. Sillä paloi kirkas, hiljainen tuli.
Ja yksi Serafeista leijaili alas ja otti pihdillä hehkuvan
hiilen alttarilla palavasta tulesta ja kosketti
sillä profeetan huulia. Se ei tehnyt kipeätä eikä
polttanut, se virvoitti ja puhdisti häntä, ja enkelin
ääni kuului: »katso, tämä satutti huuliasi, ja sinun
pahatekosi pakeni ja sinun syntisi on sovitettu».

Silloin kuunteli hän levollisesti ja tyyntyneenä
Herran ääntä. Se kysyi: »Kenen minä lähetän ja
kuka lähtee meidän puolestamme?» Iloinen, rohkea
altismielisyys tuli profeetan sydämeen. Hän
oivalsi elämänsä kutsumuksen ja suostui siihen.
Hän vastasi: »Tässä minä olen, lähetä minut»,
ja otti siten Jumalan kädestä tehtävänsä. Raskas
tie oli hänen käytävä; hänen tuli ennustaa rangaistusta
ja tuhoa luopuneelle kansalleen. Mutta olipa
siinä myös heikko ja pienen pieni toivokin pilkottamassa:
palaneen metsän hiiltyneestä kannosta oli
pieni vihanta virpi putkahtava; jäännös oli pelastettava.

Tämän kutsumuksen saatuaan lähti profeetta
työhönsä ja pysyi taivaalliselle näylleen uskollisena
viimeiseen asti.

133

II.

Mutta eräänä aamuna, runsaasti 700 vuotta
edelläkerrotun näyn jälkeen tapahtui, että eräs nuori
kalastaja myös sai nähdä Jumalan, Se on, häntä
ei temmattu taivaaseen eikä hän nähnyt näkymättömän
muotoa; — Jumala tuli hänen luokseen ja
astui hänen venheeseensä. Silloin tapahtui
hänelle sellaista, jota Jumala silminnähtävästi
oli sormellaan johtamassa.

Hän oli ollut järvellä koko pitkän, pimeän yön,
mitään saamatta. Nyt antoi hän uuden, Nasaretilaisen
opettajan, josta niin paljon puhuttiin, käyttää
venettään. Hän laski vähän matkaa rannasta, kuten
opettaja oli tahtonut, ja saattoi niin istua purjeen
varjossa kuuntelemassa, kun tämä puhui rannalla
oleville joukoille. Sitten ehdotti Mestari
verkkoa apajalle heitettäväksi. Hän arveli kyllä
itse olevansa kokeneempi kalastaja kuin vieras ja
väitteli hiukan vastaan, mutta heitti kuitenkin verkon
hänen käskystään. Ja silloin se tapahtui, se
ihmeellinen asia. Saatiin niin tavaton saalis, niin
uskomattoman suuri kalojen paljous, että hänen
täytyi kutsua toista venekuntaa avuksi, ja sittekin
oli heidän verkkonsa repeämäisillään. Silloin iskeytyi
kalastajan mieleen: se on Jumala, Sellaista
ei hänelle milloinkaan ennen ollut tapahtunut.
Tietysti oli hän kyllä Jumalan tuntenut ennenkin;
hän tiesi kyllä, että Jumala oli sytyttänyt
nuo tuhannet tähdet yötaivaalle, johon hän niin
usein tuijotti; hän tiesi kyllä että nuo punertavat
vuoret, jotka peilikirkasta järveä reunustivat, oli
Jumala luonut; hän oli myös monena sabatinpäivänä

134

kuullut hänen sanaansa kirjakääröstä synagogassa
luettavan. Mutta häntä itseään lähelle,
häneen omaan veneeseensä ei Jumala ollut milloinkaan
tullut, — kuten hän nyt tuli tällä hetkellä,
jona ihme tapahtui.

Ja silloin juuri näki Siimon ensi kerran itsensä.
Näki itsensä sellaisena kuin hän oli, — Jumalan
valossa. Niinpä vain, kylläpä hän oli tuntenut itsensä
ennenkin — jotenkuten. Monena aamuna, kun
hän kumartui veneen laidan yli ja pesi kasvonsa,
oli hän nähnyt itsensä veden kirkkaassa kuvastimessa;
— nähnyt kauniin, päivettyneen miehen.
Hän tiesi hyvin, mihin hän pystyi, — häntä pidettiin
paikkakunnan rohkeimpana miehenä. Hänessä
oli kalliopohjaa, sanottiin. Vikansa oli hänelläkin;
hän saattoi helposti tulistua ja saattoi silloin tällöin
rohkeutensakin menettää ja menettipä sen kokonaankin.
Hänen vaimonsa sen tiesi, hän kun siellä
kotona äitinsä kanssa odotti häntä; ja kuitenkin
piti Siimon näistä kahdesta henkilöstä enemmän
kuin kenestäkään. Kaikkea tätä oli hän kyllä mietiskellyt,
kun hän istui verkkojansa paikkaamassa
tahi rantaäyräällä lajitteli kaloja; — mutta nyt vasta
ymmärsi hän, kuinka kauhean kurjasti asian laita
tässä kohden oli. Pimeä yö, joka juuri oli loppuun
kulunut, oli tänä hetkenä hänen elämänsä
kuvana: työskennellyt koko yön mitään saamatta!
Mitään saamatta! Kaikki tyhjää, saastaista, sysimustaa,
— Herra, mene pois! Mene pois luotani,
sillä minä olen syntinen ihminen! Kaikki minussa
on syntiä! Nyt sen näen, Jumala on tullut
väylälle, saadakseen minut käsiinsä ja rangaistakseen
minua, ja minä olen hukassa!

135

Mutta hänen päähänsä kosketti joku, kosketti
aivan lempeästi. Hän oli polvillaan Mestarin jalkain
juuressa, peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti
kuin pieni lapsi — tuo suuri, vankka ja väkevä
mies. Nyt uskalsi hän katsoa ylös; aikaillen, vavisten
ja kyyneleet silmissä katsoi hän noihin kasvoihin.
Noihin kasvoihin, joita hän oli rakastava
niin suuresti eikä milloinkaan unohtava — nyt
hän ne vasta oikein näkikin. Ne silmät rohkaisivat
häntä. Ne loistivat niin voimallisella ja lempeällä
hohteella, kuin olisi niiden tuli sytytetty
taivaan hehkuvalta alttarilta. Niin ystävälliseltä ja
niin lempeältä ja niin majesteetilliseltä hän näytti.
»Älä pelkää», hän sanoi; eikä kukaan voinut sanoa
sitä sillä tavalla kuin hän sanoi. Ne sanat puhuivat
samassa pois kaiken pelon hänen sydämestään.
Yö oli mennyt; aamun kuningas seisoi hänen veneessään.
Hän oli nähnyt Jeesuksen. Nasaretin
rabbi, Mestari, jonka hän oli kuullut puhuvan,
ja jota hän oli ajatellut seurata, — se oli hänen
vapahtajansa. »Älä pelkää», hän sanoi, »tästä
lähin olet pyytävä ihmisiä».

Olet pyytävä ihmisiä! Ja nuori kalastaja varjosi
silmiään päivettyneellä kädellään ja katseli
kauvas yli järven — ja vieläkin kauvemma. Järvi,
pieni kirkas järvi kasvoi suureksi, avoimeksi mereksi,
jossa sankkoja kalaparvia uiskenteli. Sinne
tahtoi hän veneensä ohjata, tehden sen hänen kuninkaallisesta
käskystään, vetääkseen verkoillaan
ihmissieluja. Pitkä, valoisa työpäivä odotti häntä,
elämä palveluksessa. Jeesus luotti häneen. Häntä
ei lähetettäisi ensin kouluun opetettavaksi, häntä
ei otettaisi ensin puoleksi vuotta koetukselle, jotta

136

nähtäisiin, saisiko hän itseään parannetuksi; eipä
vainen, vaan sellaisena kuin hän tuona samaisena
aamuna oli, otettiin hän opetuslapseksi. Hän oli
huomannut kutsumuksensa ja suostui iloisesti
ja altismielisesti sitä noudattamaan. Hän jätti kaikki
ja seurasi Jeesusta.

III.

Koulua sitä sittekin tuli käytäväksi. Kovaa
koulua, jossa oli paljon vaikeasti opittavaa ja jossa
aika ajoin pantiin nurkkaan häpeämään. Mutta
kuitenkin oli tämä koulu ihana ja vapaa koulu,
avoimen taivaan alla. Kouluttajana maailman paras
opettaja, ystävä, joka ei milloinkaan opetettavaansa
väsynyt.

Se, mitä hän sinä aamuna tuossa tuokiossa
koki, se oli monta kertaa uusiutuva pitkän vaelluksen
aikana. Tämä näky oli annettu hänelle
hänen elämänsä juhlahetkenä; ja elämä oli sitä,
että hän — ei ollut tottelematta tätä näkyä. Se oli
ollut huomenlahja, annettu kuninkaallisesta, vapaasta
armosta; mutta nyt oli hänen taistelemalla saavutettava,
valloitettava koko elämän palvelustyöllä
se, mitä hän tuona hetkenä oli nähnyt, ja tehdä se
omaksensa. Hänelle oli näytetty tehtävänsä kerta
kaikkiaan, unhoittumattomasti, ettei hän milloinkaan
menettäisi miehuuttansa, kun sitten oli tuleva pitkiä
öitä, joina työ ei tuottanut hedelmää. Näkymättömät
kädet olivat pitäneet säteilevää kruunua
hänen silmäinsä edessä; ja hän tahtoi juosta, kunnes
hän sen voittaisi.

137

Hän oli nähnyt sinä aamuna Jumalan. Mutta
hänen elämässään oli tuleva hetkiä, joina Jumala
oli aivan kuin kadoksiin mennyt — niinkuin ei
häntä olisikaan. Missä oli Jumala sinä yönä, jona
myrsky ja vaahtopäiset aallot esteettömästi viskelivät
hänen venettään ja vellova, kylmä syvyys ammotti
hänen allaan, nielläksensä hänet? Missä oli
Jumala, kun hän, jota hän rakasti, vaikka horjui,
vuoti verta ristillä ja hän itse istui kyynelettömään
tuskaan vaipuneena? Missä oli Jumala
silloin, kun hän oli kahlehdittuna Jerusalemin vankilassa
ja pelkäsi Herodeksen vihaa? Niin, hän ei
ollut nähtävissä. Mutta sinä aamuna oli Jumala
ollut hänen veneessään, sen Siimon tiesi, — ja niinpä
oli selvää, että hän voi palatakin. Hän palasi myös
aina, vieläpä kirkkaampana ja selvempänä kuin
silloin rantaäyrään luona. Ikänsä iltapuhteella puhui
apostoli eräästä yöstä, jona hän oli vuorella ollut
(2 Piet. 1), sanomattoman riemullisesta, valveilla
uneksimastaan unesta, jossa hän onnen huumaamana
oli puhunut kuin unen päihin ja ahkerilla
käsillään tarjoutunut tekemään työtä, sanoen: Herra,
hyvä on meidän täällä olla; jos tahdot, niin teen
tänne kolme majaa, sinulle yhden ja Moosekselle
yhden ja Eliaalle yhden! Oli yö merellä, sama
yö, johon myös liittyi pimeitä muistoja, — silloin
oli hän näillä jaloillaan astunut raivokkaiden aaltojen
yli, käynyt niin kauvas ja niin kauvan kuin
hän jaksoi uskoa. Ja sitten tuona yönä, jolloin
näytti siltä, kuin olisi ollut se hänen viimeinen
yönsä, oli enkeli tullut ja nyhkäissyt lempeästi häntä
kylkeen ja herättänyt hänet ja vienyt hänet ulos
portista ja kuljettanut hiljaisia öisiä katuja, kunnes

138

hän taaskin oli päässyt ystäväin huomaan. Totta
tosiaan; tuon ensimäisen aamun jälkeen oli hän
monta kertaa menettänyt Jumalan näkyvistänsä —
ja taas saanut hänet nähdä.

Ja itsensä oli hän sinä aamuna nähnyt toisenlaisena
kuin milloinkaan ennen, hän oli nähnyt
syntinsä ja kauhistunut. Turmeluksen syvyyttä
oli armollinen Jumala hänet kuitenkin päästänyt
näkemästä, sillä jos hän sen olisi nähnyt, olisi hän
paikalla kuollut tahi tullut pelosta ja murheesta
mielettömäksi. Se oli hänelle vasta vähitellen paljastuva
sen mukaan kuin hänen silmänsä sieti siihen
katsoa. Kokonaisen pitkän elämän ajan saisi
hän opetella jättämään tykkänään luottamuksen
itseensä. Me ihmiset olemme järki järjestään kaikki
niin ihmeellistä sekasotkua, niin arvaamattomia
vastakohtia täynnä. Ja niin oli hänkin. Hän oli
luonteeltaan suurensuuntainen; kukapa sitä
kieltäisi. Kaikki hän jätti tuona muistettavana
aamuna, seuratakseen häntä. Ja kuitenkin saattoi
hän olla aika ajoin niin kummastuttavan pikkumaisia
laskelmia tekevä: »katso, me olemme luopuneet
kaikesta ja seuranneet sinua; mitä me
siis saamme». Ja: »kuinka monta kertaa minun
on annettava anteeksi veljelleni. — enintäänkö
seitsemän kertaa?» Sellaisesta laskelmoimisesta
tuli hänen oppia luopumaan. Ja hän oppikin
vihdoin, kun hänelle katolla näytettiin neljästä
kulmastaan laskettu liinavaate ja teroitettiin, ettei
saa eroitella ihmisiä, ne kun ovat kaikki yhtäläisiä
sen Jumalan silmissä, joka katselee asioita suurensuuntaisesti
eikä ole vähäpätöinen, ahdasmielinen

139

Juutalaisten Jumala.*) Ja hän oli urhea, mutta
joskus uhkamielinen ja välistä aivan miehuuton,
pelkuri ja raukkamainen. Kaikki muut menivät
menojaan silloin, kun Kristus oli puhunut arveluttavat
sanansa siitä elämänleivästä, joka oli hänen
lihansa. Mutta vaikkapa koko maailma olisi
mennyt, hän jäi: »Herra, kenen tykö menisimme?
Sinulla on ijankaikkisen elämän sanat.» Se oli urheasti
tehty. Tuona viimeisenä onnettomana yönä
veti hän miekan ja hakkasi ylipapin palvelijalta korvan,
ja hän meni ihan sisälle palatsin pihaan, jossa
vartiosto lämmitteli tulella. Se oli urheata. Hän
esiintyi helluntaiaamuna, kun kaduilla vilisi väkeä,
joka oli ollut mukana hänen Mestariaan murhaamassa,
ja kun pilkkakirveet väittivät hänen liikoja
juoneen, ja hän todisti rohkeasti Jeesuksen kuolemasta,
kuolleista-nousemisesta ja taivaaseen-menosta.
Ja rohkeamielisesti alkoi hän puhua, kun
tuomarit tahtoivat hänen suunsa tukkia ja uhkasivat
häntä ruoskituttaa; »enemmän tulee kuulla Jumalaa
kuin ihmisiä», hän sanoi. Se oli urheata.
Mutta hän saattoi myös uskoa itsestään liian paljoa,
ja siten tuli hän antaneeksi Mestarilleen hyviä neuvoja,
että tämä muka säästäisi itseään, ja siten tuli
hän kalliisti luvanneeksi, että vaikka kaikki muut
hänet jättäisivät, hän ei horjuisi, vaan olisi valmis
kuolemaan hänen kanssaan. Juuri sinä iltana Jeesus
hänelle sanoi: »kun sinä kerran palajat», — s. o.
kun kerran pääset tästä. Ja me tiedämme, että
hän sai vuodattaa katkeria kyyneleitä ennen kuin

*) Minulle on Jumala osoittanut, etten saa sanoa ketään ihmistä
epäpyhäksi enkä saastaiseksi (Ap. t. 10: 28),

140

hän oli oppinut tuntemaan itsensä ja ylpeys oli
murtunut. Sen yön jälkeen ei hän, luullakseni, milloinkaan
ajatellut suuria itsestään eikä käyttänyt
suuria sanoja; mutta sen sijaan saattoi hän vielä
tuota hätää tulla tuskiinsa ja ottaa liian paljon ihmisten
arvosteluja huomioonsa. Juuri sen vuoksi
Paavali myöhemmin aimo tavalla ojensi häntä
Antiokiassa (Gal. 2) — ei minua miellytä, että tätä
tapausta sanotaan hänen »toiseksi lankeemuksekseen»,
ja tuntuu melkein ettei Paavalin olisi pitänyt
kertoa sitä Galatalaisille ja meille kaikille; mutta
heikkoutta se oli, ja vielä niinkin myöhään täytyi
hänen siitä moitetta kuulla ja sitä vastaan taistella.
Sillä oman sydämen uumeniin asti pääsemiseksi
on tarpeen ihmisen koko elämänaika.

Jeesuksen hän näki sinä aamuna ja päätti olla
hänelle uskollinen. Mutta oli paljon sellaista, jota
hän ei vielä ymmärtänyt ja jota hän jäljestäpäin
oli oppiva tuntemaan hänen seurassaan. Hän voi
minua auttaa, hän rakastaa minua — sen hän ymmärsi.
Mutta kuka hän oikeastaan oli ja mitä hän
tahtoi? Niin, sen oli elämä vasta hänelle opettava.
Pari vuotta jälkeenpäin tunnusti hän rohkeasti:
»Sinä olet Kristus, elävän Jumalan poika», — sitä
ei hän ollut voinut sanoa tuona ensimäisenä
aamuna, jona hän hänet kohtasi. Nyt tiesi hän,
kuka hän oli; taivaallinen isä oli sen hänelle
vuosien kuluessa ilmoittanut, kun hän oli elänyt
hänen seurassaan; mutta hän ei vielä ymmärtänyt,
niitä Jeesus tahtoi. Hän ei tahtonut sitä
ymmärtää. Kuoleman ja ristin asia oli hänelle
mitä vastenmielisin. Sen oli elämä — ja vasta
kuolema hänelle opettava. Kun luen Pietarin kirjeitä,

141

ei mikään liikuta minua niin paljoa kuin se,
että näen, miten niiden perusääni on tämä: meidän
tulee kärsiä, tullaksemme kirkastetuiksi.
Pietarin l:sen kirjeen esilauselmaksi sopisi:
kärsimisen kautta kirkkauteen. Kolmasti esittää
hän Jeesuksen Kristuksen lukijoilleen, ja kulloinkin
tahtoo hän heille näyttää kärsivän vapahtajan.
Hän on karitsa, joka osti meidät verellään,
— sen tähden tulee meidän pelossa vaeltaa!
(1 1.) Hän ei sadatellut sadattelijoitaan eikä uhannut,
vaan kantoi meidän syntimme ruumiissaan
ristinpuulla, — häntä tulee meidän seurata!
(2 1.) Ja hän kärsi hiljaisena syntisten vastustusta,
ristiinnaulittiin ja astui kuoleman maahan, mutta
Jumala herätti hänet ja korotti kaikkia enkelivaltoja
korkeammalle, — ja siten kulkee meidänkin
tiemme! (3 1.) Huomaan, että hän vuosi
vuodelta maan päällä sai yhä selvemmin näkyviinsä
kärsivän vapahtajansa aina siihen hetkeen asti,
jona hän kunnioitti häntä kuolemallaan.

Ja sitten koko hänen elämänsä kiinnitti häntä
alituisesti siihen kutsumukseen, jonka hän
nuoruudessaan tuona merkillisenä aamuna oli saanut.
Siihen hän palasi yhä, siihen hänen herransa
alituisesti hänen ajatuksensa johti. Kun hänellä oli
ollut suuremmoinen hetki elämässään ja hän oli
niin iloisesti tunnustuksensa lausunut, että Jeesus
ei tahtonut salata iloaan siitä, tahtoi Jeesus hänelle
sanoa: niin, sinussa on kallionluontoa ja sinun
perustuksellesi tahdon minä kirkkoni
rakentaa. Kun hän oli ollut liian korkealla ja
Jeesuksen täytyi muistuttaa hänelle sitä kohtalokasta
taistelua, jota käytiin hänen sieluraukastaan

142

saatanan raivokkaan halun ja vapahtajan uskollisen
esirukouksen kesken, lisäsi hän: ja kun kerran
palaat (s. o.: olet päässyt tästä), — niin vahvista
veljiäsi! Ja tuona viimeisenä aamuna Galileanmeren
rannalla, kun jälleennäkemisen ilo ja pahojen
muistojen varjo aaltoili hänen mielessään, ja
Jeesus kolme kertaa — oi, kolme kertaa! — kysyi
häneltä: Siimon, Joonaan poika, rakastatko minua,
lisäsi hän joka kerta : kaitse minun karitsoitani.
Ja sitten näemme hänen helluntaina laskevan
kirkon perustuksen ja avaavan Kristuksen kirkon
ovet ensimäiselle pakanalle, Korneliukselle ja
sen jälkeen puhuvan pakanain vapauden puolesta
apostolien kokouksessa Jerusalemissa (Ap. t. 15) —
ja niin katoavan suureen kansain mereen ja suorittavan
monivuotisen työn, josta ei mitään kerrota,
kunnes näemme tämän vanhan ihmisten kalastajan
elämäntyönsä lopulla kirjoittavan Roomasta tahi
Babylonista viimeisen voimallisen kirjeensä, jonka
kautta hän vielä vaikuttaa meidänkin keskuudessamme.

IV.

Kääntymyksen alku johtuu aina tavallisesti
näystä.

Kaikki siirtyminen maailman tavoista ja itsekkyyden
yksinvaltiudesta ja kaikki pyhää elämää kohden
Jumalan kasvoin eteen suuntautuva liikunta —
sehän onkin kääntymystä — lähtee siitä, että sielu
on kuullut Jumalan kutsumuksen ja hänen todellisuudestaan
saanut vaikutelmia; muutoinhan ei
kenenkään mieleen tulisi täyttä totta kääntymystä

143

alkaa. Jumalan pitää saada kohdata ihmistä hänen
tiellään, kuten kävi sinä aamuna, jona hän astui
Siimon Pietarin veneeseen. Täytyy tapahtua sellaista,
josta selvästi huomaamme, että siinä on näkymättömän
Jumalan käsi vaikuttamassa.

Useimmat ihmiset tietävät sellaisia silmänräpäyksiä
eli aikoja olleen elämässään, kun he oikein
koettavat muistella.

Sellaista saattaa tapahtua äkkiä ja ilman
näkyväistä välityskohtaa. Sillätavoin kävi sekä
Saulus Tarsilaiselle että Spjellerupin Jakop Peter
Mynster'ille. 9 Kummassakin tapauksessa kävi Jumala
suoranaisesti käsiksi yhtä ihmeteltävällä kuin
kieltämättömälläkin tavalla, ainoasti sillä eroituksella,
että Paavalin kääntymys tapahtui Damaskon
tiellä, Mynster'in eräässä Tanskan pappilassa sohvan
kulmalla. Kummassakin tapauksessa ilmoitti
Jumala poikansa, toiselle taivaallisessa näyssä, toiselle
hänen lukeissaan erästä kirjaa — huomattakoon,
erästä kirjaa, joka ei näyttänyt olevan missään
yhteydessä sen sisäisen tapahtuman kanssa,
joka valon hänen sieluunsa sytytti.

Sellaista tapahtuu silloin tällöin kaikkina aikoina
Jumalan valitsemille aseille tahi sitä varten,
että ihmiset erittäin pysähtyisivät ja alkaisivat asiaa
ajatella.

Mutta useimmiten havautuu mieli Jumalaa näkemään
ja hänen läsnäoloaan tuntemaan J u m alan
sanasta, se kun ihmistä kohtaa elävässä julistuksessa
tahi mieskohtaisessa todistuksessa. Ihminen
huomaa, ettei se ole tavallista ihmissanaa,
että se tekee aivan toisenlaisen vaikutuksen häneen,
kuin mikään se, mitä hän ennen on kuullut, ja

144

että se, joka hänelle puhuu, on mieskohtaisessa
yhteydessä elävän Jumalan kanssa. Hän huomaa,
että seurakunta, jonka yhteyteen hän on tullut, ei
ole ainoastaan satunnainen ryhmä samanmielisiä,
vaan että se on joukko ihmisiä, joilla on yhteisiä
näkymättömiä tavaroita. Heidän laulustaan ja yhteiselämästään
käy selvästi ilmi, että he kokoontuvat
elävän Jumalan eteen. Ja he tuntevat, niinkuin
Jaakob patriarkka, että »totisesti on Herra tässä paikassa,
enkä minä sitä tietänyt».

Ja silloin on ihmiselle tapahtuva samankaltaista,
kuin tapahtui sekä Esaiaalle taivaallisessa näyssä
että Siimonille hänen kalastusveneessään: Jumalan
kirkkaassa valossa saivat he nähdä oman itsensä
semmoisena, jommoisena eivät milloinkaan ennen
olleet itseään nähneet. Oman itsensä, se tietää:
syntinsä.

Voisikohan sitä uskoa, — mutta kyllä asia sentään
niin on — että vaikeimpia tehtäviä maan päällä
on saada ihmisiä näkemään syntinsä. Farisealaisuus
on vieläkin suuri mahti; minä olen sen paremmin
huomannut sinä lyhyenä aikana, jona olen ollut
pappina, kuin niinä monina vuosina, joina työskentelin
nuorison keskuudessa. Nuorilla on myös
kyllä varmaan suuret virheensä, ne ovat usein
kevytmielisiä eikä yleensä uskollisia, mutta ylimalkaan
eivät ne ole farisealaismielisiä ja heillä on
moniaina ikävuosina voimallinen ja herkkä synnintunto.
Ja vaikkapa he usein vain näkevätkin jonkun
yksityisen synnin eivätkä aavista, että
kaikki heidän parhaina hetkinäänkin luontevan
viattomasti pyörii heidän oman itsensä ympärillä;
vaikkapa heidän taistelunsa vaikutin olisikin pikemmin

145

oman perikadon tuska kuin katumus Jumalan
edessä, — niin onpa jo se, että he taistelevat
vakavasti tässä yhdessäkin kohdassa, merkitykseltään
tärkeätä ja saattaa viedä paljoa edemmä. Mutta
kauhistavaa on, että ihmiset vuosien vieriessä voivat
tulla kykenemättömiksi näkemään syntiänsä.
Kaikesta päästään vaan tällä: »Meillä on aina niin
somaa ja säntillistä», »olemme niin paljon kokeneet»,
»mieheni on niin uuras ja lapsemme ovat
niin somia ja kaikissa oloissaan säännöllisiä», tahi
toisissa yhteiskuntaluokissa päästään asiasta tällä:
»emme ole muita pahempia», »emmehän tietystikään
ole niin kauhean suuria syntisiä». Sattuvasti
sanoi Heuch 19 , että, kun farisealainen ennen muinoin
kerskasi kaikesta siitä hyvästä, mitä hän oli
tehnyt, kerskaavat meidän päiviemme farisealaiset
siitä, etteivät ole mitään tehneet. Olen väliin koettanut
paatuneille farisealaisille kertoa, mikä suuri
syntinen itse olin — ja saavutin ainoastaan sen tuloksen,
että he tunsivat jonkinlaista sääliä minua
kohtaan.

Ei, sittekin voi ihmisille näyttää heidän syntinsä
ainoasti Jumalan sana. Sen tähden sanotaankin,
että Pyhä Henki nuhtelee maailmaa synnin
tähden.

Ja näinkin tullaan synnintuntoon usein vain
hitaasti ja asteettain, sillä ihmissielun pohjalle
on pitkä matka. Ihminen saattaa olla perinpohjin
tyytymätön itseensä, mutta niin kauvan
kun hänen mielensä tila pysyy vain hedelmättömänä
raskasmielisyytenä, ei hän ole sanottavan
paremmassa tilassa kuin hymyilevä syntinenkään,
joka leikinpäiten tekee syntiä taivasta vastaan.

146

Syntinen saattaa inhota itseään. Eräs nuori ylioppilas
sanoi kerran minulle: jos tietäisitte, mihin
olen tätä kättäni käyttänyt, ette varmaankaan enää
milloinkaan minulle kättä antaisi. Oi, minä annoin
hänelle mielelläni kättä, mutta hän ei varmaankaan
ojenna minulle enää kättänsä, sillä hän luopui
taistelusta ja epäiltävää on, ikävä kyllä, onko nyt
monien vuosien perästä hänen asiansa sanottavan
parempi. Niin, sitä saattaa raivostua itselleen
ja soimata itseään mitä hirmuisimmista asioista.
Mutta tuleeko asia siitä paremmaksi? Varus ei
palaa legioonain kanssa, vaikka keisari kuinka kolhisi
päätänsä seinään. Loukattu itserakkaus vain,
se se on pahoillaan voimattomuutensa vuoksi; fariseus
se se itseään halveksii ja on närkästyksissään
synnille.

Muistelen erästä nuorukaista, joka istui huoneessani
ja itki tavattoman katkerasti. Ei käyttänyt
edes nenäliinaa, vaan antoi kyynelten pisaroimistaan
pisaroida lattiamatolle. »Kuinka sinun nyt
on asiasi», kysyin. Hän ei vastannut, vaan tuijotti
eteensä. »Oletko jostakin erityisestä asiasta murheissasi,
vai noin vain yleensäkö?» »Yleensä», hän
sanoi. Yleensä siis. Ja hyvä oli, että hän oli murheissaan
yleensä, vaikka ei hän sitä silloin käsittänyt.
Olihan hän melkoisesti itsensä tuntemisessa
edistynyt. »Viholliset ovat hävittäneet kaikki pyhäkössä.»

Ja pahin vihollinen on itsekkyys. Skat
Rordam 37 oli kun olikin oikeassa, kun hän aina
Holmin kirkossa palasi siihen totuuteen, että synti
on itsekkyyttä. Kun se tulee selville; tuntee ihminen
Paavalin tavoin olevansa kaikkia muita pahempi.

147

Todellisuudessa ei luulisi tuntuvan niin kovin vaikealta
päästä tähän tulokseen. Tiedänhän niin
vähän muista ihmisistä, ja nehän myös osaavat
kylläkin piilottaa pahimmat puolensa; eivätpä totta
tosiaan ihmiset liiku naamari kasvoillaan ainoastaan
karnevaalin aikoina. Mutta omalletunnollenihan
olen ilmeinen, jopa kauhistavaan määrään tunnettu
kaikkia hallitsevassa itsekkäisyydessäni.

Mainitsin vastikään Paavalin. Tuskin on missään
vaikuttavampaa kuvausta ihmisen synninhädästä
kuin Roomalaiskirjeen 7:nnen luvun jälkimäisessä
puoliskossa. Raamatunselittäjät ovat vanhimmista
ajoista asti riidelleet — melkein yhtä raivoisasti
kuin liha ja henki riitelevät keskenään — siitä,
puhuuko Paavali tässä uudestisyntyneestä vai uudestisyntymättömästä
ihmisestä. Minusta näyttää vain, että
minun tarvitsee katsoa itseeni ymmärtääkseni tätä
lukua. Paavali puhuu hyvin yksinkertaisesti itsestään
sellaisenaan kuin hän luonnostaan
on, — sellaisena, jommoinen hän oli ennen kuin
tuli kristityksi, ja jommoinen hän vielä on aina,
kun hän yrittää omin päin kulkea ja unhoittaa ottaa
lukuun ne Jumalan armon voimat, jotka hänessä
ovat. Hän tuntee painoa, aivan kuin peljättävän
painajaisen painoa, josta hän vihdoin herää, huudahtaen:
»Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa
minua tämän kuoleman ruumiista?» — Ja hän näkee,
että tämä, Jumalan kiitos, oli vain pahaa unta:
»Kiitos olkoon Jumalalle Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme kautta!»

Tämä sana tulee syvyydestä, niinkuin eräässä
psalmissa luemmekin: »Syvyydestä minä huudan
sinua, Herra!»

148

Sillä tähän tulee vielä hedelmää tuottava
katumus, murhe, joka on Jumalan mielen mukainen
ja joka vaikuttaa kääntymyksen ja josta ei
milloinkaan olla pahoillaan. On kummallisesti moniaitten
sanojen laita; ne voivat poistua käytännöstä,
myös uskonnollisen kielen käytännöstä. Niin
on tuon oivallisen, vanhastaan tunnetun katumussanankin
laita. Kuinka harvoin kuulee sitä saarnoissa
ja puheissa. Ja kuitenkin on se sisällysrikas
sana ja merkitsee sellaista asiaa, mikä tuottaa
ihmissydämeen siunausta, kasvullisuutta ja väkevää
liikutusta. Se päivä, jona ihminen sanoo:
oi, kuinka minä kuitenkin olen Jumalan murehuttanut,
se päivä on, huolimatta kaikesta mukanansa
tuomasta murheesta ja alakuloisuudesta,
sittenkin hyvä päivä. Sillä silloin on syntinen saapunut
samalle kohdalle, jolle tuhlaajapoika oli saapunut
sinä päivänä, jona hän mielensä malttoi
ja sanoi: »Minä nousen ja menen isäni tykö
ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta
vastaan ja sinun edessäsi.»

Kun sille kohdalle ihminen on tullut, ei pelastus
ole kaukana. Pelastus — eli pelastaja.

Kolmas kohta taivaallisessa näyssä oli seuraava :
enkeli tuli ja puhdisti profeetan huulet taivaalliselta
alttarilta ottamallaan hehkuvalla hiilellä; vapauttaja
seisoi katsellen ystävällisesti ja lempeästi murheellista
ystäväänsä ja sanoi: älä pelkää!

Ja kun Jumala jollakin tavalla on ilmoittanut
itsensä ihmiselle ja puhunut hänen omalletunnolleen,
niin että ihminen on nähnyt syntinsä ja huomannut
olevansa auttamattomasti hukassa, niin
neuvoo evankeliumi sellaisen ihmisen menemään

149

Jeesuksen Kristuksen, ristiinnaulitun vapahtajan
luo. Siellähän on taivaallinen pääalttari; on tuulenhuminainen
kunnas, kaupungin muurin ulkopuolella,
jolla Jumalan poika riippuu halpaan puuristiinsä
naulattuna ja kuolee varhaisena kevätpäivänä.
Hänen pakahtuvassa sydämessään palaa
se rakkauden hehkuva hiili, joka voi puhdistaa sinun
saastaiset huulesi ja sinun saastaisen sukusi
perinnön.

Ei kukaan osaa sanoa, kuinka syvälle ihmisen
on mentävä synnin tuntoon, saadakseen pelastuksen
varmuuden. Luonnon taipumukset ja entisyys
ovat tässä kohden vaikuttamassa. Ei meitä katumuksemme
pelasta enempää kuin hyvät työtkään.
Useimmiten avautuu silmä myöhemmin, kun ihminen
seurustelee pyhän Jumalan kanssa. Mutta tämän
suuren käännekohdan yleisenä piirteenä niin
sanoakseni on kuitenkin aina se, että Jeesusta
katsellaan toisin kuin ennen; ja tavallisesti
ajaa ihmisiä heidän syntinsä hänen luokseen. On
muitakin teitä, jotka vievät hänen luokseen, mutta
valtatie, jota useimmat ovat käyneet, on synnin ja
armon tie. Tullimiehethän ja syntiset häntä noudattivat,
kun hän täällä vaelsi, ja hänen luokseen
tulee syntinen vielä tänäänkin. Sano minulle, missä
koko maailmassa muutoin olisi sellainen paikka,
johon syntinen saa mennä syntineen ja haudata
sen, vakuutettuna, ettei se enää nouse häntä vahingoittamaan.
Oi, saatathan kyllä mennä sen luokse,
jota loukkasit ja jolle olit vihoissasi, kavuta hänen
kaulaansa ja sanoa: älä ole minulle enää vihoissasi,
en sitä niin pahoin tarkoittanut, anna minulle anteeksi
ja unhoita, mitä tein; — mutta ei se tehty

150

niin vain tekemättömäksi tule eikä hevin unhoitu.
Mutta kun joku on Kristuksessa, on hän uusi luomus;
vanhat ovat kadonneet, katso kaikki
ovat uudeksi muuttuneet. Ajattelepas, vanhat
ovat menneet menojaan, armollisesti lasketut ohitsesi
menemään, ne eivät sinuun ensinkään enää
koske. Kristus sen sanoo ja sinä tiedät sen siitä
rauhasta, jonka hän painaa sydämeesi, — siitä syvästä
ja yliaistillisesta onnentunteesta, jota eivät muut tunne
kuin kristityt, jota eivät muut voi antaa kuin Kristus
ja jota me sanomme rauhaksi. Tässä käy aivan
samaten kuin ennen muinoin, kun Kristus laski
kätensä ihmisen pään päälle ja sanoi: poikani
tahi tyttäreni, ole hyvässä turvassa äläkä pelkää,
syntisi ovat anteeksi annetut, mene rauhaan. Minun
puoleltani oli täyttä totta kun sinut kastoin ja
minun ristini siunaus tulee sinunkin osaksesi. Niinhän
Paavalikin sanoi, kun vanginvartija oli tuskassa:
usko Herraan Jeesukseen, niin tulet autuaaksi.

Niin; niin on ihminen vapahdettu. Sillä eipä
suinkaan ole väärin sanoa, että se, jolla on vapahtaja,
on myös vapahdettu.

— Ja sitten: työhön.

Ja tämähän oli neljäs jakso: profeetta lähetettiin
julistamaan Israelille, että jäännös oli pelastettava;
kalastajan oli tästä lähin pyydystettävä ihmisiä.

Niin, kristillisyyttä on: taivaallinen näky, — ja
sitten, ettei olla tottelemattomia tälle näylle. On
aina ollut totta, eikä milloinkaan ollut niin totta
kuin se nyt on: jos mieli säilyttää uskon tuoreuden
sekä kaikissa sivistysharrastuksissa että vielä enemmän
niissä älyllisissä taisteluissa, joihin uudemmat

151

tutkimukset meitä pakoittavat, on se käyvä laatuun
siten, että me enemmän kuin milloinkaan ennen
otamme osaa palveluksentyöhön. Kaikille
yleensä kuuluu kutsumus: tästälähin olet pyytävä
ihmisiä. Kaloja vedetään ylös vedestä; tästä lähin
olet sinä aina nostava, kehoittava, kehoittava nimenomaan
lähimmäisiäsi, aina suunnaten ylöspäin.
Olkoon asemasi muutoin kuinka halpa tahansa,
kykysi kuinka vähäinen tahansa, rahavarasi
kuinka pienet tahansa, — sinulle tullut kutsumus on
yhtä suuriarvoinen kuin apostolinkin kutsumus:
sinun on autettava niitä, joiden parissa olet, aina
vähäisen ylöspäin. Kirkko on menettänyt vuosien
kuluessa paljon voimia sen tähden, ettei niitä
ole pantu työhön, kun ne olivat lämpimiä ja vereksiä.

Vai että olet niin typerä puhumaan ihmisille?
Ei haittaa mitään. Ihmiset ovat ylimalkaan kuulleetkin
enemmän kuin riittäviin. Elä heidän hyväkseen,
sillä se on paljoa parempi, ja rukoile
heidän puolestaan, se on vielä parempi; ja sitähän
sinä osaat tehdä. On ihanaa, arvelen, olla Jumalan
lähettiläänä, vaikken olisi saanutkaan toimekseni
muuta, kuin että koetan saattaa hiukkasen
valoisampaa oloa niille ihmisille, joiden kanssa elän,
koetan auttaa heitä Jumalan avulla näkemään Jumalansa.
Me voimme sen tehdä. Jeesus on sanonut
samaisen sanansa vielä selvemminkin: »Seuratkaa
minua, niin olen tekevä teidät
ihmisten kalamiehiksi.» Meistä tulee ihmisten
kalamiehiä, sielujen pelastajia, yksinkertaisesti
siten, että seuraamme häntä.

Ja siihenhän todellinen kääntymys olikin johtava:
Jeesusta seuraamaan.

152

V.

Tunsin kerran nuorukaisen, joka oli vastenmielisimpiä
nuoria ihmisiä, joita olen tavannut.
Hän ei tervehtinyt eikä kiittänyt, hän sätti palvelusväkeä,
hän paiskeli ovia, ei hän vastannut kun
häneltä kysyttiin, hän oli lyhyesti sanoen tavattoman
ikävä herra. Jumalaa ei hän uskonut, ja
kristityitä sanoi 4iän teeskentelijöiksi. Tämä mies
kääntyi. Ja sellaista muutosta olen harvoin nähnyt
ihmisessä tapahtuneen. Se oli todellinen muuksi
muuttuminen. Hän muuttui erinomaisen rakastettavaksi,
hienotunteiseksi, avomieliseksi ja palvelevaiseksi;
kasvoille ilmaantui mitä hienoin, ystävällisin
hymy ja koko hänen käytöksensä kävi kaikin
tavoin puoleensa vetäväksi. Jokainen, joka
sen näki, ei muuta voinut kuin ihmetellä.

Totuuden vuoksi on minun lisättävä, että se
ei kestänyt aivan kauvaa, ainoastaan noin puolen
vuoden ajan. Sitten kävi hän samanlaiseksi kuin
me muutkin, oli kiltti, kristitty ihminen, joka silloin
tällöin saattoi olla hiukan oikullinen. Ensimäistä
valonloistetta ei enää ollut hänessä.

Pastori Johannes Fibiger 5 kuvaa erinomaisen
kauniisti ja opettavasti kääntymyksen jälkeistä ensi
onneaan. Hänen kääntymisensä oli hänessä erittäin
vaikuttanut rajattoman rakkauden kaikkiin
ihmisiin.*) Huonekumppani, joka haukotellen vetelehtii
vuoteella, mies, joka tuo huoneeseen teekannua,
miehet, jotka aamunuttu yllä, saappaat

•) Johs. Fibiger: Mit Liv og Levned s. 106—112 (Elämäni ja
elämäkertani).

153

jalassa ja pitkät piiput suussa käyskentelevät Regenserfillä 88 ,
niin, hehän ovat niin rakkaita veljiä
ja kaikkia heitä on rakastettava ijäti. Ja korkeimmilleen
kohoaa rakkaus, kun hän eräänä päivänä,
kuten tavallista, on Borchin luennolla, ja lukee
vanhemman veljensä kanssa Hegel'in logiikkaa ja
hänet valtaa yhtäkkiä ajatus, että erinomainen veli
hänellä sentään onkin, nousee, menee veljensä luo,
halaa häntä ja suutelee otsalle. Toinen laskee tupakkapiipun
suustansa, katsoo häneen ja sanoo:
»Pidätkö sinä nyt minusta yht'äkkiä niin paljon?»

En ole tuntenut Fibigeriä mieskohtaisesti; mutta
epäilen, pysyykö tämä koko maailman sieluihin
kohdistunut yleinen rakkaus yhtä virkeänä kautta
koko elämän. Ainakaan ei hänen oma elämäkertansa
siihen suuntaan viittaa.

Mikä onni ja ilo valtasikaan Spjellerup'in papin 9 ,
kun hänelle annettiin tuo taivaallinen näky
ja valo virtasi hänen sieluunsa. Nuo kiitetyt sivut
hänen kirjassaan päättyvät näin: »Eikä mikään ole
verrattava siihen ihastukseen, siihen sisäiseen riemastukseen,
jolla minä usein sanon itselleni: minulla on
Jumala ja vapahtaja.*) Se oli todellinen kääntymys,
eikä hän sittemmin milloinkaan epäillyt, että Jumala
oli hänet kohdannut juuri silloin ja siinä paikassa
kuin kääntymys tapahtui. Mutta se syvä alakuloisuus,
joka häntä oli painanut koko nuoruutensa
ajan, saattoi myös jälkeenpäin ilmaantua.

Ensi rakkauden aika on ihmeen rikas ja riemullinen
aika. Eräs kristitty maallikko, joka mitä kirjaimellisimmalla
tavalla seuraa Jeesuksen Kristuksen

*) Meddelelser om mit Levned s. 151—152 (Tietoja elämästäni).

154

askeleita, kertoi kerran minulle, että, kun hän oli
kääntynyt, olivat värit luonnossa hänestä toisenlaisia
kuin ennen, olivat helevämpiä ja kauniimpia,
ia että sitä kesti noin viikon ajan. Nyt ne näyttävät
taas samanlaisilta kuin ennenkin, lisäsi hän
apeamielisesti.

Näyttää siltä, että ensimäinen hohde ja ilo
eivät voi pysyä. Ja niin todella onkin. Ensimäistä
rakkautta ei voida säilyttää yhtä virkeänä
ja lämpimänä kuin se alussa oli. Silloinhan oli
kaikki kiusaukset aivan kuin puhallettu tieltäsi,
sanaa et saanut kuulla liian usein, et saattanut
väsyä rukoukseen, jaksoit olla iloinen ja laulaa
koko päivän ja olla kaikille hyvä. Se on ilahuttavaa
nähdä. Näen vielä edessäni nuoren jumaluusopin
oppilaan, jossa vastikään oli hengellinen
murros tapahtunut. Matkustimme niihin aikoihin
yhdessä rautatietä Jyllannin, Fyen'in ja Seelannin
kautta. Hän oli väsymätön palvelemaan ja auttamaan
matkakumppaniansa, teki niille tilaa, auttoi
niitä vaunuun ja vaunusta pois, otti heidän matkakapineensa
hyllyverkoilta, oli kaikkein palvelijana.
Oi, se sellainen haihtuu usein aamukasteen tavoin!

Kyllä asian pitää niin olla. Taivaallinen näky
annettiin meille silmänräpäyksessä tahi lyhyen ajan
kuluessa, ja se otettiin meiltä osittain pois; mutta
tuollaisen onnenajan muisto on meillä pysyvä, ja
se, mitä on jälelle jäänyt kristitynelämästä, on käytettävä
niin, että se saadaan takaisin ja tulee meidän
mieskohtaiseksi, ijäiseksi tavaraksemme. Se,
minkä viimeksi saamme haltuumme, on oleva parempaa
kuin se, mikä meillä ensin oli — varmempaa,
runsaampaa, pysyvämpää.

155

Niin on siis nähtävästi Jumalanvaltakunnassa
vallitsemassa laki. joka on kokonaan kehitysopin
vastainen, se laki, että siellä alamme korkeimmasta.
Muutoinhan kehittyy kaikki alhaisimmasta alkaen
ylöspäin; mutta Jumalanvaltakunnassa on heti ensimäisenä
loistava alku, korkein kohta.

Aabraham, uskovaisten isä, taivaltaa penikulmien
laajuisessa yksinäisyydessä, alkuvoimaisessa
yksinkertaisuudessa ja katselee, miten mykät tähdet
kuten kultamehiläiset parveilevat taivaalla — eikä
ajattele näin: oi, mikä olen minä tähän epälukuiseen
taivaan sotajoukkoon verraten, onneton luomus,
näkymätön pilkku, kuinka uskallan luulotella
Jumalan pitävän väliä minun kaipauksestani! Hän
ei ajatellut niin, ei, vaan hän sanoi: katso, mikä
säteilevä tähteinlauma, en osaa teitä lukea, mutta
mitäpä siitä, minä tiedän, että niitä, jotka minun
nimessäni siunataan, on oleva paljoa enemmän
kuin teitä, sillä Jumala on sen luvannut.
Ja matkue vaelsi eteenpäin syvässä, raskaassa hiekassa.
Ja tuo vanha beduiniseikki, paimentolaispäällikkö,
saattoi ottaa käteensä kourallisen erämaan
hienoa, punertavaa hiekkaa ja antaa sen
juosta maahan sormiensa lomitse eikä ajatellut:
ah, minä itse olen kuin hiekanjyvänen tässä äärettömässä
maailmassa, ja pian minun luuni mätänevät
erämaassa, kuinka uskallan minä uskoa, että
Jumalan silmä seuraisi minua yksinäistä miestä ja
antaisi tulevaisuuden minun jälkeeni kukoistaa?
Ei! Niin hän ei ajatellut. Hän katseli ihmetellen
kohden itää, kohden pohjoista ja etelää, nyökäytti
päätänsä ja sanoi: kymmentuhansia ja paljoa enemmänkin
on teitä pieniä hiekanjyviä, en milloinkaan

156

saisi teitä luetuksi, mutta mitäpä siitä, tiedänpä,
että vielä enemmän on oleva niitä, jotka kerran
minun nimessäni siunataan, sillä Jumala on
sen luvannut. Hän ei ottanut lukuun vaikeuksia,
vaan piti kiinni Jumalan lupauksista. Niin
alkaa usko täällä maan päällä, ja milloinka se on
konsanaan korkeammalle kohonnut?

Ja Paavali, tuo työmies Jumalan armosta,
rientää eteenpäin radallaan. Hän on laskenut Aasian
herransa jalkain juureen, ja unennäkö vetää
häntä Euroopan puolelle. Hän valloittaa Kreikanmaan
Jeesukselle ja hänen kätensä kiirehtivät vetämään
mittanuoraa Roomaan asti. Hän saapuu
Roomaan ja hänen silmänsä tähystelee kaipaavasti
Espaniaan päin. Hän tuli Espaniaan ja hänen
ajatukselleen kangastaa Britannia, ja jos hän olisi
saanut elää kauvemman aikaa, olisi hän varmaan
tullut Tanskaankin. Katso, sellaisen mielen tulisi
asua lähetyssaarnaajassa; ja sellainen mieli
asuikin ensimäisessä lähetyssaarnaajassa. Onkohan
kukaan yhtä pitkälle ehtinyt?

Ja katso sitten uskon alkajaan ja päättäjään,
Jeesukseen Kristukseen. Kristushan pani
kristillisyyden alulle. Hänhän asetti jo alussa ihanteen
meille kaikille: tule, seuraa minua. Minä valloitan
maailman yhdellätoista köyhällä miehellä, minä
otan koko maailman synnin sydämelleni ja menen
ristille, vieden sen mukanani, ja minä parannan ja
teen anteeksi-annista osallisiksi ja ravitsen kaikki,
jotka kohtaan, minä muutan kaikki, mitä näen, Jumalanvaltakunnan
salaisuuksien kuviksi, — tule, seuraa
minua. Ja me nousemme ja alamme vaeltaa hänen
jäljissään ja olemme vaeltaneet jo pian kaksi vuosituhatta;

157

mutta kuinka kaukana onkaan oppilas
vielä jäljellä Mestaristaan.

— Me näimme Jumalan, hän kohtasi meitä ensi
kerran ilmeisesti, kun se ja se asia tapahtui, tahi
kun minä opin tuntemaan sen ja sen ihmisen ja
kuulin sen ja sen julistuksen. Mutta voi, sitten
menetin Jumalan näkyvistäni. Tapahtui niin paljon
sekä ulkopuolellani että omassa elämässäni
sellaista, mikä ei ensinkään viitannut rakastavaista
ja kaikkivoipaa Jumalaa kohden.

Niin. Mutta pidin kiinni hänestä pimeydessäkin:
näinhän hänet silloin. Ja taas katsoi Jumala
lempeästi minuun. Kristittyhän saa vuosien kuluessa
monia kokemuksia Jumalan parissa eläessään.

Näin »synninhätään» tullessani itseni aivan
toisenlaiseksi kuin ennen ja sanouduin irti synnistä:
joko sen tahi minun oli kuoleminen. Kuinka olikaan
autuas tuo ensimäinen herätyksen aika, oli
melkein ylimaailmallinen. Mutta synti väijyi ovella,
ja sen halu suuntautui minuun. Minun piti sitä
hallita, — voi, miten minä sitä hallitsin! Näyttää
vain asia pahentumistaan pahentuvan vuosien vieriessä.
Varsinkin kylmä sydän, hirmuinen rakkauden
puute, rakkaudettomuus Jumalaa ja ihmisiä
kohtaan saattaa meidät tehdä aivan alakuloisiksi.

Enkö puhu totta? Kyllä, mutta se on myös
jo edistystä, että ihminen huomaa niin vähän edistyvänsä.

Ja me näimme Jeesuksen, näimme hänet
silloin, kun kaikki oli uutta. Saimme melkein koskea
häneen. Aina, kun rukoilen, sanoi minulle
kerran eräs nuori kauppias, joka eli ensimäisen

158

onnensa alkuaikoja, — aina kun rukoilen, näen
Jeesuksen aivan selvästi seisovan edessäni ja nyökkäävän
päätään minun ameneeni. Voi, kuinka
monta kertaa sittemmin rukoilimmekaan — mikäli
näytti, puhuen tyhjään maailmanavaruuteen. Oli
kuin risti olisi menettänyt voimansa, ja meiltä häipyi
Jeesuksen kuva ja kävi epätodelliseksi.

Niin kyllä; ajottain. Mutta sinä tunnet kuitenkin
vapahtajasi paremmin nyt kuin herätykseen
tullessasi — eikö totta? Sinä et häntä »ihaile», eikä
hän siitä välitäkään; sinä olet alkanut pitää hänen
käskyjänsä; ja Jeesuksen sanan mukaan rakastaakin
häntä todella juuri se, joka pitää hänen käskynsä
(Joh. 14: 21). Hän on sitten monta kertaa auttanut
sinua kiusauksissasi, lohduttanut sinua murheissasi
ja ilahuttanut sinua läsnäolollansa. Ajattele niitä
monia kertoja, jolloin olet ollut hänen pyhällä ehtoollisellansa.
Äläkä sitten sano, ettet nyt tunne
Jeesusta paremmin kuin silloin, kun käännyit.

Tulemme vihdoin kutsumukseen. Niin,
silloin esiintyi se meille sädekehän hohteessa,
meillä olisi oleva juhla joka päivä, jona saisimme
palvella Jeesusta. Mutta sitten tuli todellisuus. Ihmiset
eivät olleet erittäin halukkaita meitä kuuntelemaan.
He tunsivat meidät liian hyvin entisiltä
ajoilta. He pitivät ehkä sinua pilkkanaan. Sinä
itse aloit ajatella: onko minun lupa heille puhua,
olenko itse niin paljoa parempi? Ja sinä aloit tottua
näkemään uskottomia ihmisiä, eikä synnin ja
sen viheliäisten seurausten näkeminen lopulta tehnyt
sinuun mitään vaikutusta.

Niin, sillä tavoin saattaa käydä; mutta asian
ei tarvitse sellaiseksi jäädä. Sanon sinulle, ettei

159

tarvitse. Ota oppia kaikista hairahduksistasi, nöyrry
tappioistasi, viisastu erhetyksistäsi. Ja tee se tekemistäsi,
tee aina paremmin kuin ennen. Olen huomannut,
että Jumalaa useimmin Uudessa Testamentissa
sanotaan siksi »joka kutsuu». Käytetään nykyaikaa,
ei mennyttä. (Ei sanota: »joka kutsui».)
Jumala kutsuu edelleen. Hän myös edelleen vahvistaa
kutsumusta: »seuraa minua ja sinä olet pyytävä
ihmisiä». Hän tahtoo asettaa sinut siunaukseksi
silloinkin, kun sinusta näyttää, että suoriudut
kovin huonosti asiasta. Niin, todella olet sinä nyt
paljoa soveliaampi Jumalaa palvelemaan kuin olit
silloin. Sinä tiedät enemmän ja olet nöyrempi.

Ja niin pitää käydä kautta koko elämän. Monet
eivät hyväksy sanamuotoa »jokapäiväinen
kääntymys» ja kenties se onkin epäkäytännöllinen
ja käsitteitä hämmentävä. Eikä se ole raamatullinenkaan.
Mutta yleensä on hyvin epävarmaa
mennä sanomaan, mitä kääntyminen on, se
on, määrätä tämä raamatullinen käsite ja myös
määritellä se sielutieteellinen tila, jota tällä käsitteellä
tarkoitetaan. Raamattu käyttää tätä sanaa
useimmiten pakanoista, ja silloin on asia yksinkertaisempi,
*) mutta Jeesus käyttää myös tätä sanaa
Siimon Pietarista, sanoen: kun kerran palajat (käännyt
), niin vahvista veljiäsi. Ja ihmiset (minä niiden
mukana) ovat todellakin luulleet tästä saavansa ai-

*) Ylimalkaan on Uuden Testamentin dogmatiikka suureksi
osaksi lähetysdogmatiikkaa. Sentähden sopiikin se paljoa kirjaimelliseni
min meidän päivinämme lähetysalan yksinkertaisiin oloihin,
siellä kun kristillisyys on vielä uutta ja esiintyy pakanuuden
pimeyden vastakohtana, kuin vanhan kristikunnan monipuoliseen
kulttuuriin.

160

hetta tehdä tämän tuhman kysymyksen: »Eikö Pietari
silloin ollutkaan kääntynyt?» Useimmat meidän
aikanamme tunnustanevat, että »kääntymys» saattaa
tapahtua äkkiä ja määrätyllä kellonlyönnillä,
mutta, että se useimmin käsittää lyhyemmän tai
pitemmän ajan.

»Pastori Fibiger sanoi, että kaikkein ihmisten
tulee kääntyä», lausui minulle kerran nuori papinpoika
erään latinakoululaisten kokouksen jälkeen,
»pitääkö niiden?» »Pitää», vastasin. »Mutta kun
ihminen vielä on lapsuuden uskossaan ja hänen
pitää kääntyä, niin onhan hänen käännyttävä epäuskoon»,
hän sanoi aivan tosissaan. Koetin sitten
selittää hänelle, että kun ihminen on lapsuutensa
uskossa, pitää hänen kääntyä synnistään ja itserakkaudestaan
itsetietoiseen ja pyhään elämään
Jumalassa. Tähän hän nyökkäsi, osoittaakseen,
että hän ymmärsi asian.

Niin. Se, mitä Siimon Pietarin kääntymyksessä
oli keskittyneenä: elävä tunto siitä, että Jumala oli
vaikuttamassa; synnin ja syynalaisuuden heräävä
tuntemus; uskova pakeneminen Jeesuksen Kristuksen
ja hänen armonsa turviin; taivaallinen kutsumus
Jumalaa palvelemaan ja olemaan muille
siunaukseksi; — se, mikä äskenheränneelle esiintyi
ikäänkuin näkynä, kaikki se on sellaista, että meidän
tulee sitä kautta elämämme oppia ja totella.
Sitäpaitsi ei olekaan niin aivan tärkeätä, millä nimellä
puheenaolevaa asiaa nimitämme, — kun se
vain meihin nähden luonnistuu.

Filippus ja kolme uskonkappaletta.

Keskinkertaisen ihmisen kehitys.

»Hänen jumalanpelkonsa ja taistelunsa
totuuden puolesta oli kuitenkin
vilpitöntä.»

Gunnii Busck.

I.

Siinä kaksitoistikossa, jonka Jeesus kokosi ympärilleen,
Filippus tuskin vaan oli lahjakkaimpia.
Juuri sen vuoksi on niin opettavaista häneen tutustua.
Hyvinpä kyllä on tehty, kun sanotaan
meille: »Opi Pietari apostolista» ja »katso Paavalia»
ja »oletko Johanneksen kaltainen?» — Mutta
meissä kuuluu samalla kertaa ääni: niin, mutta he
olivatkin niin suuria, kuinka minä saatan verrata
itseäni heihin? Mutta Filippus — hän on likempänä
meidän »tasoa».

Neljä kertaa esiytyy hän evankeliumeissa mitä
kirkkaimmassa valaistuksessa. Valo tulee Jeesuksen
kuvasta. On niin opettavaista: hän, tuo suurensuuntainen
luonne, Ihmisen Poika, joka on korkeampi
kaikkia ihmisten lapsia, hän ei hävitä heidän luonteitansa
eikä tukahuta heidän omituisuuksiansa. Päinvastoin,
yhdenmuotoisuudesta piittaamatta, osaa hän

162

mitä ihmeellisimmällä tavalla saada kunkin erityisominaisuuden
esiin, tarttua siihen, mikä on kullekin
ihmiselle ominaista ja ottaa kouluunsa persoonallisuuden
ja auttaa sitä kehittymään. Kuinka
erilaisia olivatkaan ne nuoret miehet, jotka ensin
liittyivät häneen. Ja kaikissa heissä osaa Jeesus
löytää sellaista, johon hän voi liittää työnsä. Samalla
kun heidän kykynsä vapaasti kehittyvät, saa
hän rakastamalla jokaisessa heissä tulemaan esiin
sen, mitä heissä on parasta ja mieskohtaisinta. Sen,
mitä ensi päivänä näemme hajanaisina, pehmeinä
piirteinä, näemme muutaman vuoden perästä kiinteinä,
terävinä viivoina. Johannes, joka tuona merkillisenä
aamuna tuntee vastustamatonta vetoa hänen
luokseen, on vielä etsivä sielu, rakastaa häntä
nyt ukkosenpojan kiivaudella. Hiljainen Jaakob,
jonka Jeesus sittemmin löysi ja jonka ensi kohtauksesta
ei meillä ole ainoatakaan innostuksen sanaa
merkittynä, meni sanaa sanomatta, ensimäisenä
kaikista, innostuneena Jeesuksen tähden kuolemaan.
Miehekäs ja avulias Andreas, jonka urostyö oli se,
että hän voitti veljensä Siimonin, ja joka sitten siirtyy
toisen rivin miesten joukkoon (jossa kyllä myös
aina miehiä tarvitsemme), hän auttaa kahdesti heikompaa
opetuslapsikumppaniansa ja saa neljäntenä
kuunnella, kun Jeesus auringon läskeissä Öljymäellä
ilmoittaa Jumalan valtakunnan tulevaisuutta (Mark.
13, 3). Onnettomien, merellä ja palatsikartanolla
valvottujen öiden uhallakin toteaa Siimon, että nimi
Kallio, jonka hän oli saanut Jeesukselta, oli paikallaan,
ja laskee ensimäisenä helluntaina kirkon perustuksen.
Natanael saa nähdä vielä suurempia
asioita ja on eräänä varhaisena aamuna Jeesuksen

163

luo soutavassa venekunnassa. Tullimies Levi ei
enää kirjoita virkailmoituksia eikä tililaskuja, vaan
ollen itse Jumalan lahja, antaa hän meille Matteuksen
evankeliumin.

Kaikkeen siihen Jeesus heidät nostaa, sillä hän
on nähnyt heissä piilevät heikot alkeet. Näemme,
miten piirteet muodostuvat, ja haamu toisensa perästä
vähitellen siirtyy hämärästä täyteen päivänvaloon.

Käymme nyt katsomaan, kuinka tämä toteutuu
Filippukseen nähden, saadaksemme siitä opetusta
mekin.

II.

Filippus oli, käsittääksemme, neljäs siinä nuorten
miesten ryhmässä, joka liittyi Jeesukseen. Sanotaan,
että hän »löysi» Filippuksen ja sanoi hänelle:
seuraa minua! Ei ole mainittu, mitä Filippus
vastasi. Ehkäpä hän ei vastannut mitään —
mutta hän seurasi häntä. Ei tässä ollut arvelemista.

Kun sanotaan, että Jeesus »löysi» Filippuksen,
voi tästä päätellä, että Jeesus oli etsinyt häntä. Hän
lienee tietänyt, että Filippuksessa oli apostolintoimen
edellytyksiä. Ja helposti nähtävissä on, mistä
hän sen tiesi, sillä evankelista huomauttaa nimenomaan
että »Filippus oli kotoisin Betsaidasta, Andreaksen
ja Pietarin kaupungista». Veljespari
oli nähtävästi suositellut häntä. He olivat, näet,
kasvaneet yhdessä tuossa pienessä kalastajakylässä,
ja he tiesivät, että hän oli vakava nuori mies, joka
tunsi lain ja profeetat. Siitähän se johtuikin, että

164

Filippus oli erittäin valmistunut tuntemaan Jeesuksen
persoonan puoleensavetävää voimaa. Sen
näemme siitä, että niin pian kuin hän oli tullut iloiseksi
Jeesuksen seurasta ja nopeasti »löytänyt» ystävänsä
Natanaelin, tehdäkseen hänetkin samasta
onnesta osalliseksi, hän sanoi hänelle: »Me olemme
löytäneet sen, josta Mooses on kirjoittanut laissa ja
josta profeetat ovat kirjoittaneet, Jeesuksen, Joosefin
pojan, Nasaretista.»

Silloin kohtaa häntä ensimäinen pettymys hänen
uudella tiellään. Natanael ottaa epäilläkseen
hänen keksintöään. Hän kysyy: »Saattaako mitään
hyvää tulla Nasaretista?» Sellaista ei Filippus ollut
odottanut. Hän tulee niin iloisena ilmoittamaan
iloaan ystävällensä eikä ole ensinkään ajatellut
ruveta hänen kanssaan väittelemään. Ja sepä
se hyvä olikin asiaksensa, ettei hän yrittänytkään
väitellä. Joku muu olisi tässä ehkä tuntenut houkutusta
todistelemaan asiaa monin sanoin. »Saattaako
Nasaretista tulla mitään hyvää?» Niin, miksikäs
ei? Oletko sinä niin tyhmä ja typerä, ettet
luule suuren hengen saattavan tulla pienestä kaupungista?
Pyydänpä kysyä: kuinka suuri on sitten
kaupunki oleva, että se voisi suuria henkiä tuottaa?
Niinkö suuri kuin Aarhus? Taikka ehkäpä
arvelet, ettei yhtään profeettaa tule Galileasta?
Totta kyllä, niin fariseuksetkin sanovat, mutta he
sanovat niin senvuoksi etteivät osaa raamatunhistoriaansa,
sillä Joonas oli Gath-Hefer'istä, ja sehän
onkin juuri Galileassa — j. n. e.

Siten olisimme ehkä sinä ja minä innossamme
ja viisaudessamme menetelleet, ja jokaista meidän
todistustamme vastaan, olisi toisella kyllä esitettävänä

165

todistus päinvastaiseen suuntaan: ja jos yksi
vähennetään yhdestä, on jäännöksenä nolla. Filippus
ei ollut likimainkaan niin viisas. Ja se oli onneksi
hänelle itselleen ja hänen ystävälleen. Kyllä kai
hän hätkähti ystävän epäluulon vuoksi ja tunsi rahtusen
pettymystä, mutta sanoi vilpittömällä tavallaan :
»Tule ja katso!» Sellaista kehoitusta oli ihka mahdoton
vastustaa. Se tuli mitä uskollisimmasta, vilpittömimmästä
mielestä, niin yksinkertaisesti ja niin
vakuuttavasti, niin tavattoman koristelemattomasti :
»Tule ja katso!» Ei se kyllä ollut vastaus toisen
väitteeseen, ei ensinkään, vaan se oli tämä sanomattoman
luonnollinen, ja sen tähden hyökkäyksiltä
turvattu vastaus: »Tule ja katso!» Eikä toisen
auta muuta kuin tulla katsomaan; hänen aseensa
on riisuttu.

Siten tulee Filippus johdatetuksi kristillisyyteen
ja yrittää ensi kerran toimittaa apostolinvirkaa.

Kuitenkin merkitsee sittekin jonkun verran se,
mistä kaupungista on kotoisin. Filippus oli
Betsaidasta, Andreaksen ja Pietarin kaupungista.
Olen kerran kuullut puhuttavan vallasnaisesta, joka
innostuneena lausui: »Oi, minä rakastan Svaertegadea!»
39 Tosin näyttää meistä, että siinä rakastan
-sanalla oli merkillinen kohde. Mutta siltä se
näyttää meistä senvuoksi, ettemme asu Svaertegade
'n varrella emmekä siis todellisuudessa sitä
tunne. Mutta tuo vallasnainen oli syntynyt mainitun
kadun varrella ja sieltä olivat peräisin hänen
kalliimmat muistonsa. Se kaupunki, josta
olet, se katu, jonka varrella asut, se maa, jonka
kansalainen olet, — ole varma siitä — on merkitykseltään

166

tärkeä. Se seikka on isänmaanrakkauden
alkeellinen kohta. Mitä on isänmaanrakkaus
sitten muuta kuin laajentunutta kodinrakkautta?
Saattaa olla tavattoman hauskaa Petersen'ien luona,
ja erinomaisen hupaista Jensen'ien luona, — mutta
kun siellä ollaan, ei sentään olla kotona. Vaikka
Amerikassa ovatkin olosuhteet suuremmoisemmat
ja Saksanmaalla parempi järjestys, emme siellä ollessamme
sittenkään ole kotona. Ja onhan tässä
kohden kyseessä enemmän kuin se maan kamara,
jolla kävelen, on kyseessä henki, jota hengitän.
Norjassa on enemmän lähetysrakkautta ja Englannissa
useampia ehjiä kristittyjä luonteita, mutta
kaikki seikat viittaavat kuitenkin siihen suuntaan,
että Tanskan kirkko on se paikka, jossa minulla
on suurimmat toiveet päästä Jumalan asettaman
määräni perille.

Ja jonkun verran merkitsee myös se, keitä
on ollut seuranamme nuoruudessamme. Betsaidassa
olivat nuorista parhaat löytäneet toisensa.
Nuo kaksi oivallista nuorta veljestä tunsivat hyvin
Filippuksen, ja hän taas tunsi Natanaelin. Kun tähän
piiriin vain tuli keskipiste, oli kaikista näistä
tuleva maailmanhistoriallisia miehiä. Sitä luonnetta
kehittävää ja päämääriä asettavaa merkitystä,
joka kristillisellä nuorisoliikkeellä jo on ollut monille
meidän aikamme nuorille, saattaa tuskin tarpeeksi
suureksi arvata. Mieskohtaiset keskustelut,
kristillisen ystävyyden voima on aina ollut se tie,
jolla paraiten on sieluja Kristukselle voitettu.

Ja vihdoin merkitsee sanomattoman paljon,
missä ajatuspiirissä on kasvanut. Filippus
oli tutustunut lakiin ja profeettoihin nuoruudestaan

167

pitäen. Kun vaan tulisi ilmielävänä maan päälle
hän, jonka kuvaa laki ja proofetat yrittivät maalata,
ei Filippus arvelisi eikä epäilisi seurata häntä.
Henkevä uskonnonopetus kouluissamme on merkitykseltään
arvaamattoman kallis; mutta en mitenkään
tahtoisi kieltää itseltäni iloa kertoa lapsilleni
ensimäisenä ihania kertomuksia Aabrahamista ja
Jeesuksesta ja nähdä heidän kuuntelua osoittavat
kasvonsa ilmeet.

Mitäpä tiesi Filippus muutoin Jeesuksesta? Mitä
tiesi hän kristillisyyden olennosta? Mitä tiesi hän
siitä tiestä, jota hänen nyt oli määrä kulkea?

Oi, vähän, tuiki vähän. Mutta yhden asian
hän tiesi. Hän tiesi, että uutta oli alkanut hänen
elämässään. Hän tiesi ettei hän enää ollut Betsaidan
asujia. Tästälähin meni hän sinne, minne
Jeesus meni. Tässä ei enää voinut olla puhetta
palaamisesta.

Hän oli oppinut kieltäytymyksen 40.

III.

Oli pääsiäisen aika. Äskettäin olivat Juutalaiset
koettaneet saada Jeesusta päiviltä pois, joten siis
ei sinne ollut menemistä. Mutta tuskin voimme
kuvitellakaan, mitä se merkitsi Israelilaiselle, ettei
saanut pitää pääsiäisjuhlaa Jerusalemissa. Ajattele
poikaa, joka on koulussa sisäoppilaana ja joka koko
loppuvuoden on iloinnut siitä, että saa mennä kotiin
jouluksi, ja sitten saa tietää, ettei kotiinpääsystä tulekaan
mitään, äiti kun on sairastunut. Silloin teki hän
päätöksensä. Niinpä tahtoi Jeesus nyt pitää pääsiäistä

168

erämaan hiljaisuudessa ja ruokkia jokaista, ken
vaan tahtoi tulla mukaan.

Ja kaikki vieraat olivat tulleet kutsumatta. Valkeain
lintujen tavalla kiitivät nuo monet purjehtijat
yli sinisen järven, ja eläviltä, kirjavilta kukilta näyttävät
kansajoukot vaelsivat pitkin rantaäyrästä, kun
kuului sanoma, että Galilean profeetta oli seudulla.
Kun Jeesus ja hänen opetuslapsensa aamulla laskeutuvat
alas ylängöltä, näkevät he koko tämän
ihmisjoukon alhaalla laaksossa vilisevän.

Silloin juuri kysyy Jeesus Filippukselta:
mistä ostamme leipää kaikkein näiden syödä?

Tämä on niitä silmänräpäyksiä, jolloin saatamme
ajatella hymyn väreilleen Jeesuksen huulilla.

Sillä tässä kohden luemme sulkujen välistä —
ja, kuten sanottu, sulkujen väliset lauseet ovat huomioon
otettavat, sillä usein saa niistä kaikkein parasta
apua jonkun henkilön tahi tapauksen ymmärtämiseen
— luemme sulkujen välistä, että Jeesus
teki tämän kysymyksen »koetellakseen Filippusta,
sillä itse hän tiesi, mitä aikoi tehdä».

Mutta minkätähden tahtoi hän koetella juuri
Filip pusta. Ei suinkaan senvuoksi, että hän
juuri silloin käveli hänen rinnallaan ja laski kätensä
hänen olkapäälleen. Eipä suinkaan, vaan
hän on kyllä tahallaan asettunut käymään hänen
rinnalleen, antaakseen hänelle pienen opetuksen.

Niin, sanoo Filippus, 200 denaarin leipämäärä
ei riittäisi kaikille näille ihmisille.

Niin paljon lienee silloin ollut pienen yhdyskunnan
rahastossa, Filippus ei voi siis mitään neuvoa
antaa,

169

Andreas on kävellyt siinä lähetty ellä ja kuullut
keskustelun. Hän olikin Filippuksen hyvä ystävä
ja samasta kaupungista kotoisin kuin hänkin.
Täällä on poikanen, jolla on viisi ohraleipää ja
kaksi kalaa, hän sanoo, mutta mitä niistä on näin
monelle? Hänelläkään ei siis ole neuvoa antaa;
mutta onhan se kuitenkin Filippukselle apua sekin,
että on vielä yksi neuvoton lisäksi. Ja kuitenkin
oli Andreaksella antaa pieni lisä kysymyksen
ratkaisuun. Hän osoitti poikasta, ja Jeesukselle
olikin mieluista antaa suurensuuntaisen ihmeensä
käydä lapsen käden kautta.

Mitä oli nyt Jeesuksen mielessä Filippukseen
nähden?

Hän tahtoi herättää häntä. Herättää häntä
tarkkaamaan sitä, mitä nyt oli tapahtuva. Filippus
ei saanut torkkua silloin, kun tämä ihmeellinen
pöydän valmistaminen tapahtui. Opetuslapset olivat
tottuneet siihen, että kaikki kävi itsestään, kun Mestari
oli heidän keskellään ja saattoivat vihdoin unhoittaa
ajatella, mistä kaikki tuli, ja Filippuksen
luontoinen mies hitaine käsityksineen ja yksinkertaisine
mielineen oli tässä kohden erityisesti vaarassa.
Herääpäs toki, Filippus, ajattele nyt, että
sinunhan oli määrä ruokkia 4 — 5,000 miestä paitsi
naisia ja lapsia — varmaan melkoinen joukko
»paitsi» miehiä — miten oikeastaan aiotkaan menetellä?
Täällä ei ole lähistössä ravintoloita eikä rahaakaan
likimainkaan ostamiseen tarvittavaa määrää
eikä likitienoilla anteliaita ystäviä, jotka lähettäisivät
lampaita ja kyyhkysiä ja viikunoita
niinkuin Abigail Daavidin aikana, — mutta mitä
sitten?

170

Filippus oli kuin karpeettomalla kalliolla. Mutta
juuri sille kohdalle Jeesus hänet tahtoikin viedä.
Sellaiselta taustalta juuri hänen työnsä tulevatkin
esiin, eikä hän ennen voikaan ruveta toimimaan.
Niinkuin veteen uppoavaa ei voi pelastaa ennenkuin
hän on menettänyt voimansa ja lakannut räpäköimästä,
— sitten vasta voi näet uimari auttaa
häntä, — samaten täytyy ihmisenkin tavallisesti
tulla ehdottoman nollapisteen kohdalle, huomata
oma mitättömyytensä ennen kuin Jumala voi hänet
pelastaa. Jumala, niin sanoaksemme, ei voi
ennen käydä häneen käsiksi. Ja me olemme sellaisia
kaikki, että tähystelemme ympärillemme, etsien
kaikkia mahdollisia keinoja, mietimme kaikkia
ajateltavia tapoja, teemme laskelmia, toivomme,
huolehdimme, uskallamme — ennenkuin myönnämme
olevamme vararikossa ja jätämme asian
Kaikkivaltiaan käsiin. Niin kauvan kuin me itse
vielä jotakin voimme, ei Kaikkivaltias voi mitään!
Ja kuitenkin antaa moni jälestäpäin kunnian sattumalle
tahi omalle hyvälle päällensä, kun Jumala
auttoi häntä kovan kohdan ohi. He »suorittivat»
oikein hyvän tutkinnon, he eivät siitä »suoriutuneet».

Mutta monen yksinkertaisen kristityn mielessä
elää mitä ihanimpia muistoja tapauksista, joissa taivaallinen
isä auttoi heitä ihmeellisesti mitä suurimmasta
hädästä.

Tunnen erään vanhanpuoleisen naisen, joka ei
asu aivan kaukana Köpenhaminasta. Hän oli ollut
kovin sairas, ja lääkäri määräsi, että hänen joku
aika oli nautittava joka päivä muna, kunnes pääsisi
voimiinsa. Sehän saattoi tehdä kovin hyvää,

171

mutta munat ovat kalliita ja hän oli köyhä, eikä
hänellä ollut rahaa munia ostaakseen, sitä vähemmin
kanaa, joka munisi. Mutta vapahtaja ei ole
opettanut meitä ainoastaan jokapäiväistä leipää rukoilemaan,
vaan me olemme saaneet luvan joskus
rukoilla munaakin (Luuk. 11, 12). Ja niin teki nainen
kirjaimellisesti. Ja mitä tapahtui? Niin, lukija
suokoon anteeksi, että kertomus kokolailla lähentelee
koomillisuutta; mutta siinä tapauksessa on
elämä itsekin joskus koomillista, sillä kertomus on
tosi. Tuo vanha vaimo elää vielä ja tietää kertoa
sinulle, että kun hän oli noussut vuoteeltaan ja
juuri puki vaatteita ylleen, kuulee hän omituista
ääntä, aivan kuin kanan kaakotusta. Kun hän katsoo,
mitä se on, näkee hän kanan lentävän akkunasta
ulos puutarhaan, — ja tuossa hänen vuoteessaan
on kun onkin vastamunittu muna. Hän otti
sen siitä, yksinkertaisuudessa kiittäen Jumalaa, ja
söi sen. Tapaus uudistui muutamia päiviä, kunnes
omatunto alkaa häntä soimata: onko sinun lupa
ottaa munaa, jonka vieras kana munii vuoteeseesi?
Hän menee kanan omistajan luo — se oli hänen
naapurinsa — ja tunnustaa asian hänelle. Tätä
huvitti tapaus tietysti ja hän sanoi: »Niin kauvan
kun kanani munii teidän vuoteeseenne, ovat munat
ilmeisesti aiotut teille!» Ja kun kana ei enää
käynyt naisen vuoteeseen munimassa, lähetti omistaja
kuitenkin aina hänelle munan joka päivä.

Tiedän toisen iäkkään naisen, jonka salainen
hätä oli paisunut niin suureksi, että hän oli päättänyt
ilmoittautua vaivaishoidolle. Mutta hyvin raskaalta
tuntui hänen lähteä matkaan, hän rukoili sentähden
hartaasti Jumalaa lähettämään apua. Ja kun

172

hän avaa ovensa, on siinä kynnyksen edessä kokonainen
rivi kymmenen kruunun kultarahoja. Ei hän
vieläkään osaa arvata, kuka oli aavistanut hänen
hätänsä ja rahat sinne pannut. Jumala oli antanut
jonkun mieleen sellaisen ajatuksen tulla.

Katso, nämä ihmiset olivat joutuneet sille kohdalle,
etteivät voineet mitään tehdä ja että sen itsekin
tiesivät; ja siksipä voivatkin tehdä kuten Jeesus,
joka kiitti siitä siunauksesta, minkä taivaan Isä
tahtoi laskea lapsen kädessä olevaan leipään. Tulin
kerran eräässä saarnassa sanoneeksi:, ja jos
joskus rahakukkaro on tyhjä, ja leipävasu on tyhjä,
ja ruokakammio on tyhjä, — ja jos sinä voit kiittää
Jumalaa ja siunata ruokasi, vaikka leipävasu
on tyhjä: lupaan sinulle, että ennen iltaa on siinä
jotakin oleva. Kirkosta mennessämme sanoi Helsingör
'in rovasti Bertelsen-vainaja 41 : »Olen aivan
tyytyväinen saarnaanne, mutta puhettanne leipävasusta
ette suinkaan voi todistaa paikkaansa pitäväksi,
sillä kristityitä on kuollut nälkään, — mutta
Jumala ei heitä hyljännyt!» Se on totta, ja
se on ihanaa; mutta kuitenkin on yleensä näin:
Jumala kuulee meitä, kun me rukoilemme, mutta
hätä vasta opettaa monenkin toden perästä apua etsimään.
Tätä totuutta olisi meidän aikamme tarvis
kuulla. Usko kaitselmukseen on liian paljon keskuudessamme
taantunut. Ei sovi juuri toivoa, että maailman
ihmiset uskoisivat Jumalan auttavan ajallisissa
asioissa; ja niinpä tunsikin Herra itsellään olevan
huolenpitovelvollisuuksia ainoasti niitä joukkoja
kohtaan, jotka olivat lähteneet erämaahan häntä
kuulemaan. Mutta sitä sopisi odottaa, että kristityt
tietäisivät enemmän tästä uskonkappaleesta, kuin he

173

nähtävästi tietävät — ja tekisivät enemmän kuin tekevät
auttaaksensa muitakin samaan uskoon.

Ja se oppi, joka Filippuksen tässä piti saada,
oli tämä: vähästä saattaa kasvaa paljon, kun vaan
voimme kiittää taivaan Isää.

Lyhyesti sanoen, hän oppi sinä päivänä täydellä
todella ensimäisen uskonkappaleen.

IV.

Taaskin oli pääsiäinen tulossa; mutta äskenkerrotuista
tapauksista oli kulunut aikoja.

Tällä kertaa oli Herra Jerusalemissa; mutta
tällä kertaa tahtoi hän myös kuolla. Hänen opetuslapsensa
olivat mukana ja niiden joukossa myös
Filippus.

Niin tapahtui eräänä päivänä, että muutamia
miehiä tuli odottamatta Filippuksen luo. Heillä oli
kauniit, säännölliset piirteet ja vaaleat kasvot. He
esittivät Filippukselle pyynnön - ja se pyyntö olikin
paras pyyntö, mikä ihmisillä saattaa olla. Se
pyyntö se tuo ilmi enemmän kuin mikään muu,
mitä se ihminen on, joka siihen ryhtyy. Sillä jos
ihminen siihen pyyntöön ryhtyy, on hän hyvällä
tiellä. Nuo miehet tulivat ja sanoivat Filippukselle:
»Herra, me haluamme nähdä Jeesusta.»

Minkähän tähden he puhuivat asiansa juuri
Filippukselle? Näyttikö hän ehkä erittäin hyvältä
ja ystävälliseltä, niin että rohkenivat halunsa
hänelle ilmoittaa? En kummastelisi, jos niin olisikin
ollut. Mutta kun kertomuksessa juuri samalla

174

kohtaa mainitaan, että Filippus oli kotoisin Galilean
Betsaidasta, ja kun Filippuksen nimi on Kreikankieltä,
on kai luultavampaa, että miehet olivat
tunnettuja Betsaidassa, jossa asui paljon Kreikkalaisia
ja että olivat siellä ehkä Filippuksenkin nähneet.

Mutta mitä vastaa Filippus? Nähtävästi ei hän
ollenkaan tiedä, miten tästä odottamattomasta pulasta
selviytyä. Kreikkalaisethan olivat pakanoita,
eikä suinkaan pakanoiden sopinut päästä Israelin
Messiaan puheille. Mutta olihan se toiselta puolen
se pyyntö aivan hyvä — —

Mitä tekee silloin Filippus? »Filippus menee
ja sanoo sen Andreakselle; Andreas ja Filippus sanovat
sen Jeesukselle» (Joh. 12, 22). Taaskin turvautuu
Filippus, kuten ennen erämaassa, ystäväänsä
ja maanmieheensä Andreakseen. Häneen näyttää
hän aina erityisesti luottaneen. Ja tämäkin on hänen
luonteensa kauniita piirteitä. Niin monet peittävät
neuvottomuutensa ja kätkevät tietämättömyytensä
tärkeännäköisyyden ja salaperäisyyden verhoon:
»niin, nyt minä ajattelen asiaa, kenties kyllä
saan vaikutusvallallani asian toimeen, mitään aivan
varmaa en nyt voi luvata, mutta saattehan tulla
uudestaan toisena päivänä j. n. e.» Niin hän ei
tee. Hän menee Andreaksen luo: »Siellä on muutamia
Kreikkalaisia, sellaisia ja sellaisia — mitä nyt
tehdään? Ja niin menevät he yhdessä Jeesuksen
luo. Ja siitä onkin usein apua, että kaksi menee
yhdessä Jeesuksen luo, kun ollaan neuvottomia.

Mutta mitä vastasi Jeesus?

Niin, se nyt onkin kaikkein merkillisintä.

175

Hän vastasi eikä vastannut.

He näkivät hänen tulevan merkillisen liikutetuksi.
Olen huomannut useissa kohdin evankeliumeissa,
että kun Jeesus kuuli puhuttavan suuresta
maailmasta tahi itse sitä mainitsi, — mainitsi hän
melkein aina samassa hengenvedossa oman kuolemansa.

Ja juuri tässä tilaisuudessa alkaa hän puhua
ihmeellisen salaperäisellä tavalla, mutta niin kauniisti
ja vaikuttavasti, nisunjyvästä, joka jää yksikseen,
jos ei se kuole, — eikä Jeesus kuolemaa pelännyt,
mutta joskus näyttää, kuin tuntisi hän tuskaa
ajatellessaan jäävänsä yksin — mutta tuottaa
paljon hedelmää, jos se putoaa mustaan multaan
ja siihen katoaa. Kuoleman kautta elämään,
se on se eriskummallinen Jumalan valtakunnan
peruslaki, jonka hän asettaa — itsellensä ja kaikille
opetuslapsillensa. Heidänkin tulee vihata omaa
elämäänsä tässä maailmassa ja heidän tulee seurata
häntä hänen kummallisen hämärää tietänsä. Silloin
käy vieno väristys hänen sielunsa läpi, aivan
niinkuin tuulen henkäys silmänräpäykseksi röyheltää
metsälammin kirkaan kuvastimen ja luopi siihen
väreitä ja karuja; mutta pian on hän jälleen
päässyt syvään lepoon ja tietää, että kaikki tulee
Isän nimen kirkastukseksi. Ja sitten kertoo hän,
että nyt jyrisee tuomion ukkonen tämän maailman
pahalle ruhtinaalle; mutta että hän, Jeesus, kun hän
korotetaan, on vetävä kaikki luokseen.

Niin sanoi Jeesus.

Ja Filippus ja Andreas ja toiset opetuslapset
kuuntelivat, ja he ihmettelivät, ja Filippus ihmetteli
kaikkein enemmän. Sillä hän ajatteli: onko se

176

nyt vastaus minun pyyntööni, että Kreikkalaiset saisivat
nähdä Mestarin? Ja me ihmettelemme myös
ja kysymme: saivatkohan ne hänet nähdä?

Mutta jälkeenpäin he sen ymmärsivät. Olivathan
nuo miehet aivan kuin pakanamaailman lähetystönä,
joka seisoi ulkona ja kolkutti ovelle. Avatkaa
meille, me haluamme tulla sisälle, haluamme
nähdä Jeesusta. Perkele piti heitä vielä pimeässä
vankilassaan. Nyt tulen pian teidän luoksenne, on
Jeesuksen vastaus, olen vetävä teidät kaikki, kaikki
tyyni, luokseni, teidätkin, te Kreikkalaiset, kun ensin
olen korotettu. Filippuksen ja Andreaksen ja
muut opetuslapset lähetän minä puolestani tuomaan
tervehdyksen taivaasta. Mutta tie menee
Golgatan ristin kautta, ja Getsemane on välimatkalla.
Sinne minun täytyy mennä, vaikka sieluni
vapiseekin sitä ajatellessaan, ja sinne täytyy
teidänkin mennä, jos sitten tahdotte lähteä ristiretkelle
Kreikanmaahan.

Golgata, Golgata! Kauhea paikka, mutta paikka,
jota miljoonat siunaavat. Siellä, missä veriruusut
kukkaan puhkeavat, opimme vasta ymmärtämään,
mitä kristillisyys on. Vaikkapa olemmekin lapsina
oppineet uskomaan taivaan Isään, tulee meidän
kuitenkin miehinä oppia uskomaan syntisten vapahtajaan;
ennen emme vielä tiedä, mikä kristillisyyden
keskusta ja ydinkohta on. Ihmeellistä!
Saattaapa olla, että olet kauvan aikaa ollut tuollaisena
lapsi kristittynä ; ja sitten tulee ulkoapäin joku
ja panee meille jonkun ihmeellisen kysymyksen;
saamme kenties nähdä muiden sielujen halajavan
nähdä Jeesusta, ja kun kävimme heitä auttamaan
kävi oma tarpeemme meille selville; ja kun veimme

177

sanaa heiltä lapsellisella tavallamme, kasvoimme
itse sanaa viedessämme kristityiksi, opimme näkemään
oman syntimme syvyyden ja löysimme tien
ristille, jolla Jumalan poika meitä rakasti ja antoi
itsensä kuolemaan meidän tähtemme. Senlaisia
asioita häämöitti Filippukselle. Toisin sanoin,
hän oppi tavailemaan toista uskonkappaletta.

V.

Nyt on hetki läsnä. Ehtoollinen on pidetty,
opetuslapset istuvat piirissä Mestarinsa ympärillä
ja hän puhuu heille mitä autuaallisimpia asioita.
Aina väliin tekee joku kysymyksen, sydämet uskaltavat
aueta, itse Juudas — josta annetaan hyvin vähän
valaiseva tieto: ei Iskariot — saa rohkeutta
tehdä kysymyksiä ja esittää kysymyksen, joka ilmaisee
syvää miettimistä ja paljon myötätuntoisuutta
ihmisiä kohtaan: »Herra, minkätähden ilmoitat itsesi
ainoastaan meille etkä maailmalle?» Ja ystävällisesti
ottaa Herra vastatakseen kaikkiin kysymyksiin
ja selittää rakkaasti ja juurta jaksain ne asiat, joita
he tahtovat tietää. Omituinen tunnelma on näissä
Johanneksen evankeliumin luvuissa, tunnelma sangen
lempeä ja taivaallinen ja samalla kertaa ani
apeamielinen ja tuiki tuskallinen. He aavistavat,
että hän ottaa heiltä jäähyväisiä, mutta he eivät
oikein ymmärrä, minkätähden hän tahtoo jättää
heidät, eivätkä voi tähän ajatukseen perehtyä. Ja
hän puhuu siitä tiestä, jota heidän on käyminen;
hän itse on tie. »Ei kukaan pääse Isän tykö, muutoin
kuin minun kauttani.»

178

Silloin sanoo Fi lippu s hänelle: Herra, näytä
meille Isä, niin tyydymme!

Hyvä Filippus! Siinä on taas sellaista, jota hän
ei voi saada selville. Hänestä näyttää asia voitavan
tehdä yksinkertaisemmaksi. Hän on nyt arvellut
ja ajatellut: kun he saisivat nähdä Jumalan,
olisi kaikki hyvin. Toisetkin ajattelivat ehkä samoin.
Mutta hän, tuo avomielinen, vilpitön sielu,
— hän sanoo suoraan, mitä hän ajattelee.

Hän ei tietänyt kuinka syvästi hän siten murehutti
Mestariaan. Mutta mitään ei Filippus vähemmin
halannut tehdä kuin sitä. Niinpä hän
varmaan tuli sekä häpeilleen että murheisiinsa, kun
Jeesus kääntyi hänen puoleensa ja sanoi omituisella
äänenhelyllä:

»Niin pitkän ajan olen ollut teidän kanssanne,
etkä tunne minua, Filippus! Joka on nähnyt minut,
on nähnyt Isän; kuinka sinä sitten sanot: Näytä
meille Isä? Etkö usko, että minä olen Isässä ja
että Isä on minussa?» (Joh. 14, 9—10.)

Tämä puhe oli moitetta. Hänen olisi pitänyt
tämä tietää. Mutta katso, hän puhuttelee häntä
nimeltään, kuten mekin teemme, kun joku, jota
rakastamme, on hitaanpuoleinen ymmärtämään jotakin
asiaa, ja me mielellämme tahdomme sen hänelle
selittää. Ja hän selittää asian täydelleen. Hän
selittää tarkoin ja lapsellisesti, minkälainen hänen
ja Isän välinen suhde on ja minkälaiset tulevaisuudessa
heidän, hänen ^opetuslastensa, ja hänen
ja hänen Isänsä välit tulevat olemaan.

Mutta on olemassa ainoastaan yksi, joka voi
selittää nämät välit, sillä hän itse pitää voimassa
ja elähyttää näitä välejä; ja se on Jumala, Pyhä

179

Henki. Hän oli mittaamattomin määrin Jeesuksessa,
ja hän vaikutti opetuslapsiin, kun Jeesus puhui
heille sanansa, sillä nämä sanat olivat henkeä
ja elämää. Mutta hän oli vaikuttava myös sitten
heissä, kun hän oli heistä eroava. Ja tästälähin puhui
Jeesus selviä ja lohduttavia sanoja Totuuden
hengestä, joka on tuleva ja selittävä heille kaikki
ja muistuttava heille kaikkea ja todistava heidän
kanssaan ja kirkastava Jeesusta ja tekevä paljon
muutakin.

Se se onkin kristillisyyden syvin kohta. Kieltäytyminen
on ehtona, usko Isään Jumalaan on ensi
kohtana. Sen voi lapsikin käsittää, usko Jumalan
Poikaan on keskikohtana, on avain, on evankeliumin
evankeliumi; mutta usko Pyhään Henkeen on
syvin ja sisäisin kohta. Sentähden on se myös
usein viimeinen kohta. Tunnemme pappien helluntaisaarnasta
tämän: koko maailma viettää joulua;
kristityt pitävät pääsiäistä; mutta kuka käsittää
ja arvossa pitää helluntaita? Siten he moittivat
meitä ja unhoittavat, että syynä on kai sekin, että
papit itse kirkkovuoden kuluessa ovat unhoittaneet
Pyhän Hengen, kunnes he taas helluntain aikaan
tulevat ajatelleeksi, että juuri Pyhää Henkeä meidän
onkin kaikesta kiittäminen.

Niin, ken ymmärtää ja pitää oikeassa arvossa
helluntain? Sen tekee se, joka oikein halajaa elää
Kristukselle. Golgatalla avattiin armon ovi; mutta
se oli vain alku. Nyt on elettävä, elettävä päivä
päivältä. Oi, siinä sitä niin usein puututaan! Ajatus
tekee vastarintaa; elämän todellisuus masentaa
meitä; oma lihamme on pahin vihollisemme. Silloin
sanoo järki: näytä meille Isä, niin tyydymme.

180

Pois vanhat oppilauseet, älkääkä enää puhuko ihmissydämen
syvästä turmeluksesta, vaan antakaa semmoisen
ajatuksen mennä. Uudet tutkijat sanovat,
ja moniaat vanhojen hurskastenkin joukossa yhtyvät
siihen: niin, eiköhän meidän vanha uskomme
Isään Jumalaan, oikeaan Herraamme, ole ollutkin
oikeastaan kylliksi; mitä teemme uudenaikaisella
puheella Jeesuksesta ja verestä? Mutta silloin Kristus
sanoo: Niin ette siis tunne minua, vaikka niin
pitkän ajan olen ollut kristikunnassa! Ei! Jumaluuden
voimaa te juuri tarvitsette. Salaisuutta,
mysteeriota te kaipaatte. Yliluonnollinen ilmestys se
se yksin pelastaa. Pyhän Hengen täytyy päästä
neuvomaan ja elämään teidän sydämiinne; ennen
ette voita syntiä, ennen ette pääse varmuuteen toivossanne
ettekä lepoon rukouksessanne. Juuri tätä
sai Filippus ja toiset opetuslapset ensimäisellä
oppitunnillaan tuona merkillisenä kiristorstai-iltana
oppia. Hän oppi jonkun verran kolmatta uskonkappaletta.

VI.

Näettekö kehitystä? Näettekö, miten vilpittömän
ihmisen persoonallisuus tulee selvänä näkyviin;
huomaatteko, että nämä muutamat piirteet, niin
hajanaisesti kuin ne ovatkin suunnitellut, riittävät
asettamaan ihmissielun omituisuuden mitä kirkkaimpaan
valoon?

Sellainen on Jeesus aina. Maneitin tavoin vetää
hän esiin sen, mikä persoonallisuuden sisimmässä
piilee; ei masentaaksensa sitä, vaan selvittääksensä
ja kypsentääksensä. Hän taluttaa meitä kädestä

181

ja johtaa askel askeleelta eteenpäin, kuten
hän teki Filippukselle. Me olemme kyllä
toisenlaisia kuin hän, olemme jokainen aivan itseksemme,
mitä olemme, mutta tie on sama, sillä hän
on sama.

Ja tie on tämä: meidän tulee murtautua irti
maailmasta, — ja onnellinen se nuoriso, joka varhain
oppii kieltäymystä; meidän tulee kokonaan
ja lapsellisesti luottaa Jumalaan, Isäämme. Ja
ihanaa on se huolettomuus, jota nuoriso sellaisessa
luottamuksessa eläen saa nauttia. Mutta meidän on
myös mentävä itseemme pohjiin saakka; ja silloin
opimme rakastamaan Jeesusta Jumalan Poikaa
syntisten vapahtajana; ja silloin vasta oikein
alkaa elämä ja työ; mutta silloin tulee Pyhän Hengen
päästä elämämme liikkeelle-panevaksi voimaksi.
Onnellinen se nuoriso, joka sellaiseen elämään ja
työhön vihitään. Sen pitkä, valoisa työpäivä kuluu
silloin rehevässä toimeliaisuudessa.

Kun Tuomas keskeytti Kristuksen.

Uskon vaikeuksia nuorukaisijällä.

Epäileminen on ratki raskasta.
(Grundtvig: Cornelius.)

I.

Jos jollekin meistä tapahtuisi, että hän tulisi
oikein kovin onnettomaksi ja me sitten olisimme
allapäin, ajatellen, ettei asia enää milloinkaan voi
parantua, olisi parasta ottaa Uusi Testamenttinsa,
avata se Johanneksen 14 luvun kohdalta ja siitä
lukea: »Älköön teidän sydämenne olko
murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa
minuun» (molempiin, pitäen kummallakin
kädellänne kiinni). »Isäni kodissa on monta
asuntoa» (näemme linnan tornineen kuvautuvan
iltataivasta vasten ja linnan portaat, joita hän astuu,
tullakseen vastaanottamaan väsynyttä kotiin palaajaa,
näemme kaikki monet vierashuoneet). »Jos
ei niin olisi, olisin sanonut sen teille» (tietysti;
eikä sentähden ole vähintäkään epäilystä siitä,
että niin on). »Minä menen valmistamaan
teille sijaa; ja vaikka minä menen valmistamaan
teille sijaa, tulen minä takaisin ja

183

otan teidät tyköni; jotta tekin olisitte
siellä, jossa minä olen» (linna olikin vain mielikuvituksen
luoma; mutta se, mitä tässä sanotaan,
on itse kristillisen toivon todellinen sisällys, on
taivaan kaksi suurta iloa: »missä minä olen*: vihdoin
saamme hänet nähdä kasvoista kasvoihin,
hänen, jota rakastimme, vaikka emme häntä tunteneet,
johon uskoimme, vaikkemme häntä ole
nähneet; — * tekin olisitte siellä, missä minä olen»;
te — siis kaikin saamme kohdata toisemme hänen
ympärillään, me, jotka olimme hänen omiaan). »Ja
te tiedätte tien sinne, mihin menen.»

— Pitemmälle ei hän ehtinyt. Silloin keskeytti
hänet Tuomas.

Voi, Tuomas, että saatoit sen tehdä! Jos olisit
ollut vaiti ja antanut hänen puhua, olisimme kenties
saaneet vielä ihanampia sanoja kuulla, vielä
syvemmin saaneet katsoa taivaaseen ja Jeesuksen
sydämeen. Ja nyt sen sijaan tämä tupsahtava, katkonainen
keskeytys:

»Herra, emme tiedä, mihin menet;
kuinka sitten tietäisimme tien?»

Antaapa koko lailla ajattelemista tämä väittely
ja sekasorto keskellä harvinaista tunnelmaa, jonka
aikaansaivat raskasmielisyyden varjot, jäähyväisten
sumeus, vapisevat sydämet ja taivaiset valonsäteet.

Olikohan Tuomas nyt tällä hetkellä vain jollakin
tavoin nyreissänsä? Oliko hän väsynyt eikä
ollut oikein seurannut Jeesuksen puhetta? Vai eikö
tämä äkkinäinen keskeytys paljoa enemmän viittaa
jonkinlaiseen kehitykseen, eikö se osoita, että
sielu on ehtinyt erityiseen kehityskauteen.

184

II.

— Kuluu aikaa kauvan ennenkuin kuulemme
Tuomaan mitään sanovan. Hänestä kuulemme vasta
Johanneksen evankeliumin 11 luvussa. Aina siihen
asti on hän vaijennut. Hän on tietysti puhunut
koko joukon; mutta on puhunut niin vähän kuin
suinkin eikä mitään mainitsemisen arvoista.

Tällä harvasanaisuudella saattaa olla kahdenlainen
merkitys. Se saattaa merkitä sitä, että Tuomas
kuuntelee ja miettii. Ja se saattaa merkitä
sitä, että mies odottelee ja hautoo mielessään jotakin.
Ja tässä merkitsi se sekä edellistä että jälkimäistä
tilaa. Minkätähden olisivat evankelistat muutoin
tahallaan huomauttaneet, että hänen nimensä
merkitsi »kaksonen»? Tuskin vain he sitä huomauttivat
tilapäisessä etymologisessa (sanainsyntyopillisessa
) tarkoituksessa, vaan tekivät sen varmaankin
senvuoksi, että nimi oli sattuva: että Tuomaan
luonteessa oli havaittavissa kaksinaisuutta.

Ja kun hän vihdoin avaa suunsa, on se, mitä
hän sanoo, erittäin kuvaavaa.

— Oli tullut sana, että Lasarus ystävä oli kuoleman
kielissä, ja Jeesus tahtoi lähteä häntä herättämään.
Syntyy siinä sitten merkillinen keskustelu.
Juutalaiset olivat yrittäneet kivittää hänet, kun hän
viimein oli Jerusalemissa, ja kaksimielisellä kuvakielellä
ja sitten selvin sanoin ilmaisee Jeesus vakavan
päätöksensä lähteä matkaan.

Silloin lausuu Tuomas vapauttavan sanan.
»Menkäämme mekin kuollaksemme
hänen kanssaan.»

Useampain mielestä ilmaantuu näissä sanoissa
alttiutta ja miehuutta. Ja niinhän se onkin. Mutta
eikö niissä muuta ollut? Sanoihan nämä sanat
Tuomas, s. o. kaksonen. Eiköhän näissä sanoissa
piillyt toinenkin merkitys, nimittäin tämä: se on
mieletöntä, kerrassaan mieletöntä, se Juudeaan
meno. Se on menoa varmaan kuolemaan.
Ja sitten on kaikki mennyttä. Mennyttä kaikki,
jonka vuoksi olemme taistelleet, kaikki mitä olemme
toivoneet, — mennyttä. Mutta kun hän tahtoo. Ja
totta hän sen tietää. Se on hulluutta; — mutta
me nyt kuitenkin olemme yhtä seuraa; ja jos hän
tahtoo kuolla, niin kuolemme mekin hänen kanssaan.
Tulkaa, toverit, juoskaamme jalopeuran kitaan.

Tuomaan ajatus se tässä tölmäytyy ristiä
vastaan. Mutta hänen jalo, vilpitön sielunsa pysyy
Mestarille uskollisena.

— Oli jäähyväisyö. Ei kukaan oikein ymmärtänyt,
mitä oli tapahtuva. Mutta jonkinlainen selittämätön
raskaus painoi heitä kaikkia ja omituinen
kirkkaus ympäröi Mestaria. Jos hän nyt olisi
puhunut haudasta ja kuolemasta ja tuomiosta, olisi
kaiketi Tuomas vaiennut ja ehkäpä salavihkaa katkerasti
hymyillyt. Mutta hän puhuikin pelkäämättömyydestä,
puhui Isän kodista, jossa on monta
asuntoa, jälleennäkemisestä, taivaasta ja tiestä. Ja
silloin loppui Tuomaan kärsivällisyys. Hän tunsi
ikäänkuin tarvetta saattaa häiriötä ja ristiriitaa

186

kaikkeen siihen, mitä tässä rauhasta rauhattomille
sydämille puhuttiin»

Hänen tunteensa kapinoi, ja hänessä itsessään
leimahteli kapinanliekki» Eipä, sen vakuutan, eipä
tosiaan ole meillä aavistustakaan, mihin sinä menet,
ja kuinka tosiaan saattaisimme tietää, mistä
se tie kulkee?

Kun opetuslapset seuraavalla kerralla olivat
koossa, oli Tuomas poissa» Tuo harvapuheinen
mies oli nyt myös yksinäinen mies. Mitä olisi hänellä
tehtävää toisten joukossa, hän ajatteli» Eihän
Mestarikaan ole siellä enää. Kun hän eli, oli asia
aivan toinen» Mutta mitä hyödytti kokouksien pitäminen,
kun hän ei ollut mukana. Me olemme
kaikki yhtäläisiä raukkoja» Enpä vain menekään
minä sinne.

Vahinko se hänelle oli» Sillä kun ovet olivat
suljetut, tuli Jeesus, asettui heidän keskellensä ja
sanoi: »Rauha olkoon teille.»

Ja nyt tuli opetuslapsille kiire etsiä Tuomasta
— varmaankin erittäin Pietarille, sillä näiden molempien
nimet mainitaan seuraavalla kerralla perätysten
(Joh. 21, 2). Nämä kaksi ovatkin luultavasti
olleet paljon yhdessä niinä päivinä» »Niin kyllä,
Tuomas», on Pietari sanonut, »kun minä nyt sen
sinulle sanon: minulle tuli erityinen tervehdys enkeliltä,
ja minä näin hänet omin silmin ja seisoin
hänen edessään, jopa näimme hänet kaikinkin samalla
kertaa ja kuulimme hänen puhuvan, — etkö
sinä sitä sitten usko?»

187

Silloin vastaa Tuomas, ja hänen äänensä tuntuu
terävältä; »Ellen näe hänen käsissään
naulain jälkiä ja pistä sormeani naulain
sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä,
en usko.»

Tämä on karkeata. Että hän ottaa noin puhuakseen
Mestarinsa rääkätystä ruumisraukasta!

Tahto tässä on uhmailemaan ruvennut. En
tahdo uskoa. Siinä on paatumuksen ja suuren
epätoivon rajamaa.

Mutta hänellä oli armollinen Herra. Ja sen
verran vaikuttivat toiset kehoituksillaan, että hän
oli heidän kanssansa, kun he seuraavan kerran
olivat koossa. Jeesus tuli ja seisahtui heidän keskellensä
ja sanoi: »Rauha olkoon teille.» Sitten sanoo
hän Tuomaalle: »Ojenna sormesi tänne ja
katso käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni,
äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen!»

Hän ei tehnyt työtä käskettyä. Ei ollut hänen
enää tarvis koskea Mestarin ruumiiseen. Mestari
oli koskenut hänen sielunsa arkaan kohtaan. Hän
oli menettänyt uskonsa Mestariin, ja sen oli hän
saanut nyt tietää. Oi, miltä tuntuneekaan, kun siten
johdetaan mieleen ne kovat sanat, jotka on
tullut sanoneeksi! Älä ole epäuskoinen, — älä ole;
näillä sanoilla vedotaan tahtoon; omassa vallassasi
on se ollut, Tuomas, ja ollut kaiken aikaa.

Mitäs tässä muuta voi tehdä kuin heittäytyä
Herran jalkain juureen, peittää kasvonsa ja sanoa:
»Herrani ja Jumalani!»

188

III.

— Vielä kaksi kertaa mainitaan hänen nimensä.

Se mainitaan silloin, kun opetuslapset ovat merellä
entisessä toimessaan ja näkevät Jeesuksen seisovan
rannalla. Tätä kertomusta ympäröi omituinen
kirkkaus, aivankuin varhaisen aamun valohohde.
Tuomas on joukossa, Siimon Pietarin venekunnassa.
Toisen kerran, kun hän on Jerusalemissa
rukouskokouksessa ylisalissa. 120 henkeä, miehiä
ja naisia, on siellä koossa alinomaa ja yksimielisesti
rukoilemassa Hengen tulemista. Siinä joukossa
oli Tuomaskin. Hän oli löytänyt paikkansa entisessä
ammatissaan ja pyhäin ihmisten yhteydessä.

IV.

Viehättävässä kertomuksessaan nuoresta Hugh
Beaver'ista 30 *) puhun Robert Speer eräässä kohdin
lapsesta, jonka omituisuutena oli, ettei hän
milloinkaan tahtonut lausua Jumalan nimeä. Vanhemmat
olivat joskus melkein tuskastuneita siitä ja
ajattelivat olevan mahdollista, että jokin merkillinen
epäilys oli lapsen sielua kalvamassa. Poika
kuoli pienenä; mutta hänen jälkeensä jättämien
pikkutavaroiden joukossa oli myös pieni paperilippu,
jolle hän suurilla, ympyriäisillä, lapsekkailla
kirjaimilla oli kirjoittanut sanat: God is love; he
loues little lambs (Jumala on rakkaus; hän rakastaa

*) Elämä totuudessa (Tanskaksi käänt. Kr Reader).

1R9

pieniä karitsoita). Lapsi oli uskonut paperille
sen, mitä hän aran kunnioituksen takia ei
ollut saanut sanotuksi. Se oli lapsen uskontunnustus.

Varhaisessa nuoruudessa ei sanottavasti näistä
asioista puhuta; ja se onkin luonnollista. Mutta kun
nuorukainen tuossa 14 ja 20 vuoden vaiheilla ei
vielä lausu mitään, ei tee kysymystä, ei ilmaise
iloaan kuulemastaan sanasta, lukemastaan kirjasta
tahi näkemästään ihmisestä, silloin on syytä peljätä,
että hän on puhumatta sen vuoksi, ettei hänellä
ole mitään puhuttavaa. Eikä asian laita kaikissa
tapauksissa ole kuitenkaan tykkänään näin. Sisäpuolella
on kuitenkin jotakin; mutta se on ristiriidassa
kaiken kanssa, mikä on ulkopuolella, jopa
itsensäkin kanssa aina siihen määrään, että suu
pysyy suljettuna. Saatetaan ehkä pitää päiväkirjaakin.
Kerran kirjoitti eräs 16 vuotias: »Sinä et
halua ja sinä haluat olla Jeesuksen omana.»

Näille nuorille esiintyy kristillisyys ristinä,
joka synkistyttää mieltä. Se näyttää tahtovan ryöstää
ihmiseltä ilon ja kieltää ihmiseltä paljon. Se
tahtoo ehkäistä vapautta. Se pimittää ja ikävystyttää.

Samaan aikaan tulee myös monia käsittämättömiä
asioita nuoren omaan elämänpiiriin. Hän
rakastuu ja sairastaa onnetonta rakkautta; hän tekee
lämpimiä ystävyydenliittoja ja polttaa siipensä
ja joutuu petetyksi. Hän asettaa itselleen päämäärän
tässä maailmassa ja viskautuu työhön kaikin voimin,
ja niin arvostelee hän itsensä liian voimakkaaksi
ja kohtaa elämän kovan todellisuuden ja sortuu.
Sitten tulee ehkä joku suuri murhe vielä lisäksi;

190

ehkäpä kuolemantapaus hänen lähimmässä ympäristössään.
Nyt juuri, kun asiat olisivat kutakuinkin
hyvin; nyt juuri, kun olemme ruvenneet pitämään
toisistamme aivan toisella tavalla kuin ennen,
nyt on kaikki mennyt, mennyt järkenään.

Eikä ainoastaan kaikki se, mikä on hänen
ulkopuolellaan, osoita hänen voimattomuuttaan;
vaan eipä edes itsensä hillitseminen ota onnistuakseen.
Hän pääsee jonkun tavan tahi virheen
jäljille ja päättää sen jättää; hän taistelee sitä vastaan;
taisteleminen luonnistuukin jonkun ajan, mutta
sitte hän taaskin joutuu tappiolle. Ja sehän se kurjinta
onkin, ettei saa olla isäntänä edes omassa
huoneessaan. Ei mikään synnytä raskasmielisyyttä
siinä määrin kuin voimattomuus. Siitä johtuu
monen nuoren kasvoilla ilmenevä alakuloisuuden
piirre. »En milloinkaan olisi uskonut, että olisi
niin vaikeata olla nuori», kirjoitti eräs nuori ylioppilas.
Tosiaan, kyllä se vaikeata saattaa olla.

Tuskassaan ryhtyy hän ehkä raamattua lukemaan,
saadakseen sieltä lohdutusta ja valoa. Ja
mitä tapaa hän sitten siellä? Ristiriitaa ristiriidan
perästä! Luomiskertomushan on ristiriidassa uudenaikaisen
luonnontieteen kanssa, mikäli hän on oppinut
luonnontiedettä tuntemaan. Ja neljännellä sivulla
kerrotaan, että Kain lyö veljensä kuoliaaksi ja pakenee
sitten ja ottaa — vaimon! Mistä, hyvät ihmiset,
hän vaimon on saanut? Aadam ja Eeva, Kain
ja Aabel, siinähän oli koko perhe, ja Kain ottaa
vaimon! Ja sitten sovintokuolema, jossa Jumala
teurastaa oman viattoman poikansa ja »pelastaa
sepän leipurin tähden», kuten Vesselin runoelmassa,
— puhumattakaan ijankaikkisesta helvetistä, johon

191

ei voi saada sopimaan ajatusta, että on olemassa
rakastava Jumala; emmehän tahtoisi sillä tavoin
kohdella pahinta vihollistamme — ja niin edespäin.

»Jos olisin syntynyt Turkinmaalla», kysyi minulta
kerran iso koulupoika, »eikö minusta silloin
olisi tullut muhamettilainen?» »Tietysti», minä
vastasin. »Mutta kuinka sitten voi tietää, että kristillisyys
juuri on oikea uskonto, eikä esim. muhamettilaisuus?»
»No», minä sanoin, »jos enemmän
luotat Muhamettiin kuin Kristukseen, sopii sinun
mielestäni ruveta muhamettilaiseksi». » Kiitoksia
paljon, enpä vain», sanoi hän, — ja heti oli hänellä
uusi vaikeus valmiina.

Juuri nuorten ajatus se se tölmäytyy ristiä
vastaan sekä elämässä että kristillisyydessä. Hän ei
ehkä sentään pääse vapaaksi kaikesta; hän pelkää
kukatiesi kuolemaa ja haluaa tulla autuaaksi; hän
on joskus saattanut iloitenkin lukea iltarukouksensa;
mutta kaikki on hänestä tyhjänpäiväistäpä hän
kätkee visusti sen, mitä mielessään liikkuu, ja vaikenee.

Mutta silloin ei hän ole kaukana toiselta
kehitysasteelta, jolla tunnekin nousee kristillisyyttä
vastaan paneutumaan.

Nuorukainen saa nyt halun näyttää, että
kaikki tyyni on hänestä niin hirmuisen samantekevää.
Niinkuin meidät lapsina saattoi vallata
hermostunut, melkeinpä vastustamaton halu saada
paiskata lattiaan se vesikarahvi, joka meidän oli

varovaisesti vietävä paikalleen ; niinkuin ihmiset,
joilla on pyörtymiskohtauksia, tuntevat kiihkeätä
halua viskautua tornin käsipuiden yli korkeudesta,
— samoin on näillä nuorilla ihmisillä halu kääntää
kaikki ylösalaisin ja ilvehtiä uskonnon kanssa.
Vilisemällä vilisee aiheettomia kysymyksiä. Kasvojen
ilmeet puhuvat selvää kieltä. Vastustusta ei
enää herätä risti, ei ijankaikkinen helvetti, ei Jumalan
kaikkitietäväisyys eikä kristillisyyden pimeys.
Ei, sen tekee kaikki puhe »armosta» ja »rauhasta»
ja ijankaikkisesta autuudesta ja Jeesuksesta. Juuri
kristillisyyden lempeät säveleet ne kiihoittavat ja
ärsyttävät; jos pakoitetaan kotihartaudessa saapuvilla
olemaan, putoaa virsikirja kolahtaen permantoon
ja ovi paiskataan paiskaamalla kiinni, kun
huoneesta mennään. Ollaan aivan nurpeamielisiä
kristillisyydelle.

Ja kuitenkin kaikitenkin haluaisi niin moni
nuori tietää, mihin hän menee ja mistä tie käy!
Heidän vanhempansa ovat levottomia ja murheellisia,
ja syystä kyllä; mutta heidän pitäisi tietää,
kuinka nuori sielu oikeastaan ikävöi rauhaa ja
selvyyttä. Eräs kirjoitti päiväkirjaansa: »Oi, Jeesus,
huolimatta kaikesta, kaikesta kylmyydestä ja niinsanotusta
epäilyksestä ja kaikesta itseni
liiallisesta arvioimisesta, olen kuitenkin aina
hartaasti ikävöinyt sinua, ja sisimpään sieluuni oli
sinun kuvasi lähtemättömästi piirrettynä.»

193

On syytä kyllin olla huolissaan; sillä helposti
voidaan tulla kolmannelle kehitysasteelle,
jolla ei ainoastaan ajatus pudista päätään ja tunne
kapinoi, vaan tahtokin sanoo: ei, ja käy uhkamieliseksi.

Nuorukainen vetäytyy kuoreensa kuin simpukka.
Tahdon hoitaa itse itseäni. Olen saanut
kyliäni kokouksista. Hyväntahtoiset ystävät, jotka
ovat sen tahi tämän yhdistyksen jäseniä, koettavat
vetää häntä ja todistavat hänelle ja tekevät pahan
näköään pahemmaksi,

Tuomas sanoi: ellen saa katsella ja koskea
häntä, en tahdo uskoa. Olen kerran kuullut nuoren
ylioppilaan puhuvan vielä suurisuisemmin. Hän
sanoi: vaikkapa Jeesus itse ilmestyisi minulle, en
kuitenkaan tahtoisi häneen uskoa. Sitä
tosin ei olisi peljättävä, sillä minkähän vuoksi hän
tosiaankaan ilmestyisi sellaiselle, joka ei siitä välitä!
Ja muutoin olikin hän sentään osittain oikeassa:
ei näkykään olisi häntä uskoon saattanut;
sillä kyllä hän sen olisi osannut selityksillään mitättömäksi
saada. Mutta hänestä näemme kuitenkin,
kuinka pitkälle uhmaava tahto saattaa mennä. Ja
jos kerran on tultu julkiseen kieltäymykseen, kyllä
pian siveellisetkin siteet raukeavat, Minkätähden
ei saisi seurata haluaan? Minkätähden ei nauttia
elämätä? Kuka minua oikeastaan siitä estää? Uskontoko?
Sitähän en minä enää usko. Siveyskö?
Hui hai, mitä vielä! Siveelliset arvot ovat kovin
muuttuvaa laatua. Ja pian mennään alaspäin nopeaa
vauhtia. Mennään epätoivoa kohden ja vihdoin
kadotukseen.

194

V.

On olemassa ainoastaan yksi tie, joka vie pois
tästä onnettomuudesta.

Usein näyttää olevan yhtä monta tietä kuin
sieluakin. Moniaat löysivät oikean tien sen vuoksi,
että etsivät ihannetta ja ikävöivät sitä, mikä ijäistä
on. Harvimmat sen näin löysivät. Ruotsalainen
filosofi Pontus Vikner oli niitä. Toiset pääsivät
tielle, kun kaipasivat ylösnousemuksen toivoa sen
vuoksi, että menettivät sen, jota rakastivat, tahi
että kuolema lähestyi heitä itseään. Niin kävi tanskalaisen
filosofin Heegaard'in 42 . Toiset taas kyllääntyivät
syntiin, saivat nuhteita omaltatunnoltaan,
alkoivat peljätä tiliä ja saavuttivat rauhan
ristin juurella. Mutta pohjaltaan on ainoastaan
olemassa yksi ainokainen tie, se tie, jonka Jeesus
osoitti samana iltana, jona Tuomas häneltä sitä kysyi:
»Minä olen tie, totuus ja elämä.»

Hän itse on tie: hänen persoonansa. Kristillisyys
on sama kuin Kristus, — Kristus, joka on
kuollut kaikkein ihmisten tähden, mutta kuolleista
noussut ja elävä.

Ja kun nuorten ajatus kulkee eksyksissä ja
kohtaa niin monia käsittämättömiä asioita sekä
maailmassa että raamatussa ja omassa sielussa,
onko silloin tähän ristiriitaan saatavissa muuta ratkaisua
kuin Jeesus Kristus itse? Hän yksin
voi kerrassaan tehdä kaikki hyväksi, sillä hänellä on
kaikki valta taivaassa ja maan päällä; hän on raamatun
aja o. Muun kaiken saat levollisesti jättää
sikseen, sekä ihmeet että muut arvoitukset; hänen
voimansa tulee täydelliseksi sielun heikkoudessa.

195

Ja kun tunne on ikävystynyt kristillisyyteen
ja mieluummin haluaisi jättää kaikki tyyni, päästäkseen
todelliseksi ja oikeaksi, kuten se luulee, —
silloin joutuu totuudenrakkaus koeteltavaksi kysymyksellä :
mitä sanot itsestä Jeesuksesta Kristuksesta?
Onko mikään halajamisen arvoista
ennen häntä? Etkö tahdo tulla hänen kaltaiseksensa?

Ja kun vihdoin tahto kovettuu, silloin nuori
tietäköön tulleensa sille viho viimeiselle kohdalle,
jolla suuri valinta on tehtävänä ja viimeinen taistelu
voitettavana tahi menetettävänä. Sillä lopullisesti
on kristillisyys tahdon asia eikä ajatuskokeilu,
ei filosofinen totuus muiden totuuksien
joukossa, ei löyhä, aaltoileva tunnelma, ei kaunis
uni tahi mielikuvitus; vaan se on sellainen asia,
joka on koko persoonallisuuden ratkaistava, ja se
asia on tämä: tahdotko luottamuksella antautua
Jeesukselle Kristukselle itselleen? Kun
tämä asia ensin on ratkaistu, löytää mies oikean
asemansa. Hän palaa entiseen toimeensa ja työhönsä,
mutta nyt on se ikäänkuin käärittynä aamun
helakkuuteen ja on saanut ijankaikkisuuden arvoa.
Ja silloin tuntee hän tarvetta olla toisten kristittyjen
joukossa ja rukoilee, kuten hekin, että Pyhä
Henki tulisi hänelle ja tekisi hänet soveliaaksi palvelukseen,
joka on korkein maan päällä.

Juudas ja Pietari.

Painolaki ihmiselämässä.

Jumala kuitenkin armollisesti
sulkekoon ijankaikkisiksi
ajoiksi meiltä
tämän syvyyden.

V. Birkedal.

I.

Se mitä Pietarille ja Juudakselle kiristorstaiyönä
tapahtui, antaa meille aihetta tutkia erästä
asiaa, jota saattaisimme nimittää ihmiselämän
painolaiksi.

Olen saanut kuvan eli käsitteen: »painolaki»
eräältä ihmiseltä, joka itse oli saanut sitä tuskaksensa
kokea. Hän istui huoneessani ja puhui synkästä
kohtalostaan. Nyt jäljestäpäin tajusi hän ihan
selvästi, kuinka tämä kohtalo oli häntä kohdannut
luonnonlain johdonmukaisella välttämättömyydellä.
Oli käynyt aivan niin kuin käy, sanoi hän, kiven,
joka viskataan menemään maan kanssa yhdensuuntaisesti
ja joka maata lähestyen, kaartaa kaartamistaan
kunnes vihdoin putoaa maahan. Siten kulki
elämäni: huomasin, kuinka kohtaloni valtasi minut
valtaamistaan: minä viihdyin siinä, mitä ennen inhosin;
jonkinlaisella mielenkiinnolla aloin nähdä
ja kuulla toisissa sitä, mikä varemmin oli tuottanut
minulle murhetta; niin asetin minä raamatunlauseita

197

huoneeni seinille pitääkseni niitä nähtävilläni ;
mutta silloin oli jo toisia kuvia asetettu mielikuvitukseni
seinille; puolittain olin jo tietoinen siitä,
että kuljin samaa kohtaloa kohti kuin kivi maahan
pudotessaan, kohti lankeemusta, enkä kuitenkaan
enää voinut pysähtyä; — ja nyt minä olen
langennut mies.

Siihen tapaan hän sanoi. Hirveän vakava on
ajatus sielunelämässä esiintyvästä painolaista.
Sentähden onkin tuiki tärkeätä, että opimme tätä
lakia tuntemaan. Siten voimme paremmin varoa
sen hävittäviä vaikutuksia.

II.

Kun sitten käymme katselemaan Juudasta, ei
meiltä suinkaan puutu raamatusta saatavissa olevia
aineksia. Kerta toisensa perästä kohtaa mitä kirkkain
valaistus tätä henkilöä. Tässä valaistuksessa
voikin selvästi nähdä hänen sisäisen kehityksensä
kulun, hänen, tuon opetuslapsen, joka myöhemmin
oli saapa surullisen liikanimen: »se, joka
hänet myös kavalsi.» Georg Brandes 43 on varmaan
lukenut evankeliumit kovin hätäisesti ja ennakkoluuloisesti
tahi on hänen tavallinen, sielutieteellinen
aistinsa kerran hänet pettänyt, kun hän on voinut
sanoa Juudasta epätodenmukaiseksi ja epäsielutieteelliseksi
henkilöksi.

Juudaksen kehitys alkoi siitä, että hän tunsi
vastenmielisyyttä Jeesusta kohtaan.

Varmaan oli hän ollut innostunut opetuslapsi,
jolla oli suuria käytännöllisiä edellytyksiä apostolintoimeen,

198

mutta hän tuli hengellisessä elämässään
erään »kuolleen pisteen» kohdalle. Hän tunsi vähitellen
pettyneensä. Hän oli ehkä odottanut loistavia
sankaritöitä ja kukoistavia kultavuosia, ja niiden
asemesta tulikin vain jalkamatkoja ja lähetyssaarnoja.
Hän kyllääntyi ja tunsi vastenmielisyyttä
evankeliumin julistukseen, rukouksiin ja hengellisiin
keskusteluihin aina sitä mukaa kuin hän mieskohtaisesti
asettui kaiken tämän ulkopuolelle. Ja
niin painoi hän mielialansa kätköön ja vaikeni, päästämättä
sitä ilmi ja puhumatta asioista Mestarin
kanssa. Ratkaiseva taite tapahtui Galileassa silloin,
kun monet opetuslapset vetäytyivät pois Herran
seurasta sen vuoksi, että hän oli Kapernaumin synagogassa
puhunut »elämänleivästä, joka on minun lihani»
(Joh. 6). He menivät jäähyväisiä ottamatta,
niinkuin niin monet nuoret ovat hiljaisuudessa menneet
ja jättäneet kirkon ja kristityt ystävänsä, mainitsematta
syytä, minkävuoksi he sen tekivät. Juudas
jäi; mutta hänen sielunsa sisimpään oli tullut jotakin
rikkimennyttä, jopa oli hän siitä päivästä alkaen
Jeesukselle ihan vihoissaan. Sen Herra näki, kun
hän sanoi: »Yksi teistä on perkele» (Joh. 6: 70).

Ja siitä hän sitten siirtyi painolain toiseen
jaksoon: hän alkoi hieroa sovintoa synnin
kanssa.

Hän lakkasi taistelemasta erästä taipumustaan
vastaan ja alkoi itsetietoisesti luonaan suojustaa
erästä syntiä. Tiedämme, että se oli varkauden
synti. Juudas oli tämän pienen yhdyskunnan
rahastonhoitaja; ja luultavaa on, etteivät tämän rahaston
välityksellä kulkevat rahamäärät olleet aivan
pienen pieniä, sillä useat ylhäiset naiset liittyivät

199

seuraan ja kustansivat sen ylläpidon, ja Sakkeuksen
tarjous — antaa puolet tavarastaan köyhille — oli
tuskin ainoa tätä laatua, samoin kuin ihmiset apostolienkin
aikana usein möivät kaikki, mitä heillä
oli, ja antoivat vaivaisille. Kertomus väärästä taloudenhoitajasta
osoittaa, että keinotteluakin siihen
aikaan kyllä tunnettiin. Onkohan mahdotonta ajatella,
että Juudas, joka tunsi, että hänen ja ystäväinsä
välit ennen pitkää rikkuisivat, jo hyvissä
ajoin pisti rahoja omaan taskuunsa tahi teki niillä
kauppoja? Se vain on varmaa, että se varjeleva
voima, joka Jeesuksen seuraamisesta lähti, oli lakannut
vaikuttamasta, kun hän sisimmässään oli
irtautunut hänen pyhän vaikutuksensa alaisuudesta,
ja niin koitui hänen »vahva puolensa»; erityiskykynsä
raha-asioissa, hänelle kuolemaa tuottavaksi
vaaraksi. Sillä se tuottaa sielunelämälle kuoleman
vaaran, että ihminen käy sopimuksia tekemään
synnin kanssa.

Jos ei tässä tehdä pysäystä, siirrytään ehdottomasti
painolain kolmanteen kohtaan: valheellisuuteen.
Niin kävi Juudaksen, Se on
asian sisäinen meno. Se, joka tekee väärin, yrittää
salata sitä muilta ja tulee siten pakoitetuksi valhettelemaan.
Eikä siinä kyllin. Se, joka edelleen tietoisesti
elää ristiriidassa: joka edelleen elää kristittynä,
viljellen rukousta, jopa käytännöllisestikin
vaikuttaen, sekä samassa lakkaa taistelemasta syntiä
vastaan, — hän tulee lopullisesti itse valheelliseksi.
Hitaasti mutta varmasti käy hänen hengellinen
elämänsä ja luonteensa vaperaksi ja onteloksi.

Ja silloin rupeavat sellaiset ihmiset kaupanpäällisiksi
ulkonaisesti muita pyhemmiksi. Siten

200

tahtovat he saattaa kuulumattomiin omantuntonsa
äänen sekä samassa johtaa muut ihmiset harhajäljille
ja siten estää tilansa näkyviin tulemasta.
Tämäkin sielutieteellinen piirre on Juudaksessa havaittavissa.
Kun eräs nainen omalla rahallaan oli
ostanut kallista voidetta ilahuttaakseen sillä Mestaria,
oli Juudas suuttuvinaan ja morkkasi
häntä siitä, että hän oli käyttänyt ylöllisyyteen niin
suuren rahamäärän sen sijaan, että olisi sen köyhille
antanut! Ja kun Jeesus sitten mainitsi, että
yksi niistä, jotka hänen kanssansa aterioitsivat,
aikoi hänet kavaltaa, kysyi myös Juudas:
minäkö?

Ja sitten on hän hätähätää joutunut sille kohdalle,
että hän päättää tehdä kepposen! Hän
päättää ennättää ennen Mestaria, sulkea sen suun,
joka voisi häntä syyttää, ne silmät, jotka katsoivat
niin tavattoman syvälle häneen, yhdellä lyönnillä
murskata kaiken sen, mikä tuskallisesti muistutti
hänelle menneisyyttä : kavaltaa Mestarin. Siinä
ei ansiota suurestikaan ollut lukuun otettava, — 30
hopearahaa oli muutoin sangen vähän. Ja kuitenkin
valitsee hän ystävyydensuudelman kavaltamismerkiksi.

»Ja yö oli», kertoo Johannes, juuri kun Juudas
nousi ja läksi ehtoollispöydästä. Yö kutsui
luokseen lastansa, ja varjon tavoin hiipi hän mustaan yöhön,
yöhön, joka oli oleva ijäinen. Skovgaard
oli tämän tapauksen vaikuttavasti esittänyt
maalauksessa, joka on Viborg'in tuomiokirkossa.
Siinä oli toiset / istumassa ehtoollispöydän] ääressä
ja Juudas nienossa,|levätti ympärille käärittynä —
ja, Juudaksen edellä kulkemassa jättiläismäinen,

201

musta varjo, joka taittuu seinää vasten. Maalauksen
realismi ja kamaluus oli niin vaikuttavaa, että
täytyi pyytää taiteilijaa muuttamaan sitä ja varjo
sittemmin peitettiin viiniköynnöksillä.

Synti Pyhää Henkeä vastaan on täyttymässä :
asteettainen tapahtumus, joka päättyi
siten, että hän luopui taistelusta syntiä vastaan ja
uskoi valheen. Perkele astui valtaistuimelle hänen
sydämessään.

Oliko miehelle enää pelastusta? Oli, kyllä
oli pelastusta vielä. Taikka kukapa meistä saattaisi
epäillä, että, jos hän olisi palannut vielä viime hetkellä
yrttitarhaan ja heittäytynyt vangitun Mestarinsa
jalkain juureen ja syleillyt hänen polviaan
ja huutanut: Jeesus, Mestari, mitä olenkaan tehnyt,
kuinka saatoinkaan sen tehdä, tehdä sinulle, jota
kuitenkin rakastan, rakastan, rakastan, sano, että
annat minulle anteeksi, ja minä käyn iloisesti kanssasi
kuolemaan, — niin, kenpä saattaisi epäillä,
etteikö Jeesus mitä rakkaimmin olisi sanonut: Juudas,
rakkaani, ajattelin kyllä, että olit palaava, niin,
annan sinulle anteeksi, en milloinkaan ole sinua
rakastanut niin suuresti kuin nyt, mene vain
rauhaan! Juudaksen kohtalo on kyllä arvoitus,
jota emme nyt emmekä vast'edes osaa selittää, sillä
pahaa ei milloinkaan voi ymmärtää. Ja kun Jeesus
viimeisessä iltarukouksessaan lausui: »Minä
suojelin heitä, eikä kukaan heistä joutunut kadotetuksi
muu kuin tuo kadotuksen lapsi, jotta
kirjoitus kävisi toteen», ei hän sillä arvoitusta
selitä, vaan näyttää, ettei arvoituksellisuus ole
hänen uskoaan hävittänyt, vaan että hän päinvastoin
on kiinnittänyt katseensa siihen, mikä tässä

202

arvoituksellisuudessa saattoi vahvistaa raamatun
sanaa ja todistaa Jumalan viisautta. Sillä tosin oli
ennustettu, että hän oli kavallettava, mutta ei ollut
ennustettu, että Juudas oli oleva kavaltaja; hänen
oli itse tahdollansa myönnyttävä tulemaan siksi,
joka oli ennustuksen täyttävä; eikä sitäkään ollut
sanottu, että kavaltaja oli joutuva kadotukseen.
Päinvastoin on meidän kai ymmärrettävä asia niin,
että Jeesus otti juuri hänet apostoliksi, ei sitä varten,
että hän hänestä saisi kavaltajan, eikä ainoasti
sitäkään varten, että hänestä olisi saatu kelpo laskujen
tekijä, sillä sellaiseksi olisi Matteus hyvin
kelvannut, eikä ainoasti sitäkään varten, että hänen
omat kärsimyksensä lisääntyisivät — ja todellakin
oli se mitä kauheinta kärsimystä, että hän tiesi
kavaltajan alituisesti tuttavallisimmissa ja pyhimmissä
keskusteluissa olevan väijymässä — ei, ei
hän sitä varten Juudasta apostoliksi valinnut, vaan
oli tehnyt sen sitä varten, että Juudas oli alussa
todellakin ollut vilpitön mies ja että Juudas — Jeesus
sen näki — tarvitsi hänen apuaan. Ja kaikki
varoitukset, siitä ruveten, kun hän Galileassa oli
häntä varoittanut ja aina siihen silmänräpäykseen
asti, kun hän ehtoollispöydässä, kastetun palan hänelle
antaessaan, häntä varoitti, jopa siihen asti,
kun hän lempeästi moittien ja hänen nimensä mainiten
sanoi: »Juudas, suunantamisellako sinä Ihmisen
Pojan petät, — nämä varoitukset eivät ole ainoastaan
käsitettävät avuksi, jota hän antoi toisille
opetuslapsilleen, että he ymmärtäisivät, ettei häntä
kohtaavat tapaukset tulleet hänen tietämättään, vaan
ennen kaikkea olivat ne järjestään helliä yrityksiä

203

saada Juudas, jos mahdollista, vielä viimeisessäkin
silmänräpäyksessä, pysähtymään, —

Kyllä varmaan! Pelastusta oli vielä; mutta
hän ei siihen tarttunut.

Oli toinenkin mies, joka samana yönä oli huimaavaa
vauhtia mennyt melkein yhtä pitkälle;
mutta hän tarttui viimeiseen pelastuskeinoon. Se
mies oli Pietari,

III,

Pietarin kohtalo on näyttävä meille pari seikkaa,
jotka määräävät putousnopeuden, millä
painolaki vaikuttaa.

Toinen näistä seikoista on : muuttuneet ajat
ja olot, jotka myös vaikuttavat muutoksia meidän
mielialoihimme ja mielemme valaistukseen.

Toista on, kun saa istua ystävällisessä, valoisassa
ylisalissa tunnettujen ystävien keskuudessa ja
kuulla Mestarin puhuvan Isän kodin monista asunnoista,
— ja toista on, kun on yht'äkkiä joutunut
seisomaan yksin ja palelemaan kylmänä kevätyönä,
jolloin ilkeämieliset ihmiset ja raa'at sotilassukkeluudet
ympäröivät kaikkialla, sen jälkeen kun juuri
on nähnyt heidän vievän Mestaria sidottuna. Silloin
tuli suoraan sydämestä: »Vaikka kaikki muut
sinut kieltäisivät, olen minä valmis menemään kuolemaan
puolestasi», — ja nyt oli hän tullut, ennenkuin
sitä kelpoon huomasikaan, kaksi kertaa vannoneeksi,
ettei hän tuntenut »tuota ihmistä» ! Oi,
en sano tätä ollakseni vielä kerran mukana osoittamassa
sormellani tuota langennutta suuruutta.

201

Saatan itse ihan ikävystyä alituisesti kuulemaan
niitä, jotka nyt pian kaksi vuosituhatta jälkeenpäin
saarnaavat tästä pelkurista ja itseensäluottavasta
Pietarista Joka saattoi tehdä niin hirmuisen synnin.
Oikeastaan on hän liian hyvä sillä tavoin maailman
loppuun asti jalkapuuhun häpeämään asetettavaksi,
ja meidän, pikkuihmisten, pitäisi todellakin vaikeneman.
Niin, hän olisi voinut olla sinne menemättä,
— se on : hän ei voinut olla menemättä, hänen täytyi
seurata Mestariaan niin kauas kuin hän voi, ja
tuli seuranneeksi häntä vähän kauvemmaksi kuin
voi. Mutta ei ole vaikeata olla tuhmuuksia tekemättä,
kun on ylimalkaan mitään tekemättä. Soisin
sinun ymmärtävän, miten se saattoi käydä päinsä.
Emmekö nähneet samoin käyvän hänen, joka oli
suurin vaimosta syntyneistä? Kun hän seisoi Jumalan
avoimen taivaan alla, avoin näköpiiri kaikilla
puolillaan, tuhansien kuuntelijoiden keskellä,
oli hänelle päivänselvää: hän on ylkä, hän kastaa
hengen tulella. Mutta Makaeros-vankilan hämärässä,
kosteassa komerossa, yksinäisyydessä, unhoituksessa,
kun päivät kuluivat niin hitaasti, — silloin lepatti
epäilys levottomia lepakonsiipiään, eikä sallinut
hänen mielensä rauhoittua ennenkuin hän sai sanansaattajien
kautta kaipauksensa hänelle itselleen
ilmoittaa.

Ja kaikilla meillä on muistissamme juhlallisia
iltoja valoisissa saleissa, joissa laulu nostaa mieliä
ja sana tunkeutuu sydämeemme; ja kun näemme
niin monia tyytyväisiä ihmisiä kokoontuvan Jumalanvaltakunnan
asioista kuulemaan, tunnemme olevan
niin helppoa uskoa ja teemme päätöksen: nyt
on tästä tuleva täyttä totta, ja: koko elämäni ajan

205

olen oleva Herran oma ja valmis uhraamaan mitä
tahansa Jumalanvaltakunnan hyväksi!

Mutta niinpä tietää myös moni meistä, kuinka
muutamia päiviä jälkeenpäin asiat saattavat meistä
näyttää aivan toisenlaisilta. Silloin saatamme kävellä
ehkä vilkasliikkeisellä kadulla, joku pettymys
tahi tuskallinen kokemus mielessämme,
— ja tämä alituinen ihmisvirta, tämä vaunujen
ja huutajien, soittavien pyöräilijöiden ja raitiovaunujen
kellojen melu iskee mieleemme ajatuksen:
missä sitten on Jumala kaikessa
tässä? Elääköhän Jumalaan kohdistuva ajatuskaan
näissä touhuavissa ihmismielissä? Onko hänellä
todella johto tässä sekamelskaisessa vilinässä?
Olemme keskellä kristikuntaa, kuinkahan moni
näistä ihmisistä välittää mitään Golgatasta tahi ottaa
sitä lukuun? Puhumattakaan pakanoiden miljoonista,
jotka kaukana meistä asuvat! Jumala,
niissä sinä sitten olet? Ja siltä tuntuu kuin olisi
tämä maailmallinen meno pyyhkäissyt kaiken pyhän
iltatunnelman, joka meillä oli edellisenä päivänä.
Ja silloin totta tosiaan ei meillä ole pitempi matka
lainmukaisen putousnopeuden toiseen
kohtaan kuin Pietarillakaan oli.

Sillä toinen kohta, joka meidän kaikkein on
otettava lukuun, on: hämärä mahdollisuus
tehdä sellaista, mikä näyttää olevan
kaikkein pahinta ja mahdotonta ajatella.

Se on ihmisessä asuva peto. Olen sitä mieltä,
että jokaisessa ihmisessä on asteikko mitä rikkaimpia
ja ihanimpia mahdollisuuksia, sekä musiikkiin
että taiteeseen, rakkauteen ja iloon, taitoon ja neroon,

206

luonnon käsitykseen ja runollisuuteen nähden,
sekä kaiken tämän viljelemiseen, harjoittamiseen ja
nauttimiseen nähden; — ja jos meillä olisi siihen tilaisuutta
ja jos kasvattajamme olisivat tämän seikan
älynneet, varmaan paljoa useammat näistä aiheista
kehittyisivät ja kaunistaisivat elämää meille ja muille;
unitta sielun pohjalla on myöskin syvällä, ikäänkuin
mainittujen mahdollisuuksien rinnalla, mustia koskettimia,
kaikenmoisen raaistumisen ja rikkomuksen
juuria. Mistä sen tiedän? Jeesukselta olen
sen saanut tietää; »sillä sydämestä», sanoi hän (ei
muutamista sydämistä, vaan ihmissydämestä sellaisena
kuin se nyt luonnostaan on) »tulevat pahat
ajatukset: murha, huoruus, salavuoteus, varkaudet,
väärät todistukset ja pilkat. Nämä tekevät ihmisen
saastaiseksi.» Niin hän sanoi. Meissä kaikissa on
murhaajan ja siveellisyysrikoksentekijän, suurvarkaan
ja jumalankieltäjän itu. Olenpa jo aikaa sitten
herennyt tuomitsemasta niitä, joita farisealainen
maailma ja sen sanomalehdet kovin säälimättömästi
vieläkin loalla ryvöttävät, niitä, jotka tulevat tekemisiin
yhteiskunnallisten lakien kanssa siitä syystä,
etteivät ymmärtäneet peittää häpeäänsä niinkuin
muut, tahi ettei heitä ympäröineet lapsuudesta alkaen
suojelevat voimat niinkuin sinua ja minua. Mutta
kavahda! Sillä minä opetan sinulle erään asian,
jonka saksalainen filosofi on sanonut,*) merkillisen
selvän kuvauksellisen puheen; sinä et unhoita sitä,
kun olet sen kuullut, sillä se panee mielikuvituksesi
ihmeelliseen, kamalaan liikkeeseen. Hän sanoo:
Die wilden Hunde bellen in deinem

*) Nietzsche.

207

Keller: villit koirat haukkuvat kellarissasi! Ymmärrätkö
tätä kuvaa? Syvällä sielusi pohjakerroksessa,
tietoisuuden alamaailmassa, siellä missä unien
keijukaisleikki ja haltijain kehruut kohoavat kuin
iltausvat niityllä, siellä, mistä odottamattomat
mieleenjuolahdukset ja nopeat aavistukset ja aatevälkähdykset
tulevat, siellä, missä muiston kuvatauluja
on pitkissä riveissä seinällä ja muiston kirjasto
on täynnä siteitä; siellä kalistelevat kahleitaan
myös pedot ja ulvovat raivoissaan, pyrkien irti ja
saadakseen purra pilalle sen, mitä sinussa on hyvää
ja puhdasta. Varo villiä koiria, — niin, varo
villiä koiria; sinä yönä, jona ne irti pääsevät, saattavat
ne ajaa sinut hornan syvyyteen.

Lähelle sellaista kuilua oli Pietari
tullut. Kun tuo kylmä, kaameatunnelmainen,
jumalanunheinen yöhetki ylimmäisen papin kartanolla
oli kietonut nehkeät usvansa hänen sielunsa
ympäri, ja hiilivalkean savu kirvelti hänen silmiään
ja ympärillä olevain tuikeat katseet hämmensivät
hänen mieltään, — silloin riistäytyivät villit koirat
kahleistaan ja muuttuivat saatanan vainukoiriksi.
Tuntuipa melkein siltä, kuin olisi jonkun rikoksentekijän
henki puhunut mediumin eli välittäjähenkilön
kautta silloin, kun Pietari kielsi Mestarinsa,
sillä mitä kauheimpia kirouksia tulvasi tämän muutoin
niin rakkaan ja kalliolujan Herran opetuslapsen
huulilta.

Silloin, sanon, oli hän yhtä lähellä kadotusta
kuin Juudaskin.

Mutia minkätähden pysähtyi hän viimeisessä
silmänräpäyksessä kuilun partaalle, kun Juudas
syöksyi sinne ja pakahtui kahtia?

208

Tärkeätä on oppia tämä asia.

Juudas joutui epätoivoon; mutta
Pietari ei joutunut. Ja niin kummalliselta
kuin saattaakin heti kuulua, totta se kuitenkin on,
että putouslain viimeinen, ratkaiseva
jakso on: epätoivo.

Synti Henkeä vastaan on silloin täytetty, kuu
sielu epäilee, tahtooko Jumala pelastaa, ja lakkaa
kokonaan taistelemasta, jättäen asiansa sikseen.
Pahin onnettomuus ei vielä ole lankeaminen; se
vasta on onnettomuus, että pysyt langenneena.
Mutta ken rohkeutensa menettää, hän on kaikki
menettänyt.

Pietari ei menettänyt rohkeuttansa. Jeesuksen
silmäys oli kylliksi hänelle, vaikkapa itku panikin
tämän voimallisen kalastajan hytkähtelemään, —
Jeesuksen silmäys oli kylliksi antamaan hänelle
rohkeutta elämään edelleen. Se se asian ratkaisi.

Tosin taistelivat toisetkin ja paljoa väkevämmät
voimat sinä yönä hänen sielustaan, ja sekin oli
hänelle sanottu. Itse saatana pyysi häntä kiusataksensa.
Sillä hän tahtoi tietysti mieluummin syöstä
jonkun apostolin lankeemukseen. Sen vuoksi tulisikin
seurakunnan aina eniten rukoilla johtajiensa
puolesta, sillä nämä ovat eniten vaaralle alttiita,
vaikka kylläpä paholainen ei ole vastahakoinen ottamaan
vähäpätöistäkään ihmistä kaupanpäällisiksi.
Mutta jos seurakunta unhoittaakin velvollisuutensa,
on, Jumalan kiitos, kuitenkin yksi, joka ei sitä unhoita.
Jeesus rukoili sinä yönä, ettei hänen opetuslapsensa
usko olisi puuttuva, ja me saamme vieläkin
turvata hänen voimalliseen esirukoukseensa.
Ja kuitenkin määrää lopullisesti ihmissydän itse,

209

kuka taistelevista valloista on voiton saava. Senpä
tähden Siimon Pietaria varoitettiin. Hän ei ottanut
varoitusta onkeensa, ja menetteli siis samoin kuin
mekin usein: se synti on minusta aivan
kaukana; muita syntejä voin ajatella mahdollisiksi,
mutta sitä en laisinkaan. Ja juuri sen synnin
hän teki, sillä hän ei ollut varuillaan. Senvuoksi
tiilikin kukonlaulu muistuttamaan häntä.
Ja se tuli meillekin, tuli esteeksi viime silmänräpäyksessä;
tuli vakava ilmoitus, että jonkun
oli käynyt hullusti: sinunkin olisi niin voinut
käydä! Tuli sana, joka äkkiä johtui mieleemme,
— kukko lauloi, kukko lauloi. Ja sitten vietiin
Jeesusta juuri siinä silmänräpäyksessä kartanon
poikki Hannaksen luota Kaifaksen linnaan, eikä
siinä ollut enää aikaa asioita puhua, vaan he käyttivät
silmiänsä: Jeesus katsoi opetuslapseensa, ja
opetuslapsi purskahti itkemään. Mutta se silmäys
antoi hänelle rohkeutta — sillä murheellisella
rakkaudella, joka siinä ilmeni! Ja silloin alkoi
nousu, ja nousua jatkui, kun Pietari sai erityisen
pääsiäistervehdyksen kuolleistanousseelta, ja
nousu oli täydellinen rantaäyräällä sinä aamuna,
jona he seisoivat hiilivalkean ääressä — voi, mitä
muistuttikaan hiilivalkea hänelle — ja kun kolmasti
uudistettu kysymys: Siimon Joonaan poika,
rakastatko minua, taaskin sai kyyneleet hiljaisen
tunnustuksen mukana herumaan.

Hän sai rohkeutta. Mutta kun ihminen on saanut
käteensä tämänlaatuisen kirjan ja tällä hetkellä istuu
ja lukee sitä, — mitäpä se muuta on kuin Jeesuksen
silmä, joka katsoo sinuun? Se katsoo
sinuun sanoakseen sinulle: rohkaise mieltäsi!

Mitä Jeesus meistä tahtoi ja kuka hän oli —
moniaiden hänen sanainsa ja elämänsä hetkien
valaistuksessa.

Ilm' elävänä vaeltain
Hän vuoret, laaksot kulki;
Ja kun hän sanan sanoi vai
niin oli juhla julki;
Kuul' lintu häntä oksallaan,
Ja meri herkes raivostaan,
Ja kuuntel' lapsukainen.
Ja kun hän sitten vaikeni,
Niin mykkä puhui, riemuitsi
Maa, taivas, kaino nainen.

(Grundtvig.)

I.

Hän sanoi kerran aikalaisilleen: »Tulee aika,
jolloin halajatte nähdä edes yhtä Ihmisen Pojan
päivää, ettekä saa nähdä.» Ja kuinka usein onkaan
toivottu uudestaan tätä: kunpa olisi elänyt siihen
aikaan! Tahi vielä enemmän: jospa hän olisi tullut
meidän aikanamme, että olisimme saaneet tiedustella,
missä kaupungissa, minkä kadun varrella ja missä
talossa hän asui, ja mennä hänen luokseen, nähdä
hänet ja puhua hänen kanssaan — ja ottaa mukaamme
ne, jotka mielellämme tahtoisimme hänen
luokseen viedä!

On usean kerran mainittu, kuinka valtaavan
vaikutuksen hänen persoonansa
saattoi ihmisiin tehdä. Hänen ensimäiset opetuslapsensa

211

olivat tuskin kuulleet ja nähneet hänet,
kun jo tunsivat vastustamatonta vetoa hänen
luokseen. Kerrotaan, että kun hän oli pitänyt
ensimäisen julkisen saarnansa kotikaupunkinsa
synagoogassa ja ensin hurmannut ja sitten pahentanut
heidät puheellaan, ajoi joukko hänet
kaupungin ulkopuolelle ja vei hänet ison matkaa
vuorta myöten ylös kukkulan jyrkänteelle.
Heidän tarkoituksensa oli ilmeinen. Mitä tapahtui?
Viimeisessä silmänräpäyksessä tuli muutamia valkopukuisia,
loistavia hopeasiipisiä enkeliä; ne ottivat
hänet mukaansa ja lensivät pois. Ei, sitä ei kerrota.
Hänen uskolliset opetuslapsensa asettuivat
kai piiriin Mestarinsa ympärille ja sanoivat; Ottakaa
ensin henkemme; jos häneen koskette, me iskemme!
Ei, valitettavasti ei niin ollut; he eivät
ehkä päässeet hänen luoksensakaan. Ainakaan ei
mitään sellaista kerrota. Kuulkaapa! Kertomus
sanoo: Hän lähti pois käyden heidän keskitsensä.
Ei ensinkään muuta. Hän kääntyi
menemään, ja hänelle tehtiin tilaa. Siinä ilmaantui
persoonallisuuden voima joukkojen yli. Toinen
evankeliumin kirjoittaja kertoo, että joukko sotaväkeä
oli lähetetty vangitsemaan häntä yöllä siihen
puutarhaan, jossa hänen tiedettiin mielellään oleskelevan.
He olivat asestettuja tulisoihduilla, sauvoilla
ja miekoilla ja näyttivät kyllä olevan riittävän
voimallisia yhtä vastaan. Silloin astuu Jeesus
odottamatta puutarhan varjoista esiin. Ei ole ensinkään
sanottu, että hänen seurassaan olisi ollut
enkeliä tahi että hänen muotonsa olisi loistanut.
Hän astui vain esiin, astui ihan yksin ja kysyi:
»Ketä etsitte?» Vaikutus oli niin valtaava, että

212

miehet peräytyivät ja muutamat kaatuivat maahan.
Lukijat tietänevät jotakin Ober Aniniergaiin
paastonäytelmistä. Siellä hurskaat talonpojat esittävät
asianmukaisesti puettuina pyhää historiaa.
Eräs tanskalainen katselija, johon näytelmän vakavuus
oli muuten suuresti vaikuttanut, kertoi minulle,
että juuri tämä kohtaus ei ensinkään onnistunut:
ei kukaan käsittänyt, miksi kiinniottajat miehissä
kaatuivat. Jeesus Nasaretilaisen oivalliselta esittäjältä
puuttui tykkänään sitä, joka olisi tehnyt kohtauksen
ymmärrettäväksi : persoonallisuuden
voimakasta vaikutusta.

Kun me haluamme lähestyä hänen henkilökuvaansa
ja katsella sitä, saattaa meille käydä siten, että
emme pääse samanaikaisuuden asemaan Jeesuksen
Kristuksen persoonaan nähden ja että meidän on
koko vaikeata saada itsellemme hänestä oikea vaikutelma;
sillä siitä7on niin kauvan aikaa, kun hän
oli täällä.

Totta kyllä. Ja kuitenkin on eräs asia merkillinen:
ei kenenkään muinaisajan henkilön kanssa
ole niin moni ihminen vielä tänä päivänä niin
persoonallisissa väleissä kuin Jeesuksen
Kristuksen kanssa. Ajottain ilmaantuu kyllä uutta
Napoleonin-innostusta, ja aina on kai oleva joitakuita
Goethen palvojia; mutta kuitenkaan eivät näiden
palvojien välit itse Napoleonin tahi Goethen kanssa
ole verrattavissa kristittyin ja Kristuksen keskinäisiin
väleihin. Oikeastaan eivät he voi sietää persoonana
Napoleonia, joka yhä pysyi luutnanttina, enempää
kuin Goetheäkään, joka puuvillatäytteellä somisti
ruumiinsa muotoja ja joka oli täydellinen
itsensä palvoja. Mutta Jeesuksen kanssa ovat tuhannet

213

vielä tänä päivänä persoonallisissa
väleissä, häntä palvoen ja häneen luottaen.

Tämä on ainoan laatuista; sillä ei kukaan muista
uskonnonperustajista tahi hengellisistä johtajista ole
tahtonut olla palveltavana. Buddha laittoi oppilaat
menemään pois luotansa, ja Sokrates neuvoi ihmistä
menemään itseensä ja Muhammed tahtoi olla
ainoastaan ainoan Jumalan profeetta. Mutta Kristus
sitoi uskontonsa heltiämättömästi »omaan persoonaansa»,
ja vielä tänä päivänä on kristillisyys
sama kuin Kristus.

Kuinka on sitten mahdollista — se on tässä
kappaleessa oleva tutkintomme aineena — päästä
väleihin hänen kanssansa, saada sellainen vaikutus
hänestä, että ihminen alkaa luottaa häneen ja häntä
kumartaen rukoilla, kun hän kuitenkin historiallisesti
on niin kaukana meistä?

II.

Aluksi sopii tässä muistuttaa, että hänenkin
aikanaan oli niitä, jotka eivät häneen uskoneet,
jopa paljon useampiakin kuin niitä, jotka uskoivat.
Ja kuitenkin oli heidän nähtävillään paljoa enemmän
kuin ainoastaan hänen persoonansa, mikäli
on totta, mitä hänen tekemistään ihmeistä kerrotaan.

Tosin on, nimenomaan järkeisopin, sekä vanhemman
että nykyaikaisen, puolelta (kansantajuisesti
ja kieltämättä jotenkin löyhästi Gustav Frenssen'in
»Hilligenlei»-kirjassa) * koetettu karvia pois
kultaus Kristuksen kuvasta, repiä pois kaikki ihmeet

214

Jeesuksen persoonasta ja elämästä. Kyllähän niin
sopii tehdä, mutta sellaisen menettelyn jälkeen ei
kyllä jää yhtään mitään jäljelle.

Ei ole nyt tarkoitus ryhtyä kysymykseen ihmeen
olemuksesta ja mahdollisuudesta. Tämä kysymys,
kuten kaikki muutkin, on lopullisesti persoonallinen
ja esiintyy vasta toisessa sijassa. Kenelle
Jeesus Kristus itse on ihme, hänelle ihmeet
eivät ole erittäin ihmeellisiä — ei ihmeellisempiä
kuin kipinät, joita roviosta sinkoilee. Kristukselle
itselleen oli sydämellisen vastenmielistä, että ihmiset
etsivät häntä yksinomaan ihmeitten tähden, ja närkästyen
hän aina kieltäytyi antamasta »merkkiä
taivaasta», kuten sanottiin, ja jolla käsitettiin sellaista
huomiota puoleensa vetävää ja kummastuttavaa
ihmettä, että kaikki yhdellä iskulla pakoitettaisiin
uskomaan ihmeentekijään. Toiselta puolen ei hän
voinutkaan olla tekemättä harvinaisia töitä — siltä
asia näyttää — tyhjentymättömän sääliväisyytensä
ja auttamishalunsa vuoksi ja, kuten erittäin neljäs
evankeliumi osoittaa, sen alituisen ja salaperäisen
yhteyden vuoksi, jossa hän oli taivaan Isän kanssa.
Siksipä saattoikin hän väliin moittia aikalaisiansa
ja eritoten lähimpiä ystäviänsä, etteivät he paremmin
ymmärtäneet hänen persoonaansa ja olemustansa
— ja saattoi silloin myös vedota töihinsä,
kun ei muu heille riittänyt. Uskokaa minua kuitenkin
edes töitteni vuoksi, hän sanoi.

Tässä olemme me, nykyajan ihmiset, kutakuinkin
vaikeassa asemassa. Me emme ole ihmeitä
nähneet, ja ne, joista luemme — niin, ne ovat tapahtuneet
kauvan aikaa sitten, niin kauvan aikaa
sitten, että monen nykyajan ihmisen on vaikea

215

niitä uskoa. Saattaa niin olla ja niin onkin, jos lie
ensin käyvät arvostelemaan ihmeitä yrittämättä
ensin tutustua itseensä Jeesukseen Kristukseen.
Ihmeiden tarkoitus oli vain herättää
aikalaisten huomiota, mutta juuri Kristuksen persoonan
kanssa olivat ihmiset silloin asetettavat vastatusten,
että muodostaisivat itselleen mielipiteen
hänestä ja ratkaisisivat, mihin asemaan asettuisivat.
On toisia töitä, joihin meidän aikamme ihmisten
pikemmin tulisi huomionsa kiinnittää. Ajattelen
kristillisyyden vaikutuksia aikojen kuluessa
ja vielä tänä päivänä. Tähän nähden saattaa tulla
kiusatuksi huudahtamaan : Ellette häntä usko, uskokaa
edes vaikutusten vuoksi! Se, joka, kuten esimerkiksi
tämän kirjan tekijä, on nähnyt sen sydäntäsärkevän
sääliväisyydenpuutteen, joka on pakanakunnassa
nähtävänä, sen alennustilan, jossa
Kiinan, Indian ja Jaapanin nainen edelleen on, se
jo alkaa korkeammaksi arvostella niitä vaikutuksia,
joita kristillisyys kansassa aikaansaa. Mainitkaamme
vielä lisäksi kristillisyyden huomattava itseään
uudistava voima: kuinka se jokaisena uutena
ajanjaksona vaikuttaa uusia edistyksiä. Ajatelkaamme
vain, kuinka evankeliumin levittäminen
pakanamaihin on meidän päivinämme saavuttanut
sellaisen vauhdin ja syvyyden, jonimoista ei ole
sitten apostolien ajan ollut nähtävissä, taikka ajatelkaamme
kristillistä nuorisoliikettä 4 5 ja taas sen
keskuudessa ilmaantunutta kristillistä ylioppilasliikettä,
ja kristillisen ylioppilasliikkeen keskuudesta
lähtenyttä vapaaehtoista lähetystointa, pannen merkille,
että ensinmainittuun liikkeeseen on liittynyt
enemmän kuin puolen miljoonaa nuoria miehiä

216

kaikista maanosista (Tanskasta 12,164) tunnustamaan
ja palvelemaan Jeesusta Kristusta, ja että
tällainen liike on ainoa laatuaan kirkkohistoriassa;
että kristillinen ylioppilasliike käsittää 130,000 ylioppilasta
ja professoria eri kansakunnista, ja että
ylioppilaslähetykseen on parinkymmenen vuoden
kuluessa liittynyt noin 5000 yliopistosivistyksen
saanutta miestä ja naista, jotka kaikki ovat elämänsä
tehtäväksi ottaneet nostaa Kristuksen lipun seuduilla,
missä se ei ennen ole liehunut. Kun ottaa
huomioon täällä kotimaassa toiminnan kirkkoin
rakentamiseksi 46 Köpenhaminaan, jonka kautta saman
ajan kuluessa vastahakoinen ja aineellisuuteen
vaipunut pääkaupunki on saanut enemmän kuin
kaksikymmentä uutta herranhuonetta ja vapaaehtoisia
uhria keräytynyt runsaasti puolen miljoonaa
kruunua, — niin huomaa olevan syytä ihmetellä
kristillisyyden vaikutuksia.

Mutta, sen tunnustan, tämä viittaus »tekoihin»
on aina ollut kaksiteräinen miekka. Sillä niitä on
kuitenkin liian vähän; ja kamaliakin tekoja on
tehty Kristuksen nimessä. Ihmeitten vaikutuksia
ymmärsivät kyllä torjua nekin, jotka niiden aikana
elivät. Joskus eivät ollenkaan saaneet ihmeitä nähdä,
ja toisinaan panivat he ne perkeleen syyksi. Meistä
ne ovat kuitenkin kauvempana.

III.

Mutta on olemassa parempikin tie, jolla voi
muodostaa itselleen mielipiteen Jeesuksen Kristuksen
persoonasta ja oppia tuntemaan hänen ajatuksiansa

217

ja sisintä mieltään. Se lie on hänen sanansa
kuulemisen tie.

Sillä hänen sanansa ovat vielä tänä päivänä
kuultavissa. Neljässä meille säilyneessä evankeliumissa
löydämme varmaan alkuperäisiä Jeesuksen
Kristuksen lausunnotta. On ihan mielivaltaista
mennä meille säilyneitä Jeesuksen sanoja
jakamaan epätodellisiin ja alkuperäisiin. Ne, jotka
sitä ovat yrittäneet tehdä, eivät ole löytäneet itse
asiassa muuta jakoperustetta kuin omat ennalta
ottamansa mielipiteet. On muka asioita, joita ei
Jeesus saa olla sanonut (yleensä sanotaan suoraan
»ei ole voinut sanoa»), eikä hän siis olekaan
niitä sanonut, jos kohta ne olisivatkin kertomukseen
otetut. Todellisesti ei tämä tieteellinen
menettelytapa ole rahtuistakaan parempi sitä tapaa,
jota eräs spiritistinen vallasnainen käytti, kun hän
tässä tuonaan minua käynnillään kunnioitti. Hän
kertoi minulle, että spiritismi on siunausta tuottavin
oppi, ja kun minä rohkenin huomauttaa, että
sellaisena oppina olen niinä tähän asti pitänyt Jeesuksen
Kristuksen oppia, vastasi hän: »Spiritismi on
Jeesuksen Kristuksen oppi». Kysyin: »Mitä Jeesuksen
sanoja erittäin tarkoitatte?» Vastaus oli: »En tarkoita
mitään erityisiä sanoja, mutta meidän oppimme
on se; että jokaisen ihmisen on itse itsensä
pelastettava». Huomautin, ettei se ollutkaan Jeesuksen
oppia, sillä se opettaa, että Jeesus Kristus meidät
pelastaa. »Ette tiedä», sanoi hän, »mainita ainoatakaan
Jeesuksen sanaa, joka todistaisi, että hän oli
kuollut ihmisten pelastukseksi». »En tiedä mainita
yhtä», vastasin, »vaan monia, esimerkiksi: Ihmisen
Poika ei. ole tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan

218

ja antamaan henkensä lunastukseksi monesta,» »Se
on myöhempiä lisäyksiä», hän huusi. »Kiitoksia»,
vastasin, päättäkäämme tähän tämä keskustelu».
Kääntyen vielä ovessa minua kohden, huusi hän:
»Mitä ihminen kylvää, sitä on hän niittävä, se on
meidän oppimme.» En voinut olla vastaamatta:
»Niin, sen olette näpistänyt Paavalilta.»

Jeesuksen sanat saattavat olla suurempi- tai
vähempiarvoisia eri ihmisille, se on eri asia. Kun
siis Adolf Harnack kuuluu lausuneen, että muka
sana: »autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat
nähdä Jumalan», on suurempiarvoinen kuin
kaikki sanat sovituksesta ja sakramenteista yhteensä,
niin on totuus se, että yksityiselle ihmiselle
saattaa sellaisesta sanasta tulla kulta-avain,
jolla kristillisyyden koko ihanuus hänelle aukenee.

Jeesuksen sanain todellisuuden tunnusmerkkiä
on sekin, ettei niitä ensinkään voi sepittää. Sen
kyllä näkee. Joskus suvaitsevat hurskaat, hyvää
tarkoittavat englantilaiset ja nimenomaan englannittaret
sepittää kertomuksia, joiden toiminta tapahtuu
Kristuksen aikana ja joissa Kristus on kirjan
henkilöitä. Mutta kuvaavaa on, että kun he
panevat Kristuksen puhumaan, eivät uskalla hänen
suuhunsa panna sepitettyjä lauselmia, heillä kun
on ihan oikea tunne siitä, että sellaiset lauselmat tuntuisivat
tyhjänpäiväisiltä ja pintapuolisilta. Hänen
sanansa ovat toisella ja korkeammalla tasolla. He
panevat hänen suuhunsa silloin tunnetuita raamatullisia
sanoja ja lauselmia, joilla hän tekee jotenkin
köyhän ja koneentapaisen vaikutuksen: ikäänkuin
hän ei milloinkaan keksisi muuta sanottavaa
kuin sen, mitä niin usein olemme kuulleet. Mutta

219

siitä näkee, ellä ne Jeesuksen sanat, jotka meillä
ovat, ovat alkuperäisiä: siten on hänen täytynyt
puhua, sillä sellaisia sanoja ei olisi muutoin osattu
kirjoittaa.

Ymmärrämme, minkä mahtavan vaikutuksen
hänen puheensa välttämättä teki hänen
aikalaisiinsa, jotka sen kuulivat. Tämäkin asia on
monin kerroin meille kerrottu.

Jo silloin, kun hänen ensimäinen puheensa,
vuorisaarna, päättyi, ihmetteli kansa, kerrotaan,
»sillä hän opetti heitä niinkuin se, jolla on valta,
eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa». Olemme
näkevinämme edessämme nuo kirjavat kansajoukot,
kuinka ne kaikki vähitellen hänen puheensa
kestäessä nostavat päänsä ylös. Hän koskettaa
heissä sellaista, mikä nousee ja kiemurtelee ylöspäin
hänen sanojaan kohden. Mutta kun hän sitten
on päättänyt puheensa eikä ääntä enää kuulu,
he varmaan kaikin antavat päänsä painua, ajatellen,
kunpa vain voisivat pitää mielessään sen, mitä
hän oli sanonut. Ja kun he sitten kotimatkalla
veneissään tahi kotiin saavuttuaan puhuivat päivän
kokemuksista, kuten varmaan puhuivatkin, saattoivat
he sanoa: se lintu, joka meille tänään lauloi,
sepä lauloi omalla äänellään ja sillä oli rinnassaan
uusia säveliä, enkä minä kaikkea sitä ymmärtänyt,
mutta se teki sydämelle niin hyvää. Eikä hänen
puheestaan saanut vaikutuksia ainoastaan hymyilevän
Galilean luonteat talonpojat; kerrotaanhan myös,
että se saattoi vallata jylhän, kivikkoisen Juudean
vastahakoista kansaa. Niinpä valtasi se oikeudenpalvelijatkin,
jotka oli lähetetty häntä kiinniottamaan
ja joihin hänen puheensa oli niin tehonnut,

220

että palasivat ilman vankia; kun neuvoskunta heitä
ahdistaa ja häpäisee, pääsee heidän suustansa:
»Ei milloinkaan ole kukaan ihminen puhunut niinkuin
tämä.» Mutta entä ne sitten, jotka opetuslapsina
häntä seurasivat ja kuulivat joka päivä hänen
puhettaan! Heidän sidotut ajatuksensa vapautti
kerran eräs heistä, kun häneltä kysyttiin:
tahdotteko tekin mennä pois, ja vastaus kirposi
Siinion Pietarin suusta: »Herra, kenen tykö menisimme?
Sinulla on ijankaikkisen elämän sanat.»
Anna koko maailman mennä menojaan, me
jäämme. Me huomaamme itse ijankaikkisen elämän
tykyttävän sydämissämme, kuultuamme sinun
puhuvan.

Me olemme hänen sanojaan kuulleet niin
usein ja ulkopuolella niiden oikeata yhteyttä,
etteivät ne enää tee samaa vaikutusta meihin. Oi,
onhan niitä niin vähän, että ne pian voi oppia.
Meidän on täytynyt tyytyä lyhyeisiin kertoeluihin
niistä. Otetaanpas vain vuorisaarna käsille! Tietysti
on hän puhunut tunnin ajan tahi ehkä kauemminkin,
— ja me ehdimme lukea kaiken sen kymmenessä
minuutissa. Parasta saimme: saimme pääajatukset
ja ihania yksityiskohtia, jotka olivat tunteellisesti
käsitetyt ja selvästi muistossa säilytetyt.
Mutta voi, kuinka vähän! Nehän saattaisivat pian
kulua. Itse turvaudun silloin tällöin ranskalaiseen
tahi englantilaiseen käännökseen saadakseni vivahdusten
vaihtelua.

Koetapas kerran ryhtyä niihin ulkona olevana
ja tervein silmin, sellaisena, joka ei niitä milloinkaan
ole kuullut tahi ei ole niitä miettinyt. Kun
ne saavat alkuperäisyydessään vaikuttaa mieleemme,

221

— ja seuraavassa yritämme asettaa niitä sellaisiin
valaistuksiin, että ne voivat siten vaikuttaa, — minkä
vaikutuksen ne silloin tekevät?

IV.

Ensimäinen ehdoton vaikutus on oleva tämä:
se mies oli nerokas.

Jokainen tuntee sen kohtauksen, kun syntinen
vaimo vietiin hänen eteensä ja hän lausui tämän
tuomion: »Joka teistä on synnitön, se heittäköön
ensimäisenä häntä kivellä.» Nerokasta. Tahi hänen
vastauksensa, kun häneltä kysytään, onko keisarille
veroa annettava, ja hänelle näytetään raha,
jossa on keisarin kuva ja päällekirjoitus, tämä vastaus:
»Antakaa Jumalalle, mitä Jumalan on, ja
keisarille, mitä keisarin on» — eikö se ole nerokas
vastaus? Tahi kun hän kääntää kaikki ulkopuoliset
kysymykset sisäänpäin. Eräs näet kysyy :
»Harvatko vai monet autuaiksi tulevat?» Ja hän
vastaa: »Taistelkaa itse niinkuin kuoleman taistelussa,
päästäksenne ahtaasta portista sisälle,» Se
on nerokasta.

Toinenkin piirre, kaikille suurille hengille yhteinen,
on myös pian huomattavissa: hämmästyttävä
piirre.

Meistä muista, pienistä tusinaihmisistä saattaa
jommoisellakin varmuudella tehdä edeltäpäin päätelmiä,
kun vaan tuntee meitä vähäisen ja on kuullut
meidän pari kertaa lausuvan ajatuksemme; voi
arvata, mitä me jostakin asiasta arvelemme, Jeesus
hämmästyttää aina. Tuossa tulee nainen, kädessään

222

hieno astia kallista voidetta. Ja heti on siinä muutamia
nyreämielisiä, jotka näyttävät niin hoki kristillisiltä
ja tietävät erinomaisen hyvin, ettei Kristus
ensinkään pidä sellaisesta ylöllisyydestä, vaan että
voiteen hinta olisi paljoa ennemmin ollut annettava
köyhille. Silloin alkaa Jeesus puhua ja ilmaisee
kaikkien kummastukseksi olevansa aivan toista
mieltä. Tämä rakkaudenilmaus miellyttää häntä ja
hän julistaa sen samalla (ja sen hän voi) maailmanhistorialliseksi:
missä tahansa tämä evankeliumi
julistetaan, siellä on myös naisen teko mainittava
— ja nythän se on tässä taas mainittu. Tahi kun
hän tulee matkasta väsyneenä sisarusten luo Betaniaan,
ja kun toinen sisarista heti alkaa nähdä
vaivaa aterian valmistamisessa, kun taas toinen
vain asettuu hänen jalkainsa juureen kuunnellakseen
häntä, ja kun Martta tulee ovelle ja nuhtelee
toimetonta sisartaan ja on tietysti oikeassa —
kaikissa muissa tilaisuuksissa, niin, kaikissa paitsi
tässä, jolloin vieraana on hän, joka on sanonut:
»Autuaampaa on antaa kuin ottaa.»

Yhtä ihailtavaa on se etevyys, joka ilmaantuu
hänen todistelussaan. Siinä oli tavattavissa sekä
periaatteiden selvyyttä että päätelmien johdonmukaisuutta.
Opetuslapset kävelevät eräänä sabatinpäivänä
laihon lävitse ja poimivat muutamia tähkäpäitä,
jotka he hierovat kämmeniensä välissä ja syövät. Sitä
nimitetään elonkorjaustyöksi ja sellaisena on se rikos
kolmatta käskyä vastaan. Ja jos niin olisikin?
Tekihän jo Daavidkin aivan samoin. Sillä hän ja
hänen miehensä söivät itse pyhäkössä olevista näkyleivistä,
nälkä kun pakoitti. Niin, ja sitten on

223

sabatti olemassa ihmisen tähden eikä päinvastoin.
Ja muutoin onkin tässä eräs suurempi kuin Daavid
tahi sabatti: Ihmisen Poika on sabatin herra. Taikka
ajatelkaamme sadukealaisten typerää juttua vainiosta,
joka oli ollut naimisissa seitsemän veljeksen
kanssa toisensa perästä, ja kysymystä, kenen oma
hän olisi kuolleistanousemisessa, ja hänen selvää
ja täysin riittävää vastaustaan: kysymyksenne ilmaisee
kahdenkertaista puutetta, — ette tunne raamatuita
ettekä Jumalan voimaa. Jos tuntisitte raamatut,
tietäisitte, että Jumalaa usein sanotaan Abrahamin,
Iisakin ja Jaakobin Jumalaksi, ja koska hän
ei ole kuolleitten Jumala, vaan elävitten Jumala,
ovat siis nuo kolme suurmiestä välttämättömäsi
elossa ja kuolleistanouseminen siis mahdollinen.
Ja jos te tuntisitte Jumalan voiman, ette myöskään
epäilisi kuolleistanousemusta, joka aikaansaa aivan
toiset olot, niin ettei tulevassa maailmassa naida
eikä huolla, vaan eletään niinkuin enkelien maailmassa.
— Juuri kuolleistanousemusta ja enkelien
olemassaoloa sadukealaiset epäilivät, ja he laiminlöivät
raamatun tutkimisen.

Kun lähemmin tarkastelemme hänen puheitansa,
joudumme usein ihailemaan sitä kauneutta ja
intoa, joka henkii hänen sanoistaan. Kuinka kuvaavia
ja runollisia ovatkaan sanat tämänlaiset:
»Illan tullen sanotte: tulee kirkas ilma, sillä taivas
ruskottaa. Taivaan muodon osaatte arvostella,
mutta aikain tunnusmerkkejä ette voi.» Ajatelkaamme
vertausta tuhlaajapojasta: niin yleisinhimillisesi,
niin syvästi ja yksinkertaisesti on tässä
kuvattu nuo kaksi sydäntä, sekä isän että pojan,

224

että vertauksesta on tullut lempikertomus sekä sivistyskansain
että villien keskuudessa. Ja siltä tuntuu,
kuin helkkyisi suuren kultakanteleen kielet,
kuin katselisi silmä ruusunpunaisten iltapilvien linnaan,
kun kuulemme hänen vakavaa, hiljennettyä
puhettansa: «Älköön teidän sydämenne olko murheellinen.
Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.
Isäni kodissa on monta asuntoa. Jos ei niin olisi,
olisin sanonut sen teille.» Ja tämän kauneuden
piirteen säilytti hän aina loppuun asti. Se hohtaa
vielä meille hänen viimeisessä, viehättävässä, pienessä
vertauksessaan, johon hän sai aihetta siitä,
mitä edessään näki: tuoreista akaasiapuista, joita
kasvoi pitkin tienviertä, ja lakastuneista oksista,
joita sunnuntaiselta vielä oli tien tomussa: »Jerusalemin
tyttäret, älkää itkekö minua, vaan itkekää
itseänne ja lapsianne. Sillä jos tämä tehdään tuoreelle
puulle, mitä sitten tapahtuukaan kuivalle.»

Ja jokaista, joka tarkoin kiinnittää huomionsa
Jeesuksen sanoihin, ihmetyttää vielä eräs asia:
tämä on uutta. Sielläkin, missä hän puhun
vanhoista, tunnetuista asioista, luo hän aina niihin
uutta valoa - uskollisena noudattaen sitä, mitä
hän puhui oikeasta taloudenhoitajasta, joka tuo
esiin varastostansa sekä vanhaa että uutta. Jumaluusoppineet
ovat tietävinään, että vertauksia tunnettiin
jo ennenkin kuin Jeesus vertauksensa puhui.
Olkoon niin, mutta kyllä ne ovat kaikki unhoittuneet;
ja hän otti ne kokonaan omikseen, pani
ne uuteen muotoon, ja kun hän näki samat linnut,
kukkaset ja pellot, jotka kaikki muutkin näkivät,
luki hän niistä luonnon salaperäistä kirjoitusta,

225

jota ei mikään silmä ennen ollut voinut nähdä, ja
selitti sen meille.*) Oli aivan kuin hän itsekin olisi
ollut salaisessa liitossa luonnon elämän kanssa.

V.

Ja tämä kaikki koskee vielä ainoastaan hänen
puheensa muotoa.

Mutta puheet ilmaisevat hänen ajatuksiansa.
Ja kun kuuntelemme niitä, opimme vasta oikein
katsomaan siihen rikkaaseen sieluun, josta ne tulivat.

Se tietää. — emme heti. Ne vievät meitä ensin
itseemme. Ne avaavat meille maailman, jota
emme ennen nähneet.

Hän puhui Jumalanvaltakunnasta (eli
taivastenvaltakunnasta). Sitä hän ensiksi julisti, ja
tämä julistus tuntui heistä sittemmin auringonnousulta,
joka oli kullannut maita Genesaretin rannoilla,
kun hänen äänensä alkoi kuulua. Jumalan
valtakunta se se oli varsinaisena todellisuutena kaiken
takana, mitä nähtiin. Morsiussaatto kuninkaan
talossa, jossa keittiössä paistettiin ja vierashuoneen
juhlapöytiä katettiin, ja jossa neidot menivät kuninkaan
poikaa vastaan palavat lamput käsissä; maanmies,
joka kultaisen siemenensä kylvi mustaan multaan;
päiväläiset, jotka menivät työhön viinitarhaan;
lampaat, jotka näykkivät tien ohessa viheriäistä

*) Voidaan ottaa opiskeltavaksi edelleen Carl Koch'in kirjan
johdolla: »Jesu Lignelser» (Jeesuksen vertaukset) I — II. Erittäin
II osa on mallikelpoinen.

226

ruohoa; perheen äiti, joka leipomatuvassaan vastasi
taikinaa, ja lapset, jotka leikkivät hautajaisia turulla;
kaikki nämä antoivat aihetta kuviin, kaikki nämä
loivat varjoja. Kun hän puhui, tuntui aivan toinen
maailma tämän näkyväisen maailman takaa paistavan
ja tulevan ainoaksi todelliseksi maailmaksi.
Jopa oli se kerran kajastava läpi kaiken ja nostava
näkyväiset kirkastuksen tilaan. Eivätkä hänen koko
maailmaa käsittävät ajatuksensa pysähtyneet ennen,
kuin hän näki valtakuntansa levinneen yli koko
ihmiskunnan. Mutta kaiken sen tuli alkaa sisältäpäin,
ihmissydämistä. Se oli ensin pulppuava esiin
yliaistillisena onnentunteena, taivaallisen rauhan
heijastuksena, joka hohti sielun pohjalle, voimana,
jota eivät rajat ahdistaneet. Absoluutista, ehdotonta,
korkeinta hyvää hän julisti ja sitä hän oli tullut
tuomaan. Hän puhui niin, että sitä uskottiin. Jos
joku olisi voittanutkin koko maailman, mutta menettäisi
tämän korkeimman, ei se olisi häntä hyödyttänyt;
mutta ken sen sai näkyviinsä, meni mielellään
ja myi kaikki, mitä hänellä oli, saadakseen
tämän helmen ja kaivaakseen itselleen tämän aarteen.

Mutta samassa kun hän itse pitää ehdotonta
olemista todellisuutena, esittää hän myös ehdottoman
vaatimuksen. Hän nostaa lipun meille,
asettaa ihanteen äärettömän korkealle yli ajan vanhurskauden.
Isäni taivaissa on täydellinen, tulkaa
tekin täydellisiksi. Ijäisiltä vuorilta lähtenyt tuulenhenkäys
puhaltaa omiintuntoihin ja mieliin, — puhdistaen,
mutta jäätäen. Yhteiskunnallisten pykälien
piiristä siirretään laki salaisimpien ajatusten alalle.
Aviorikoksen tekee se, joka katsookin naiseen himoitaksensa

227

häntä. Varas on se, joka ei anna hätääkärsivälle
veljelleen, mitä se häneltä pyytää.
Murhaaja on se, joka pahoittaa toisen ihmisen nimittämällä
häntä tyhmäksi tai höperöksi. Epäjumalanpalvelija
on se, joka ajattomaan murheeseen
antautuu. Se, joka yrittää säilyttää oman nahkansa,
menettää ijäisen olemuksensa. Ken häntä tahtoo
seurata, ottakoon ristinsä ja seuratkoon häntä teloituspaikalle.
Ajatelkoon se, joka tahtoo olla hänen
huoneväkeänsä, mitä on isän ja äidin ja oman itsensä
vihaaminen. Portti on ahdas, ja tie on kaita,
ja harvat sen löytävät.

Siten hän puhui. Ja samassa kun hän teki
vuorenkorkuiset vaatimuksensa, antoi hän niille,
jotka halusivat niitä kuulla, mitä iloisimman
rohkeuden. Sillä hän antoi itse sen, mitä hän
vaati, ja löysi ihmisen sielussa sen liitoskohdan,
josta käsin työ saattoi alkaa, päättyäkseen täydellisyyteen.
Ja liitoskohtana oli ihmisissä piilevä lapsi,
nöyrä mieli, vilpitön vastaanottavaisuus, katuvainen
tulo hänen luokseen, rehellinen tahto, yksinkertainen
luottamus. Sentähden alkoi hän puheensa kaikelle
sille rahvaalle, joka oli kokoontunut hänen
ympärilleen ja oli sijoittunut vuoren viheriöille
kaltaille, näillä sanoilla: Autuaita olette te! Särjettyä
ruokoa ei hän musertanut, suitsevaa kynttilänsydäntä
ei hän sammuttanut, sairaat sielut hän paransi,
hengessä köyhät julisti hän autuaiksi. Ainoastaan
itsevanhurskaat ihmiset olivat siinä tilassa,
ettei hän voinut mitään niiden hyväksi tehdä.

Hän auttoi ihmisiä Jumalan nimessä. Hän
piti kaikkia, jotka hänen luokseen tulivat, lahjoina,
jotka Isä hänelle antoi (Joh. 6: 37). Hän antoi

.228

murheellisille ja alakuloisille, halveksituille ja toivottomille
uutta elämää, antamalla Jumalan nimessä
heidän syntinsä anteeksi. Ken hänet näki, näki
Jumalan. Toistan sen. Kun hänet näki, näki Jumalan.
Jumalanhan valtakunta oli ehdoton ja
korkein hyvä; ja juuri Jumala pani ehdottoman
vaatimuksen omalletunnolle; ja Jumala itse tuli ihmisten
luo hänessä, hänen persoonassaan ja puheessaan,
toivottaen heille Jumalan rauhaa.

Siten tulivat he itse Jumalan yhteyteen. Rukouksen
maailma elpyi uuteen todellisuuteen
ja kuversi taivaansa heidän ylitsensä, kun hän oli
opettanut heidät rukoilemaan. He näkivät hänen
rukoilevan yöt yhdytysten, ja he kuulivat hänen
väsymättä kehoittavan heitäkin rukoilemaan. Hän
puhui siitä kuvauksin, jotka yleensä olivat otetut
Isän ja Pojan keskinäisestä välistä ja jotka joskus
olivat sutkapuheisia, kuten kuvaus miehestä, joka
herättää rymyytettiin vuoteesta (Luuk. 11), ja eukosta,
joka uhkaa lyödä tuomarin kasvot sinelmiin (niin
Kreikankielellä sanotaan; Luuk. 18). Ja hän puhui
siitä aivan luonnollisin ja suorin lauselmin: jos
kaksi tahi kolme maan päällä suostuvat rukoilemaan
jotakin minun nimeeni, on se heille annettava.
Anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin
te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. Mitä
vain Jumalalta rukoilette, uskokaa se saavanne, ja
te saatte sen. He noudattivat neuvoa ja yrittivät
opetella rukouksen taitoa; ja he saivat ilmi olevaisuudessa
piileviä voimia, joista ennen eivät olleet
uneksineetkaan.

Ja mitä hän siten puhui heille kaikille, se kääntyi
kutakin yksityistä kohti. Silloin riensi

229

ihmisiä virtana hänen luokseen; ollen milloin hurjan
kiihkeöitä seuraamaan häntä maailman ääriin
asti, milloin taas hiipien yöllä salaovelle, milloin
asettaen kekseliäästi ajateltuja kysymyksiä suurimmasta
lain käskystä, milloin taas arvelematta laskeutuen
yleisellä tiellä polvilleen, levottomasti autuutta
halaten. Ja silloin puhui hän kullekin yksityiselle
aivan niin kuin ei muita siinä silmänräpäyksessä
olisi ollutkaan, ja niin mieskohtaisesti, että
jokainen, jolle hän puhui, tunsi hänen katsoneen
sydämensä pohjaan asti. Ajattelijalle hän sanoi:
sinun tulee uudestisyntyä, rikkaalle nuorukaiselle:
yksi sinulta puuttuu, — myy mitä sinulla on ja anna
vaivaisille ja lähde sitten seuraamaan minua; sille,
joka aina tahtoi hänen luonaan olla: mene kotiisi
omaistesi luo ja kerro, mitä Jumala sinulle tehnyt
on; ja kuolemaisillaan olevalle ryövärille: tänäpänä
olet sinä oleva kanssani paratiisissa. Monet saivat
koko elämäksensä kyllin onnea niistä sanoista, jotka
hän heille sanoi; toisten mielestä olivat hänen sanansa
liioiteltuja ja käsittämättömiä, ja he jättivät
hänet. Mutta eivät he milloinkaan hänestä kokonaan
päässeet irti. He olivat lumeissa.

Ja näitä sanoja puhuu hän vielä, puhuu meillekin.
Hän lausui ne usein niin yleispätevästi,
että ne pitävät paikkansa vielä tänäkin päivänä:
»joka tulee minun tyköni, sitä en heitä ulos», —
se on jokaiselle sanottu. »Ja kun minä maasta
nostetaan ylös, vedän kaikki luokseni», — sepä
tarkoittaa meitä kaikkia, minuakin.

Mutta kun nämä sanat ensiksi vetävät huomiomme
puoleensa muodollaan ja sitä lähin
iskeytyvät omaantuntoomme ja vastaavat tarpeitamme

230

sisällyksellään, on ajanpitkään mahdotonta
tutkia niitä ulkokohtaisesta persoonattomasti; —
siksi ne ovat liian eläviä. Ei voi
jäädä piittaamattomaksi niistä. Saattaa olla niitä
kuulematta, olla kuin ei niitä olisi olemassakaan;
mutta jos alkaa käydä niiden kanssa tekemisiin ja
tutkia niitä, joutuu vedetyksi asiaan mieskohtaisesti.
Sillä ne tuovat ilmi hänet, joka ne puhui. Ne eivät
ainoastaan puhu meistä niin, että me tunnemme
itsemme paljastetuiksi, vaan ne puhuvat
yhtä voimallisesti hänestä itsestänsä. Päätökseksi
tuleekin mieskohtainen kysymys: kuka on
hän, että hän noin voi puhua? Ne pakoittavat asettumaan
joko hänen puolellensa tahi häntä vastaan.

Saamme tässä kappaleessa vielä nähdä, mitenkä
hänen sisäinen sielunelämänsä kuvastui
hänen puheessansa.

VI.

— Kolmetoista vuotta sitten kävelin eräänä
iltana muutamien nuorien jumaluusopin ylioppilasten
kanssa Saale virran vartta Hallen kaupungin
lähistössä. Oli kuutamoinen ilta. Omituinen, uneksiva
hopeausva verhosi vanhoja salavia, jotka kallistuivat
virran yli ja näyttivät niin ihmeellisen
eläviltä. Puhuimme Kristuksen persoonasta ja seisoimme
hiljaisina pienessä ryhmässä erään nuoren
dosentin ympärillä, joka puhui. Hän oli vähän
vanhempi meitä loisia, ja me kuulimme mielellämme
hänen puhettaan, emme ainoastaan sen vuoksi, että
hän oli meitä vanhempi, vaan myös sen vuoksi,

231

että hän oli itsenäinen ajattelija ja jossakin määrin
hiljainen mystikko. Ja aivan kuin olisi se ollut
eilen, kaikuu vielä korvissani hänen sanansa: »Kun
minä kerran kirjoitan dogmatiikkani, on se alkava
Getsemanesta.» Mehän tietysti olimme jokainen
kirjoittava kerran oman dogmatiikkamme;
yksi meistä oli jo päässyt lisensiaatiksi kirjoittamalla
väitöskirjan» deutoronomionin *) puitteista» — todellakin
mieltäkiinnittävästä aineesta.

En tiedä, onko hän jo saanut dogmatiikkansa
kirjoitetuksi; mutta kaikitenkin on myönnettävä,
että jos hän on lupaukselleen uskollisena pysynyt,
ei hänen dogmatiikkansa lähtökohta ole
sama kuin muiden. Sillä muut alkavat mielellään
Jumalan sisimmästä olennosta taikka luomisesta
taikka uskonnollisen tiedon tutkimisesta, mutta hänenhän
oli määrä alkaa Getsemanesta. Luulen
ymmärtäväni häntä. Getsemane ei näet
ole ainoastaan pyhä paikka, vaan se on myöskin
pääavaimia, jolla päästään ymmärtämään itse Ihmisen
Pojan olemusta. Me olemme tässä selvästi
historiallisella ja todellisuuden maaperällä. Ajattele
ajatus: tuossa on eräs Jumalan Poika, joka väänteleikse
matona kasteisessa ruohossa ja kerjää ja
rukoilee isältänsä, että Isä ottaisi häneltä pois tämän
katkeran juoman! Sellaista ei ole milloinkaan
syntynyt ihmisen mielikuvituksessa; ei ainoakaan
vanhoista profeetoista puhu ennustuksissansa Getsemanesta.
Mutta siitä on kerrottu sen vuoksi,
että siellä on tapahtunut se, mitä on kerrottu.
Niin syvälle syöpyi kuva tästä surullisesta tapauksesta

*) Deutoronomion : 5-.s Mooseksen kirja.

232

unisten, murheellisten ystäväin mieleen, että
kun he sitten kertoivat siitä, tulivat he käyttäneeksi
erästä sanaa hänen äidinkielestään, sanaa: Abba,
Isä. Tämä sana kaikui heidän sisäiseen korvaansa,
aina kun he sitä muistelivat, niin valittaen ja niin
pelokkaasti, rukoillen, väristen kuin hän oli sen sanonutkin:
Abba, rakas Isä. Sellaisena eivät olleet
häntä ennen milloinkaan nähneet

Mikäpä sitten, saatamme kysyä, hänet niin kokonaan
sai hämmentymään ja sellaisen tuskan ja
kauhun syvyyteen vaivutti? Yksi niistä kreikkalaisista
teonsanoista, joita tässä kohden on käytetty,
merkitsee pöyristyttävää kauhistusta, ja lääkäri
Luukas on kirjoittanut muistoon sen fysiologisen
ilmiön, joka sittemminkin joskus on havaittu, että
hän hikoili verta.

Saiko sen aikaan ajatus siitä, että hänen nyt
täytyi kuolla? Mutta kuolemastaan oli hän usein
puhunut aivan tuttavallisesti, ja usein kyllä oli hän
kuolemanvaaralle itsensä alttiiksi antanut.

Painoivatko pahat muistot hänen omaatuntoaan?
Mahdotonta se olisi ollut. Eihän hän syntiä tuntenut,
ja olihan hän taisteluun vaativasti kysynyt
vihollisiltansa, ken heistä voisi todistaa hänen väärin
tehneen.

Eipä suinkaan. Hänen omat sanansa osoittavat
selvästi meille, millä tien tähän kysymykseen
on selvitystä saatavissa, joten ei meidän ole tarvis
arvailuihin turvata. Hän puhuu kalkista, jonka
hänen Isänsä antaa hänen juodakseen ja jonka
hän vain vastahakoisesti tahtoo tyhjentää. Tässä
nyt se kutsumus, johon näimme hänen kastepäivänään
Jordanilla suostuneen, paljastuu hänelle

233

kaikkine kohtalokkaine seurauksineen. Sillä pohjoisesta
ja etelästä, idästä ja lännestä, kaukaisilta jo
menneiltä ajoilta ja kaukaisilta vasta tulevilta ajoilta
tuli lauma muiden syntejä niin ilmi elävänä ja kauhistavana
kuin olisivat nuo synnit olleet hänen omiansa,
— hänestä tuntui siltä kuin jos mehiläislauma olisi
hänen sielullensa laskeutunut. Hän oli asettunut
syntisten ihmisten asemaan. Hän seisoi rannalla,
sanoo Spurgeon 47 , mutta ulapalla pauhaavat hyrskyt
loiskuttelivat vesiä jo hänen kasvoihinsa. Näin
päättyi siis se kutsumus, jota hän kautta pitkän
nuoruutensa ajan oli halunnut: hän kuoli kaikki
ajateltavissa oleva synti sydämellään.

Mutta siihen kutsumukseen hän suostui, hän
taisteli läpi tuskan ja taipui Isän tahdon alaisuuteen:
ei niinkuin minä tahdon, Isä, vaan niinkuin
sinä tahdot. Ja silloin oli siinä taaskin: salaisuus,
mysteerio, enkelin tervehdys, joka uudestaan todisti,
että huolimatta kaikesta Isän rakkaus tässäkin
toimi ; — viimeinen voitto oli saavutettu : ihanne,
ideaali oli tullut heltiämättömänä vaatimuksena hänen
tielleen, ja hän pysähtyi hiukkasen, käänsi
siitä päätänsä ja rukoili ehdollisesti siitä vapautta,
ja taipui lopuksi sen alaiseksi ja täytti kaiken vanhurskauden.

Tästä alkaen kulkee hän rohkein mielin kautta
kaikkien kauhujen. Tapaus Getsemanessa on niitä
harvoja historiallisia kohtia, joihin jälkiapostolinen
kirjallisuus on viitannut: heprealaiskirjeen tuntematon
kirjoittaja näyttää osanneen ottaa Getsemanen
dogmaattiseksi lähtökohdakseen. Hänen täytyi kärsiä,
vaikka hän oli poika — se on heprealaiskirjeen
kirjoittajan ajatus — mutta hän oppi kuuliaisuutta

234

siitä, mitä hän kärsi, ja tuli sen kautta täydelliseksi
ja autetuksi kaikista tuskista ja on nyt ylimäiseksi
papiksi korotettu.

VII.

Mutta tämä ihanteen ja salaisuuden välinen
jännitystila, tämä kutsumuksen vaatimuksen
ja tahdon myöntymyksen välinen taistelu, joka
samalla kertaa ilmaisee hänen todellisen inhimillistä
olentoansa ja samassa tuo nähtäviin hänen
salaisimman kuninkaanajatuksensa, — se tulee myös
vilauksittain esiin ennenkuin tämä päättävä loppukohtaus
on tapahtunut. Suurimmat uskonnolliset
kohotukset hänen elämässään tulivat tavallisimmin
sineteiksi ja vahvistukseksi hänelle, kun hän Poikana
oli antanut tahtonsa vanhurskauden alaiseksi,
jopa silloinkin, kun se tuotti kärsimystä.

Hänen elämässään on eräs tapaus, joka on
kaukana ulkopuolella tahi paljoa korkeammalla
tavallisuutta. Siihen ei ole mitään vastaavaisuutta
Israelin pyhissä muinaismuistoissa, enempää kuin
messiaalliset ennustuksetkaan siihen tähtäävät.
Mutta juuri tätä ainoaa tapausta apostoli Pietari
vanhoilla päivillään vähää ennen kuolemaansa muistelee.
Ihanana nuoruudenmuistona kajasti se hänen
mielessään, ja kauvan oli hän ollut siitä mitään
hiiskumatta. Kuulkaamme hänen omia kuvaavia
sanojaan:

Sillä me emme seuranneet viekkaasti sommiteltuja
taruja tehdessämme teille tiettäväksi Herramme
Jeesuksen Kristuksen voimaa ja tulemusta,
vaan me olimme omin silmin nähneet hänen suuruutensa.

23:>

Sillä hän sai Isältä Jumalalta kunnian
ja kirkkauden, kun tältä korkeimmalta ja kirkkaimmalta
tuli hänelle tämä ääni: „Tämä on minun
rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt."
Ja tämän äänen me kuulimme taivaasta tulevan,
kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella.

Lukija tietää nyt, mitä tämä tarkoittaa. Oli
tullut se aika, jolloin jokainen askel vei hänet hetken
matkaa lähemmäksi Jerusalemia, sitä kaupunkiajolla
oli yksinoikeus surmata profeettoja. Mutta
ennenkuin hän, käyttääksemme Luukkaan omituista,
viehättävää sanamuotoa, käänsi kasvonsa lopullisesti
Jerusalemia kohden vaeltaakseen, vetäytyi
hän joksikin aikaa yksinäisyyteen, tutustaakseen
sieluaan ja sielunsa ystäviä siihen ajatukseen. Ylhäällä
Hermonin vuoren lumipeitteisillä kaltailla,
missä Jordanin virran lähteet maasta pulppuavat
ja missä Pan'in viileä luola on vuoreen muodostunut,
— missä oli pohjoisin paikka, johon Jeesus
maan päällä oli ehtinyt, — siellä puhui hän ystäviensä
kanssa paljon siitä, että hänen oli paljon
kärsittävä ja ristillä kuoltava.

Ja kun hän oli vahvistanut omaa sieluaan näissä
ajatuksissa, jotka olivat niin vaikeita lihalle, ja
uudestaan lausunut niitä jonkun kerran hidaskäsityksisille
ystävilleen, — niin, siellä se nyt taas tapahtui.
Hänelle lahjoitettiin siellä vuorella valoisa
yö, ja hän tunsi, että taivaisiin menneet suurmiehet,
jotka myös olivat vaeltaneet orjantappuraista tietä
ja viimein salaperäisellä tavalla maan päältä kadonneet,
tulivat ja puhuivat hänen kanssaan siitä,
mitä hänelle oli tapahtuva, ja siellä taaskin Isän
ääni vakuutti rakastettua rakkaudestaan.

236

Siten hän taaskin entistä korkeammin vihittiin
mysteerioon, salaisuuteen sen jälkeen kuin
hän oli entistä syvemmin vaivutettu ideaalin,
ihanteen kärsimisiin.

Hurmaantuneimpana niistä kolmesta ystävästä,
jotka olivat mukana, ja ilon valloissa, oli Pietari kohtausta
häirinnyt, ja hänpä viime vuosinansa palasi,
kuten sanottu, tätä kohtausta mieleen johtamaan.

— Hän tuli Jerusalemiin ja seisoi eräänä päivänä
pyhäkössä ja puhui tapansa mukaan kansalle.
Ei kukaan tietänyt sitä, mitä hän tiesi: että tämä
päivä oli viimeinen, jona hän niin sai seisoa; he
tulisivat pyhäkön pylväskäytäviin seuraavinakin päivinä
tapansa mukaan häntä kuulemaan, mutta hän
ei olisi enää tavattavissa.

Silloin tahtovat muutamat Kreikkalaiset nähdä
häntä. Hänen pari ystäväänsä tulee sitä ilmoittamaan
hänelle, ja hän joutuu äkkiä syvään liikutukseen.
Tämä odottamaton sanoma, jonka hän
näin saa suuresta pakanamaailmasta, muistuttaa
hänelle uudestaan, mistä hinnasta maailma on voitettava.
Tulee usein muutamia voimakkaita tuulenpuuskia
ja taivuttaa syvään suuret puut, ennen kuin
rajuilma alkaa. Silloin suljemme akkunat kaikkialla,
sillä nyt jo pian rajuaa se kohdallamme. Ja
pian putoavat ensimäiset suuret sateenpisarat. Sillä
tavoin kävi myöskin syvä hyytävä vavistus hänen
sielunsa läpi tuona hiljaisen viikon tiistaina — Getsemane
Getsemanen edellä. On niin merkillistä:
hän puhuu puolittain ihmetellen ja kovin liikutetuin
mielin: nyt on sieluni murheissansa, ja
mitä minä sanon? — Mutta hän tulee taas ennalleen
ja sanoo päättävästi ja levollisesti: kuitenkin,

237

sitä varten olen tähän hetkeen tullut; Isä, kirkasta
poikasi. Ja kun kansanjoukko oli kuullut vain ukkosen
jyrinän, kuulee hän tunnetun ja rakkaan
äänen sanovan: »Minä olen sen kirkastanut, ja tahdon
vielä kirkastaa sen!» — Mysteerio, salaisuus
taaskin! Ihmeellinen vahvistus hänen sisimmässään
heti sen jälkeen kuin tahto oli alttiiksi antautunut.
Hän ei ollut tinkinyt ideaalin vaatimuksista, vaikka
sanomaton kärsiminen oli odotettavana.*)

Ja sitten torstai-iltana alkoi rajuilma. Se tuli
hiipien puutarhan varjoista ja hyökkäsi musertavalla
voimalla hänen sielunsa kimppuun. Oi, on
niin inhimillistä: vaikka kuinka koetamme tutustua
murheeseen ja kauhuun, joka meitä odottaa,
— kun se kohtaa meitä ja äkkiarvaamatta olemme
joutuneet sen keskelle, on se kuitenkin yllättävää
ja pelottavaa.

VIII.

Olen huomauttanut näitä raamatunkohtia, jotka
kaikki ovat samansukuisia, sentähden, että ne selvästi
tuovat näkyviin meille ihmisen Jeesuksen Kristuksen
— ja aina mitä sisäisimmässä yhteydessä
hänen kutsumuksensa kanssa. Ihmistä ja
hänen työtään ei voi toisistaan eroittaa, — jos ihminen

*) Tämä tapahtui hiljaisen viikon tiistaina. Minuun on
aina, sen jälkeen kun asian oivalsin, tehnyt syvän vaikutuksen se
ajatus, ettei mikään niistä tapauksista ja puheista, jotka viimeisen
viikon ajalta kerrotaan, ole luonnollisesti sijoitettavissa keskiviikoksi.
Kaikki näyttää tapahtuneen maanantaina ja tiistaina.
Niin ollen on hän koko keskiviikkopäivän ollut hiljaisuudessa,
oleskellen nähtävästi Jerusalemin ulkopuolella, ja valmistellut sieluaan
vastaanottamaan, mitä tuleva oli.

238

muutoin on se, mikä hänen tulee olla.
Voimme täällä maan päällä tulla toimeen miltei
ilman onnea, mutta emme voi tulla toimeen ilman
työtä.

Se nimi, jolla Jeesus mielellään itseään nimitti,
on mitä läheisimmässä yhteydessä näiden ajatusten
kanssa. Kuten tunnettu, oli se nimi »Ihmisen Poika».
Se oli niin sanoaksemme hänen salanimensä, kuten
Tanskan kuningas, kun hän matkustaa vieraassa
maassa, kulkee Kronoborg'in kreivin nimellä, välttääksensä
virallista vastaanottoa rautatienasemilla.
Salaisesti iloiten käytti hän itsestään tätä nimeä, ja
kysyi sittemmin lähimmiltä ystäviltään, kenen ihmiset
sanoivat hänen, Ihmisen Pojan, olevan. Ei
ole oikein varmaa, mistä hän tämän nimen oli ottanut,
ehkäpä eräästä Danielin näystä, ehkäpä
8:nnesta Daavidin psalmista. Mutta se on selvää, mitä
tämä nimi sisältää. Hän tunsi olevansa ihmisten
keskuudessa heidän omaisenaan, sellaisena, joka
todellakin oli ihminen ihmisen ihanteellisen tarkoituksen
mukaan. Ihmisten keskuudessa tahtoi
hän palvelustyönsä toimittaa. Tässä onkin ovi, joka
vie hänen sisäiseen maailmaansa. Tällä tiellä vasta
opitaan häntä tuntemaan ja ymmärtämään.

Lukija ehkä tietää, että vanhat dogmatikot puhuivat
hämärästi »Kristuksen kahdesta luonnosta»,
jumalallisesta ja inhimillisestä luonnosta, niin että
hän toisen luontonsa nojalla tiesi ja taisi asioita,
joita hän ei tietänyt eikä taitanut toisen luontonsa
nojalla, ja niin edespäin. Tästä ajatuksen juoksusta
täytyy kyllä nykyaikaisen ajatusopin kääntyä kummeksien
ja ynseästi. Mutta kun heidän sitten piti tuoda
esiin Kristuksen niin sanottua inhimillistä luontoa, he

239

mielellään mainitsivat sellaisia seikkoja, kuin että
hän makasi ja söi ja isosi ja väsyi ja itki. Niin, itkeminen
onkin jo aivan toista laatua; itkeminen on
todella inhimillistä. Mutta kummasteltavan vähäiseksi
arvostellaan ihmisluontoa, kun on voitu erittäin
panna huomiota näille kokonaan fyysillisille
toiminnoille, joista useimmat ovat meille eläinten
kanssa yhteisiä, ja joita joku jumalakin voisi, jos
tahtoisi, suorittaa. Aivan toisin tavoin rikkaita katsauksia
hänen ihmiselämänsä syvyyksiin
aukenee hänen sanassaan ja puheessaan ja ilmaantuu
elävinä hänen mielialoissaan.

Mikä alakuloisuus ja intoisuus, niin tosi-inhimillinen
ja muutoin myös niin täynnä kauneutta
sisältyykään tähänkin huudahdukseen: »Ketuilla on
luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla
ei ole paikkaa, mihin päänsä kallistaa» . On
kuin hän loisi katseen onnellisiin metsäkyyhkyihin,
joiden hän illan tullen näkee liihoittelevan pesiinsä
Genesaretin järven rantaäyräille, ja tuntisi, kuinka
koditon hän itse on. Tahi kuinka saammekaan
katsoa hänen syvästi liikutettuun sieluunsa sellaisten
sanain valossa kuin nämät, samalla kertaa kärsimättömyyttä
ja vavistusta ilmaisevat sanat todella
ovat: »Tulta olen tullut sytyttämään, ja kuinka
minä tahtoisinkaan, että se jo palaisi; mutta minä
olen kasteella kastettava, ja kuinka olenkaan tuskassa,
kunnes se on täytetty.» Voidaanko ajatella
painavampaa ihmissanaa kuin tämä: »Kun Ihmisen
Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päällä?» —
Todellakin niitä harvoja pessimistisiä (pahinta uskovia)
sanoja, joita raamatussamme kerrotaan hänen
suustansa lähteneen. Eiköhän jokainen saata tuntea,

240

kuinka todellisilta ne kuulostavat? Ne, jotka
häntä rakastivat, ovat tuskin voineet niitä kuulla,
sisimmässään vastaamatta: Oi, Jeesus, minussa olet
löytävä uskoa, minuun saatat luottaa. Johanneksen
evankeliumissa on myös sana, joka mitä sumeamielisimmällä
tavalla antaa meille tilaisuuden katsoa
hänen yksinäiseen ihmissieluunsa: hän ei uskonut
itseään eräille ihmisille, sanotaan, sillä hän
tiesi, mitä ihmisessä on. Ajatelkaamme sitten tämän
vastakohtana sitä kaunista, iloista tervehdystä, jolla
hän puhuttelee ystäviään viimeisenä iltana, kun
hän niin huolellisesti on valmistanut heille kaikki
niin juhlalliseksi kuin suinkin: »Olen sydämellisesti
halunnut syödä tätä pääsiäislammasta teidän kanssanne».
Ja ajattele sitten tuota kasteista aamua, sen
kirkkaan yön jälkeen, jonka katselemisessa vast'ikään
hetkisen viivyimme, — kun hän palasi laaksoon ja
kohtasi laakson asukkaiden hädän ja vaivan, joka
ikäänkuin löyhähti häntä vastaan, ja kun hän näki
murheellisen isän tuovan kaatuvatautista poikaraukkaansa,
— ja se yllätti hänet miltei hetkiseksi
ja hän loihe lausumaan: »Oi, sinä epäuskoinen suku,
kuinka kauvan minun tulee pysyä teidän luonanne,
kuinka kauvan minun tulee kärsiä teitä», mutta tointui
heti taas ja palautui entiselleen ainoalla tahdonponnistuksella
ja sanoi: »Tuokaa poika minun luokseni.»

Sellaiset sanat, jotka eivät sisällä mitään pelastustotuutta,
eivät ilmaise mitään mysteeriota, pankoon
lukija erittäin merkille, sillä niissä on ikäänkuin
vielä elämän ja todellisuuden lämpöä ja
niissä kuvautuu hänen inhimillisyytensä paremmin
kuin laveissa selityksissä ja ilmenee sellainen
todellisuussuunta, realismi, jommoinen ei voi olla

241

sepittelyä. Ne voivat joskus todellisella inhimillisyydellään
vielä saada meidät uskomaan ihmettä,
josta muutoin meidän olisi ollut vaikea suoriutua.
Niinpä näyttää ensin uskomattomalta ylöllisyydeltä,
jopa jumaluuden voimain tuhlaukselta, että hän
eräällä hääjuhlalla olisi muuttanut vettä viiniksi; ja
sen vuoksi tuntuukin tämä tapahtuma vaikealta uskoa.
Mutta hän kieltäytyy sitä tekemästä, — katso se ei
ole »sepitettyä». Hän kieltäytyi aivan varmasti, sillä
ei vielä ollut tullut se »aika», josta hän niin usein
puhui ja jonka hänen kutsumuksensa yksin voi
määrätä; ja sitten teki hän sen kuitenkin rakkaudesta,
mutta aivan salaisesti ja huomiota nostamatta,
vaatimattomuudella sellaisella, jommoista ei
mikään pyhimystaru olisi voinut keksiä: ei edes
pitojen isännöitsijä tietänyt, mistä viini tuli. Sellaista
tulee panna merkille. Sellaiset perusteet kuin
esimerkiksi sattuva sielutieteellinen varmuus ja
alkuperäisyys todistavat joskus enemmän kuin kokemukselliset
todisteet. Senpä vuoksi saattaakin olla
— se huomattakoon — sekä rehellisintä että tieteellisintä
pitää jonkun kirjan tahi tapauksen todellisuutta
todistettuna, jos perusteet puhuvat sellaisella
välittömällä realismilla, että ne vaikuttavat enemmän
painollansa kuin lukumäärällänsä.

Yksi piirre mainittakoon vielä tässä yhteydessä,
sillä se on havaittavissa niin yleisesti, että se
melkein antaa leiman hänen ihmisolennolleen. Olen
jo varemmin siihen viitannut. Tarkoitan hänen
sääliväisyyttänsä. Indialaisten Krishna hymyilee
ja karkeloi yhä; Kristuksesta mainitaan aina,
että hän sääli sydämellisesti. On kerrottu hengellisestä
hukkaanjoutumisesta, ajallisesta hädästä

242

ja inhimillisestä surusta ja kärsimisestä, mutt'ei
milloinkaan niin ylevän kauniisti kuin silloin, kuu
kansanjoukot ovat hänestä huonostihoidettujen, eksyksissä
olevien, paimenettomien lammasten kaltaisia
ja hän lausuu: »Eloa on paljon, mutta työmiehiä
vähän; rukoilkaa siis elon herraa, että hän lähettää
työmiehiä eloonsa!» Näemme, miten hänen
inhimilliset tunteensa eivät milloinkaan ole erotettavissa
hänen kutsumuksestaan. Tämä sääliväisyys
ei meitä ihmetytä, mutta havaittuani pakanamaailmassa
ääretöntä sääliväisyyden puutetta, olen
tullut siihen uskoon, että sääliväisyys on niitä voimia,
jotka Kristus on maailmaan tuonut. Se on
niin ihmeellinen voima, että se näyttää pystyvän
ihmeitä tekemään. Minusta tuntuu, että kun Jeesus
eräänä päivänä lähestyi Nainin kaupunkia, oli
hänen yksinomainen tarkoituksensa saarnata valtakunnan
evankeliumia ja ettei hänellä ollut aikomusta
tehdä niin sanottua »ihmettä». Mutta kun
hän kohtasi lesken, joka saattoi hautaan ainoata
poikaansa, — hänen oma äitinsä oli todennäköisesti
siihen aikaan leski, — silloin surkutteli hän syvästi
häntä, eikä se, mitä sitten tapahtui, minua enää
ihmetytä.

IX.

Ne sanat ja mielialat, jotka tässä olen maininnut,
johtavat kaikki sisäänpäin ja ovat sitä laatua,
että hänen inhimillinen sielunsa tulee niiden
kautta näkyviin. Mutta hän on puhunut sellaisiakin
sanoja, jotka johtavat etupäässä ulospäin, jotka
veistotaiteen tapaan muovailevat hänen muotonsa

243

ja luonteensa nähtäväksemme, jotka valtaavat mielemme
sillä siveellisellä vakavuudella, josta
ne todistavat, sillä horjumattomalla johdonmukaisuudella,
mikä oli hänen lausumainsa sanain
ja hänen toimintatapansa välillä, sen välillä,
mitä hän sanoo, ja mitä hän on.

Hän opetti, että meidän tulee rakastaa vihollisiamme,
siunata niitä, jotka meitä sadattelevat, ja
tehdä hyvää niille ja rukoilla niiden puolesta, jotka
meitä vihaavat ja vainoavat. Ja näemme, että viimeisiä
sanoja, jotka hänen kuolevilta huuliltaan
tulivat, on tämä: »Isä, anna heille anteeksi, sillä he
eivät tiedä, mitä tekevät.» Hän opetti ystävilleen,
ettei kellään ole sen suurempaa rakkautta kuin että
hän antaa henkensä ystäväinsä puolesta. Ja hän
antoi henkensä seuraavana päivänä heidän puolestaan.
Hän sanoi, että aina tuli rukoilla eikä saanut
väsyä. Ja me näemme hänen pitkän päivän
ja keskeymättömän työn ja saarnan jälkeen aina
menevän ylös vuorelle anivarhain ennenkuin päivä
tuli, rukoilemaan. Hän jätti meille sen sanan, että
autuaampi on antaa kuin ottaa, ja hänen oli kai
todellakin autuas olla, sillä hän ei muuta tehnytkään
kuin antoi, milloin leipää nälkäisille, milloin
anteeksiantamusta katuvaisille syntisille ja vihdoin
elämänsä maailmalle. Hän kutsui koko ihmissukukuntaa
tulemaan luokseen koulua käymään: »Oppikaa
minusta, sillä minä olen siveä ja nöyrä sydämestä.»
Ja viimeisenä iltana, kun hänelle itselleen
oli selvänä, että hän oli lähtenyt Isästä ja
meni Isän luo, nousi hän ja pani vettä maljaan ja
sitoi liinan vyölleen ja ryhtyi halvimman orjan tehtävään,
rupesi pesemään opetuslastensa, jopa pettäjän

244

Juudaksenkin jalkoja. Hän lausui nämä merkilliset
sanat kaikkivoivasta rukouksesta: »Kaikki,
mitä rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin
se on oleva teillä», ja hän näytti meille uskon
voittoriemun, kun hän ystävänsä Lasaruksen kalliohaudan
edessä, kuolleen vielä haudassa ollen ja
verivihollistensa kuullen, ääneensä kiitti Isää siitä,
että hän oli kuullut hänen rukouksensa.

X.

Johannes sanoo aluksi Kristusta »Sanaksi»
(Logos). Ja hän oli »Sana* jo siinäkin mielessä,
että hän oli se, niitä hän sanoi. Hänen puheensa
ja elämänsä olivat yhteellisiä. Mutta hän
oli myös »Sana» siinä mielessä kuin Johanneskin
tarkoitti:*) hän sanoi, mitä hän oli, ja kuka
hän oli. Hän toi mukanaan ilmestyksen. Hän puhui
suoraan itsestään sellaista, jota ei kukaan
milloinkaan ennemmin tai myöhemmin ole uskaltanut
sanoa.

Hän sanoi olevansa synnitön. Hän vaati katkerimpia
vihollisiaan astumaan esiin ja sanoi: »Kuka
teistä voi nuhdella minua synnistä?» Eikä kukaan
yrittänytkään. Ja viimeisessä iltarukouksessaan seisoi
hän Jumalan edessä kasvot kasvoja vasten ja
sanoi: »Olen täyttänyt sen tehtävän, jonka annoit
minun tehdäkseni.» Mutta joko hänellä on sittenkin
ollut salaisia syntiä ja puutteita ja hän on siinä
tapauksessa ollut tavallisen inhimillisen itsetajunnan

*) Johanneksen Logos-käsite ei tähän likimainkaan silti tyhjenny.

245

alimmalla portaalla ja pettänyt sekä itsensä että
muut, — tahi on hän juuri sellainen, jollaiseksi
hän on itseään sanonutkin: synnitön. Hänen tuomarinsa
eivät myös löytäneet mitään syytä hänessä,
ja hänen pettäjänsäkin todisti hänet viattomaksi
ennenkuin hän onnettomuuteen syöksyi. Ja hänen
kuvansa ovat neljä eri kertaa piirtäneet meille syntiset
ja puutteenalaiset ihmiset, eikä kukaan heistä
ole osoittanut olleen ainoatakaan virhettä hänen
elämässään tahi sanoissaan. Olisiko se ollut mahdollista,
ellei heillä olisi silmäinsä edessä kuvattavana
ollut itse toteutunut ihanne?

Ja hän asetti oman itsensä, oman persoonansa,
etualalle tavalla sellaisella, jommoisella ei
kukaan muu uskonnon perustaja ole rohjennut
menetellä. Olemme sitä seikkaa kosketelleet tämän
luvun alussa. Näemme hänen asettuvan ihmiskunnan
etupäähän ja sanovan: »Tulkaa minun tyköni
kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut (ja
kukapa ei olisi niitä?) — ja minä tahdon teitä virvoittaa.»
Hän sanoo: »Minä olen maailman valo.»
Sillä tavoin puhuu ainoastaan mielisairas tahi maailman
valo. Selvemmin ei saa sanotuksi sitä, että
hänen kutsumuksensa on liittynyt hänen persoonaansa.

On tärkeätä panna tämä merkille. Liian varhain
tuli kristikunta jättäneeksi Jeesuksen persoonaan
kohdistuvan uskon ja panneeksi sen
sijaan opin Jeesuksesta. Oikea puhdasuskoinen
käsitys hänen asemastaan kolminaisuudessa tahi hänen
niin sanottujen luontojensa keskinäisestä suhteesta
pantiin autuuden ehdoksi. Persoonallinen
suhde vapahtajaan sai väistyä filosoofisen käsityksen
tieltä. Sama väärinkäsitys vallitsee vielä nyt
kristinuskon vastustajien keskuudessa: luottamus
elävään Jeesukseen Kristukseen ja niin ja niin monen
kristinuskon oppilauseen hyväksyminen sekoitetaan
toisiinsa. Kansantajuisesti käsittävät monet
asian niinkuin Jumala muka olisi asettanut jonkun
määrän jumaluusopillisia arvoituksia ratkaistavaksi,
kuten esimerkiksi, että 3 on 1 ja 1 on 3
jumaluudessa; että Jumala teurasti poikansa voidakseen
antaa meille anteeksi; että maailma on
luotu kuudessa vuorokaudessa j. n, e., — ja jos tähän
sanoo amen, saa palkakseen taivaan, mutta jos
panee vastaan, joutuu kaikeksi ijäisyydeksi helvettiin
palamaan. Emme tunnusta omaksemme tätä
irvikuvaa emmekä mitään sen suuntaista ajatusjuoksua.
Ei milloinkaan kerrota, että Jeesus olisi
asettanut autuuden ehdoksi tunnustuksen lausumisen
tahi tutkinnon katekismuksessa. Kenellä oli
luottamusta häneen, se oli tullut jo väleihin hänen
kanssansa. Kaikki muu sai tulla sitte myöhemmin.
Ja niin on asia tänäkin päivänä. Jos ei ymmärräkään,
mistä Kain vaimon sai; jos ei voikaan hyväksyä
ijankaikkisen kadotuksen ajatusta; jos ei saakaan
sovitetuksi raamatun kuvapuhetta geologian tuloksiin;
jos ei voikaan liittää mitään siveellistä käsitystä
sijaisuhrin-ajatukseen; — no niin, saattaahan
nuo asiat toistaiseksi antaa olla sillään. Todellisuudessa
on vain yksi ainoa kysymys, johon nähden
meidän on asemamme määrättävä, kysymys jonka
hän itse asetti, sanoen: »Mitä teille näkyy Kristuksesta?»

Tältä kannalta lähtein vältämme myös uusrationalismin
(uudemman järkeisopin) ja unitarismin

247

(ykseysuskoisuuden). Nämä saattavat olla välitysasteena
kristillisyyteen ja siinä kohden edistystä
aguostisismistä (opista ettei ihminen voi mitään ijäisistä
asioista ja henkimaailmasta tietää); mutta kristillisyydeksi
ei niitä sovi sanoa. Kun puhdasoppisuus
asettaa opin Kristuksesta sille sijalle, jolla usko
häneen olisi oleva, asettaa uudenaikainen järkeisoppi
niin sanotun »Jeesuksen opin» Jeesuksen
itsensä sijaan. Hänestä itsestään ei meidän
muka tarvitse piitata; hänen oppinsa murheettomasta,
hurskaasta mielestä ja ihmisrakkaudesta se
se vain on olennaista. Mutta me emme tätä kristillisyydeksi
tunnusta. Häntä ja hänen oppiaan
ei voida toisistaan eroittaa. Ainoastaan luottamalla
häneen saamme luottamusta hänen oppiinsa.

Sillä kyllä hänellä on oppikin ja hän todistaa
sitä koko persoonansa täysivaltaisuudella. Hän asettaa
sen vastatusten isien opin kanssa ja sanoo: »Te
olette kuulleet sanotuksi vanhoille, — mutta minä
sanon teille.» Tämä täysivaltaisuus se se kaikki sai
taipumaan. Sen nojalla hän pyhäkön ruoskallaan
puhdisti. Se hänelle antoi rohkeutta, joka ei milloinkaan
masentunut: »Herodes väijyy henkeäsi»,sanottiin
hänelle, ja hän vastasi pilkallisesti: »Menkää
ja sanokaa sille ketulle: tänään ja huomenna niinä
vaellan ja kolmantena päivänä pääsen niinä määräni
päähän.» Ja tämän täysivaltaisuutensa ja itseensä
luottamuksen nojalla antoi hän syntejä anteeksi
ja laski ihmisiä menemää luotaan rauhassa.

Mutta jos tarkemmin katselemme, huomaamme,
että tämä täysivaltainen itsetietoisuus oli toiselta
puolen katsottuna syvintä, nöyrintä vallanalaisuutta

248

hänen taivaalliseen Isäänsä nähden. »Isä ei ole
jättänyt minua yksinäni^ hän sanoi, »sillä minä
teen aina, niitä hänelle otollista on». Ja toisen
kerran: »Ei Poika mitään itsestänsä tee ilman
ettei Isä hänelle osoita.» Erittäin on Johanneksella
silmä huomaamaan tätä puolta. Mutta välkähtelee
se myös esiin muista evankeliumeista:
»Kaikki on Isäni antanut minun haltuuni, eikä kukaan
tunne, kuka Poika on, muu kuin Isä, eikä
kuka Isä on, muu kuin Poika ja se, kenelle Poika
tahtoo sen ilmaista.»

Suoraan sanoen, — hän sanoi olevansa Jumalan
Poika. Hän istuu eräässä huoneessa täällä
maan päällä eräänä yönä ja sanoo: »Ei kukaan ole
noussut ylös taivaaseen muu kuin se, joka taivaista
tuli alas, Ihmisen Poika, joka on taivaassa.»
Taivas oli siellä, missä hän oli. Mutta hänelle kävi
selväksi, että hän oli siellä aina ollut. Viimeisenä
yönä, jona hän vuodatti sydämensä ystäväinsä kuullen
Jumalan eteen ja rukoili ylimmäispapillisen rukouksensa,
sanoi hän ääneen taivaalliselle Isälleen:
»Isä, kirkasta sinä minut tykönäsi' sillä kirkkaudella,
joka minulla oli sinun tykönäsi ennenkuin
maailma olikaan.» Kysymme: olisiko hän uskaltanut
rukoilla sillä tavoin, jos ei hänen sielussaan
olisi kirkkaana päilynyt tietoisuus, säteilevä muisto
siitä ijankaikkisuudesta, jossa hän oli elänyt Jumalan
luona taivaissa? Sentähden oli hänen viimeinen
käskynsä niille, joille hän jätti työnsä jatkamisen,
että heidän tuli tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen
ja kastaa ne Isän, ja hänen ja Pyhän
Hengen nimeen.

Sillä" mikä hän oli, se hän oli ja se hän tahtoi

249

olla kokonaan asettuneena väleihin meidän kanssamme.
Hän ja hänen kutsumuksensa oli yhtä. Ihmisen
Poika ihmisten keskuudessa hän tahtoi olla,
omien sanainsa seuraaja, että mekin olisimme hänen
seuraajiaan, synnitön, voidakseen anteeksi antaa
meidän syntimme, kokonaan oma itsensä, antaakseen
itsensä meille kokonaan, Isän syvimmässä
vallanalaisuudessa, ilmoittaakseen meille Isän nimen,
Jumalan Poika, antaakseen meille perintönsä
ja lapseuden.

Hän sanoi, ken hän oli, mutta sanoi samalla
kertaa, niitä hän meihin nähden tahtoi. Hän
tahtoi olla kulma- tahi kompastuskivi. Ei kukaan
saa häntä väistetyksi. Hänen ristinsä on ihmiskunnan
tienhaarassa.

Seuraavassa kappaleessa on osoitettava, niihin
asemaan hänen aikansa asettui ja vieläkin asettuu
häneen nähden.

Aikalaisten asema ja meidän asemamme Kristukseen
nähden.

Kun silmäni tuoni jos kohtaa,
Näen: sinettini alla sen hohtaa.

Klngo.

I.

Jotkut meistä muistavat vielä, minkä vaikutuksen
Dreyfus-juttu aikoinaan meihin teki. Se vääryyden
ja vihan syvyys, johon silloin saimme katsoa,
liikutti meitä enemmän kuin useimmat muut
seikat, mitkä siihen asti olimme nähneet. Ilkeä
jesuiittalaisuus ja tuhma sotilasvalta siinä keittivät
mitä kamalimman rokan. Harva piirre on niin pahaa
ennustava uudenaikaiselle sivistykselle kuin
rotuviha, ja vaikeata on sanoa mitään hyvää antisemiittiläisyydestä
(juutalaisviliollisuudesta).

Joka ottaa selaillakseen asiakirjat siinä oikeusjutussa,
joka päättyi Jeesuksen Kristuksen tuomitsemiseen
ja surmaamiseen, on kauhistuva sellaista
oikeusmurhan ja halpamaisuuksien esiytymistä.
Muutamien meidän mielessämme liikkui silloin
myös muistoja hänestä, jonka kuva häämöitti ajatuksissamme
kaiken sen takaa, mikä tuon ranskalaisen,
juutalaisen kapteenin murhenäytelmässä
meille kärsimystä tuotti. Tässäkin oli — tietysti

251

suhteellisesti — viattomuutta, jonka voittamisesta
rikoksentekijät riemuitsivat, huomaa: rikoksentekijät,
jotka puolestaan arvelivat menettelyllään korkeampaa
tarkoitusta palvelevansa. Eräs kysymys
on kauvan minulle tuottanut suuressa määrässä
ajattelemista ja mielenkiintoa. Se kysymys on tämä:
111 ikä oikeastaan oli syynä siihen, että ihmiset
toimittivat Jeesuksen Kristuksen
ristille?

Ymmärtäkää minua oikein. En kysy, niinkätähden
hän ylimalkaan kuoli. Hän kuoli sentähden,
että hän itse tahtoi kuolla. Hän oli varhain tutustunut
kuolemanajatukseen. Ensimäinen sana,
joka hänen tiedetään Jerusalemissa lausuneen, viittaa
jo hänen kuolemaansa ja kuolleistanousemiseensa
ja oli, merkillistä kyllä, juuri sama sana,
jonka väärät todistajat vihdoin viimein saivat käännetyksi
häntä vastaan ja jonka vuoksi hän vihdoin
syylliseksi tuomittiin (hajoittakaa maahan tämä
temppeli, niin minä pystytän sen kolmessa päivässä
). Hän oli myös kaikkein kuullen sanonut,
ettei kukaan voinut ottaa häneltä hänen henkeänsä,
vaan että hänellä oli valta se sekä antaa että ottaa.
Eikä kauvaa viipynytkään, ennenkuin hänen ystävänsä
oppivat ymmärtämään siinä ilmenevän jumalansuunnitelman
ja neuvonpiteen.

Se ei siis ole kysymyksenä nyt. Vaan se seikka,
joka mitä suurimmassa määrässä välttämättömästi
meitä kummastuttaa, on tämä: minkätähden ihmiset
yleensä halusivat hänet surmata?

Kysymys ei ole suinkaan mielenkiintoa vailla,
vielä vähemmän hyödytön tahi turhanaikainen.
Emme ole niin tavattoman toisenlaisia kuin sen

252

ajan ihmiset, ja Golgatan yli leijailee ijäistä nykyisyyttä.
Nehän ne silloin sen tekivät; mutta emmeköhän
me olisi tehneet samoin?

Ja onneksi on olemassa runsaasti aineksia tämän
kysymyksen vastaamiseksi ja tarjona useoita
toisistaan aivan erilaisia näkökohtia, jotka täydentävät
toisiaan ja jotka kaikki luovat tähän asiaan
mitä kirkkainta valoa. Näitä näkökohtia käymme
nyt tutkimaan,

II.

Selvästi käy ilmi, että se tuomari, joka hänet
kuolemaan tuomitsi, teki sen kovin vastahakoisesti.

Anatole France on kirjoittanut pienen kertoelman.
Siinä Pilatus jalankolotusta kärsivänä vanhana
miehenä kohtaa erään nuoruudentuttavansa
Galliassa Rivieralla, jonne hän, kuten tunnettu on,
oli maanpakoon ajettu. He joutuvat puheisiin entisistä
ajoista, ja ystävä, joka nuoruudessaan on
kevytmielisen elämänsä vuoksi karkoitettu pääkaupungista
kaukaiseen jylhään Juudean maakuntaan,
mainitsee keskustelun kuluessa, miten hän oli rakastunut
ihanaan juutalaiseen kaunottareen, ja miten
tämä yht'äkkiä oli tullut katuvaiseksi tuon profeetan
vaikutuksesta, mikä sen nimi nyt olikaan
niin, sinähän hänet itse tuomitsit, tottahan sen muistat
niin, nythän sen muistan, se oli: Jeesus Nasaretilainen.
Mutta Pilatus tuijottaa Välimerelle ja
sanoo: Je ne m 1 en souviens (en minä muista).

Kertomuksen tarkoitus on luultavasti näyttää,
kuinka aivan episodillinen (ohimenevän välitapauksen

253

luontoinen) koko asia oli, kuinka vähän
se oli tehnyt vaikutusta niihin, joilla siinä oli tekemistä;
ja siinä tapauksessa antaa kirjailija todistuksen
omasta tavattomasta tietämättömyydestään.
Mutta jos on tarkoitus kuvata Pilatusta sellaisena,
jollaisena hän esiytyy Uuden Testamentin kertomuksessa,
on kirjailija alleviivannut ainoastaan yhden
ainoan piirteen: pintapuolisuuden, joka
erittäin ilmenee Pilatuksen tunnetussa kysymyksessä:
»Mikä on totuus?» — jonka kysymyksen saatamme
ajatella hänen lausuneen, kantapäällään pyörähtäen
ja olkapäitään kohauttaen. Olen ajatellut tässä kohden
käyneen niin, kuten väliin saattaa käydä, kun
ylioppilas pujahtaa joskus virkamiehessä esiin: aluksi
on hän tuntenut mielenkiintoa ja myötätuntoisuutta
tätä merkillistä vankia kohtaan; mutta kun hän
kuulee hänen puhuvan »totuudesta», on hän hänestä
suoriutunut: — Herra Jumala, tuo nuori ihminen
harrastaa vielä totuuksia; niitähän mekin opiskelimme
Athenan yliopistossa, jossa jokaisella uudella
puhetaidon opettajalla oli joku uusi totuus julistettavana;
nyt on kuitenkin hyväksi onneksi päästy
ohi kysymyksen, mikä on totuus.

Mutta jos Pilatus olisikin unhottanut koko tämän
merkillisen oikeudenkäynnin, olisi siihen varmaankin
ollut syynä vanhuuden heikkous. Sillä kyllä hänellä
tästä asiasta oli huolta ollut ja kyllä se hänestä
tuntui kokolailla ikävältä. Selvää on, että hän on
ponnistanut minkä jaksoi, saadakseen syytetyn vapautetuksi.
Niinpä esimerkiksi se hänen keksintönsä,
että kansa sai valita joko Jeesuksen tahi kuuluisan
ja vaarallisen rikoksentekijän, tarkoitti epäilemättä
vapauden hankkimista edelliselle.

254

Ne vaikuttimet, jotka vihdoin pääsivät voitolle,
ovat tulleet meidänkin tietoomme. Kun juutalainen
johtava puolue vetosi keisariin ja huomautti,
että tämän kruununtavoittelijan vapautus saatettaisiin
katsoa Roomassa jonkinlaiseksi majesteetinrikokseksi,
antautui tuomari. Ja siten onkin annettu
jo ensimäinen vastaus kysymykseen: minkätähden
Jeesus tuomittiin kuolemaan. Hänen tuomarinsa
tuomitsi hänet ihmispelosta.

Mutta Jumala varjelkoon, että ihmispelko
koskaan ja vähimmässäkään määrässä vaikuttaisi
siihen tuomioon, joka jokaisen meistä on lausuttava
Jeesuksesta Kristuksesta. Ei kukaan, näet, pääse
tuomitsemasta tässä asiassa. Ei kukaan voi pestä
käsiänsä ja pitää koko asian menoa semmoisena,
ettei se muka häneen koskisi. Tämä syytteenalainen
on tunkeileva; hän on nyt kerran olemassa ja vaatii
tuomiotamme. Emme voi päästä kristillisyyden
ohi. Olemme kaikin siihen nähden asiallisia.

Tässä kohden eivät kaikki yhteiskuntaluokat
ole samassa asemassa. Kovin vaikeaa on nuorelle
kauppiaalle ja vielä vaikeampaa nuorelle käsityöläiselle
tunnustaa kristillistä uskoaan, saamatta tovereiltaan
osakseen huonoa kohtelua ja alituisesti
kuulematta, miten sitä, mitä hän enimmän kunnioittaa,
vedetään lokaan ja irvistelyn alaiseksi.
Pitemmälle emme ole päässeet vapaamielisyydessä
korkeasti valistuneessa ja kansanvaltaisessa, pienessä
maassamme. Opiskelevaan nuorisoon nähden ovat
asiat vähän paremmin. Kun emme ota lukuun muutamia
yksityisiä dosentteja ja opettajia, on sivistys opettanut
meidät antamaan arvoa toistemme uskonnollisille
mielipiteille. Mutta meidän tulee jokaisen olla

255

hyvin varoillamme, ettei ihmispelko saa vähintäkään
vaikuttaa tehtävänämme olevaan valintaan.
Saattaa tosin lääkäristä tahi juristista tuntua nololta
tunnustaa, että papin julistus on saattanut hänet
toisiin ajatuksiin, erittäin jos hän varemmin oli
tunnettu vapaa-ajattelijaksi tahi pullonpulputtajaksi.
Ja saattaapa myös jossakin määrin ehkäistä edistystä
elämän uralla se, että aina pitäisi elämänsä
suunnitteluun ja seurusteluunsa nähden ottaa huomioon,
mitä Jeesus haluaa ja tahtoo. Mutta se,
joka antaa sellaisten vaikuttimien — toisten ihmisten
mielipiteiden tahi edistysmahdollisuuksien menetyksen
— itseään johtaa, hän jääpi raihnaiseksi
loppuijäkseen. Hänen luonteensa on piloille mennyt,
hänen oman arvonsa tunto on vahingoittunut.
Hän tuomitaan, kuten Pilatus myöhemmin, maanpakolaisuuteen;
totuuden valtakunnan on hän itseltään
sulkenut. »Kuinka voitte te uskoa, te, jotka
otatte kunnian toisiltanne?»

III.

Siirrymme nyt lähinnä seuraavaa vaikutinta
tutkimaan. Olemme nähneet, mikä saattoi hänen
tuomarinsa lopuksi hänet tuomitsemaan. Mutta hänen
syyttäjänsä sitten? Minkävuoksi tahtoivat
juutalaiset kirjanoppineet ja pappien puolue hänet
ehdottomasti surman suuhun syöstä?

Hyväksi onneksi saamme taaskin vedota muuhunkin
kuin paljaisiin arveluihin. On tiedossamme
erään aivan ennakkoluulottoman miehen ajatus
asiasta siltä ajalta. Se mies on Pilatus itse. Hänelläkin
oli asioista omat ajatuksensa. Pakanana

256

oli hän kokonaan välinpitämätön, minkään keskenään
taistelevan puolueen puolella ollakseen. Hän
pääsi, kuten näimme, kuulusteluissa selville siitä,
että syytetty oli viaton. Ja syyttäjien vaikuttimista
pääsi hän myös vähitellen selville. Asiakirjoissa
on luettavana seuraava lause: »Sillä hän tiesi, että
ylipapit kateudesta olivat hänet antaneet hänen
käsiinsä.»

Ja kateus se olikin todella toinen vaikutin,
minkävuoksi ihmiset Kristuksen ristiinnaulitsivat.
Sama synti, joka aiheutti ensimäisen veljenmurhan,
aiheutti myös murhan, jolla kaikkien ihmisten veli
päiviltä otettiin.

Kateus on niitä syntejä, joissa on ihan mahdoton
löytää mitään hyvää. Se on kuolettava synti.
Se tappoi uhrinsa tässäkin. Katsopas, kaikki juoksivat
tämän itseoppineen profeetan perässä. Rahit
olivat tyhjiä, kun puhdasoppiset ja jumaluusopillisesti
sivistyneet opettajat puhuivat. Kun ihmiset
tulivat temppelijuhlille, ei heillä muuta ollut kysyttävänä
kuin: tuleekohan Nasaretin profeetta?
Synagogat saattoivat jäädä autioiksi ja tyhjiksi, ja
tuhansia oli koolla Genesaretin rannalla hengen
hiiskeettä kuuntelemassa, kun Jeesus, Joosefin poika,
seisoi veneen kannella vähän matkaa maasta ja
puhui.

Tässä oli ainoastaan jompikumpi kahdesta
vaihtoehdosta valittavana. Joko tuli noiden ihmisten
luopua tästä synnistä ja lähteä hänen luokseen
ja istua oppilasten joukkoon kuuntelemaan häntä,
joka todellisesti oli Jumalasta lähtenyt opettaja,
taikka oli hän poistettava. Kateuden täytyi kuolla
— tai hänen.

257

Ja he valitsivat jälkimäisen vaihtoehdon, hänen
kuolemansa. Mutta Jumala varjelkoon, ettei joku
synti, jota emme henno jättää, tuota vieläkin
kuolemaa ja kuolemantuomiota kristillisyydelle,
kun se tulee koskettamaan elämäämme! Raamatussa
sanotaan, että Kristus siten naulitaan uudestaan
ristiin, tahi että hänen verensä silloin jalkoihin
tallataan. Kerran täytyy tämän asian tulla
selville ja valinta tehdä. Kristusta ja porttoa ei
voida yhdessä palvella. Rukous ei voi ajan pitkään
viihtyä huonojen tottumusten kanssa yhdessä. Ken
synnin kanssa alkaa sovintoa hieroa, hän eroaa
Kristuksesta ja on vihdoin ryhtyvä taistelemaan
häntä vastaan. Tämän saman asian lausuimme
toisessa paikassa näin: elämän vaellus se se määrää
elämänkatsomuksen eikä päinvastoin. Monen nuoren
on taistelu tässä kohden erittäin käytävä sukupuolisuuden
alalla.

Jumala tehköön meitä miehekkäiksi ja totuutta
rakastaviksi täällä ja opettakoon meitä oikean asian
puolella taistelemaan. Tunnen useampia kuin yhden,
jotka antautuivat liian varhain ja nyt laahaavat
loassa lippuaan.

IV,

On olemassa kuitenkin vielä kolmas vaikutin.
Tekisimme noille kansanjohtajille vääryyttä, jos pitäisimme
yksinomaan kateutta heidän menettelynsä
syynä. Oli eräs, joka katseli asiaa toiselta kannalta,
ja se oli itse tuo viattomasti syytetty.

258

On mitä suurimmassa määrässä mieltäkiinnittävää
nähdä, mitä hän arveli asiasta, ja me saamme
sen kyllä nähdä. Tulemme syvästi liikutetuiksi,
kuu sen huomaamme. Kun Pilatus ymmärsi syyksi
vain kateuden, niin piti Jeesus syynä vain tietämättömyyttä.
Sen hän ilmaisee niissä sanoissa,
jotka hänen kuulemme lausuvan ensimäiseksi sen
jälkeen kuin hän on naulattu ristiin: »Isä, anna
heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä
tekevät.» Seuraavassa kappaleessa aiomme vähän
kauvemmin viipyä katselemassa tätä ihmeellistä
taipumusta uskoa ihmisistä hyvää. Siellä, missä
me syntiset ihmiset ja jokainen lapsikin näemme
synkintä syntiä, siellä hänen armas silmänsä ei
syntiä näe olevan, sillä ovathan nuo ihmiset tietämättömiä.

Ja epäilemättä on hän oikeassa. Tietämättömyys
eli, jos niin haluamme sanoa: väärinkäsitetty
puhdasoppisuus. Muistapas, kuinka
kaikki kävi. Messiasta silloin odotettiin, mutta hänestä
oli muodostettu toiveita silloisten ajanolojen
mukaan. Tarvittiin näet aseistettuja käsivarsia, jotka
voivat karkoittaa Roomalaiset maasta pois ja luoda
vapaan kansan laajaan maalian asumaan. Profeettaita
luettiin silmälaseilla, jotka oli laitettu juuri tällaisten
asiain näkemistä varten. Ja silloin tuli — köyhä,
nuori rakentaja Nasaretista ja sanoi olevansa Messias.
Aivan uusilta näkökohdilta oli messiaksellisia
ennustuksia katseltava, jotta ne saataisiin sopimaan
tuollaiseen todellisuuteen. Siihen ei ollut
tarpeeksi hengellistä liikkuvaisuutta. Uskonnollisessa
suuttumuksessaan päättivät ihmiset poistaa
tällaisen kamalan todellisuuden ja säilyttää entiset

259

mielipiteensä ja odottaa edelleen uutta Messiasta.
Elävä Messias tapettiin sitä varten, että saataisiin
pitää Messias paperilla.

Ja uskokaa minua, — tietämättömyys uskonnollisista
asioista ja kristillisyydestä on vielä
tänäkin päivänä moniaalla syynä siihen, että elävä
Jeesus on pakoitettu väistymään ihmisen luota.

Ja tässä ovat suuremman vastuun alaisia valistuneet
ja sivistyneet yhteiskuntaluokat kuin muut.
Sillä heidän olisi aikamme tieteellisestä menettelytavasta
pitänyt oppia sitä oikeudentuntoa ja asiallisuutta,
joka ei salli kulkujuttujen estää todellista
elämää heitä lähestymästä. Muistutan vain, että
samalla kuin jumaluusopillinen puhdasoppisuus
varmaankin on meidän päivinämme peräytymässä,
oli puhdasoppinen vapaa-ajattelijaisuus
sen sijaan täydessä kukoistuksessa. Paljoa suurempaa
vaaraa tuottaakin, varsinkin opiskelevan nuorison
keskuudessa toisen todistukseen luottava vapaa-ajattelijaisuus
kuin toisen todistukseen luottava
usko. Uskottomuus levitteleikse vankkana dosenttiemme
opetusraheilla. Filosofian, kaunokirjallisuuden,
aikakauskirjojen ja päivälehtien välityksellä
saavat useimmat sivistyneet ihmiset käsityksensä
uskonnollisista asioista. Elävä vapahtaja saattaa
tulla aivan heidän silmäinsä eteen, ja he ovat kokonaan
sokeat eivätkä näe todellisuutta, sillä he
ovat oppineet, ettei hän voi olla heidän kanssaan
tekemisissä. Valistuneitakin ihmisiä vaivaa juurtunut
ja laajalle käypä tietämättömyys raamatusta ja
uskonnollisista asioista. Mutta siihen nähden on
sanottava, että tietämättömyys on anteeksiannettavissa
ainoastaan johonkin määrään ja johonkin

260

aikaan. On tuleva päivä, jona me itse havaitaan
tietämättömyyteemme syypäiksi, ja meitä on kohtaava
historian tuomio, jos olemme sulkeneet
ovemme elämältä, kun se kolkutti.

V,

On nähtävissä vieläkin eräs vaikutin, joka osaltaan
oli tämän kuolemantuomion aiheena. Olemme
tähän asti puhuneet vain ylimmistä kerroksista,
tuomarista ja syyttäjistä. Mutta: tuo syvä, laaja
kerros — minkätähden se myös viimein vaati hänen
vertaan?

Historiallinen kertomus vastaa tähän kysymykseen
niin erinomaisen selvästi ja kuvaavasti. Mainitsemme
tekstin omat sanat:

»Ja maaherra sanoi heille: kumman
näistä kahdesta tahdotte, että päästän
teille? niin he sanoivat: Barabbaksen.
Pilatus sanoi heille: Mitä minun sitten on
tehtävä Jeesukselle, jota sanotaan Kristukseksi?
He sanoivat kaikki: Ristiinnaulittakoon
hänet! Niin maaherra sanoi:
Mitä pahaa hän sitten on tehnyt? (Kysymys
siis oli: mitä pahaa hän on tehnyt? Antakaa kuulla.
Astukaa esiin ja sanokaa meille, millainen kanteenne
on, niistä te häntä syytätte?) Mutta he
huusivat täyttä kurkkua sanoen: hän ristiinnaulittakoon!»

Tämähän on aivan samaa kuin: »Hyvää päivää!»
— »Kirvesvartta!» »Mitä pahaa hän sitten
tehnyt on?» — Ja kolmasti karjutaan vastaukseksi:
»Ristille se mies!»

261

Mitä tämä nyt merkitsee? Se merkitsee: Ei
meillä ole vähintäkään tietoa siitä, mitä pahaa hän
on tehnyt, hän on vaan ristiinnaulittava. Ja minkätähden?
Mikä on tällaisen mielettömän vihan saanut
syttymään? Vastaukseksi riittää tämä ainut
sana: k i i h oi t u s.

Nuo ihmiset eivät olleet hänen vihollisiansa;
moni niistä oli hänen hyvä ystävänsä. Tuossa oli
mies, jonka pienen tyttären hän oli parantanut,
tuossa eräs, jolle hän oli ravintoa toimittanut, kun
hän oli nälkään kuolemaisillaan, tuossa kaikkialla
kansaa, joka ihastuksissaan oli useasti kuullut hänen
puhuvan ja tahtonut huutaa hänet kuninkaaksi.
Mutta jos milloin haluaa saada todistuksen kiihoituksen
voimasta, sopii vain tutkistella pitkäperjantaikertomusta.
Viho viimeistä silmänräpäystä
on osattu käyttää. Pilatuksen emäntäraukka näyttää,
vaikkakin vastoin tahtoansa, vaikuttaneen osaltansa,
että tulokseksi tuli se, mikä tuli. Kun näet
Pilatus oli päättänyt antaa kansajoukon valita joko
Jeesuksen tahi rosvon, sekaantuu hänen emäntänsä
yht'äkkiä häiritsevästi oikeudenkäyntiin ja lähettää
pikaviestin viemään varoitusta miehelleen, ettei tekisi
mitään tuolle ihmiselle, joka oli tehnyt hänen
unensa levottomaksi. Kuluu tuokio tämän tiedon
vastaanottamiseen ja sen aiheuttamaan tuumailuun,
— ja sill'aikaa pannaan vieläkin kerran kiihoitus
käyntiin. Tekstissä sanotaan: »Mutta ylipapit
ja vanhimmat yllyttivät kansaa anomaan Barabbasta
irti päästettäväksi, mutta Jeesusta surmattavaksi.»
He »yllyttivät» kansaa. Ja toisessa paikassa
sanotaan: »Ja heidän huutonsa pääsivät voitolle.»
Oli siis ollut erimielisyyttä. Nyt otti

262

kiihoitus onnistuakseen. Jos siihen aikaan
kirjanpainamistaito olisi ollut tunnettu, olisi varmaan
pantu liikkeelle tuhansia lentolehtiä, joissa
olisi ollut lihavilla kirjaimilla paineltuna :
Hän on tunnustanut!

Rikollista ruoskitaan, hän omistaa rikoksensa!
Jumalanpilkka ja maanpetos!
Hän ristiinnaulittakoon!

Silloin tapahtui se suullisesti. Ja ylipappeja ja
kirjanoppineita tuli kai kuitenkin heti uskoa.

Mitä silloin tapahtui, tapahtuu vieläkin. Ja
tässäkin olivat juuri syvät rivit enimmän kiihoitukselle
alttiina. Mistä johtuukaan tämä laajan,
työtätekevän väestön keskuudessa tavattava viha
kirkkoja, pappeja, jopa Kristustakin vastaan? Onko
kirkko luottanut ihmisille vahinkoa? Ovatko papit
sitä loukanneet? Onko Kristus? Sitä ei voi sanoa.
Heillä on hyviä muistoja kirkosta, monella heisiä,
varsinkin niillä monen monilla, jotka ovat maalla
suurkaupunkeihin siirtyneet. He ovat yleensä tavanneet
oivallisia pappeja. Ja jos joikui olisivatkin
ymmärtämättömästi saarnanneet sosialismia vastaan
tahi liian paljon pitäneet parempiosaisien puolla,
totuus on kuitenkin se, että useimmat papit käyttävät
enimmän aikansa ja parhaat voimansa köyhäin
palvelemiseen. Ja mitä Kristukseen tulee, on
hän aina ollut vähäväkisien uskollinen ystävä, ja
vähäväkinen tietääkin sen. Multa — kiihoitus.
Jokapäiväinen kiihoitus — pisara pisaralla pisaroi
pisaroimistaan. Kirjanoppineet ovat yksin johdossa
ja saavat voiton. Se on sanomalehdistön voima.
Kansanjoukot huutavat! Kirkko alas! Kristillisyys

263

pois! Ja jos kysytään: mitä pahaa se sitten on
tehnyt, huutavat he vielä kovemmin: alas! Miksikä
siis? Niin; sitä ne kaikki sanovat. Siinä se
nyt on. Sanoohan sen lehdissä, ja tottakai se
niin on.

Se on surullista ja säälittävää; mutta sittenkin
on tässä vielä jokin toivo : ihmisiin on koetettava
vaikuttaa yksitellen k u h u n k i n ;
silloin ovat he aivan toisia ihmisiä. Ja kerran on
heillä oleva parempia ylipappeja ja kirjanoppineita:
kristillinen nuoriso- ja ylioppilasmaailma
ja vastainen opettajasääty on kerran lähtevä
kansanjoukkoja uskoon taivuttamaan.

Sanon taaskin: Jumala varjelkoon, ettei hengellinen
mukavuus ja velttous saisi meitä estää tätä
velvollisuutta lähimäisiämme kohtaan täyttämästä!
On erinomaisen mukavaa olla samaa mieltä kuin
kaikki muutkin, jättää mielipiteet ylipapeille ja kirjanoppineille,
Politiken lehdelle 4 », Brandes'ille 4 3 ,
Hoffdingille 49 ja Anton Thomsonille 50 ja niille
kaikille muille ja olla itse samaa mieltä kuin nekin.
Sellaista saattaa antaa työmiehelle anteeksi, mutta
ei milloinkaan ylioppilaalle.

VI.

Käännyn pois niistä, jotka hänen kuolemaan
tuomitsivat, ja katselen hetkisen niitä, jotka valitsivat
hänet herrakseen ja vapahtajakseen.

Mitkä vaikuttimet saivat heidät niin tekemään?
Heitä veti puoleensa hänen persoonansa,—

264

ja se oli ensimäinen vaikutin. Hänen
olentonsa ja puheensa voitti heidät. Sellaista eivät
olleet ennen milloinkaan kohdanneet. He tulivat
ja ilmoittautuivat hänen opetuslapsikseen. Olemme
jo nähneet sekä Johanneksen että Filippuksen niin
tehneen. Hänen olentonsa syvyyttä ja hänen työnsä
laajuutta käsittivät he ainoastaan vähän. Mutta
hän kutsui, ja he seurasivat. Pyhä vaisto heitä ajoi.

Niin kului aika. Ja sitten tuli ratkaisukohta,
tuli se hetki, jolla suuret joukot luopuivat hänestä.
— Kului aikaa liian paljon eikä suuria odotettuja
tuloksia ilmaantunut, ja hänen puheensa oli heistä
liian mieskohtaista. Ja silloin hän kysyi opetuslapsiltaan:
»Ette suinkaan tekin tahdo mennä pois»?
Ja silloin eräs heistä antoi tämän ihanan vastauksen:
»Herra, kenen tykö menisimme? Sinulla on
ijankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja
olemme tulleet tuntemaan, että sinä olet Jumalan
pyhä.»

Edistystä on tässä selvästi nähtävissä. Nyt he
uskovat senvuoksi, että ovat huomanneet uskon
auttavan. He ovat saaneet uskonnollisia kokemuksia.
He ovat huomanneet itsessään sisäisen
muutoksen, ensin tiedossaan, sitten koko hengellisessä
elämässään, huomanneet iloa ja itsenäisyyttä,
voimaa ja varmuutta semmoista, jommoista eivät
ennen olleet tunteneet; kun tämä kaikki tuli yksin
häneltä, syntyi heissä vakaumus siitä, että hän
oli Jumalan pyhä, että Jumala oli hänessä.

Tämä sisäinen usko, joka aina oli sidottuna
hänen persoonaansa, vahvistui varmuudeksi
ulkonaisten tosiasiain kautta. Se oli vähällä
sammua kokonaan, kun hän kuoli. Mutta se heräsi

265

uuteen eloon, kun sanoma hänen kuolleistanousemisestaan
saapui heille. Ja kyllä olivat he
kovin vastahakoisia huhuihin luottamaan niin kauvan,
kun eivät olleet saaneet silmiänsä avatuiksi.
Kaikki epäilys pakeni, kun he hänet saivat kohdata
ja hän selitti heille raamatuita. Hän määräsi myös,
että heidän oli uudestaan yhdyttävä hänen kanssaan
Galileassa; ja kun he taaskin siellä vanhoilla,
tutuilla paikoilla vaelsivat hänen kanssaan, nousivat
kuolleet muistot haudastaan; ja kaikki kokemuksensa,
jotka olivat haudanneet samalla kuin
hänet itsensäkin, saivat he nähdä ylösnousemuksen
kirkkaassa valossa. Ja kun sittemmin Henki tuli
Helluntaipäivänä, tiesivät he sydämissään, että elävä
vapahtaja tällä tavoin heidän luokseen tuli. Sarja
sisäisiä kokemuksia ja jakso varmoja tosiasioita
yhtyi ja teki heille varmaa varmemmaksi vakaumuksen,
että Kristus eli. He tiesivät sen yhtä
varmasti kuin senkin, että itse elivät, ja tässä vakaumuksessa
panivat he elämänsä alttiiksi.

VII.

Jos kysyttäisiin, mikä nyt 20:llä vuosisadalla
saattaa kristitylle antaa varmuuden siitä, että Kristus
elää, eli, vielä mieskohtaisemmin, mihin perustan
kristillisyyteni, on minun velvollisuuteni,
jos kerran kristitty olen, tähän kysymykseen
vastata. Meidän tulee, niinkuin Pietari kirjoittaa,
aina olla valmiit tekemään tiliä siitä toivosta, joka
meissä asuu. Myös olemme usein, joko sisällisten
syiden takia tahi muiden ihmisten vaatimuksesta,

266

pakoitetut tarkastamaan tätä tiliä ja joskus tapahtuu,
että meidän on pakko siirtää hengelliset varustusrivimme
koko joukon entistä sisemmäksi.

Olin kerran sitä mieltä, että Kristuksen k u o 1-
1 e i s t a n o 11 s e m i n e n oli kristinopin totuuden
varmin todistus. Sitä mieltä en ole enää. Ymmärrettäköön
minua oikein; tiedän, että Kristus
on kuolleista noussut; mutta en ole sitä
mieltä, että se on todistus. Jos tekee sen todistukseksi,
jättää asian silloin historioitsijain käsiin; —
ja Herra meitä varjelkoon joutumasta historioitsijain
käsiin. Kristiani 11 ei vankeudessaan kulkenut
pöydän ympäri eikä piirrellyt sormellaan pöytälautaan,
kuten Bloch'in 41 kuvassa on esitetty, vaan
hän sai vapaasti liikkua linnassa ja linnan puutarhassa
ja eleli aivan hyvästi. Historioitsijat voivat
sen näyttää toteen linnan tileillä. Niels Kjeldsen 52
ei taistellut monia saksalaisia vastaan eikä mikään
luutnantti ampunut häntä takaapäin. Ainakin epäilevät
historioitsijat sitä suuresti. Vilhelm Teli ei
ampunut omenaa poikansa pään päältä; sillä historioitsijoiden
mukaan on yleensä epätietoista, onko
Vilhelm Tell'iä, saati sitten poikaa ja omenaa, ollutkaan.
Joonas profeetta on tuskin ollut olemassa;
hänen olemassaolonsa on epäilyksenalainen, ei niin
paljon kuuluisan, ahmatin valaskalan vuoksi, jonka
historioitsijat ehkä kylläkin saisivat niellyksi, vaan
suuren herätyksen vuoksi, joka muka olisi tapahtunut
Niinivessä ja josta historioitsijat eivät ole
muita kertomuksia saaneet käsiinsä. Kunnia historioitsijoille;
mutta hekin ovat ihmisiä, samojen
ehtojen alaisia kuin mekin ja kokolailla omakohtaisia,
subjektiivisia. Ja mitä tulee Jeesuksen Kristuksen

267

kuolleistanousemiseen, eivät meidän aikamme
historioitsijat sitä tunne. He eivät sitä tunne,
sillä he eivät tunne kuolleistanoussutta. Ja hän
ilmoitti kun ilmoittikin itsensä ainoastaan opetuslapsilleen,
ei vihollisilleen, ja menettelee samalla
tapaa vieläkin. Ainoastaan usko häneen tekee
meille kuolleistanousemisen tapahtuman varmaksi.
Sopii kuitenkin sanoa, että tätä tapahtumaa tukee
jo ennakolta mitä parhain todennäköisyys. Oikeastaan
onkin vastustajiemme velvollisuus todistaa
vastakohta. Onko heillä parempi selitys ehdotettavissa?
Vielä eivät he ole sitä esiintyöntäneet. Onhan
kuitenkin aivan rohkeata kieltää tätä tosiasiaa,
kun Paavali, joka ei suinkaan ollut mikään tyhmyri
ja jonka pää oli mitä parhaimmassa kunnossa,
vetoo 500 ihmiseen, jotka kaikki olivat nähneet
kuolleistanousseen samalla kertaa, »joista useat
vielä elävät». Mutta ainoastaan usko elävään vapahtajaan
itseensä pystyy tekemään tämän melkosuuren
todennäköisyyden varmuudeksi, jota ei voida
vastustaa, — se on ainakin minun kokemukseni.

Miten syntyy siis meissä usko Kristukseen?

Siinä kohden on kolme kohtaa havaittavissa.

Ensimäisenä ja ratkaisevana on mainittava: se
vaikutus, jonka Kristuksen henkilökuva
minuun tekee. Ei mitään saateta siihen
verrata eikä sen rinnalle asettaa. En voi päästä
hänestä irti; olenhan sitä koettanut. Mutta hän on
minulle liian väkevä. Hänen neljästä elämäkerrastaan
kohouu sopusointuinen, koottu kuva, jonka
todellisuus on vakuuttava ja varma. Kuuntelen
hänen sanaansa, eikä hän ainoastaan tarjoa minulle

268

juuri sitä, mitä kipeimmin tarvitsen, vaan hän panee
minulle vaatimuksia ja tekee sen sellaisella
täysivaltaisuudella, etten voi jäädä hänen luokseen
tulematta. Hän vaatii, että häntä kumartaen rukoilen,
ja hän saa olla varma siitä, että tästedes
olen niin tekeväkin.

Hänen sanassaan olen hänet siis kohdannut.
Mutta olen myös kohdannut elävän vapahtajan
hauen seurakunnassaan, sen elämässä ja
tunnustuksessa, jopa sen paljaassa olemassa-olossakin
ja kaikkein enimmän sen yksityisissä jäsenissä.
Tiedän elämässäni olleen aikoja, jolloin olin väsynyt
raamattuun ja hänen kuvansa peitti minulta
usva. Katso, silloin lähestyi hän minua vakuuttavaisena
elävissä kristityissä. Saattoi olla jonkun
kristityn elämäkerta, — ja sellaisia tulee aina itselleen
hankkia, — saattoi olla joku kristitty ystävä,
joka tuli huoneeseeni, — ja sellaisia tulee itselleen
hankkia vähintäin yksi. Olen jo varemmin maininnut
muutamia kuolleita suurmiehiä, sellaisia kristillisiä
persoonallisuuksia, joissa Kristus loisti, ja
joita kristillinen ylioppilasliike oli luonut. Myöhään
unhoitamme sen vaikutuksen, minkä Speer'in kirja,
Hugh Beavei'ista 80 , meihin teki, kun sitä ensi kerran
luimme. En tavannut häntä itseään tuolla
Amerikassa, hän oli mennyt jo siihen maahan,
»joka sittenkään ei ole niin kaukana täältä», mutta
23-vuotiaan nuoren ylioppilaan henki leijaili vielä
yllämme, kun olimme ensi vuonna hänen kuolemansa
jälkeen koossa sillä paikalla, missä hän oli
saanut henkikasteensa. Olen itse seisonut tanskalaisen
Hugh Beavey'in, M, Samuel Jorgensen'in 80
kuolemanvuoteella ja nähnyt, miten hän sai voiton

269

kuolemasta ja voittoriemun. Oli erioikeudeksi arvattava
se, että sai olla nuori yhdessä hänen kanssaan.
Olen vielä kuulevinani Horace Rosen tarttuvan,
raikkaan naurun,— olimme yhdessä Williamstown'issa
kuuluisan heinärukomuistomerkin 53 ympärillä
ja annoimme valokuvata itsemme, ja muistan
vielä sen todellisuuden vaikutuksen, joka heijastui
hänestä, kun hän eräässä kokouksessa nousi
puhumaan ja pyynnöstämme johti yhteistä rukousta.
Hän nousi puheessaan ihan taivaaseen. Ne, jotka
ovat nähneet ja kuulleet John Motfin, tietävät,
mitä tarkoitan. Näimme Kristusta ihmisessä, kun
näimme hänet. Ja, Jumalan kiitos, keskuudessamme
on niitä, jotka kyllä ovat häntä vähäpätöisempiä,
mutta joissa Kristus ei sentähden ole vähäpätöisempi.
Ja kuolemanpäiväämme asti ja vielä myöhemminkin
me sanomme: Jumala siunatkoon teitä
jokaista, ja Jumala olkoon kiitetty, että teidät kohtasin;
se oli nuoruuteni onni, että kohtasin teidät;
ja aina, kun istuitte huoneessani, täytyi minun yhä
uudestaan muistella sanaa, joka on luettavana Johanneksen
evankeliumin esipuheessa; »Oli ihminen,
Jumalan lähettämä, ja hänen nimensä oli
Johannes.»

Ja sen lisäksi tulee sitten kolmas kohta : saimme
kokea, että usko auttoi.

Eräs vastustajamme tuli äskettäin kokouksen
jälkeen luokseni ja sanoi: »Olen juuri kirjoittanut
kirjan teitä vastaan, en kuitenkaan ole siinä teitä
nimittänyt, mutta teitä olen ajatellut. Olen, näetten,
sitä mieltä, että teidän menettelytapanne nuoriin
nähden tuottaa vahinkoa.» Vastasin hänelle:
»Teille käynee vaikeaksi voida todistaa, että juuri

270

minun menettelytapani on vahingoittanut, jos kohta
tiedättekin jonkun tulleen vahingoitetuksi. Mutta
minä tiedän osoittaa teille monia, jotka tunnustavat,
että heille on ollut hyötyä minun
menettelytavastani.» Olen nähnyt nuoria
miehiä, jotka olivat ikäänkuin maahan masattuina,
mutta jotka ihmeteltävällä vauhdilla ponnahtivat
ylös ja vihreäin vesain tavalla alkoivat kasvaa. Olen
nähnyt alakuloisten ja umpimielisten ihmisten muuttuvan
avomielisiksi ja iloisiksi; ja jos heiltä kysyt,
niistä se tuli, on heillä vain yksi selitys annettavana :
Jumala asustui heidän elämäänsä. Ainoan kohteliaisuuslauselman,
jolle olen jotakin arvoa antanut,
sanoi minulle kerran eräs nuori polyteknikolainen.
Hän sanoi: »Ricard, te olette tehnyt minun itsenäiseksi.»

Meitä auttaa se, että uskomme Jumalaan, se
on kolmas todistus. Huomatkaamme, mitä Jeesus
itse sanoi: »Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa,
joka minun lähetti, tulee hän tuntemaan, onko
tämä oppi Jumalasta vai puhunko minä omiani.»
Tähän ainoaan sanaan perusti Heuch-vainaja koko
apologiansa (kristinopin puolustuksen).

Tahto on lähtökohta, ja uskonnollinen kokemus
on seuraus.

Tahtoon Kristus kutsumuksensa kohdistaa. Ja
kun Kristus kutsuu, tulee ainoana vastauksena olla:
tässä, Herra, olen!

Mitä Kristus ajatteli kuollessaan.

Ken tahtoo tietää, mitä
synti on, menköön Golgatalle,
ja ken tahtoo tietää, mitä armo
on, menköön myös Golgatalle.

Rudolf Frimodt.

I.

Seitsemän kertaa hän ilmaisi ajatuksensa.

Niinkuin karitsa, joka keritsijänsä edessä on
ääneti, ei hänkään sanaa sanonut, ei suutansa avannut,
— sellaisen pitkäperjantaikuvan oli profeetta
vuosisatoja ennen pitkäperjantaita maalannut, ja
sellaisena vaikenevana kuninkaana eli hän sittemmin
opetuslastensa muistossa (Jes. 53: 1, Piet. 2);
mutta seitsemän kertaa katkaisi hän suuren hiljaisuuden
ja puhui niille, jotka kuunnella tahtoivat.
Ja niinkuin näkee kokonaisen puutarhan, kun katsoo
lauta-aitauksen raosta, samoin saa nähdä kokonaisen
maailman tuskaa ja rakkautta, kun kuuntelee
kuolevan vapahtajan sanoja ja niistä lukee
hänen ajatuksiaan.

Ja juuri näitä ajatuksia tässä olisikin pyydettävä
nähdä. Eikä olekaan pääasiana kuvailla itselleen
hänen ruumiillisia tuskiaan. Ne ovatkin
jo aikoja sitten kärsityt eivätkä niin kovin kauvaa
kestäneetkään. Ja vaikkapa ajateltaisiinkin, että

272

Ihmisen Pojalla oli paljoa hienompi ja herkempi
hermosto kuin meillä kaikilla muilla, on kuitenkin
sekä keskiajan kidutuskammioissa, Venäjänmaan
vankiloissa ja lähetysalueilla monien täytynyt kestää
sekä pitempiaikaisia että kauheampia kidutuksia;
mutta se, niitä liikkui hänen hengessään, mitä
hän kantoi sydämellään, oli merkitykseltään ijankaikkista,
ja kyllä on meidän hyvä sitä ajatella.

— Ja he olivat juuri naulanneet hänet ristille
ja kohottaneet ristin pystyyn. Sitä tilaisuutta varten
oli perkele tallettanut viimeiset ja pahimmat
kiusauksensa, joilla hän häntä ahdisti. Ja kun hän
nyt riippui siinä ja katseli ihmisiä heidän kaikkein
halpamaisimmalta puoleltaan, näki hän ihmisiä,
jotka pilkkasivat turvatonta, voitettua vihollista,
näki pappeja ja kirjanoppineita, jotka ilakoivat,
vääristelivät hänen sanojaan ja tekivät hänelle ilkeämielisiä
kysymyksiä, näki ihmisiä, joiden kanssa
oli ollut hyvissä väleissä, — tuon tuossa seisovan
miehen pienen tyttären oli hän ehkä eloon herättänyt,
tuon toisen sokeat silmät oli hän tehnyt näkeviksi,
— näki ihmisiä, jotka nyt seisoivat ja töllistelivät
kättäkään hänen puolustuksekseen nostamatta;
näki joukkion raakoja sotilaita, jotka eivät
edes kunnioittaneet kuolevan miehen oikeutta saada
rauhassa kuolla, vaan heittivät meluten ja häikäilemättä
hänen vaatteistaan arpaa, ikäänkuin hän
jo olisi kuollut, — katso, silloin saattoi hän aivan
helposti tulla kiusatuksi halveksimaan ja vihaamaan
näitä kurjia ihmismatelijaisia.
Nyt näen mitä olette, - uskottomia, ilkeämielisiä,
kiittämättömiä, raakalaisia, ja nyt minä
kuolen omasta puolestani, joten tekin saatte kuolla

273

puolestanne, minä halveksin kaikkea, mikä ihmisen
nimistä on. Hän oli kiusattu menettämään
rakkautensa ihmisiin; ja tämän kiusauksen
oli perkele julmasti tallettanut viimeiseksi. Sillä
eihän tietystikään ole niin vaikeata pitää pienistä
kiharatukkaisista ja tyllerösormisista maaseudunlapsista
sinisen taivaan ja säteilevän auringon alla;
tuskin on kovin vaikeata rakastaa kärsiviä ja onnettomia
ihmisiä, kun itse saa olla heidän joukossaan
terveenä ja voimakkaana; mutta jos pitäisi rakastaa
raakoja ja uskottomia ihmisiä, kun he antavat
pahuutensa tulvia ja siten palkitsevat itselleen tehdyn
hyvän, — siihen totta tosiaan on taipeen suurempi
kuin inhimillinen rakkaus. Ja oleta, että se
ei olisi hänelle luonnistunut! Oleta, että hän olisi
kutsunut legioonansa ja jättänyt työnsä! Minusta
tuntuu siltä, kuin näkisin hänen silmänsä, tuskallisesti
tähystellen kaikkien näiden päiden yli, jotakin
etsivän; hänen rakkautensa on horjua, ja tuskaisesti
hän etsii sellaista, mitä voisi rakastaa — ,

Ja katso, silloin syttyy valo hänen silmiinsä,
ja rauha ja miltei tyytyväisyys laskeutuu hänen
kasvoilleen; hän on sen löytänyt, nyt hän sen tietää,
rakkaus on kuiskannut selityksensä hänen korvaansa;

»Isä, anna heille anteeksi, — sillä eivät
he tiedä, mitä tekevät,»

»Ja nyt, miehet, veljet, tiedän, että te teitte sen
tietämättömyydessä, sekä te että teidän ylimäisenne»,
sanoi Pietari sittemmin Jerusalemin miehille;
ja Paavali lausui saman ajatuksen kauniisti näin:
»Jos olisivat hänen tunteneet, eivät olisi kirkkauden
Herraa ristiinnaulinneet». Mutta juuri heidän Mestarinsa,

274

heidän luottava Mestarinsa tämän ajatuksen
ensinnä ilmaisi. Niin, sitä nimitän todellakin
luottamukseksi, että niissä kaikki me muut,
me pahat ihmiset, niissä yksinkertainen lapsikin
voi sormellaan osoittaa syntiä ja kauhistua mustinta
rikosta, jonka maa on nähnyt, että, näet,
otettiin ainoa vanhurskas ja viaton ja leimattiin
pahantekijäksi ja kidutettiin kuoliaaksi, ettei meidän
luottavainen vapahtajamme siellä
mitään syntiä näe. Eiväthän he tiedä, mitä
tekevät, — kukapa voisi heille vihastua? Ja vapahtajamme
täyttää juuri siten oman käskynsä ja siunaa
niitä, jotka häntä sadattelevat, ja rukoilee niiden
puolesta, jotka häntä vihaavat ja vainoovat.

Me näemme hänen sydämeensä, ja me näemme,
että hän on siellä antanut tilaa kaikille vihollisilleen,
mutta ettei hän tiedä mitään heidän synnistään.

Oi luottavaisuutta, sellainen on hän vieläkin!

Tiedä, että sinulla on luottavainen vapahtaja,
ja hän ajattelee sinusta samoin kuin hän ajatteli
sinä päivänä, jona hän kuoli; sillä hän on sama
eilen ja tänäpänä ja ijankaikkisesti. Ja sinä näet
omaan sydämeesi ja oman elämäsi kulun, häpeät
omaa itseäsi ja kauhistut syntiäsi, mutta hän näkee
myös sinun — eikä näe ainoatakaan syntiä. Hän
rukoilee: »Anna hänelle anteeksi; hän ei tietänyt,
mitä teki!» Oi, oli ehkä aika, jolloin todellakaan
et sitä tietänyt, mutta nyt sen tiedät, nytpä vain
lisäisit uuden synnin kaikkeen vanhaan syntiin, jos
sanoisit: en tietänyt, mitä tein. Mutta jos sydämemme
syyttää meitä, on hän suurempi kuin meidän
sydämemme ja tietää kaikki,*) — ja tietää

*) 1 Joh. 3: 20.

275

enemmän kuin me, tietää luottavaisuudessaan, että
me emme tietäneet, mitä teimme!

II.

Mutta kansassa syntyi liikuntoa; tehkää tilaa!
Tuossa on hänen äitinsä! Ja ihmiset nousivat varpailleen
nähdäkseen: missä? Hänkö tuolla? Ja
heti he tekivät tinkimättä tilaa. Ja tuolla hän tuli,
vähäinen kymäräinen, peljästynyt olento kuolemankalpeine
kasvoineen; nuori, voimakas mies talutti
häntä käsivarresta, sillä muutoin olisi hän varmaankin
vaipunut. Ja siinä nyt seisoivat Jeesuksen ristin
luona hänen äitinsä ja se opetuslapsi, jota hän
rakasti.

Ja jos he olivat tulleet häntä lohduttamaan, ei
siitä mitään tullut, sillä sanat kuolivat heidän huulilleen,
kun tämän kaiken hädän näkivät. Ja niinpä
täytyikin hänen, koko maailman lohdutuksen lohduttaa
heitä, ja maailman köyhin mies otti sydämensä
rikkaudesta ja lausui heille kummallekin
rakkahimmat sanat, mitkä voi löytää, ja antoi
nämä kaksi hänelle rakkainta ihmistä toinen toisellensa.

Niin, — nyt oli hetki tullut. Siitä hetkestä
asti, kun hän kantoi hänet temppeliin pienenä lapsena
uhratakseen hänen puolestaan, oli äiti tällaista
loppua aavistanut. Ehkäpä hänestä juuri silloin,
ja kenties ainoasti silloin, tuntui vähän vaikealta,
että olivat niin köyhiä. Parempiosaiset uhrasivat
mielellään karitsan, tuodessaan esikoisensa Herran
huoneeseen, mutta Joosefin ja Marian täytyi tyytyä

276

pariin kyyhkysiä. Mutta Maria oli kuitenkin ollut
sinä päivänä ylön onnellinen: kaikki vanhukset
siellä pyhäkössä olivat niin lempeästi katselleet
heitä ja ottaneet lapsen syliinsä ja lausuneet siitä
mitä ihmeellisimpiä ja ihanimpia sanoja ja olleet
kovin iloisia. Mutta aivan yhtäkkiä, kun Simeon
vanhus siinä seisoi ja puheli rakkaasti pienokaiselle,
oli hän lausunut merkilliset, hämärät sanat, ja suuret,
mustat silmät, joita pitkät ripset varjostivat,
katsoivat säikähtyneinä vanhukseen; mitä hän nyt
tarkoittikaan? »Ja sinunkin sielusi läpi on
miekka käyvä» — sano, Joosef, mitä hän tarkoittaa!

Oi, nyt se kävi toteen. Nyt kävi kylmä, terävä
miekka hänen äidinsydämensä läpi ja surmasi kaiken
hänen ilonsa. Tuolla riippui ristillä hänen
ylväs poikansa, hänen rakastettu lapsensa ja kuoli.

Ja Jeesus näki sen, ja hänen ajatuksensa kohdistuivat
vain häneen.

Hänen ensimäinen ihmeensä oli ollut lahja,
jonka hän antoi äidillensä. Ja viimeinen sana,
jonka hän hänelle sanoi, olisi myös oleva lahja,
oikein hyvä lahja.

— - »Heillä ei ole viiniä.» Hänestä oli alussa
näyttänyt jotenkin sopimattomalta tulla hänelle
siitä puhumaan. Ja hän oli sitä huomauttanutkin,
sillä hän tahtoi aina olla todellinen, eikä Mariakaan
siitä sitten enää mitään puhunut, vaan käski
palvelijain tehdä, mitä hän sanoi. Ja niin täytti
hän äitinsä pyynnön mitä vaatimattomimmalla tavalla.
Ei edes sukkeluuksia lasketteleva isännöitsijä
saanut sitä tietää.

Kuinka näyttävätkään sellaiset seikat pieniltä,

277

ja kuinka pieniltä näyttävätkään sellaiset vähäiset
huolet, kun tulee suuri, käsittämättömän raskas
murhe ja on särkemäisillään sydämen ! Jos olisi ollut
viiniä hiukkasta enemmän tai vähemmän hääjuhlalla
maaseudulla, jos olisi täytynyt loppu iltaa veteen
tyytyä, mitäpä se sitten olisi ollut, kun ihmiset,
jotka tällä juhlalla olivat, kaikki olivat nuoria,
onnellisia ja iloisia! Mutta nyt, mutta nyt, nytpä
kuoli koko maailman ilo ainaiseksi.

Siinä ristillä oli hänellä aikaa ajatella, kuinka
tästälähin oli hänen äitinsä käypä. »Nainen,
katso, poikasi!» Sille opetuslapselle, jota hän
rakasti, hän sanoi: »Katso, äitisi!»

Me näemme aivan hänen sydämeensä, ja hänen
sydämensä sisin on hänen äitinsä omana. Kuinka
inhimillistä, kuinka suloista ja luonnollista! Maailman
synti lasketaan silmänräpäykseksi sivullepäin;
hänen on ensin järjestettävä vanhan äitinsä tulevaisuus
täällä maan päällä. Vihollisten iva ja pilkka
ei kuulu; siinähän seisoo eräs ystävä, ystävä, jota
hän eniten rakasti sen vuoksi, että tämä ystävä oli
parhaiten häntä ymmärtänyt. Tiedän, että olet
oleva hyvä äidille. Ja siitä hetkestä otti Johannes
hänet kotiinsa.

Oi, sinä Ihmisen Poika, sinähän olet sama eilen
ja tänäpänä ja kaikessa ijankaikkisuudessa! Niinpä
tiedän minäkin, ettei minun tarvitse sinun edessäsi
puolustaida, että minullakin on rakkaita, joihin
sydämeni on kiintynyt. Sinä ymmärrät minua,
sinä, jolla itsellä oli äiti, jota rakastit, ja ystävä,
jota pidit muita parempana. Kalliimmat siteet,
jotka täällä maan päällä solmitaan, hyväksyt ja
siunaat sinä. Kun sinua seuraamme, tulee meistä

278

hyviä poikia ja uskollisia ystäviä. Sinä pidät huolta
äidistäni, ja kun niinä en enää voi täyttää hänen
pieniä toiveitansa enkä voi antaa hänelle apua hänen
viimeisessä, suuressa hädässään, niin sinä hankit
hänelle jossakin kodin, jossa ollaan hänelle hyviä.
Ja kun sinä näet, että me ihmiset tulemme
pitäneeksi paljon toisistamme sen vuoksi, että ymmärrämme
toisiamme, ja ihmiset ovat meille hyviä
ja suovat meille kaikkea hyvää, ja me valitsemme
heidät parhaiksi ystäviksemme, — et sinä siitä pahastu,
vaan sinun lämmin sydämesi suo meille
myös tämän ilon, ja me otamme ystävämme lahjaksi
sinun kädestäsi ja tiedämme, että näin on
meille tuleva siunausta.

III.

Siinä joku pyysi häneltä jotakin.

Sen äänen hän tunsi: se tuli hätään joutuneesta
ihmissydämestä. Eikä hän kuullut muita
ääniä kuin sen. Ei kuullut melua eikä huutoa, ei
valituksia, ei pilkkaa, ei valoja eikä kompasanoja,
ei mitään niistä hän kuullut, sillä siinä lähellä pyysi
eräs ihminen häneltä jotakin.

Se sellainen seikka yksin oli saanut hänet pysähtymään.
Ystäväin varoitukset, vihollisten uhkaukset,
perkeleen kauhukuvat, kiusaajan houkuttelevat
kuiskeet eivät olleet saaneet häntä pysäytetyksi,
kun hän Jerusalemiin meni. Mutta kun eräs
ihminen huusi: »Daavidin poika, armahda minua»,
kun eräs sokea miesraukka tien vieressä näin huusi,
— seisahtui Jeesus. Sellainen seikka se yksin

279

sai hänet silmänräpäykseksi pysähtymään, kun hän
pyhää kaupunkia kohden kulki.*)

»Herra, muista minua,
kun In lei valtakuntaasi!»

Emme tunne tämän miehen elämäkertaa.
Emme tiedä, oliko hän ennen Jeesusta nähnyt tahi
kuullut hänen puhuvan, vai näkikö hän hänet nyt
vasta ensi kerran; emme tiedä, oliko hän vanha
vai nuori, oliko hänelläkin äiti vai eikö hän koskaan
ollut ketään äidikseen nimittänyt — emme
sitä tiedä. Mutta hän oli ihminen, joka tunnusti

syntinsä (»Me kärsimme tosin oikeutta myöten »)

ja joka oli katsellut Jeesusta, kunnes hän käsitti,
että hän oli viaton mies ja kuninkaana valtakunnassa,
joka hänelle tähän asti oli ollut hämärän
peitossa: Herra, muista minua, kun tulet valtakuntaasi!

Ja kyllä hän näki oikein. Kuningashan siinä
kurjalla ristillä oli, hyvä kuningas, kuningas, jonka
valtakuntaan kyllä oli hyvä päästä. Ja hän sai,
mitä pyysi, sai kuninkaallisen sanan: »Totisesti
minä sanon sinulle: tänään olet minun
kanssani oleva paratiisissa!»

Ja taaskin näemme hänen sydämeensä, ja siellä
paistaa aurinko paratiisin nurmelle. Kaikki hänen
ajatuksensa ovat rauhaa ja toivoa. Vielä tänään
on hän käyskentelevä kukkasten keskellä Jumalan
hyvässä maassa, ja siellä lupaa hän kohdata uuden
ystävänsä.

Eräänä iltana, muutamia päiviä ennen kuolemaansa
kysyi minulta paras ja viisain mies, jonka

*) Luuk. 18: 40.

280

olen tuntenut: »Sano ni unille nyt, kuinka oikeastaan
ymmärrät sen sanan, jonka Kristus sanoi ryövärille,
sanan: tänään olet minun kanssani oleva paratiisissa?
Astuihan Kristus kuolleistanousemisensa
jälkeen ensin taivaaseen eivätkä kuolleet ole vielä
kuolleista nousseet.» Selitin hänelle, että paratiisi on
käsitettävä siksi hyväksi olutpaikaksi, johon hurskaat
pääsevät ja jossa he odottavat ruumiin ylösnousemista
ja jonne Jeesuskin vanhurskaana ihmisenä
meni ja myös vei pelastuksen valoa odottaville.
Siihen selitykseen näytti hän olevan tyytyväinen
ja meni muutamia päiviä myöhemmin täältä,
ollakseen siellä Jeesuksen luona.

Herra, missä olitkaan sen päivän ja ne yöt?
Ajattelen, että Pietari on Herralta itseltään tätä kysynyt,
tahi on hän myös asiata ajatellut ajattelemistaan,
kunnes profeetallinen henki hänen sieluunsa
valon sytytti. Kun apostolivanhus muistoissa
eli uudelleen elämänsä, havaitsi hän siinä
neljänkymmenen tunnin ajan, joka oli pimeämpi
kaikkia muita aikoja. Ei Jumalanvaltakunta ole
milloinkaan ollut niin lähellä kuolemaa kuin silloin,
sillä Herra itse makasi kuolleena haudassaan,
ja hänen opetuslastensa usko oli myös kuollut. He
istuivat ja lymyivät murheineen ja häpeineen maailmalta,
peittivät kasvonsa käsiinsä ja antoivat kyyneltensä
vuotaa. Vielä kaikui heidän korvissaan
hänen äänensä, kun hän hartaasti pyysi heitä edes
sen hetken valvomaan kanssaan, kun he eivät
edes tätä vähäpätöistä pyyntöä olleet täyttäneet,
vaan nukkuivat ja jättivät hänet yksikseen hätäänsä;
ja kun hän oli vain ajatellut valmistaa juhlaa heille,
olivat he keskenään riidelleet — ja he tiesivät hänen

281

sellaista vihaavan — ja sitten olivat kaikki hänet
jättäneet, ja yksi heistä oli hänet kieltänyt. Voi, jospa
olisivat tietäneet, että he silloin olivat viimeistä yötä
hänen parissaan. Hän uneksi kyllä aina viime vuosiinsa
asti, että Jeesus taaskin oli kuollut ja hän
itse yksikseen jätetty velkoineen. Ja kun hän niin
sitä seikkaa ajatteli, alkoi ajatus taaskin udella ja
tuumia: missä olikaan Herra ne neljäkymmentä
hetkeä, joiden kuluessa me istuimme ja itkimme?

Ja Henki voiteli hänen silmänsä ja silmä yrittää
seurata Herraa niin pitkälle kuin voi. Se näkee
hänen astuvan paratiisin tähtikukkia kasvavan
nurmen yli, näkee, miten kaikki Israelin hurskaat
tervehtivät häntä ilolla, ympäröiden hänet, joka loistaa
aamuauringon tavoin. Matta menikö hän muuannekin?
Hän näki hengessä hänen vaeltavan edelleen,
pimeäin, autioin maiden kantta ja astuvan
alas kuolemanvaltakunnan syviin pylvästöihin ; ja
hauen lamppunsa vuodatti valoaan haamujen luoliin,
ja haamut liikkuivat ja niiden sammuneet silmät
kääntyivät valoa kohden, ja he varjostivat silmiään
haamukäsillään (puhun ihmisten tavalla),
ja kaikki ne, jotka Noan aikana olivat veteen kuolleet,
tulivat esiin ja tervehtivät valoa, ja heidän sydämensä
huusi ilosta, kun he kuulivat valonairueen
julistavan evankeliumia;*) ja Eeva, kaiken elämän
äiti, kaiken tuskan äiti, mutta myös kaiken toivon
äiti, hän lankesi kasvoillensa ja tervehti luvattua
vaimonsiementä, joka tuli haavoitetuin kantapäin,
merkit jaloissa ja oli käärmeen pään musertanut
ja avasi portit, — ja Eeva saattoi vielä kuulla sen

*) 1 Piet. 3: 20.

282

äänen, raskaan jyrinän, joka syntyi silloin kun portit
suljettiin, — ja hän talutti heidät Edenin puutarhaan,
joka oli uinaillut aina siihen asti.

Menikö hän vielä useampiinkin paikkoihin?
En sitä tiedä.

Mutta me olemme vielä täällä idässäpäin paratiisin
puutarhasta, orjantappurain ja ohdakkeiden
keskellä kuolemaa odottamassa. Emmekä tahdo
kevytmielisesti lykätä kääntymystämme kuolinvuoteelle,
saati sitten kuolemanvaltakuntaan; sillä emme
unhoita, että vapahtajan toisella puolen oli myös
rikoksellinen ja että tämä pysyi samana kuolemaansa
asti eikä luullut olevan tarpeen mitään Herralta
pyytää. Mutta me haluamme vielä tänäpäivänä
olla Herran parissa siten kuin voimme, ja
tahdomme saattomme mukaan viedä paratiisin
muassamme sinne, minne menemme ja tehdä paratiisiksi
sen paikan, jossa elämme. Ja kun tunnemme,
ettemme sitä ansaitse ja että synti pelottaa
meitä, ja kuolema avaa kauhean kitansa murskatakseen
meitä, käännymme uudestaan hyvän kuninkaan
puoleen ja rakoilemme nöyrästi, että hän
maistaisi meitä, jotka olemme täällä alhaalla, kun
hän nyt on valtakunnassansa.

Ja sen rukouksen on hän kuuleva. Enkelien
laulusta ja autuaiden ylistyksestä ja kaikesta melusta
ja tuskanhuudosta, joka kohouupi syntisestä
maasta, eroittaa hänen korvansa tämän ainokaisen
äänen — ihmissydämen, joka on hädässä ja rukoilee
häneltä pelastusta.

283

IV.

Valo kokonaan sammunut.

Kun seuraavan kerran saamme katsoa kuolevan
vapahtajan sieluun, on siellä kammottavan pimeätä,
paksua pimeyttä. Sinne, missä muutamia
hetkiä sitten paratiisi hymyileville rauhoilleen ja
kesäisine aurinkoineen levittelihe, sinne näyttää nyt
siirtyneen itse helvetti, mukanaan pimeyttä ja tyhjyyttä
ja kauhua ja avutonta yksinäisyyttä.

»Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?»

Aurinko käänsi kasvonsa kaikesta tästä hädästä
ja surkeudesta. Se peitti kasvonsa ja murehti ystäväänsä.
Tuli pimeys koko maahan kuudennesta
hetkestä alkaen aina yhdeksänteen asti.

Oliko sitten Jumala hänet todella hyljännyt?
Kuka sen osaa sanoa! Ainakin tunsi
hän niin käyneen. Hän oli kerran sanonut: »Ei
Isä jätä minua yksikseni, sillä minä teen aina sitä,
mikä on hänelle otollista». Multa Isä jätti hänet
aivan yksikseen, kun hän, ollakseen Isälle otollinen,
antautui kuuliaisesti ristin kuolemaan. Todellako
jätti hänet? En sitä tiedä, vaan kysyn:
kenen on vaikeampaa, senkö, joka varmasti
uskoo olevansa mielisairas, vai senkö, joka todella
on mielisairas? Onnettomuudentunne on kai kyllä
likimain sama.

Saatamme asiaa selittää monin eri sanoin, saatamme
käyttää kuvia, saatamme kuvailla sitä itsellemme,
multa itse arvoitus jää ainiaaksi selittämällä.
»Kirottu on jokainen, joka puussa riippuu»,

281

niin kuului vanha lain sana; hän, joka ristillä riippui,
oli antautunut kirouksen alaiseksi. Paavali
käyttää toista sanaa, joka liikuttaa meitä yksinkertaisuudellaan:
»Sen, joka ei synnistä tietänyt, hän
meidän edestämme teki synniksi, että me hänessä
tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.» Salaperäisellä,
käsittämättömällä tavalla kokosi Ihmisen Poika,
toinen Aadam, kaiken, mikä ihmisen nimistä on,
kaiken, mitä oli elänyt ja mitä oli tuleva, kaikkine
rikoksineen ja velkoineen, pakahtuvaan sydämeensä
ja rupesi ikäänkuin ukkosen johteeksi, joka veti
vuosituhansien kaikki sähköittyneet vihanpilvet
päänsä päälle, niin että Jumalan vihansalama iski
häneen ja murskasi hänet.

Emme sitä käsitä, emme. Voimme ainoastaan
hiukan aavistaa hänen tunteitaan, jos joskus olemme
koettaneet ottaa kannettavaksemme ihmisten kanssa
heidän suruaan ja syntiään, kuulla heidän synnintunnustuksiaan
ja valituksiaan myötätuntoisesti,
asettua heidän asemaansa ja koettaneet auttaa heitä
heidän kuormaansa kantamaan, niin että melkein
sairastuimme muiden synnin vuoksi. Silloin opimme,
että syvin tuska on sääliväisyyttä, ja että sääliväisyys
on sitä tuskaa, joka on eniten Kristuksen
kärsimisien kaltaista.

Vielä vähemmän käsitämme sovitusta. Saatamme
kuitenkin mielikuvituksemme välityksellä
aavistaa, että sen, joka todella lähtee meitä noutamaan,
täytyy noutaa meidät alhaalta kuoleman
laaksosta ja aivan helvetin sisimmästä yksinäisyydestä.
Niinpä niin. Ihan ijankaikkisesta kadotuksesta
oli meidät pelastettava! Mutta ken
voi käsittää Jumalan mielen? Emme ole kasvaneet

285

uhriajatukseen tutustuneina, emme milloinkaan
ole nähneet uhrattavan, eikä se ratkaisu,
jonka Paavali sovituksen arvoitukseen on antanut,
tuota sanottavasti apua ajatuksellemme. Otamme
tämän sanan sellaisena kuin se on kirjoitettuna,
mutta ei se meille mitään selitä. Ja me olemme
etääntyneet keskiajan ritari-ihanteista ja saatamme
antaa arvoa Anselm uksen sovitusopille ainoasti sen
aikaisiin oloihin nähden.

Totta kyllä, että runoilijat ovat yhä uudestaan
turvanneet tähän ainoaan ratkaisuun: että viaton
ottaa viallisen rikoksen kantaakseen ja
kärsii hänen puolestaan ja pelastaa siten rakastetun.

Niin on tehnyt Ibsen Per Gynt-runoelmassaan
ja samoin Goethe Faustissa. Mutta Brandes on jo
aikoja sitten luopunut tällaisesta ratkaisusta, pitäen
sitä vanhentuneena. Mutta aivan vanhentunut se
ei kuitenkaan liene, sillä tunne siitä elää vielä.
Taikka eikö vielä tänään monen äidin ajatus, kun
hän kuulee poikansa onnettomuuksista tahi näkee
hänen vankeuteen menossa, ole tämä: »Voi, jos kuitenkin
voisin olla hänen sijassaan ja ottaa hänen
häpeänsä kantaakseni!» Ystävä saattaa myös ehkä
joskus ajatella samoin ystäväänsä nähden.

Tämä kaikki tekee kuitenkin vain vapahtajan
mielialan elävämmäksi meille, se
vaan selittää kuvin hänen sijaisuuttaan,
mutta se ei vielä selitä mitään mitä itse tuohon
suureen Isän ja Pojan väliseen sopimukseen
tulee, sopimukseen Jumalan ja hänen
välillään, joka oli ruvennut välittäjäksi,
ihmiskunnan edustajaksi. Tässä kohden

286

tarvitaan uusia ajatusmuotoja. Eikö seurakunta
ensin rukoile, kuten Paavali niin usein
teki, tuntemista? Aika ei milloinkaan karkaa
Jumalalta, hän kyllä on aikaa seuraava, mutta se
pääsee liian usein karkuun kirkolta.

Tässä on sellaista, jota emme milloinkaan pysty
näkemään, sillä kun se tapahtui, kun hän astui
viimeiseen peloittavaan johdonmukaisuuteen, mennen
sille kohdalle, ettei hän edes voinut tuntea Jumalan
läsnäoloa, silloin hän vaikeni. On hirmuista
ajatella tätä äänetöntä kärsimystä, ja kielemme
on sattuvasti saanut ilmilausutuksi, mitä
nämä kolme peloittavaa hetkeä olivat Jeesukselle,
kun se on hänen kuolinpäivänsä nimittänyt pitkäperjantaiksi.
Englantilaiset katselevat sitä toiselta
kannalta ja antavat sille nimen Good Fridaij
(»Hyvä perjantai»). Mutta hänellä ei ole ketään,
joka hänen tuskansa todistajana olisi. Ei kukaan
saa edes katsoa häneen, sillä hänen ympärillään
on pimeätä, eikä kukaan saa lukea hänen ajatuksiaan,
sillä hän ei niitä kenellekään usko.

Sillä tuo valittava huuto: Jumalani, Jumalani,
miksi hylkäsit minut, se oikeastaan vain viittaa siihen,
kuinka pimeätä on ollut, kuinka kauhean
yksinäinen hän oli. Mutta todellisuudessa on se
jo mennyttä, taistelu on jo loppumaisillaan. Eikö
totta, että se, joka voi puhutella Jumalaa, ei
vielä ole joutunut kokonaan hyljätyksi? Ken voi
ottaa psalmin sanat huulilleen, — sillä se, mitä hän
sanoi, oli otettu 22 psalmista, ja vielä oli raamattu
hänen ystävänään hädässä ja yksinäisyydessä, kun
kaikki muut, jopa Jumalakin, hänet hylkäsivät,
vielä tarjosi raamattu hänelle sanansa, jotta hän

287

niillä voisi hätäänsä valittaa, — ken voi sanoa:
Jumalani, Jumalani, hän on siinä asemassa,
ettei voi kulua aivan pitkää aikaa ennenkuin hän
löytää paluutien Jumalansa luo. Hän herää kauhistavasta
unestaan näin huutaen, — meidän täytyy
yhä puhua kuvin, — hän seisoo taaskin helvetin
luolan ovella ja näkee ulkopuolella valonhohteen,
joka lähtee Jumalan kasvoista.

Emme ymmärrä, minkätähden hänen täytyi
näin käydä, eikä kukaan myös voi käsittää,
kuinka paljon hän kaikkiaan kärsi, sillä
hän oli itse toisenlainen kuin me ja hänen tehtävänsä
oli toisenlainen kuin kenenkään meistä. Hän
oli Jumalan Poika, emmekä tiedä, kuinka paljon
hän sitä oli muistanut ja tuntenut; mutta jos hänen
ajatuksensa piti siitä kiinni, niin oli kai hänen
tuskansa vain lisääntynyt siitä: että Jumalan Poika
joutui Jumalan hyljättäväksi! Ja tätä kärsi hän synnille
kokonaan vieraassa sielussaan, eikä hän kärsinyt
ainoastaan yksityisen syntisen, vaan kaikkein
syntisten rangaistusta. Vapahtajan sielun pimeyttä
osaavat, vaikkapa heikostikin, kuvailla itselleen ainoasti
ne, jotka itse ovat tunteneet itsensä rauhattomiksi
Jumalan vihan tuomion alaisina ja itse olleet
helvetin pimeydessä. Olen kuullut erään epätoivoisen
sanovan: »On olemassa helvetti maan päällä!»
Niiden, jotka ovat tunteneet helvetin olevan itsissään,
ei ole vaikea uskoa, että helvetti on olemassa.
Mutta he rakastavat myös pitkäperjantaita ja pyrkivät
alituisesti takaisin ristin luo, saadakseen armoa,
eikä arvoitusta ratkaistakseen. He ovat myös
huutaneet sydämensä tuskassa: Jumalani, Jumalani,
miksi hylkäsit minut! Vaikka tosin ei hän meitä

288

milloinkaan ole hyljännyt, vaan meidän olisi sanottava:
Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsin sinut!
Mutta kun he siten huusivat, oli heidän hätänsä
myös mennyt menojaan. Niin, se oli mennyt jo
ennenkuin he huusivat, sillä hän on jo ottanut heidän
hätänsä kantaakseen, ja missä sellaista hätää
vielä kärsitään, siellä on hän saapuvilla keskellämme.

Ylevämielisesti on hän puhumatta syvimmästä
hädästään. Yksi ainokainen huudahdus, joka on
luettavissa 22 psalmissa, huudahdus, joka kuului, kun
vaikein kärsimys oli päättynyt, — kas siinä kaikki.
Se on kokonaan hänen tapaistaan, sillä kaikki, mitä
hän kärsi, tapahtui rakkaudesta meihin. Katkerinta
tuskaansa ei hän kenellekään uskonut, sillä ei
kukaan olisi voinut sietää helvetin kauhujen katselemista.
Ainoastaan lopuksi ilmaisi hän, että Jumala
oli hänet hyljännyt, hän tuskin tiesi mistä
syystä, — että me tietäisimme, että hän nyt oli raskaimman
taistelunsa meidän hyväksemme loppuun
taistellut.

Vapahtajani, en milloinkaan opi ymmärtämään
rakkauttasi! En myös milloinkaau tule sen arvoiseksi.
En myös milloinkaan jaksa sitä sinulle
palkita. Mutta kuitenkin näyttää minusta yksi asia
sellaiselta, että minun tulisi se voida tehdä. Minun
tulisi voida oppia entistä paremmin rakkauttasi näkemään.

V.

Erinomaisen kauniissa ja henkevässä tutkistelussaan
Kristuksen kärsimisenhistoriasta koskettelee

289

C, H. Spurgeon 47 useammalla sivulla noita sanoja:
»Minua janottaa». Hän siirtää ne tietysti tarkoittamaan
Jeesuksen hengellistä janoa ja puhuu
monta viisasta ja sattuvaa sanaa siitä, kuinka meidän
sielummekin janoo pelastusta.

En yritä häntä matkia. Jätän sen tekemättä
osittain sen vuoksi, etten siihen pysty — kukapa
tahtoo kilpailla saarnamiesten Shakespearen kanssa?
— ja osittain sen vuoksi, ettei tämän pienen kirjoitelman
tarkoitus olekaan olla ahtisaarna, vaan
yritys saada tyhjennetyksi Jeesuksen puhumain viimeisten
sanain sisällys ja siten päästä ymmärtämään
hänen ajatuksiansa. Mutta Spurgeon huomauttaakin
myös kauniisti ja tosin aivan oikein,
että nämä sanat: minua janottaa viittaavat siihen,
että Jeesus oli herännyt todelliseen elämään
siitä tilasta, jossa hänen sielunsa oli hiuvenneena
vaeltanut helvetin kuivia aavikoita. Kun sairas valittaa
janoa ja pyytää siihen sammutetta, on se parantumisen
ja selvän tajunnan palaamisen merkki.
Se tietää, että hän nyt jälleen on täällä, että hän täysintajuisena
ja täysine ajatusvoimineen on täällä
Golgatan mäellä, tässä ristinpuussa ja tuntee tätä
hirmuista, tuskallista janoa.

Niin, hän on täällä, — ja, Jumalan kiitos, että
hän on täällä. Sillä nyt on päämäärä saavutettu.
Ei ole hän turhaan kärsinyt, ei ole se,
mitä on tapahtunut, satunnainen tapaus, ei odottamaton
onnettomuus; hän on kulkenut oikeata tietä,
vielä viimeisen, pimeimmänkin taipaleen, — ja nyt
hän sanoo; »Se oli täytetty! Kuoleva voitonruhtinas
siten heiluttaa sotalippua vihollisilta valloitetulla
varustuksella.

290

Onnellinen Jeesus! Saattaa kuitenkin sanoa:
hän kuoli onnellisen kuoleman. Sillä sehän sittenkin
lopulta tulee kysymykseen, olemmeko saaneet
tehtävämme täällä maan päällä suoritetuksi.
Ainoa asia, jota ilman ei mies ensinkään voi olla,
on tehtävä. Tehtäväämme nähden me elämässä
koetukselle paunaan, ei siihen nähden, minkälaisen
tehtävän saimme, vaan siihen nähden, täytimmekö
sen tehtävän, jonka saimme. Monet meistä eivät
itse saa nähdä tehtävänsä täyttymistä. Saamme
tyytyä siihen tietoon, että teimme voitavamme,
emme tosin aina, — vaan kuitenkin yrittäen ja
parhaina hetkinämme, mutta emme tietäneet, mitä
siitä tulokseksi tuli. Hän sai sen nähdä. Hänen
kuolemansa tapahtui oikealla hetkellä, — kun hän
oli nähnyt koko sielunsa selvyydellä, että hänen
tehtävänsä oli täytetty. Täytetty työ! Onko enää
ilahuttavampaa näköä, varsinkin jos se, joka antoi
elämänsä tehtävänsä täyttämiseen, joskus saattoi
tuskaisesti ajatella: onkohan se onnistuva, jaksanko
sen suorittaa? Ja varsinkin, jos aina viime hetkeen
asti näytti siltä, että ei olisi jäänyt aikaa eikä ollut
aineksia sen suoritukseen. Kristian Richardt 54 on
sepittänyt ihanan runon taiteilijasta, jonka piti valaa
suurteoksensa ja — kauhistukseksensa huomasi,
ettei ollutkaan metallia tarpeeksi valimossa — ja
joka viskaa kaikki kalleutensa siihen ja vihdoin
paiskaa raskaat, kultaiset vitjat, jotka ruhtinas oli
pannut hänen kaulaansa, kuumaan sulaan metalliin;
ja siinä nyi on teos valmiina ja ehyenä ja
taiteilija katselee

291

nyt isänsilmin vainen
kun ehjin muodoin, jaloin piirtehin
se on niin ylevä ja suurenlainen,
kuin ei se olisikaan kuva mainen.

»Mitä maksoi teille työnne suorittaminen»? Näin
kysyttiin Mr. Hogg'ilta, joka oli perustanut kuuluisan
nuorisonoppilaitoksen Lontooseen. »No, eipä
juuri sanottavia», hän vastasi, »koko elämäin veren».

Täytetty työ! Pelastettuna, täydellisenä, säteilevän
uutena, moitteetonna, virheetönnä on se
tuossa, kaikista kärsimyksen liekeistä korjattuna.
Mitä se maksoi hänelle? Kaikki, koko elämän kuuliaisuudessa
ja ristin kuoleman.

Täytetty työ! Ja sen vaikutukset ulottuivat rajattomiin.
Ensimäinen pakana, joka näki hänen
kuolevan, löi rintoihinsa ja oli suruissaan Jumalan
Pojan kuolemasta, ja pakanat tekevät vieläkin 2000
vuotta jälkeenpäin samoin, kun he kuulevat kerrottavan
hänen kuolemastaan. Sen vaikutukset ulottuivat
ehkä sellaisille seuduille ja sellaisiin maailmoihin,
joista me emme tiedä mitään. Ainoastaan
vaivoin ja väkinäisesti voidaan selittää toisin ne
universalistiset (yleisolemukselliset) sanat, jotka ovat
kirjoitettuina Kolossilaiskirjeessä: »Että hän hänen
kauttaan sovittaisi itsensä kanssa kaikki, hänen
kauttaan kaikki sekä maassa että taivaissa, tehden
rauhan hänen ristinsä veren kautta.» Luonto itse,
joka tunsi olevansa sukua hänen kanssaan, kävi
aavistavaisesti hänen mukanaan hänen kuolemantaisteluunsa:
vuoret järisivät, maa halkeili, pyhäkön
esirippu repesi kahtia. Eikä itse haamujen kuningaskaan
voinut vankejansa pitää hallussaan: portit

292

irtaantuivat saranoiltaan, kun Jumalan Poika viimeisen
kerran huokasi, ja monet kuolleet lähtivät
haudoistaan ja näyttäytyivät, kuten Matteus kertoo,
pyhässä kaupungissa, vaikkapa kuolleitten nousemus
oikeastaan kyllä onkin tapahtuva viimeisenä
päivänä.

Täytetty työ! Se oli hänen lahjansa meille.
Hän jätti sen meille kaikille. Ei siitä mitään puutu.
Se on täydellinen. Koko maailma oli hänen sydämessään,
kun hän kuoli, ja hänen sielunsa oli
täynnä hiljaista iloa valmiista työstään. Meillä on
voitollinen vapahtaja ja täydellinen vapahdus.

Hän jätti sen meille. Itse oli hän työnsä päättänyt.
Viimeiset silmänräpäykset ovat kokonaan
hänen omiaan. Mutta jos häntä rakastat ja sentähden
haluat mielelläsi tietää, kuinka hänen viimein
kävi, niin kuuntele hänen viimeisiä sanojaan.
Niitä ei hän sanonut meille, vaan Isällensä. Tässä
ovat taas nuo kaksi, Isä ja Poika, tekemisissä toistensa
kanssa. Ei hän sano: »Jumalani, Jumalani»,
vaan hän nimittää häntä samalla tavoin kuin hän
oli nimittänyt häntä siitä päivästä alkaen, jona hän
poikana pyhäkössä oli, nimittää häntä Isäksi. »Isä,
sinun käsiisi minä annan henkeni!»

Poika on päässyt kotiin. Ikäänkuin ristin kova
hirsi olisi ollut mitä pehmein patja, laskee hän
väsyneen päänsä lepoon Isänsä syliin ja makaa
mitä turvallisinta lapsenunta, kun sotilaat tulevat
keihäineen ja nuijineen työtänsä toimittamaan.

Hänen sisäisin olentonsa; meidän syvin tarpeemme
— ylimmäispapillisen rukouksen valossa.

(Luettava Joh. ev. 17 luku.)

Ma tunnen sen äänen —
ma kuullut sit' en —
sit' ääntä mä muistelen yhä,
se mieleni mursi ja kaiusta sen
näin kuuluvi kutsunta armahinen:
on koti sulia taivaassa pyhä.

Johs. Loft.

I.

En tiedä, missä Jeesus ylimmäispapillisen rukouksensa
rukoili, huoneessako vai ulkonako viinitarhojen
kautta Getsemanea kohden kulkeissaan.

»Nouskaa> lähtekäämme täältä», niin sanotaan
Johanneksen evankeliumin 14 luvun viimeisessä
värsyssä. Tämä on niitä sanoja, jotka voivat
käydä rakkaiksi, kun on kerran kuullut lausuttavan
ne hänen äänellään. »Nouskaa, lähtekäämme
täältä», — ne sanat eivät sisällä mitään ijankaikkista
totuutta, ne eivät tuota suoranaista rakennusta,
mutta ne pulppuavat esiin todellisen Ihmisen Pojan
lämpimistä sielun uumenista. »Nouskaa, lähtekäämme
täältä», — täytyyhän meidän kerran
lähteä; puhuisin teille mielelläni koko tämän pyhän
yön, mutta muutamat teistä ovat jo nähtävästi
väsyksissä, ja onhan tästä kuitenkin loppu tuleva.

294

»Nouskaa, lähtekäämme täältä», — ja ehkä he
sitten nousivatkin ja lähtivät, He ovat sitten tulleet
viinitarhojen hämärien varjojen ja harmaiden
muurien välille, Siellä hän useasti pysähtyi ja,
seisoen pienen kuuntelevan opetuslapsiparven keskellä,
puhui nuo salaperäiset sanat viinipuusta
(Joh, 15) ja ahdingoista (Joh, 16). Ja sitten on hän
pääsiäisaikaisen täydenkuun hopeahohteessa ja sädehtivä
tähtitaivas päänsä päällä veisannut kuolinvirtensä
ja rukoillut viimeisen iltarukouksensa, ylimmäispapillisen
rukouksen heidän kanssaan,

»Nouskaa, lähtekäämme täältä», — - mutta kenties
he kuitenkin jäivät paikalleen, Voi, tunnemme
sen, Istuimme yhdessä hyvin tutunomaisessa piirissä,
yksi joukosta oli kenties matkustava kauvas
pitkäksi aikaa ja me nautimme viimeisiä hetkiä pisara
pisaralta, »Tiedättekö, että kello on kaksi?»
»Kaksiko? Sittenhän meidän täytyy lähteä kotiin!»
Mutta me istuimme niin mukavasti ja vielä oli jotakin
jäänyt sanomatta; viimeinen raitiovaunu on
kyllä jo mennyt, Ja kello oli jo kolme ja neljä
ennenkuin seurasimme matkustavaa ystävää hänen
ovelleen,

Eivätkä opetuslapset suinkaan tietäneet, että
tämä oli nyt viimeinen, pyhä yö; mutta hän sen
tiesi, ja hänen olennostaan he kaikin näkivät, että
nyt oli merkillisiä ja kauheita asioita odotettavissa,
ja hän puhui heille liikutetumpana ja tuttavallisemmin
kuin milloinkaan ennen, Tämä oli sitä rakkautta,
jolla hän oli rakastanut heitä ja jolla hän
rakasti heitä loppuun asti. Tätä sanaa käyttää Johannes
tästä illasta puhuessaan.

Oltiin ylisalissa, ehtoollispöydän ääressä matalakattoisessa

295

huoneessa, jossa avoimet sivuovet johtivat
katolle ja sinertävään yöhön, ja hän puhutteli
heitä ystävikseen ja lupasi heille murhetta ja iloa
semmoista, kuin vaimolla oli synnyttäessään, ja rukoili
vihdoin maailman ihmeellisimmän rukouksen.
Mutta jos nyt seisomme joko viiniköynnösten tahi
ehtoollishuoneen oven takana, - alkakaamme kuunnella.

Minkälainen ihmisen rukous on, sellainen oli
ihminen itsekin. Me emme ole sisimmässämme
emmekä oikeastaan sellaisia, jommoisiksi ihmiset
meidät näkevät ja tuntevat; vasta silloin olemme
oma itsemme, kun seisomme kasvot kasvoja vasten
Jumalan edessä. Mutta tässä oli meillä lupa kuunnella
Ihmisen Pojan rukousta. Sellainen hän oli,
sillä sillä tavoin hän rukoili, vieläpä viimeisenä
yönä ennen kuolemaansa. Sanotaan, että kuolemaisillaan
oleva saa harvinaisen kyvyn nähdä ja
muistella polttavalla kirkkaudella silmänräpäyksessä
koko elämänsä; ja jos totuus ei jaksa päästä
ilmi ennen, avaa tavallisesti kuolema sille oven.
Tässä puhuu itse totuus, silmä kuolemaa kohden
käännettynä. Jos siis tahtoo oppia Jeesuksen sisintä
olentoa tuntemaan, tulee lukea hänen
ylimmäispapillinen rukouksensa !

Puheenalaisessa luvussa on 26 värsyä. Viidessä
ensimäisessä värsyssä rukoilee Jeesus
itsensä puolesta, ja yhdessäkolmatta jäljelläolevassa
värsyssä rukoilee hän toisten
puolesta. Ehkäpä onkin kaiken rukouselämän
ihanne, että ensin tulee rukoilla itsensä puolesta,
mutta enimmän toisten puolesta.

Mutta kun viisi ensimäistä värsyä voi opettaa

296

minua ymmärtämään hänen sisintä olentoaan,
niin opettakoot kaksikymmentäyksi jälelläolevaa
minua vielä enemmän tuntemaan syvintä tarvettamme.

Muistan nytkin, milloin hän rukoili, ja kenen
puolesta. Hän rukoili niiden puolesta, joita
hän eniten maan päällä rakasti, ja hän rukoili silloin,
kun hän oli ainaiseksi heistä eroamaisillaan.
Nämä uskolliset miehet olivat liittäneet koko olemassaolonsa
ja elämänsä häneen. Hän oli muutamia
hetkiä ennen kysynyt heiltä: »Kun lähetin teidät
ilman rahakukkaroa ja laukkua ja kenkiä, puuttuiko
teiltä mitään?» Ja he olivat vastanneet: »Ei
mitään!» — sillä hän oli heidän luonaan. Ja hänet
he nyt menettäisivät, ja hän olisi kyllä kulkeva
suurien kauhujen kautta, mutta hän tiesi kuitenkin,
minne hän vihdoin oli saapuva; huonommin melkein
oli heidän asiansa, jotka jäivät tänne ja menettivät
kaiken, kun hänet menettivät. Hän rukoilee
sentähden heille kaikkea ajateltavissa olevaa
onnea, parasta, mitä hän tiesi heille rukoilla. Ja
hän toivottaa heille sitä, mitä he kipeimmin tarvitsevat.
Heillä itsellään oli ehkä sillä hetkellä
aivan toisia toiveita; mutta sitä, mitä itse toivoivat,
eivät he kipeimmin tarvinneet.

No, kuuntele nyt vieläkin ! Tässä opit tuntemaan
kristityn syvimpiä tarpeita. Sillä me emme
ole kovin paljon toisenlaisia kuin opetuslapset. Mekin
olemme eroitettuina hänestä; meidän on rakastettava
häntä, jota emme milloinkaan ole nähneet,
ja uskottava häneen, jota emme milloinkaan ole
ulkonaisessa mielessä tunteneet. Meidän kiusauksemme
ehkä näyttävät vähän toisenlaisilta kuin

297

heidän, mutta olennaisesti ovat ne kuitenkin samoja.
Kun siis luemme, miten Jeesus rukoili ystäväinsä
puolesta viimeisenä yönä, jona hän oli
heidän kanssaan, opimme siitä tuntemaan omia syvimpiä
tarpeitamme.

Hän rukoili silloin meidänkin puolestamme,
»En rukoile ainoastaan näiden edestä», hän
sanoi, »vaan niidenkin edestä, jotka heidän sanansa
kautta uskovat minuun». Olemmehan me kaikki
tulleet uskoon apostolien välityksellä, sen todistuksen
kautta, jonka he maailmaan jättivät. Meidän
puolestamme hän siis rukoili ja meitä hän elämänsä
viime yönä sydämellään kantoi. Vieläpä hän tänäkin
päivänä rukoilee meidän puolestamme.
Selvästi sanotaan raamatussa, että Kristus vielä taivaassa
rukoilee seurakuntansa puolesta. Sekä Paavali
että Johannes ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja
ovat tähän ajatukseen tutustuneet. Se ei seuraa
ainoastaan siitä, että hän on seurakunnan pää, joka
kokoo kaikki sen rukoukset ja vie ne Isälle; se johtuu
suorastaan siitäkin, että hänen rakkautensa on
muuttumattomasti sama eilen ja tänäpänä ja niin
ijankaikkisesti. Sen työn, jonka hän suoritti kerta
kaikkiaan kaikkien sukupolvien hyväksi, tekee hän
vaikuttavaksi Jumalan edessä jokaisen eri sukupolven
ja jokaisen sielun hyväksi joka päivä maailman
loppuun asti. Liian vähän sitä ajattelemme
ja senvuoksi menetämme paljon rakentavaa voimaa,
Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous muistuttaa
voimallisesti seurakunnalle sitä, ettei se ainoastaan
voi katsoa taaksepäin vapahtajaan, joka kerran
' täällä oli, vaan että se saa myös katsoa ylöspäin
Herraan, joka vielä elää ja jonka sydän sykkii rakkaudesta

298

seurakuntaansa kohtaan. Ja tämä rukous
sanoo yksityiselle, yksinäiselle kristitylle, joka tuntee
olevansa unhoitettu ja tuskin tietää, rukoileeko
kukaan veli hänen puolestansa, tämä rukous sanoo
hänelle: sinulla on ylhäällä veli, joka uskollisesti
rukoilee puolestasi eikä milloinkaan sinua unhoita.
Tiedän vanhan järkeisopillisen professorin, joka
eräänä iltana tuli kirkkoon ja ensi kerran silloin
kuuli puhuttavan Kristuksen esirukouksesta, ja se,
mitä hän kuuli, tuli hänelle johdatukseksi elävään
Kristuksen uskoon.

Mitä hän rukoilee? Sen tietää ainoasti hän, ja
me voimme sitä vain aavistaa. Kohtalomme vaihtelevat,
ja hänen rukouksessaan on myös elämän
ääretön vaihtelevaisuus. Mutta suuret piirteet ja
suuntaviivat ovat aina samat sekä seurakunnan elämässä
että vapahtajan esirukouksessa. Ne ovat
samat, kuin ne olivat hänen elämänsä viime iltana
hänen köyhien ystäviensä elämässä ja hänen sisällysrikkaassa
iltarukouksessaan. On omituista, että
tämä ylimmäispapillinen rukous on seurakunnan
ajatuksissa niin taantunut, kuin se aikakausien
kuluessa aina on taantuneena ollut. Olen
joskus ollut sitä mieltä, että se olisi luettava alttarilta
jokaisessa jumalanpalveluksessa. Kuitenkin sopinee
se pikemmin luettavaksi suljetussa kammiossa.
Ainakin soisin, että seuraava lyhykäinen esitys tästä
rukouksesta johtaisi lukijoitani uudestaan siihen syventymään,
*)

*) Toinen vähäinen apukeino on: Johs, Loft: Den yppersteprsestellge
Bon (Ylimmäispapillinen rukous), joka sisältää alkuperäisiä
ajatuksia ja on tyyliltään omituinen.

299

II.

Tuntuu aina luonnolliselta, että rukous alkaa
tunnustuksesta, Meidänhän pitäisi todella olla
oma itsemme, kun rukoukseen ryhdymme; ja kun
olemme oma itsemme, on meillä aina tunnustettavaa,

Jeesuskin lausuu tunnustuksen, Mutta se on
aivan toisenlainen kuin meidän tunnustuksemme,
sillä hän oli itsekin aivan toisenlainen kuin inc.
Tässä, Jumalan kasvoin edessä, kuolinyönänsä, astuu
hän taivaan valtaistuimen eteen ja sanoo, »Olen
kirkastanut sinut maan päällä, olen täyttänyt sen
tehtävän, jonka annoit minun tehdäkseni,» Hänellä
ei ole vain mitään syntiä, jota olisi anteeksi pyydettävä,
hänellä ei ole myöskään puutteita eikä
laiminlyöntejä itkettävällään. Se silmäys, jonka
tässä saamme luoda Jeesuksen siveelliseen
itsensäarvioimiseen, vastaa täsmällisesti sitä
kuvaa, joka on evankeliumeissa piirrettynä, Kukaan
ei voinut nuhdella häntä synnistä; eikä hän
itsekään huomannut itsessään mitään syntiä, kun
hän Jumalan kasvoin edessä koetteli itseään,

Sellainen hänen täytyi olla, muutoin olisi hän
ollut huonompi meitä, Sillä me tunnemme kuitenkin
jossakin määrin itseämme, me tiedämme ainakin
että, kun lähestymme Jumalaa, meillä ei ole
ainoastaan rikkoumuksia tunnustettavina, vaan meidän
sielustamme pusertuu myös välttämättömästi
huokaus; En ole kirkastanut sinua maan päällä,
en ole likimainkaan täyttänyt sitä tehtävää, jonka
annoit minun tehdä. Ja siten me kai sanomme

300

Jumalalle myös viimeisenä yönämme, kun luomme
viimeisen, suuren katsauksen kuluneeseen elämäämme.
Me kaikki maleksimme synnin painon
alla; hän yksin seisoo pää pystyssä, synnitönnä.

Mutta hän oli enemmänkin kuin ihminen, ainoakin
laatuaan. Nyt, kun hän seisoo isänsä linnan
kynnyksellä, todistaa hän uudestaan, kuka hän
oli, ja antaa meidän taaskin luoda katseen uskonnolliseen
tietoisuuteensa. Hän rukoilee: »Kirkasta
minut tykönäsi sillä kirkkaudella, joka miilulla
oli sinun luonasi, ennenkuin maailma
olikaan.» Muistan sen nyt tarkoin; näen sen edessäni;
sieltä olen kotoisin, ota minut nyt kotiin kirkkauteesi.
Annapa niiden, jotka Jeesuksen jumaluutta
epäilevät, lukea nämä sanat. Selitä heille,
että hän puhui sillä tavoin Jumalalle viimeisenä
yönä, jonka hän oli maan päällä. Jos eivät käy
syyttämään Johannesta siitä, että hän olisi muka
sepittänyt tämän rukouksen ja pannut sen Jeesuksen
suuhun, on varmaa, että Jeesus omien Jumalalle
lausumiensa sanain mukaan oli ollut ijankaikkisesti
olemassa ja muisti olleensa ennen, kuin taivaankappaleet
ensi kertaa kulki ratojansa maailman
avaruudessa.

Hänen rukouksensa perusteena on: täytetty tehtävä
ilman itsensä soimauksia ja selvä muisto siitä,
että hän aina oli ollut kirkkaudessa Jumalan luona.
Mutta itse rukous on lyhyt ja täsmällinen: »Isä,
hetki on tullut, kirkasta poikasi.»

Isä! Niin sanoi Poika sinä päivänä, jona hän
oli pyhäkössä; Isän äänen hän tunsi silloin, kun
hän työnsä alotteeksi kastettiin Jordanissa! Isän oli

301

hän näkevä, kun hän vihdoin antoi henkensä hänen
käsiinsä.

Isä, hetki on tullut, — se hetki, jota ikävöin
ja kammoksuin, hetki, jonka äiti tahtoi jo ennakolta
Kaanaan iloisella hääjuhlalla saada tulemaan,
hetki, jota veljet tahtoivat kiiruhtaa silloin,
kun minä yksin retkeilin juhlalle, hetki, jonka viholliset
tahtoivat pakoittaa tulemaan, kun he viskelivät
kivillä mutta, — se hetki on nyt tullut.

Niin, kirkasta nyt poikasi. Syvällä sielussa asuu
ja on oikeutettu asumaan onnen kaipaus, kirkkauden
rukous. Mutta siihen asti olivat toiset vaatimukset
olleet etusijassa. Jos asia olisi ollut vain
noiden kahden, Isän ja Pojan välillä sovittavissa,
ei kukaan olisi käynyt estämään onnea, jota hän
halasi, eikä kirkkaus olisi milloinkaan joutunut
keskeytetyksi. Mutta, — niidenkin, jotka miilulle
annoit, piti myös saada ijankaikkinen
elämä. Katsopas, siinä me ihmiset taaskin
olemme; emme milloinkaan olleet kauvaa poissa
hauen ajatuksistaan. Ja saattaaksensa nämä »lahjat»
kunnolla kotiin, täytyi hänen jättää kaikki ajatukset
oinasta kirkkaudestaan joksikin aikaa ja antautua
kulkemaan raskasta, ahdasta tietä ynseämielisen
maailman läpi. Tuskin oli hänelle paikkaa
maailmassa, kun hän tuli; aasien ja muulien
täytyi ahdistua likemmäksi toisiaan, jotta hänelle
tulisi tilaa sen verran kuin hän välttämättömästi tarvitsi.
Hänen kehtonsa ei saanut juuri kauvaa rauhallisesti
kiikkua isäin maalla, murha-ase alkoi pian
häntä tavoitella, ja vanhempien täytyi paeta hänen
kanssansa Egyptin maalle. Hänen syntymäkaupunkinsa
pienokaisten täytyi antaa henkensä hänen

302

tähtensä — ajattelikohan hän sittemmin näitä pieniä
veritodistajia, kun hän mieluummin otti lapsista
pienimmät syliinsä ja siunasi heitä? Niin, ja sitten
tulivat alhaiset päivät ja halvat vuodet; odotusta,
odotusta ja yhä vain odotusta, kunnes vaellusvuodet
vihdoin alkoivat. Ja mikä vaellus! Laulun ja kukkasten
aika oli vain lyhyt, sitten tuli kesän helle ja
syksyn myrskyt. Lahjoja tahtoivat kaikki saada,
mutta sitä lahjaa, jota hän oli tullut tuomaan, ei
kukaan luullut tarvitsevansa. Silloin saattoi jalka
kovin väsyä ja raskaana laahustaa, mutta hänellä
ei ollut aikaa itseään ajatella; hänen ainoana ajatuksenaan
oli kirkastaa Isä ja antaa ijankaikkinen
elämä niille, jotka Isä oli hänelle antanut. Mutta
nyt oli hän määrän päässä ja nyt kumpuaa hänessä
vireillä ollut, syvässä majaileva kirkkaudenkaipaus
esiin ja vaatii vapaasti, miehekkäästi ja pojanomaisesti
oikeuttaan: »Isä, hetki on tullut, — kirkasta
poikasi.»

»Mutta tämä on ijankaikkinen elämä, että tuntevat
Isän ja jonka hän on lähettänyt, Jeesuksen
Kristuksen.» Niin hän sanoo itsestänsä muita ajatellessaan.

Eläminen on tuntemista. Se, mitä emme opi
tuntemaan, ei milloinkaan tule meille eläväksi. Ken
ei tunne musiikkia eikä taidetta, hänelle on Tannhäuser
'in alkusoitto käsittämätöntä melua ja hän
on itse kuin kivi katsellessaan sellaista kyyneliin
asti vaikuttavaa, kiveen hakattua runoelmaa, kuin
Bartheleme'n veistämä kuolleiden muistopatsas on.
Ihminen, jota et vähintäkään tunne, ei todellisuudessa
elä sinulle, hän ei vaikuta mitään sinun elämääsi
eikä merkitse sinulle mitään. Mutta kaikki

308

se, mitä opit tuntemaan ja minkä kanssa joudut
tekemisiin, astuu sinun olentosi piiriin ja muodostun
osaksi sinun elämääsi.

Tunteminen on elämistä; mutta Jumalan tunteminen
on ijankaikkista elämistä. Ja Jumala on
tunnettavissa hänessä, jonka hän lähetti, Jeesuksessa
Kristuksessa, synnittömässä ja ijankaikkisessa,
hänessä, joka ei horjunut, kun hetki tuli, ja jonka
rukous on kuultu, kun hän on kirkastettu.

III.

»Isämeidässä» on seitsemän rukousta, ja myös
Jeesuksen ylimmäispapillisessa rukouksessa huomaan
olevan seitsemän rukousta.

Ensimäisen rukouksen löydämme, kun liitämme
kuudennen värsyn alun yhdennentoista värsyn
keskikohtaan. Se on tämä: »Olen ilmoittanut
sinun nimesi ihmisille, — pyhä Isä, varjele heidät
nimessäsi!»

Sen nimen, jonka hän on ilmoittanut ystävilleen,
mainitsee hän itse rukouksessa, ja se on;
Pyhä Isä, Ja hän näkee, että heidän tärkeimpänä
tarpeenaan on : olla varjeltuina tässä nimessä. Sehän
on aivan yhtäpitävää sen kanssa, että hänen
opettamansa ensimäinen rukous oli: pyhitettäköön
sinun nimesi! %

He tunsivat hänet jo ennalta nimestä. Olemme
jo maininneet, ettei Israelissa ollut mitään uutta
sanoa Jumalaa Isäksi. Mutta Jeesus on ensimäisenä
ilmoittanut Isän nimen, ja hän yksin sen voikin
tehdä.

304

Tunsin kerran meren ainoastaan nimeltä.
Meri, se oli suuri, avonainen kaistale kartalla, vaaleansiniseksi
maalattuna. Tiesin, että meri oli olemassa,
mutta tunsin ainoasti käsitteen. Purjehdin
sitten kerran Tyynenmeren yli. Ja silloin sain kokea,
mitä meri oli. Maailma täynnä kauneutta,
niin sininen, etten sellaista sineä ollut aavistanut
olevankaan, lakeus, jonka pinnalla hopeanhohteiset
lentokalat leikkivät; joskus maidonvalkea kuin himmeä
lasi, jota laiva viilteli, jättiläishursti, jonka näkymättömät
enkelinkädet näyttivät levittävän, kun
me sen ohi purjehdimme; se oli kuin ruusunpunaista
silkkiä, kun ilta-aurinko sitä valaisi ja kirmailevat
delfiinit röyheltivät sen pintaa. Mitä kaikkea
se kantoikaan voimakkaalla povellaan tahi piilotteli
syviin helmoihinsa, - parvia nuolennopeasti
kiitäviä kaloja, pohjaan vaipuneita aarteita, viliseviä
pikku-itikoita, muodottomia kummituksia, kaivattuja
tietämättömiin kadonneita ihmisiä, tuhansia
laivoja, jokaisen kokka omaa päämääräänsä kohden
käännettynä. Se se oli meri ja se nyt paljasti
minulle salaisuutensa: se ilmoitti minulle nimensä.

Pyhä Isä; — sen nimen hän ilmoitti meille
ihmisille. Se nimi on lähde täynnä armoa, maailma
täynnä rakkautta, meri täynnä puhtautta ja valoa.
Hänestä on kaikki, mitä isyyttä on maan päällä,
saanut nimensä, sai^i myöhemmin Paavali, se on:
mitä me täällä maan päällä havaitsemme vanhempain
rakkautta lapsiin, tätä pyhintä rakkautta maan
päällä, se johtuu ja on heikkoa heijastusta siitä
mielialasta, joka Jumalalla on meitä kohtaan. Senpä
tähden käytti Jeesus aina tätä kuvaa, kun hän Jumalan

305

rakkautta meille tahtoi kuvata, puhuen isästä,
joka ei hennonnut antaa pienille lapsilleen kiveä
tahi käärmettä, kun ne pyysivät leipää tahi kalaa,
ja joka juoksi niitä vastaan ja syleili, kun he olivat
kasvaneet suuriksi ja matkustaneet kauvas pois
lapsuudenkodista, mutta eivät olleet voineet matkustaa
pois isän rakkaudesta, ja joka avopäin meni
ulos majasta illanviileään ja pyysi kiittämätöntä ja
juroilevaa poikaansa menemään majaan ja iloitsemaan
toisten kanssa.

Tämä rakkaus on kärsivällinen. Se
seikka selveni minulle suuresti, kun kerran kävin
erään nuoren miehen luona eräässä vankilassa.
Hän oli suuri lapsi, ja vaikeinta oli hänelle,
ettei hän saanut olla kotona jouluiltaa. Mutta kaikkein
vaikeinta oli kuitenkin, ettei hän vapaaksi
päästyään uskaltanut näyttäytyä juuri missään. Sanoin
hänelle: Kyllä sinun niin käy, etteivät useimmat
tuttavistasi tahdo olla missään tekemisissä kanssasi,
eivät ainakaan ennen, kuin olet osoittanut, että
sinusta on tullut toinen ihminen. Saat aluksi tyytyä
muutamiin aivan harvoihin ystäviin ja kotiisi,
ja niillekin on vaikeanlaista olla tekemisissä kanssasi,
sillä he pelkäävät sinun uudistavan entisen
tekosi. Mutta onhan Jumala. Ja silloin oli
minulle niin selvänä ja, luulenpa, hänellekin, kuinka
suuri Jumalan rakkaus kuitenkin on: että hän voi
antaa ihmiselle anteeksi kohta, kun hän näkee hänen
vilpittömän tarkoituksensa. Hänpä tunteekin
sydämen eikä tarvitse todistuksia.

Sellainen on Jumalan rakkaus: se voi olla kärsivällinen,
niin, ja se voi kestää. Kuinka usein
on minun täytynyt sitä ajatella! Eräs nuori mies

306

oli sairastunut ja tullut sairaalaan. Ensimäisenä
sunnuntaina, jona häntä tultiin katsomaan, ihan
piirittivät vuodetta ystävät, jotka hyväntahtoisuudessaan
toivat makeisia, huonoja sanomalehtiä ja
kukkasia. Mutta jo seuraavana sunnuntaina oli
koko joukon helpompi päästä hänen pateilleen. Ja
kun hän makasi sairasvuoteella viikkoja ja kuukausia,
niin kyllä hän sai piankin maata aivan yksin
sekä arkipäivin että sunnuntaisin. Se on: ei
ihan yksin, sillä joka päivä tuli sinne vaikka vaan hetkeksikin,
vanhanpuoleinen, huononpuolisesti puettu
nainen jotakin nautittavaa mukanaan, tahi hänen
sijassaan pieni tyttö. Äiti ja sisar, ne voivat kestää,
kun vierasten ihmisten rakkaus jo aikoja sitten oli
väsynyt. Sellainen rakkaus se nyt on kun onkin
voimallisempi silloin, kun on lähetettävä kuvakortteja
kuin silloin, kun on istuttava sairasvuoteen
ääressä. Ja Jumalan rakkaus on kestänyt kautta
vuosituhansien eikä milloinkaan väsynyt. Tiedäthän
itsekin, että se on kestänyt sinuunkin nähden
eikä vieläkään ole väsynyt, vaikka se on niin paljon
väsyttävää sinussa tavannut.

Sellainen oli Jumalan rakkaus: huolimatta mistään
jaksaa se kärsiä, se kestää viimeisiin asti ja se
pysyy loppumatta.

Sillä kun kerran uskolliset sydämet, jotka väsymättä
ovat meitä rakastaneet, lakkaavat sykkimästä,
ja rakkaat kasvot menevät näkyvistämme
siksi, että ne ovat toisaalle kutsutut, jää kuitenkin
aina yksi suuri, sykkivä sydän jäljelle: Jumalan
rakkaus, joka tahtoo syleillä sekä heitä että meitä,
se kun on ikuinen.

Ja tämän nimen, tämän rakkauden on Jeesus

307

Kristus ilmoittanut. Emme olisi sitä uskoneet, tuskin
uskaltaisimme sitä aavistaa, ellei hän olisi tullut
ja tuonut terveisiä kodista ja vakuuttanut meille,
että se on olemassa ja osoittanut sitä meille eläen
ja kuollen veljenä keskuudessamme. Ja kun meille
osoitetaan Messinan maanjäristystä, murhaavia sotia
ja huutavaa hätää ja vääryyttä ja sanotaan:
emme löydä rakastavaista Jumalaa maailmassa, me
vastamme: emme mekään häntä maailmasta löytäneet,
eikä hän ollut maanjäristyksessä, ja hän on
ijankaikkisesti viaton sekä murhiin että hätään ja
vääryyteen; me olemme nähneet hänet Jeesuksen
Kristuksen kasvoissa; ja jos kerran
olemme hänet nähneet, ei mikään voi milloinkaan
tätä rakkautta hävittää; mutta me pakenemme sitä
lähemmä murheitten ja tuskain tullessa.

— Ja nyt oli hän eroava ystävistään ja näki
heidän uskollisista, murheellisista silmistään heidän
arat ajatuksensa: Ethän tahdo mennä luotamme,
Jeesus, ethän tahdo mennä? Miten meidän sitten
käy? Mutta hän tiesi, että jos he pysyisivät varjeltuina
siinä nimessä, siinä rakkaudessa, jonka
hän oli heille ilmoittanut, ei heidän milloinkaan
kävisi aivan hullusti. Senpä tähden oli hänen ensimäinen
rukouksensa heidän puolestaan, nyt kun ei
hän itse enää ollut maailmassa, vaan heidän tuli
jäädä maailmaan, se, että he varjeltaisiin pyhässä
isännimessä!

Ja niin on meidän ensimäinen syvin tarpeemme,
meidän, jotka vielä olemme maailmassa,
tämä: että Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa,
rakkaus, joka antaa anteeksi, kestää ja on
ijankaikkinen, tulisi meille todellisuudeksi ja aina
todellisuutena pysyisi.

308

IV.

Opetuslapset olivat tavattoman murheellisia.

Ja kuten kaikessa inhimillisessä murheessa, oli
heidänkin murheessaan kosolta itsekkäisyyttä ; he
ajattelivat enemmän itseään kuin häntä. Hän koetti
auttaa heitä tällaisesta tilasta pääsemään, sanoen:
»Mutta nyt minä menen hänen luokseen, joka minut
lähetti, eikä kukaan teistä kysy minulta: mihin
menet? Mutta koska olen puhunut tämän teille,
täyttää murhe sydämenne.» He eivät saaneet kysytyksi
häneltä, vaan hautoivat mielessään ainoasti omaa
kaipaustaan. *) Ja hän koetti sitten saada vähän
apua heiltä, hän, jonka luo he aina pakenivat, hän
heittäytyi melkein heidän varaansa ja pyysi heidän
valvomaan ainoastaan hetkisen kanssaan; mutta sen
kerran, kun hän heitä tarvitsi enemmän kuin milloinkaan
ennen, olivat he kykenemättömät mitään
tukea hänelle antamaan; he ovat väsyneitä, kun
ovat katsella tuijottaneet omaa kaipaustaan ja silmänsä
punaisiksi itkeneet, ja heidän silmänsä menevät
kiinni. He tunnustivat sen sittemmin: emme
voineet murheen tähden valvoa.

Tällä taustalla on hänen toinen rukouksensa
heidän puolestaan kaksinkerroin kaunis. Hän rukoilee:
jotta heillä olisi minun iloni täydellisenä
heissä itsessään.

Hän soi heidän olevan oikein perinpohjin
iloisia, sillä hän rakasti heitä kovin paljon. Kunpa

*) Jos rakastaisitte minua, niin iloitsisitte siltä, että menen
Isän tykö. (Joh. 14: 28.)

309

hän vain olisi voinut puhua heidät iloisiksi ja rukoilla
heidät iloisiksi, kunnes sama ilo, joka hänen
omassa sielussaan kuohui, myös kumpuaisi heissä!
Sillä huolimatta siitä sisäisestä säälistä, joka hänessä
usein ilmeni, ja huolimatta siitä syvästä koti-ikävästä,
joka ajottain henki hänen sielussaan, huolimatta
pettymyksistä, joita hän joka päivä sai kokea,
on kuitenkin syvä, salainen ilo ollut hänen
sielunelämänsä perustunnelmana. Ja ilon lähteensilmänä
on epäilemättä ollut se turvallinen, häiritsemätön
lepo, joka hänellä oli Isän rakkaudessa.

Samaa iloa hän niin mielellään olisi suonut
heillekin. Jos vain oikein tahtoisivat ajatuksellaan
ja sielullaan käsittää, että Jumala oli heidän
Isänsä ja että he olivat kuin lapset hänen rakkautensa
turvissa, eivät he silloin olleet vaarassa
menettää iloa.

Mutta ei hän ainoastaan sitä varten tahtonut
toimittaa heille täydellistä iloa, että hän heitä
rakasti, vaan myös senvuoksi, etteivät he ilman iloa
voineet mitään aikaansaada. Ja heidänhän oli
jatkettava hänen työtään. Hän tiesi, että kun yksitoista
nuorta miestä säteilevän iloisina meni
maailmaan hänen sanansaattajinaan, oli voitto
varma. Mutta jos he esiintyisivät murheellisin muodoin
ja raskain mielin, ei kukaan ottaisi iloista sanomaa
uskoaksensa.

Kuinka vaikeata on meidän ajatella tuollaista
iloa, tuota, että opetuslapsilla on oleva Jeesuksen
ilo täydellisenä heissä itsessään! Sillä me tiedämme,
miltä tuntuu, kun moitimme itseämme siitä,
ettemme sentään ole iloisempia, kun sanomme itsellemme:

310

sinun tulisi olla iloinen, mutta emme
siitä sen iloisemmiksi tule. Tiedämme myös, miltä
tuntuu, kun etsimme menetettyä iloamme, kun huudamme
sille: ilo, missä oletkaan, eikä se ole löydettävissä,
ja kun vihdoin luulemme sen löytäneemme,
ilo istuu sivullamme ja katselee meitä
alakuloisesti hymyillen ja pudistaa päätänsä. Voi,
kaikkein vähimmin voisimme olla iloa ilman. Sillä
ihmislapset rakastavat iloa. He parveilevat niiden
ympäri, jotka saivat luonnolta iloisen mielen onnelliseksi
lahjaksi, he haluavat aina istua siellä, missä
näkevät valoisaa hymyä ja kuulevat tyytyväistä naurua.
Happamia kasvoja ja tyytymättömiä valituksia
he mieluimmin väistävät, sillä niitä he saavat
kyllä riittäviin asti. Jos siis tahdomme toimittaa
jotakin Jumalan asian edistämiseksi, on meidän
saatava itsellemme hänen iloaan. Emmekä ajan
pitkään itsekään voi kestää, ellei meillä sitä ole.
Rukoilihan hän, että hänen ilonsa asuisi täydellisenä
meissä.

Minkätähden sitten pakenee ilo meitä?
Missä on se reikä, josta se pääsee pois vuotamaan?

Niin, siitä olisi paljonkin sanottavaa. Jos tähän
kysymykseen pitäisi perusteellisesti vastata,
olisi tässä puhuttava heikoista hermoista ja syntyperäisestä
raskasmielisyydestä ja paljon muustakin;
mutta se on ulkopuolella tehtävämme rajoja. Tässä
mainittakoon vain yksi asia, — ilon pahin vihollinen,
— se, joka kieltämättä on varastava
ja myrkyttävä ilomme, jos se valtaan pääsee.

Hänen kolmas rukouksensa on tämä: En rukoile,
että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan
että varjelisit heidät pahasta.

311

Tuopikau tämä rukous uiieleeaiiiie »Isämeidän»
rukouksen: pelasta meidät pahasta! Ja tämän rukouksen
tausta on tänä iltana erittäin pimeä: hän oli äskettäin
nähnyt yhden niistä, jotka hän oli lahjaksi
saanut, antautuvan kokonaan pahan nieltäväksi.
Kun olin maailmassa, hän sanoi, varjelin minä heidät
nimessäsi, niitä, jotka olet minulle antanut,
suojelin minä, eikä kukaan heistä joutunut kadotetuksi
muu, kuin tuo kadotuksen lapsi, jotta kirjoitus
kävisi toteen. Niin, yhdessä heistä oli paha
alkanut ensin salaisesti orastaa. Huolimatta varoituksista,
huolimatta rakkaasta vartioimisesta, pääsi
vahingollinen yrtti sydämeen itämään, kunnes paha
sai kauhean vauhdin ja lopuksi vei hänet kadotuksen
mustaan virtaan.

Hän ei ratkaise meille pahan arvoitusta.
Arvoituksena on se aina pysyvä, on pysyvä — huomaa
se tarkoin — joko me uskomme Jumalaan
tahi emme. Pohjaltaan voidaan kaikki kristillisessä
ajattelemisessa ja elämässä esiintyvät arvoitukset
lyhentää ja supistaa yhdeksi ainoaksi arvoitukseksi,
miten paha on syntynyt. Se maailma, jonka Jumala
tyhjästä loi, oli sangen hyvä; se, joka ensiksi syntiä
teki, käytti ihanaa, Jumalalta lainaksi saamaansa
luomiskykyä, luodakseen pahan tyhjästä. Nyt on
se olemassa ja me katsoa tuijotamme aina yhtä käsittämättömään
kauhun syvyyteen, jota sanotaan kadotukseksi.
Hän ei anna meille tästäkään selitystä,
antaneeko hän sen sitten ilmestyksensä päivänä?
Hän mainitsee sitä todellisena asiana, sellaisena,
joka kietoutui sieluun ja veti sen mukanaan
syvyyteen, sekä panee sitten lukon taakse kaikki
riitaiset ja epäileväiset ajatukset tällä yksinkertaisella,

312

hurskaalla sanalla: jotta kirjoitus kävisi
toteen. Pysähdy sinäkin tähän! Sinä olet myös
usein ajatellut: mutta siten olikin hän edeltä määrätty
kadotettavaksi, eikä hänellä niinmuodoin ollutkaan
vapaata tahtoa, joten hän olikin viaton?
Olen jo sanonut (siv. 202), että raamatun ennustukset
näyttävät käyvän niin vapaassa muodossa, että
vapaa tahto voi ne täyttää, kuten itse tahtoo, ja
että sittekin oli tarjona vapaa tie tuolle onnettomalle
miehelle; mutta mitä sitten tapahtuneekin,
teemme aina parhaiten antamalla todellisuuden pysyä
sellaisenaan, mutta etsimällä sitä, mikä voi uskoa
vahvistaa. Tässäkin kohden on Jeesus suurensuuntaisena
esikuvana. Hänen kärsimisensä historiassa
kaikuu aina lopulta kokonaisena kerrontalauseena:
tämä tapahtuu, jotta kirjoitus kävisi toteen!
Sinne, missä hän etsi parasta tukeaan, kun hän
uransa alussa kohtasi erämaassa kiusaajan, sinne
pakeni hän ahdistettuine sieluilleen, kun pimeyden
hetki tuli. Ja kun kaikki muut näyttivät hänet jättävän
pulaan, eivät raamatut häntä kuitenkaan jättäneet,
vaan jäivät puhumaan hänelle lohdullisia
sanojaan.

Juuri pahaa pitää hän heidän vaarallisimpana
vihollisenaan. Paha ojensi kätensä pyydystääkseen
heitä tuona pahana yönä. Jos se sai käydä heihin
käsiksi ja ottaa heidät valtoihinsa, hän tiesi sen,
oli heidän ilonsa ainaiseksi mennyttä. Siitä oli
heitä tarvis varjella.

Ota meidät mukaasi, voi, ota meidät mukaasi!
Siten olisivat muutamat tahtoneet rukoilla; ja kuinka
mielellään olisikaan hän ottanut heidät mukaansa!
Mutta se ei kuitenkaan ollut tie, jota oli käytävä.

313

Ja äsken heränneet ihmiset, jotka mielellään tahtovat
kuolla samassa ja saada siivet ja lentää taivaaseen,
eivät myös saa toivoansa täytetyksi. En
rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, hän
sanoo. Sillä heillä onkin vielä täällä opittavaa ja
heillä on paljon tehtävää.

Oi, piiloita meidät sitten, piiloita meidät! Niin
tahtoisivat toiset rukoilla, ja kuinka mielellään olisikin
hän heidät piiloittanut! Mutta ei sekään ollut
se tie, jota heidän oli kuljettava. Munkit ja
pietistit, jotka vetäytyvät tästä vaarallisesta maailmasta
ja elävät hiljaista elämäänsä valkeain luostarimuurien
suojassa ja pienissä, hiljaisissa yhdyskunnissa,
eivät myöskään saavuta jumalan tarkoitusta
heihin nähden, sillä paha muuttaa heidän mukanaan
niinkuin mikäkin tonttu ja he pakenevat
tehtäväänsä. En rukoile, että ottaisit heidät pois
maailmasta, hän sanoo, vaan että varjelisit heidät
pahasta. Täällä maailmassa on heidän kypsyttävä,
ja täällä on heidän jatkettava hänen työtään ja levitettävä
hänen valtakuntaansa. Ei ole teidän antauduttava
taivaallisen koti-ikävän kulutettavaksi,
eikä kätkeydyttävä arkaan yksinäisyyteen. Heitä
varjelee heidän vapahtajansa voimallinen esirukous,
mihin tahansa menevätkin.

V.

Minkätähden on katseesi pimeä ja miksi katselet
alaspäin? Katso, synti väijyy ovella, ja se halajaa
päästä luoksesi, mutta sinun tulee sitä hallita,

Nämät vanhastaan tunnetut sanat lausui Jumala

314

Kainille ja niiden totuuden on jokainen elämässään
saanut kokea. Otsan varjo, raskas, pimeä
kasvojen ilme johtuu pahasta, joka käärmeen tavoin
luikerteli ja petona väijyi oven edessä, kunnes löysi
raon, josta tunki sisään ja kietoutui tukahuttaen
ilon ympärille; — mutta meidänhän piti hallita
syntiä.

Ja neljäs rukous, jonka Jeesus rukoilee, antaa
meille oivallisen viittauksen, miten pahaa päästään
hallitsemaan. Me löydämme sen, kun yhdistämme
neljännentoista värsyn alun seitsemänteentoista värsyyn.
Siten kuuluu se: Minä olen antanut
heille sanasi;-— pyhitä heidät totuudessa;
sinun sanasi on totuus.

Paras tie, jolla ihminen pysyy pahasta varjeltuna,
on se, että hän tulee vahvistetuksi hyvässä,
tulee pyhitetyksi. Siten tulee hän Jumalan
luonnosta osalliseksi; sillä Jumala on pyhä.
Ja me ymmärrämme: jota enemmän hyvyys, puhtaus,
sääliväisyys, ilo ja rauha täyttää mielen, sitä
vähemmän jää tilaa itsekkyydelle, saastaisuudelle,
kylmyydelle, alakuloisuudelle ja epäilylle. Tätä tietä
Paavalikin osoitti, kun hän sanoi: vaeltakaa hengessä,
niin ette lihan himoja täytä.

Kristus on antanut meille mitä oivallisimman
keinon tällaisen pyhyyden saavuttamiseksi: minä
olen antanut heille sanasi.

Kristityt saavat kokea, että se uskollisuus, jolla
he Jumalan sanaa viljelevät, ja se edistys, jonka
he pyhyydessä saavuttavat, ovat aivan määrätyssä
suhteessa toisiinsa. Otamme tämän sanan sen yksinkertaisimmassa
merkityksessä, tarkoittaen sillä
raamatun sanaa, ennen kaikkia Uuden Testamentin

sanaa ja aivan erityisesti kaikkia niitä sanoja,
joista nimenomaan luemme: »Jeesus sanoi — .* Samassa
määrässä kuin me otamme omaksemme Jumalan
sanaa ja totumme sitä säännöllisesti lukemaan
ja sydämeemme kätkemään, — mieluummin
päivän ensimäisenä tehtävänä sitä pitäen, — samassa
määrässä kasvaa kristitty pyhyydessä raittiisti,
tasaisesti ja sopusointuisesta Mutta jos nie
olemme tässä kohden välinpitämättömiä ja hulttiomaisia,
ettemme ota syventyäksemme sanaan ja ehkäpä
usein laiminlyömme sen, on pian havaittavissa
säännöttömiä tapoja, epävarmuutta hengellisessä
tiedossa ja taantumista elämässä. Hengellinen
elämä on laadultaan niin hienoa ja kovin herkkätunteista;
joskus näyttää minusta, että päivän
kiiluessa saan huomata epävarmuutta ja tyytymättömyyttä,
jos, vaikkapa vaan yhtenä aamuna olen
hartauden pidossa hätiköinyt taikka kokonaan sen
laiminlyönyt. Ja ne Jumalan miehet, joita mieluimmin
kuuntelemme ja joilta eniten opimme, ovat
yleensä tunkeutuneet syvälle Jumalan sanaan ja sen
lähteistä kauvan ammentaneet.

Luulen osaavani osoittaa ainakin yhden niistä
perusteista, joiden vuoksi Jumalan sanalla on tämä
ihmeellinen voima kristityitä pyhittää. Tämä voima
on sillä senvuoksi, että hän itse on sanassaan. Sinun
sanasi on totuus, sanoo Jeesus, eikä tämä
tiedä ainoasti sitä, että se antaa luotettavan tiedon
ilmoitetusta uskonnosta, vaan se tietää myös sitä,
että sanan takana on elävä todellisuus.
Tämä todellisuus on itse hänen persoonansa ja elämänsä.
Kaiken, mitä hän on meille puhunut, on
hän itse elänyt. Hän takaa sen elämällään ja kuolemallaan.

316

Senvuoksi voikin hän juuri tässä yhteydessä
lausua nämä syvät ja merkilliset sanat:
minä pyhitän itseni heidän tähtensä, jotta
hekin olisivat pyhitetyt totuudessa. En ymmärrä
kaikkea, mitä nämä sanat sisältävät. Mutta ne saattavat
muun muassa ajattelemaan pyhää uhripalvelusta.
Minä pyhitän itseni, se on, minä vihin itseni,
vihin itseni uhriksi ja asetun alttarille. Niin oli
hän aina tehnyt, hänen elämänsä oli ollut jokapäiväistä
uhripalvelusta, jokainen päivä oli ollut Jumalalle
vihitty, että opetuslapset katsellen ja seuraten
häntä olisivat tulleet pyhitetyiksi niinkuin
hänkin. Ja sen tahtoi hän tehdä viimeisiin asti,
viimeisen päivänsä tahtoi hän antaa Jumalalle, elämänsä
ja verensä tahtoi hän antaa alttiiksi kuuliaisuudessa
ja sitenkin saavuttaa ja hankkia pyhyyttä
heille kaikille. Mutta tämä elämä, jonka hän antoi
alttiiksi joka päivä ja joka sädehti hänen olennostaan
ja tuli kuuluviin hänen sanoistaan, kohtaa
meitä vielä tänäpäivänä hänen sanassaan. Ja kuolema,
johon hän vapaaehtoisesti antautui, kuvataan
raamatussa nähtäväksemme. Sentähden voi raamatun
sana pyhittää. Se antaa meille suuren esikuvan
ja puhuu meille siitä, että meidänkin on
»pyhitettävä itsemme heidän tähtensä», jos tahdomme
olla siunaukseksi niille, joiden keskuudessa
elämme. Mutta se antaa myös meille voimaa päämäärän
saavuttamiseen: hänen henkensä on vielä
sanassa, ja hänen sanansa on henkeä ja elämää,
ja kun hän puhuu, niin se tapahtuu, kun hän käskee,
niin käsky täyttyy. Sellaista saadaan kokea.
Ja arkipäivän kokemus kohouu ja kirkastun juhlaksi,
kun sana vaikenee sanomattomista asioista,

317

ja hänen kuolemaansa muistetaan elävän saapuvilla
olossa, hänen, joka pyhittää itsensä heidän tähtensä
— ajattelen tässä niitä hetkiä, joina kristityt Herran
sanan mukaan käyvät ehtoollisella.

VI.

Lähenemistään lähenevä ero painaa leimansa
kaikkiin hänen ajatuksiinsa, niinpä hänen viidenteenkin
rukoukseensa: Että he kaikki olisivat
yhtä.

Tätä rukousta yhteydestä on ennen kaikkea
katseltava jäähyväisillan valossa, jolloin se ensin
rukoiltiin. Myöhemmän ajan kirkolliset taistelut
ja eroitukset ovat sittemmin värittäneet yhteysrukouksen
meille. Siihen on saatu allianssiaatetta.
Ja kun kuulemme sitä rukoiltavan, mikä muutoin
tapahtuu liian harvoin, ajattelemme me tavallisesti
siinä rukoiltavan, että kaikki kirkot, reformeeratut
ja lutherilaiset, methodistit ja baptistit ja joskuspa
vielä katolilaisetkin yhdistyisivät, ehkäpä myös, että
oman maamme kirkolliset suunnat yhdistyisivät ja
sulaisivat yhdeksi.

Tosin on meille suuresti tarpeen rukoilla tätä
rukousta ja saada rakastamalla synnytetyksi sellaista
mieltä, joka tämän rukouksen voi rukoilla.
Toinen asia on sitten, miten meidän on ajatteleminen
rukouksen kuulemisen tapahtuvan ja miten
me paraiten saatamme työskennellä, jotta rukouksen
tarkoitusperä saavutettaisiin. Yhteistyö, saati
sitten yhteen sulautuminen, voi tuskin totuuden
mukaan edeltäpäin käydä päinsä, mutta osittain

318

voitanee tarkoitusperä jo saavuttaa, jos väkevämpi
kirkollismielinen puolue olisi sullomatta lahkolaisia
ja katolilaisia samaan luokkaan mormonien ja
spiritistien kanssa ja jos pienet lahkolaispiirit ja
vieraat yhdyskunnat jättäisivät kaiken säädyttömän
opinlevittelemisen. Kirkon ja maailman välinen
juopa on siksi leveä ja levenee levenemistään, että
yhteisen väkevän vihollisen puolelta uhkaavan vaaran
tulisi voida yhdistää kaikki kirkolliset yhdyskunnat
sisällisesti. Päämäärää kohden tultaisiin
jo aluksi sitenkin, että alettaisiin työskennellä
pontevasti rinnatusten, mutta kukin itsekseen sekä
kristikunnan piirissä olevien uskomattomien keskuudessa
että lähetysalalla pakanamaissa ja että
myös mahdollisesti silloin tällöin pidettäisi yhteisiä
rukous- ja rakennuskokouksia. Protestanttiset lähetysseurat
ja Nuorten Miesten Kristillisten Yhdistysten
maailmanliitto (joka on ottanut itse yhteyttä
koskevan rukouksen — Joh, 17: 21 — tunnuslauseeksi
vertauskuviinsa) ovat tässä kohden kauniisti
ja viisaasti panneet asian alulle. Mutta täyden yhteyden,
ulkonaisenkin on kentiesi vasta viimeinen,
suuri ahdinko ja Herran tulemus mukanansa
tuova.

Mutta kun Herra rukoili tämän rukouksen, ei
hänellä, kuten jo sanottu on, ollut ajatuksissaan
niin paljoa eri kirkkoyhdyskuntien yhdistys, joka
ei silloin vielä saattanut ollakaan päiväjärjestyksessä;
hän rukoili sen pienen ystäväpiirin puolesta, jonka
hän nyt oli jättävä. Jospa he nyt voisivat oikein
paljon toisiaan rakastaa! Voi, jospa he tahtoisivat
oikein olla yhtä ja jakaa kaikki murheet ja ilot
toistensa kanssa! Jospa tahtoisivat yhdessä veljellisesti

319

työskennellä, auttaa toisiaan, rakastaa toisiaan!
Silloin ei maailma eikä maailman ruhtinas
milloinkaan saisi kokonaan heitä valtaansa. Ja silloin
he tulisivat kykeneviksi maailman voittamaan.
Heidän yhteinen rukouksensa voittaisi kaikki
esteet, heidän keskinäinen rakkautensa olisi vetävä
sieluja heidän luokseen, heidän yhteytensä saisi maailman
uskomaan heidän ja heidän mestarinsa jumalallisen
lähetyksen.

Tämän rukouksen tarkoitus on siis ennen kaikkia
puhuva meille siinä piirissä, jossa me kristittyinä
elämme ja työtä teemme. Täällä tulee meidän
oppia pitämään paljon toisistamme, jättämään
kaikki vastenmielisyydet ja kateus, olemaan huomaamatta
syrjäytyksiä ja väärinkäsityksiä ja mielipiteitten
eroavaisuuksia, oppia avaamaan sydämemme
toisillemme ja rukoilemaan yhdessä, — katso,
sillä tien voidaan voittaa ympärillämme oleva maailma
vielä tänäänkin.

On kaksi keinoa, joilla erittäin tätä yhteyttä
voidaan edistää.

Toinen on, että katsotaan Jeesukseen.
Jota enemmän me kaikki katsomme samaan, elävään
vapahtajaan, jota enemmän se kirkkaus, minkä
hän meille antoi, täyttää meitä kiitollisuudella, jota
enemmän jokainen meistä voi oppia antamaan
kruunun hänelle ja luovuttamaan hänelle etevimmän
sijan kaikissa kohdin, sitä pikemmin tulevat uskovaiset
olemaan yhtä, ja silloin kyllä saadaan voittoja
ulkopuolellakin.

Toinen keino on, että luodaan katse eteenpäin
toivoa kohden. Jota enemmän opimme
nousemaan ajan vähäpätöisyyksien ylipuolelle, jota

320

enemmän katselemme vastaisia ahdinkoja ja luvattua
voittoa; jota enemmän teemme työtä Israelin
pelastusta ja pakanain valloitusta ja seurakunnan
puhdistusta varten; jota enemmän luomme katseemme
häneen, joka on luvannut palata kirkkaudessa,
sitä enemmän nuo pienet, riidanalaiset seikat
täällä alhaalla rapisevat ja sydämet alkavat
tykkiä sopusointuisesi toistensa kanssa.

Ja Jeesuksen ajatukset etenevät myös — yhteyden
rukouksesta kirkkauden toivoon.

»Isä, minä tahdon», — siten alkaa kuudes
rukous.

Pysähdyn ehdottomasti kuuntelemaan, kun kuulen
hänen niin sanovan. Nyi vannaan tulee kovin
vaikuttava rukous, ajattelen, nyt pyytää hän
sellaista, joka erittäin on painavana hänen mielessään,
kun hän näin tuopi voimakkaan >minä tahdon
»-pyyntönsä isälleen. Olen kerran ennen kuullut
hänen sanovan »minä tahdon», — ja silloin
koski asia myös hänen persoonallisuutensa sisintä.
Eräs ihmisraukka tapasi hänet vuoren juurella ja
rukoili: »Herra, jos tahdot, sinä voit minut puhdistaa.»
Liikutettuna ja täysivaltaisesti vastasi hän :
»Minä tahdon! Puhdistu!» Ymmärrän: jos hän
meille kerran tahtoo jotakin tehdä, tahtoo koko
sielustaan, niin tahtoo hän auttaa meitä saamaan
puhtaan sydämen.

Ja nyt kuulen hänen taaskin sanovan: Isä, minä
tahdon! »Minä tahdon, että missä minä olen,
siellä nekin, jotka olet antanut minulle,
olisivat minun kanssani, jotta näkisivät
minun kirkkauteni, jonka annoit minulle, koska
olet rakastanut minua ennen maailman perustamista. »

321

Hän näkee kokonaiskuvan silmäinsä edessä.
Hän näkee kaikissa värivivahduksissa säteilevän,
ijäisesti uuden kirkkauden, joka oli hänen nähtävänään
ennen aikojen alkua, — ja hän näkee köyhät,
murheelliset, uskolliset ystävänsä tulevan kotiin
ja pääsevän siitä kaikesta osalliseksi. Tuolla he
seisovat oven suussa, kaikki nämä yksinkertaiset,
kelpo kalamiehet, he seisovat kädet selän takana
ja mykistyvät kaiken sen vuoksi, mitä näkevät, eivätkä
oikein uskalla tulla lähemmä. Tulkaa, tulkaa
vain lähemmä, kaikki tämä on teidän omaanne, —
nyt olette kotona. Tervetuloa, Pietari, kaiken
taistelusi jälkeen, tässä on se perintö, joka oli tallelle
pantuna sinua varten, tuossa se istuin, jonka
olet ansainnut. Tule tänne, Tuomas, uskoa ei nyt
enää tarvita, nyt sinä saat nähdä asiat omilla, kirkastetuilla
silmilläsi ja olla autuas. Terve, sinä vaitelijas
Jaakob, sinä, joka ensimäisenä menit kuolemaan
minun tähteni, nauti nyt palkkaasi ja ole
ijäisesti iloinen! Ja sinä, rakkauteni opetuslapsi,
joka pysyit minulle uskollisena loppuun asti, tässä
saat taaskin paikan minun rinnallani, kuten muinaisina
päivinä. Niin, tätä päivää ajatellessani olen
kauvan iloinnut, uskolliset ystäväni; silloin, kun
vaelsin teidän kanssanne, en voinut teille sanoa,
minkälainen kirkkauteni oli, — mutta nyt näette
sen itse!

Oi, Jeesus, sinne on niin pitkältä. Jos me emme
milloinkaan ehdikään niin pitkälle. Sinä tiedät parhaiten,
kuinka heikkoja me olemme ja kuinka vähän
me voimme. Täällä tulee kovin pimeä, kun
sinä menet luotamme. Uskotko, että me milloinkaan
saamme nähdä sen kirkkauden?

322

Silloin rukoilee hän viimeisen, seitsemännen
rukouksen: Vanhurskas isä, maailma ei ole sinua
tuntenut, mutta minä tunsin sinut, ja nämä ovat
tulleet tuntemaan, että sinä olet minut lähettänyt,
Ja minä olen tehnyt nimesi heille tiettäväksi ja
teen vastakin, jotta se rakkaus, jolla olet rakastanut
minua, olisi heissä ja minä olisin
heissä.

Ja minä heissä. Ja silloin on itse taivas laskeutunut
huoneeseen heidän luokseen. Sillä kussa
hän on, siellä on elämää ja autuutta, - ja hän tahtoo
olla heissä.

Rukous on kohonnut korkeimmilleen. Hän
heissä; — niin ovat he siis ijäisesti varjellut pyhässä
isännimessä, jonka hän heille ilmoitti. Niin
ollen eivät he milloinkaan voi kokonaan iloa menettää;
onhan hän ja hänen ilonsa täydellisenä
heissä; niin ovat he siis pahalta hyvässä turvassa,
totuudessa pyhitetyt ja yhdistetyt toistensa kanssa.
Ja niin ovat he siis varmoja taivaan kirkkaudesta,
sillä he kantoivat sitä jo täällä alhaalla itsessään :
hän oli heissä.

Koskeeko tämä meitäkin? Se koskee meitäkin.
»Ja minä olen tehnyt nimesi heille tiettäväksi», niin
hän rukoili, »ja teen vastakin». Hän katselee tulevaisuuteen,
kun hän, Kristus, on taivaassa, ja me,
hänen miehensä, vaellamme vielä täällä alhaalla.
Silloin emme ole kaukana toisistamme, sillä hän
tahtoo olla meissä.

Tähän nyt päätämme tutkistelemuksemme Kristuksesta
ja hänen miehistään.

HUOMAUTUKSIA.

1. Nikolai Frederik Severin Grundtvig, Tanskalainen
pappi, historioitsija ja runoilija, pohjoismais-kristillisen
uudistuspyrinnön etevimpiä edustajia, kirjailija,
jumaluustaruston tutkija, kansanopistoaatteen innokas
edustaja, syntynyt 8 p. syysk. 1783, kuollut 2 p. syysk.
1872.

2. Rasmus Villads Kristian Ferdinand Winther, syntynyt
1796, teologian kandidaatti, kuollut 1876 Pariisissa,
Tanskanmaan etevimpiä lyyrillisiä runoilijoita, varsin
verraton kuvaillessaan Tanskanmaan luontoa ja kuuluisa
eroottisena runoilijana.

3. Henrik Pontoppidan, tanskalainen novellinkirjoittaja,
syntynyt 1857, etupäässä talonpoikaiselämän kuvailija.

4. Vilhelm Andersen, synt. 1864, kirjallisuushistorian
tutkija.

5. Johannes Fibiger, Tanskalainen pappi ja kirjailija,
syntynyt 1821, kuollut 1897.

6. Niels Lyhne, on romaani, jonka on kirjoittanut tanskalainen
tiedemies ja kirjailija Jens Peter Jacobsen
(1847—1885).

7. Soron akademia on oppilaitos lounais-Seelannissa.
Täällä oli jo 12:11a vuosisadalla luostari, jonka apotit
olivat Tanskan valtakunnan ylhäisimpiä kirkkoruhtinaita. 1586
muutettiin luostari kouluksi, joka sittemmin
on ollut useain muutosten alaisena.

8. Jens Kristian Rudolf Frimodt, tanskalainen pappi,
syntynyt 1828, kuoli 1879, pappina Köpenhaminan
Johanneksen kirkossa, jossa tämän kirjan tekijä Olfert
Ricard nykyään on pappina.

324

9. Jakob Peter Mynster, syntynyt 1775, pappina v:sta
1811 Köpenhaminassa, taisteli voitollisesti järkeisoppia
vastaan, kuoli Seelannin hiippakunnan piispana 1854.

10. Soren Kierkegaard, syntynyt 1813, kuollut 1855, pohjoismaiden
nerokkaimpia kirjailijoita ja ajattelijoita.
Hänen teoksiaan on suomeksi julkaistu: Viettelijän
päiväkirja ja Itsensäkoettelemiseksi.

11. Gunnii Busck, tanskalainen pappi, kuollut 1869.

12. Henrik Steffens, norjalais-saksalainen filosofi, luonnontutkija
ja runoilija, syntynyt 1773 Stavangerissa, vaikutti
jonkun aikaa dosenttina Kielissä ja tuli 1802
Köpenhaminaan ja vaikutti erittäin tehokkaasti sekä
persoonallisuudellansa että nerokkailla luennoillansa,
kuoli 1845.

13. Hans Lassen Martensen, professori, piispa, tunnettu
dogmaattiko, syntynyt 1808, kuoli 1884.

14. Henry Ussing, syntynyt 1855, tanskalainen pappi ja
kirjailija, jonka kirja »Evankeliumin voittokulku» on
suomeksikin käännetty, sisälähetyksen johtomiehiä.

15. Scheller Parelius Vilhelm Birkedal, syntynyt 1809,
tanskalainen pappi ja kirjailija, grundtvigiläisen suunnan
lahjakkaimpia ja kaunopuhelijaimpia johtajia.

16. »Kultatorvet» on eräs A. G. öhlenschläger'in runoelman
nimenä, ö. oli syntynyt 1779, kuoli 1850 Köpenhaminassa.

17. Johannes V. Jensen, syntynyt 1873, novellinkirjoittaja,
kuvaillut etevästi Jyllantia.

18. Jacob Paulli, syntynyt 1844, rovasti Köpenhaminassa.

19. Johan Kristian Heuch, syntynyt 1838, norjalainen
teologi, piispa Kristianssandin hiippakunnassa, korkeakirkollisen
suunnan etevimpiä miehiä, kuollut 1904.

20. Rouva Johanne Louise Heiberg, syntynyt 1812, näyttelijä
ja kirjailija, kuollut 1890.

21. Jägerspris on pieni kylä samannimisen linnan ympärillä
Seelannin pohjoisosassa. Linnanpuisto (Slotshegnet
) on linnan ympärillä.

325

22. Kun tätä kohtaa vastaavaa sutkausta ei ole saatu suomeksi
suoltumaan, on se otettu suomennokseen alkukielellä.
Samantapaisia mielteitä saattaa tietysti olla
Suomenkin lapsilla.

23. Tohtori Jens Norregaard, syntynyt 1838, tanskalainen
kirjailija, etevä kansanopiston johtaja.

24. Meyer Aaron Goldschmidt, syntynyt 1819, tanskalainen
kirjailija, sukuperältään juutalainen, etevimpiä
novellinkirjoittajia, kuollut 1887.

25. Norrebro on eräs Köpenhaminan kaupunginosa, jossa
asuu enimmäkseen köyhää kansaa.

26. Ylioppilasyhdistys, tanskaksi Studentersamfundet.

27. Troels Lund, syntynyt 1840. Hänen kirjansa: »Elämänvalaistus»
on suomennettu.

28. Hillerod on koillis-Seelannissa pieni kaupunki, jossa
pidettiin ensimäinen pohjoismainen kristillinen ylioppilaskokous
v. 1890.

29. Ronde on Keski- Jyllannissa kylä, jossa on pidetty
lukiolaiskokouksia, samoin Ry ja Aarup.

30. Hugh Beaver oli nuori ylioppilas Pensylvaniassa,
kuoli 23 vuoden ikäisenä vaikutettuaan siunaukseksi
laajoissa piireissä saman ikäisiä. Samoin Horace
Roce Kaliforniassa ja Eustace Maxwell Englannissa,
joka sai surmansa eräässä rautatieonnettomuudessa.
Verling Holm oli N. M. K. Y:n sihteerinä Osakassa
Japanissa ja kuoli 30 vuotiaana suoritettuaan arvokkaan
työn. Mads Samuel Jorgensen kuoli 26 vuoden
vanhana pari viikkoa sen jälkeen, kun oli pitänyt
Leckön ylioppilaskokouksessa mukaansatempaavan
puheen kahdesta edellämainitusta. Holger Tolstrup
oli tanskalainen papinpoika, vaikutti myös hyvää
pohjoismaisissa ylioppilaskokouksissa ja kuoli nuorena.

31. Kristiansborgln linna Köpenhaminassa paloi eräänä
yönä v. 1884. Tulipalo aikaansai kaamean juhlallisen
vaikutuksen.

32. Skat Petersen, jumaluusopin professori Köpenhaminassa,
kuoli 1903.

326

33. Niels Finsen, tanskalainen lääkäri, kuoli 1904.

34. Robert P. Wilder, syntynyt 1859, vapaaehtoisen ylioppilasliikkeen
perustaja.

35. Jarl, syntynyt 1876, on kuvanveistäjä. Puheenaoleva
kuva on valtion taidemuseossa Köpenhaminassa.

36. Kirkkoherra P. Krag, syntynyt 1839, ollut saarnaajana
Köpenhaminassa Pyhän Jaakobin kirkossa.

37. Tuomas Skat Rordam, syntynyt 1832, rovasti Köpenhaminassa,
sittemmin Seelannin piispa, grundtvigiläisyyden
oppineimpia edustajia, kuollut 1909.

38. Regensen, vanha ylioppilaskoti Köpenhaminassa.
39 Svaertegade (Mustakatu), katu Köpenhaminassa.

40. Kieltäymys: Tanskan kirkon kastekaavassa käy uskontunnustuksen
edellä kieltäymys eli »luopumus» (abrenuntiatio)
ja kuuluu näin: »Me luovumme perkeleestä
ja kaikista hänen teoistaan ja kaikesta hänen menostaan».
Ymmärtääksemme tätä, ajatelkaamme, että
tämä muoto johtuu oikeastaan pakanain kasteesta.

41. Helsingor'in rovasti Bertelsen, kuollut 1902, on sepittänyt
virsiä.

42. Sophus Vilhelm Heegaard, tanskalainen filosofi, professori,
syntynyt 1835, kuollut 1884, tunnustaa itsensä
kristityksi erään kirjansa esipuheessa.

43. Georg Brandes, synt. 1842, kirjallisuushistorian tutkija,
arvostelija.

44. Skovgaard, syntynyt 1856, maalari, joka on koristanut
Viborg'in tuomiokirkon freskomaalauksilla, joiden
aihe on otettu raamatusta.

45. Kristillinen nuorisoliike on Suomessakin jo kauniilla
alulla.

46. Köpenhaminan kirkkoasia pantiin alkuun 1890, jolloin
joukko maallikoita ja pappeja alkoi kaikin voimin
toimia saadakseen Köpenhaminaan tarpeellisen määrän
kirkkoja.

327

47. Charles Haddon Spurgeon, englantilainen baptistisaarnaaja,
syntynyt 1834, kuollut 1892, on maan kuuluksi
tullut saarnaajana.

48. Politiken, tunnettu radikaalinen aamulehti.

49. Harald Hoffding, syntynyt 1843, tanskalainen filosofi,
professori Köpenhaminan yliopistossa.

50. Anton Thomsen, tanskalainen dosentti.

51. Carl Ploch, synt. 1834, kuollut 1890, tanskalainen
maalari.

52. Niels Kjeldsen esiytyi sankarina tanskalais-saksalaisessa
sodassa 1864.

53. Heinäruko-muistopatsas pystytettiin kuuden amerikkalaisen
ylioppilaan muistoksi, jotka v. 1806 hakivat
erään heinäruon vieressä suojaa kovalla ukkosilmalla
ja keskustellessaan silloin panivat alulle amerikkalaisen
lähetystoimen.

54. Ernst Kristian Richardt, syntynyt 1831, kuollut 1892,
tanskalainen pappi ja lyyrillinen runoilija, jonka runoissa
hieno luonnon käsitys ja hyväntahtoinen pila
yhtyy syvään uskonnolliseen tunteeseen.

SISÄLLYS.

Johannes Kastajan elämäntaru ja

ihmiselämässä tapahtuva valmistustyö
Kahden toista vuotias Jeesus ja

nuorisossa tapahtuva hengellinen murros
Jeesus Jordanin rannalla.

Ihanne ja salaisuus (Ideaali ja mysteerio) . .
Johannes ja Jumalan karitsa.

Kolme lehteä erään sielun historiasta
Siimon Pietari ja taivaallinen näky.

Yleispiirteitä ihmisten kääntymisessä
Filippus ja kolme uskonkappaletta.

Keskinkertaisen ihmisen kehitys . .
Kun Tuomas keskeytti Kristuksen.

Uskon vaikeuksia nuorukaisijällä
Juudas ja Pietari.

Painolaki ihmiselämässä
Mitä Jeesus meistä tahtoi ja kuka hän oli —

moniaiden hänen sanainsa ja elämänsä hetkien

valaistuksessa
Aikalaisten asema ja meidän asemamme

Kristukseen nähden
Mitä Kristus ajatteli kuollessaan . .
Hänen sisäisin olentonsa; meidän syvin tarpeemme

ylimmäispapillisen rukouksen valossa . .